Flaneeraten

 

Joskus täytyy katsoa kauas, jotta onnistuu näkemään lähelle. Siltä ainakin tuntuu, kun on kirjoittanut kaiken maailman aiheista ja sitten huomaa, että lähelläkin on monta kiinnostavaa kohdetta ja aihetta. Kuten nyt kotikunnan maisemaestetiikka.

Paras tapa tutustua ympäristöön on tehdä se riittävän hitaasti ”flaneeraten”. Flanööri tarkoittaa Wikipedian mukaan maleksijaa, vetelehtijää tai kuljeksijaa. Flaneeraaminen taas tarkoittaa erityisesti  ”sivistyneen” kuljeksijan vaeltamista.  Tunnetuksi käsitteen teki runoilija Charles Baudelaire 1860-luvulla. Baudelaire tarkoitti kuljeskelua suurkaupungin kaduilla. Minä voisin tarkoittaa sillä jokamiehen mietiskeleviä kävelyretkiä  kirkonkylämiljöössä. Kuljeskellessani näennäisen päämäärättömästi tarkkailen ympäristöä  ja teen siitä huomioita tai sitten mietiskelen eri asioiden syy- ja seuraussuhteita. Flaneeraamiseen liittyvää tiettyä hienostelevaa piirrettä en itselleni hyväksy.

Jostakin syystä kotipaikkakuntani Mäntsälän maiseman kauneusarvot eivät juuri herättäneet ihastusta menneinä aikoina, eivät ainakaan 1970- ja 1980-luvulla. Kai se johtui siitä, että väkiluku kasvoi tuolloin ripeästi ja uusia asuntoalueita rakentui savipatjan päälle ilman sen kummempaa kasvillisuutta. Mutta muutosta on sittemmin toki tapahtunut. Olen kertonut joskus aiemmin, kuinka järjestin luentosarjan Mäntsälän maisemakuvasta 1980-luvun alussa. Esimerkkejä tavoiteltavasta  maisemanhoidosta oli esittelemässä helsinkiläinen arkkitehti, joka sai paikalle osuneen silloisen kunnanjohtajan suuttumaan esitellessään puron yli taipuvaa idyllistä kaarisiltaa jostain päin Suomea: ”Kas,  tältä sen pitäisi näyttää!”. Siinä kohtaa kuntapomolta paloivat hihat: ”Mistä tahansa saa tuollaisen kuvan, kun etsii!”. Tuosta tapahtumasta on nyt kulunut 40 vuotta. Positiivinen muutos on silmiinpistävä. Vihdoinkin ympäristö  näyttää ainakin osin parhaat puolensa. Eikä siihen mennyt kuin neljä vuosikymmentä!

Käärmemäisesti luikerteleva  Mäntsälä-joki on tämän maisemaidyllin ytimessä. Vihdoinkin se – tai osa siitä - on laitettu ansaitsemaansa loistoon joenvarsipenkereineen. Itse asiassa kunnan puutarhaosaston ihmiset ovat suorittaneet loistotyön. Toivoisin, että jokimaisemassa viihtyviä olisi enemmänkin. Onko vetovoimaisesta ympäristöstä puhuminen ollut liioiteltua?

Flaneeraamiseen voi liittää käsitteen ikävöiminen, jolla tarkoitetaan ikuista menneen märehtimistä: koskaan ei eletä oikeaa aikaa! Kenelläpä ei olisi mielessä syntymäkotikunnan kauneuden kaipuu. Kun käyn Savitaipaleella ja näen kirkonkylän hoitamattomat nurmikot,  herään kaipaamaan kotikuntani vanhojen hyvien aikojen hoidettuja viherläiskiä. Suomi näyttää nousevan ja rapautuvan samaan aikaan!

Korona-aikana on ollut mahdollisuus käyskennellä pitkiäkin matkoja Mäntsälän kirkonkylän eri osissa ja saada ahaa-elämyksiä. Mäntsälän keskusta  on muuttunut kerrostalojen muovaamaksi kaupunkimaiseksi miljööksi, jota ympäröivät taajaan levittäytyneet omakotialueet. Ja hyvä niin. Pientalot ovat se asumisen muoto,  jota suomalaiset kaipaavat, mutta eipä kerrota, että joskus mieleen on hiipinyt pihan pienentämisen tarve ainakin näin vanhoilla päivillä. Ikäihmisiä muuttaa edelleen keskustan kerrostaloihin sivukyliltä, koska he eivät selviä enää  aiemmasta mielipuuhastaan puutarhanhoidosta ja koska liikkuminen saattaa olla vaivalloisempaa.

Mäntsälä on aina ollut ”kylien kunta”, sen keskusta on kasvanut voimakkaasti vasta reilut parikymmentä vuotta. Siksi muutos näyttää jopa dramattiselta.

Mäntsälä teollistuu ja muuttuu pikku hiljaa työssäkäyntikunnaksi asumiskunnan ohella, joka on kunnan elinvoiman kannalta hyvä asia. Ihmisten halu tai taipumus muuttaa vaihtelee trendinomaisesti. Mäntsälä näyttää selviytyvän muuttoliikkeen ristiinkäyvistä paineista kohtalaisen menestyksekkäästi.

Entä jos puhutaan baudelairelaisesta suurkaupunkiflaneeraamisesta. Silloinkin asettaisin itseni Helsingin keskustakortteleiden ihailijaksi. Olen keskellä pienen suurkaupungin ihmisvilinää, mutta silti yksilö, joka  tarkkailee ympäristöään. En näe ihmisiä ahdistuksen lähteenä. Onko tämä suurkaupungin ja kehyskunnan mielekästä vuorovaikutusta?

Myönnettäköön, että olen edellä ottanut vapauksia tulkita flanööriä omalla tavallani, joka voi poiketa siitä, miten Baudelaire ja muut tulkitsijat käsitteen hahmottivat. Suvi Miettinen toteaa pro gradussaan (2001), että 1800-luvun flanööri  oli ”väkijoukossa anonyyminä kuljeskeleva tarkkailija, jolle juuri suurkaupunki oli mielekäs ympäristö”. Miettisen määrittämä flanööri ”tahtoo erottaa yksilön massasta ja massan pysyvän massana - ja pitää itse massaan etäisyyttä”. Hieman hienostelevaa, mutta ei välttämättä elitistisessä mielessä.

:::::::::::::::::::::::::.

Flaneeraamiseen liittyy elimellisesti kirjoittaminen. Mikäpä on parempi tapa saada luovuus kukkimaan kuin kävely ”yksin joukossa”. Ajatukset viivähtävät liikkuessa vaikkapa keskeneräisissä blogikirjoituksissa.

Tämä on 1700. blogikirjoitukseni.

 

Koronaepidemian väliaika-arvio

 

 

Ovatko hallituksen ja virkamiesten koronatoimet olleet riittäviä ja asianmukaisia? Tästä on keskusteltu nyt,  kun ollaan ohitettu koronan ensimmäinen aalto ja toinen aalto on ”hyvässä vauhdissa”.

Kantaa ovat ottaneet mm. politiikantutkija  Johanna Vuorelma Ylen aamussa 14.8.2020 ja toimittaja Tuomas Niskakangas Hesarissa (”Suomi näyttää nousevan Euroopan-mestariksi koronataantuman torjunnassa”) samoin 14.8.2020. Mielenkiintoisella tavalla nämä kaksi ovat eri linjoilla tapahtuneesta ja seuraamuksista. Mittatikku on toki erilainen, toinen puhuu taloudesta (Niskakangas), toinen pandemian vastaisten rajoitteiden asettamisaikatauluista (Vuorelma).  Samoista koronaepidemian seuraamuksista on kuitenkin  kyse.

On muistettava, että nyt ollaan tietovirran keskellä esimerkiksi talouslukuja arvioitaessa. Läheskään lopullista arviota taloudesta ei voida tietenkään esittää.  Sama koskee taudin etenemistä. Juuri nyt valmistaudutaan torjumaan pandemian toista aaltoa.

Vuorelma tarkastelee Ylen aamussa epidemian torjuntaa ja hallituksen ja virkamiesten viestintää toimenpiteiden oikea-aikaisuuden näkökulmasta. Hän asettuu ehdottoman tuntuisesti hallituksen toimia arvioidessaan sille kannalle , että hallitus on ollut ”reagoiva” (lue: liian hitaasti reagoiva). Sen sijaan - Vuorelman mukaan - hallituksen olisi pitänyt olla ”proaktiivinen” (ennakoiva) toimissaan.  Mutta entäpä, jos Vuorelman ajatuskulku onkin virhearvio? Hallitus olisi toki voinut toimia nopeammin joissakin kriisin tilanteissa, mutta toisaalta erehdysten  määräkin olisi voinut kasvaa ennakoivasti toimittaessa. Hallituksen ”reagointilinja” mahdollisti muualta maailmasta saatujen tietojen ja muualla tapahtuneiden erehdysten huomioimisen. Tämä on yksi mahdollinen syy, miksi tartunta- ja  kuolleisuusluvut ovat jääneet Suomessa toistaiseksi  mataliksi. Joka tapauksessa Suomi on selvinnyt ”reaktiivisuudellaan” kriisin ensimmäisestä vaiheesta verrattomasti monia muita maita paremmin.

Vuorelmalla on muutakin kritisoitavaa. Hän sanoo, että (hallituksen) kova retoriikka luo kuvaa kovista toimista, jotka ovat olleet oikeasti vain suosituksia. En ole havainnut ”kovaa retoriikkaa” suuremmassa määrin käytetyn. Asia pulpahti esille,  kun Krista Kiuru tiedotustilaisuudessa astui virkamiesten tontille esittäessään tulevia tiukkoja toimenpiteitä mm. karanteenia koskien. Muita tapauksia en ole havainnut tartuntatautilain voimassa ollessa. Valmiuslakivaihe oli tapaus erikseen.

Vuorelma totesi myös, että viranomaisvalvonnan puuttuessa vaarana on naapurivalvonta. Uskon että naapurivalvontaa tapahtuu joka tapauksessa: eri ihmiset suhtautuvat normeihin eri tavalla ja tarkkuutta vaativat puuttuvat helposti huolimattomampien tekemisiin. Yleensä meillä on ollut päinvastainen ongelma: arvostellaan ”holhousyhteiskuntaa”, joka puuttuu yksilön toimiin liian kärkkäästi.

Se on totta, että valtion ja yksilön suhde on koronakriisin ytimessä. Rajanveto on hankalaa, koska valtiovallan jatkuva puuttuminen - jolla varmistetaan sääntöjen noudattaminen - on usein ristiriidassa  sen kanssa,  että samalla vedotaan yksilön omaan aktiivisuuteen tautia torjuttaessa.  Jos ymmärsin  oikein,  Vuorelma luottaa voittopuolisesti julkisen vallan valvontaan ja ohjeistukseen eikä jättäisi yksilön varaan sääntöjen noudattamista. Kysymys lienee loppujen lopuksi siitä,  kuinka paljon kansalaiset luottavat julkisiin toimijoihin. Mitä enemmän he luottavat, sitä enemmän he itsekin noudattavat yksilötasolla sääntöjä!

:::::::::::::::::::

Niskakangas arvioi hallituksen ja Suomen valtion koronanvastaisen  torjunnan onnistumista tulosten näkökulmasta. Tarkastelu pitää sisällään taloudenhoidossa onnistumisen. Näkemys on erilainen kuin Johanna Vuorelman,  joka on hyvin kriittinen hallituksen toimiin.  Niskakangas taas näkee yhteiskunnan toimijoiden  pääosin onnistuneen, koska lopputulos on vähintään kohtuullinen, ellei peräti erinomainen.

Mitkä ovat onnistumisen syyt? Nostaisin ykköseksi yhteiskuntajärjestelmän toimivuuden kokonaisuudessaan. Tässäkin viittaan suomalaisen luottamusyhteiskunnan vahvuuteen, joka on todettu myös kansainvälisissä vertailuissa. Hyvin järjestäytynyt yhteiskunta selviää parhaiten suurista megaluokan kriiseistä.

Niskakangas pysyttäytyy arviossaan talouden tunnusluvuissa. Hän ottaa esille bkt:n kehittymisen ennakkoluvut huhti-kesäkuulta,  jotka osoittavat, että Suomi on ollut menestyjä tässäkin suhteessa. Toki ennakkolukuihin on syytä suhtautua lievällä varauksella, mutta tässä vaiheessa Suomi on jopa selvä ykkönen, sillä talous supistui EU-maista vähiten (- 3,2 %) edelliseen vuosineljännekseen verrattuna.

Merkittävä syy menestykseen on kevään tautihuipun hoitaminen laadukkaalla tavalla. Teollisuuden rattaat pidettiin käynnissä lähes kauttaaltaan. Sama koskee kauppojen aukioloa. Suomea auttoi teollisuuden rakenne,  joka perustuu pitkiin tilaussopimuksiin. Toki tähän on jätettävä varaus,  joka on erehdyttänyt talouden ennustajat aiemminkin: Suomen vientiriippuvainen teollisuus  ottaa vastaan suurimman taakan vastaan vasta viiveellä.

Suomen yritystukia (1,3 miljardia euroa) arvosteltiin keväällä, mutta jälkikäteen voitaneen sanoa, että yritystuet elvyttivät yrityksiä oikeasti pahimman kriisin yli. Myös pankit saivat niille harvoin suunnattua kiitosta, kun ne tarjosivat lyhennysvapaita. Verottaja, työttömyyskassat ja työeläkeyhtiöt ovat olleet samassa asiakkaita tukevassa rintamassa. Yritykset kohtelivat toisiaan pidättyvästi tavaran ja palvelujen veloitustilanteissa.

Raha on pysytellyt liikkeessä epidemian alusta lähtien.

Suomalaisen yhteiskunnan teknistä edellä kävijän roolia voidaan onnitella etätyön massiivisesta käynnistymisestä. Tämä ”kokeilu” lienee tarjonnut monelle aiheen pysyvien etätyökäytäntöjen synnyttämiseen.

Suomalaisten moitittu sukanvarteen säästäminen on sekin osoittautunut siunaukseksi,  kun käteistä on pystytty käyttämään välittömästi elvyttävään palvelujen ja tavaroiden ostoon. Sen lisäksi piensijoittajat ovat olleet liikkeellä osakemarkkinoilla.

Ilmeisesti myös pahimmiksi palvelualan kärsijöiksi mainitut matkailu- ja ravintola-ala eivät ole kärsineet niin raskaasti kuin pelättiin.

Koronakertomus jatkuu….  Tuntuu siltä,  että jotkut – ehkä poliittisista syistä -  haluavat nähdä tilanteen synkempänä kuin se onkaan. Parasta olisi kuitenkin välttää ylireagointia puoleen tai toiseen.

 

 

Muhammad Ali omin sanoin ja kuvin

Yle TV2:ssa näytettiin 23.7.2020 Muhammad Alin elämää ja uraa käsittelevä dokumentti ”I Am Ali”. Dokumentti on valmistunut vuonna 2014 ja sen on ohjannut Clare Lewis. Dokumentti kuvaa katkelmallisesti Alin elämää ”yksityisestä” näkökulmasta, so. perhesuhteet ja läheisten tukijoiden asemaa korostuu. Puheenvuoron saavat myös muun muassa George Foreman, Mike Tyson, Tom Jones, valmentaja Angelo Dundee…..

Dokumenttielokuva alkaa Alin valmistautumisesta uran viimeiseen otteluun vuonna 1981 Trevor Berbickia vastaan. Ali oli tuolloin 37-vuotias. Hellyttävässä hetkessä - Alin jutellessa puhelimitse tulevasta ottelustaan – hänen pikkuinen tyttärensä kieltää Alia ottelemasta. Kolminkertainen maailmamestari oli kuitenkin kyltymätön, hän halusi nelinkertaiseksi maailmanmestariksi. Itse asiassa hän halusi tehdä loputtomiin ”paluita”, kuten eräs haastatelluista totesi.

Ali on nykyhistorian hämmentävimpiä henkilöhahmoja, jonka uran dramaattisia hetkiä ylä- ja alamäkineen on kuvattu lukemattomia kertoja. Minäkin olen osallistunut näihin historian kertauksiin muutamissa blogikirjoituksissani.

Olen paneutunut Alin – alun perin Cassius Marcellus Clay - uraan aivan sen alkuvaiheista asti. Seurasinkin dokumenttia sillä silmällä, että palautan samalla mieleeni muistikuvia mestarinyrkkeilijän elämän varrelta.

Minulle ja vähän vanhemmalle serkulleni Markulle Cassius Clay oli läpimurron tehdessään ennen kaikkea nyrkkeilijä. En missään tapauksessa tiedostanut hänen olevan mustan rodun esitaistelija vuonna 1964, jolloin hän voitti maailmanmestaruuden. Hän oli huippunyrkkeilijä, jonka suun monet koulukaverini olisivat halunneet tukkia. Serkkuni ja minun penkkiurheilija-arvioissa hän liittyi kolmikkoon Ingemar Johansson-Floyd Patterson- Sonny Liston, joiden otteluja seurasimme noin kymmenenvuotiaina.

Katsoimme hämmentyneinä Clayn verbaalishow´ta. ”Olen suurin ja kaunein” oli hänen mottonsa. Kun häntä yritettiin haastatella, hän puhui päälle, koska ei arvostanut valkoisia haastattelijoitaan, ja koska nämä Clayn mielestä aliarvioivat häntä älyllisesti. Häntä ärsytti suunnattomasti väriveljiensä tahdoton alistuminen valkoisten johdateltavaksi esimerkiksi urheilu-urallaan. Clay oli aivan eri maata. Hän halusi johtaa omaa elämäänsä omien periaatteidensa mukaisesti.

Mielenkiinnolla katsoin dokumentista haastatteluja 1960-luvun alusta ennen uskoontuloa. Niissä Claylla oli pääasiassa urheilullisia tavoitteita. Omaan rotuun kietoutuva tietoisuus oli toki jo nähtävissä.

Olen monesti jälkikäteen päätynyt johtopäätökseen, että Clay/Ali ei olisi saanut yhteiskunnallista viestiään perille millään muulla keinoin kuin kovalla päälle huutamisella: hän huusi valkoisen miehen ohi ja yli, joka tapauksessa kovempaa kuin muut, mutta piti huolta, että ihmisille jäi jotain ajateltavaa.

Dokumentissa Alin nyrkkeilyuran tähtihetkiksi nostetaan ottelut Henry Cooperia (Clay oli ottelussa lähellä tyrmäystappiota), Sonny Listonia, Joe Frazieria ja George Foremania vastaan. Vuosi 1964 ja Liston-ottelut merkitsivät Clayn lopullista uskonnollista ulostuloa. Arpa oli heitetty. Clay ilmoitti muuttaneensa nimekseen Muhammad Ali uskonnollisen kääntymyksensä mukaisesti. Alkoi taistelu uuden nimen ja uskonnon puolesta. Häntä ja hänen kääntymystään ei alussa otettu vakavasti. Ali ”opetti” uutta nimeä nyrkkeilykehässä vastustajilleen näiden nimitellessä häntä edelleen orjanimellä Cassius Clay.

Miten näen Alin läpimurron julkisuuteen tänä päivänä, 60 vuotta noiden tapahtumien jälkeen? Ainakin voidaan sanoa, että hän teki läpimurtonsa monien yhteiskunnallisten muutosten risteyskohdassa. Itse asiassa hän oli itsekin osa useampaakin yhteiskunnallista paradigman muutosta. Merkittävä asia, jonka hän kohtasi oli yhteiskunnallisen tasa-arvon puute Yhdysvalloissa, hän ei tuntenut elävänsä ihmisarvoista elämää. Se ei estänyt häntä liittoutumasta kotikaupunkinsa Louisvillen liikemiesryhmän kanssa edistääkseen uraansa nyrkkeilijänä.

Ali oli mielestäni osa kansalaisoikeusliikettä, vaikka häntä ei nähty sen elimellisenä osana. Hän taisteli omalla tavallaan mustien oikeuksien puolesta rasismia vastaan. Hän oli lähempänä Elijah Muhammadia ja Malcolm X:ää kuin Martin Luther Kingiä, mutta en usko hänen lopullisesti valinneen radikaalisuuden astettaan. Rauhanomaiseen islamiin hän oli kuitenkin vilpittömästi sitoutunut. Siinä mielessä hän oli aito profeetta Muhammadin opetuslapsi ilman islamiin myöhemmin liitettyä sotaisuutta.

Vielä on muistettava, että hänen luovuutensa ja vallankumouksellisuutensa ulottui nyrkkeilytekniikkaan ja taktiikkaan saakka. Hänen nyrkkeilynsä perustui nopeuteen ja liikkuvuuteen sekä käsien alhaalla pitämiseen. Ali oli vastustajansa ulottuvilla koko ajan, mutta veti lähikamppailutilanteessa ylävartaloaan ja päätään taaksepäin samalla liikuttaen itseään puolelta toiselle. Vastustaja ei ulottunut Aliin tai lyöntien voima jäi köykäiseksi. Köysiin vetäytyminen ja niiden hyväksikäyttö olivat osa Alin selviytymistä tiukassa paikassa (vrt. ottelu George Foremania vastaan). Jalkatyö oli vertaansa vailla. Tuskin on liioiteltua sanoa, että hän uudisti nyrkkeilyä Sugar Ray Robinsonin viitoittamalla tiellä. Ali ”tanssi kuin perhonen ja pisti kuin ampiainen”.

Oma lukunsa on Alin verbaliikka. Supliikki oli vertaansa vailla. Hän katsoi ihmisen mitaksi kyvyn miekkailla sanoilla ja peitota nokkeluudessa valkoiset ammattisanankäyttäjät.

Alin suu kävi koko ajan kehässäkin. Hän yritti saada vastustajansa ”pois tolaltansa” pyrkiessään alistamaan vastustajansa henkisesti sanankäytöllään. Tähän liittyy hänen luonteensa julma elementti. Harva halveksii vastustajaansa siihen mittaan kuin Ali teki. Osa tästä ilkeästä solvaamisesta oli tietenkin tarkoitettu Alin itsensä psyykkaukseen. Hän tuskin oli mikään helppo ihminen läheistensäkään kannalta. Dokumentissa Alin persoonallisuuden tämä puoli sivuutetaan täysin. Muutoinkin dokumentti oli melko hymistelevä, täysin Alin ehdoilla tehty. Ehkä tämä on ollut ehto yksityisten nauhojen saamiseksi dokumenttiin?

George Foreman lausui ehkä kokonaisvaltaisimman arvion Alista todetessaan, että hänen suuruutensa perustui moneen muuhunkin asiaan kuin nyrkkeilyyn. Alin aikalaisen, The Beatlesin ilmiö perustui samoihin argumentteihin: yhtye oli paljon enemmän kuin musiikkinsa.

Vietnamin sota sanelee hyvin pitkälle Alin henkilöhistorian suuntaviivat. Ali oli aseistakieltäytyjä totaalisessa mielessä ja sai siitä tuomion. Mikään ”järjestelykään” kevyempään palvelukseenastumiseen ei käynyt. ”Suuri hiljainen enemmistö” tuomitsi hänen käytöksensä 1960-luvun jälkipuoliskolla.

Ali tienasi leipänsä monen vuoden tauon aikana saarnaajana ja luennoimalla yliopistoissa(!). Tietenkin hän ryyditti puheitaan kaskuilla, ja tietenkin hän puhui ilman muistiinpanoja. Haasteita piisasi monissa muissakin asioissa: nuo vuodet olivat vaikeita Alin lapsille, joita kiusattiin koulussa.

Itse asiassa sotamenestys Vietnamissa määritti suhtautumisen Aliin. Kun tuuli kääntyi vuosien sotamyönteisyyden jälkeen sotaa vastaan joskus vuonna 1968, ruvettiin Alistakin pikku hiljaa ajattelemaan toisin. Hänen sodanvastaisuudelleen nähtiin perusteet ja hänestä alkoi muodostua koko kansan sankari. Alin nyrkkeilyn estänyt tuomio peruttiin juridisella kikkailulla ja hän sai nyrkkeilylisenssinsä takaisin vuonna 1971.

Alin legendan yksi tärkeä perusta on ottelu George Foremania vastaan Zairessa, keskellä kuuminta Afrikkaa. Ottelun ikimuistettavuutta lisäsi taistelun käyminen mustan miehen alkukodissa Keski-Afrikan ”viidakoissa”. Paikallisen väestön innostus Alia kohtaan oli käsittämättömän laajamittaista. Hän oli näiden ihmisten supersankari.

Taistelu viidakossa päättyi ikimuistettavasti Alin voittoon ylivoimaisena pidettyä Foremania vastaan. Muistettiin, miten kaltoin Foreman oli kohdellut Joe Frazieria, jonka kanssa Alilla oli suuria vaikeuksia. Alin maine saavutti siihenastisen maksiminsa Foreman-taistelun jälkeen. Lopullinen suurenmoisuuden todiste nähtiin sitten Atlantan kisoissa 1996. Ali sytytti olympiatulen. Siinä vaiheessa oli viimeistään syytä unohtaa suuttuneena jokeen heitetty Rooman kisojen kultamitali. Rotujen välinen tasa-arvon tavoittelu oli saanut suuren voiton.

Mihin Ali pyrki 70-luvulla video- äänileikkeillään? Ainakin hän haluaa tulla nähdyksi lastensa kautta rakastavana perheenisänä. Kontrastina kamppailuhaluiselle julkiselle elämälleen hän halusi avautua ”pehmeämpään yksityisyyteen”. Lasten kautta hän käsittääkseni halusi kertoa, millainen hän oikeasti oli. Ehkä Ali myös valmisteli nyrkkeilyuransa loppua nauhoittamalla video- ja ääniklippejä läheistensä yhteydenpidosta esimerkiksi puhelimitse. Hän halusi varmistaa haluamansa kuvan muotoutumisen jälkipolville.

Dokumentti on jutusteleva ja paljastaa lopulta melko vähän uutta legendasta nimeltä Muhammad Ali. Vuosien varrella taipumus kiteyttää Alin hahmo muistomerkiksi on johtanut siihen, että vaatii paljon vaivaa ja tuskaa avata hänet uudelleen elävänä ihmisenä. Dokumentti yrittää kuitenkin sitä, ja jossain määrin onnistuukin.

”Louisville Lipistä” kasvoi oman aikamme ikoni. Hän on asemansa ansainnut, mutta lopulta saavutetun taistelevan yksituumaisuuden jatkajia ei ole ilmaantunut. Ehkä Ali olikin ainutlaatuinen ja korvaamaton? Viime vuosien amerikkalaisen yhteiskunnan kehitys ei herätä kovin suuria toiveita rotuerimielisyyksien tasoittumisesta.

Maksaisinko valtionvelan pois vai en?

A-studiossa 29.6.2020 käsiteltiin paljon esillä ollutta kysymystä julkisen velan takaisin maksamisesta otsakkeella ”Pitääkö valtionvelka maksaa takaisin?”. Keskustelemassa olivat Sixten Korkman, Emilia Kullas, Vesa Puttonen ja Jussi Ahokas, kaikki meritoituneita talouden asiantuntijoita.

Keskustelu lainehtii netissä edes takaisin eikä populismilta ole voitu välttyä. Lisäksi liioiteltu tai tahallinen väärinymmärtäminen viettävät riemujuhliaan. A-studiossa keskustelleet alan ihmiset kyllä pitivät keskustelun tasokkaana.

Lähtökohta on tietenkin se, mistä nykyinen velan nopea kasvattaminen käynnistyi. Koronaepidemia sopii varmaan kaikille vastaukseksi. Mikään puolue ei ole kiistänyt velanoton tarpeellisuutta tautiepidemian seurausten hallitsemiseksi. Nyt velkapelkoisimmat vaativat kiivaasti velanmaksun aikataulun kertomista. Voin sanoa tähän, että aikatauluja voidaan laatia sormiharjoituksena, kunhan niiden varaan ei lasketa betoninvarmasti. Joka tapauksessa 10 vuotta on lyhyt ajanjakso sen määrittämiseksi, milloin velkaa voidaan huomattavassa määrin maksaa takaisin. Yhtä selvää on, että velan taso jää kaiken jälkeen huomattavasti korkeammalle tasolle, kuin mihin päädyttiin vuonna 2020 ennen kriisin käynnistymistä. Jos velkaa aiotaan vähentää miljarditolkulla muutamien vuosien sisällä, edellyttää se huomattavan korkeaa työllisyyttä, huomattavaa viennin lisäystä ja joka tapauksessa korkeaa työn tuottavuuden ja talouden kasvun tasoa. Mikään ei viittaa siihen, että ihmeitä tapahtuisi. Suuret verotuksen kiristykset ja palvelujen tason leikkaaminen ovat epärealistisia, ellei haluta työmarkkinoille sekasortoa. Parasta on melkeinpä sanoa, että velan kanssa pitää oppia elämään.

Sixten Korkman puhui A-studiossa julkisen velkasuhteen (velka/bkt) vakiinnuttamisesta, joskin lisäsi, että päämäärä velanhoidon tason asettamisessa on hyvä olla olemassa. Päämäärä voinee tulla kyseeseen jollakin yleisellä tasolla. Mihinkään Ceausescu-tyyppiseen velanmaksun hirttosilmukaan ei pidä päätä työntää.

Emilia Kullaksen mukaan pitäisi olla suunnitelmia siitä millaisen velkataakan Suomi kestää eli millaisen velan kanssa pystymme elämään. Tähän voi vastata, että tavoite on ratkaisevasti kiinni siitä, millaisiin kasvulukemiin päädymme. Jos kasvuluvut määritetään muutamilla mittareilla, voitaneen velan bkt-suhde määrittää jollakin karkealla tasolla esimerkiksi vuonna 2030. Myös Jussi Ahokas korosti velkasuhteen (velka/bkt) merkitystä ja sitä, että velkasuhde saadaan stabiloitua. Minusta tuntuu, että monet voivat yhtyä toisaalta Ahokkaan mielipiteeseen, toisaalta Korkmanin mielipiteeseen. Keskustelussa ei menty soveliaan velkasuhteen määrittelyssä tarkemmalle tasolle, jolloin erot keskustelijoiden välillä olisivat tulleet esille mahdollisesti jonkin verran eriävinä käsityksinä.

Vesa Puttonen piti yleensäkin kummallisena sitä, että A-studioissa pitää käydä keskustelua siitä pitääkö velkaa (siis velkAA!) maksaa takaisin. Tietenkin pitää. Huomattavaa on, että A-studion otsake oli kategorisempi eli ”pitääkö valtionvelka (siis velkA) maksaa takaisin”. Voi kuulostaa saivartelulta, mutta näiden välillä on vissi ero!

Vesa Puttonen muutoinkin liioitteli niiden sanomisia, joiden mielestä velkaa voidaan ottaa surutta. En ole tällaista suurpiirteisyyttä kuullut keneltäkään, en edes Paavo Arhinmäeltä. Onneksi Sixten Korkman palautti keskustelun realistisemmalle tasolle: Suomen kansan suuri enemmistö kantaa huolta velkaantumisesta.

Korkman ymmärsi myös niitä, jotka ovat vaatineet velanhoitotoimenpiteitä jo nyt, kun elvytys on meneillään, mutta paalutti päätöksenteon ja toteutuksen eriaikaisuutta: elvytyspäätökset ja velanhoitosuunnitelma voidaan tehdä samanaikaisesti, mutta velanhoidon toteutus tapahtuu myöhemmin.

Oleellista on pitää velanhoitosuhde siedettävänä – niin kuin se Suomessa on pidetty.

Eriäviä näkemyksiä keskustelijoiden välillä tuli verrattaessa valtion velkaa yksityiseen velkaan. Puttonen ja Ahokas näkivät niiden olevan lähempänä toisiaan kuin Sixten Korkman. Puttonen: valtio voi ottaa ikuisesti velkaa, jos sen kansantalous kasvaa ja varsinkin, jos kansantalous kasvaa nopeammin kuin velan kulut. Suomen kansantalous on kehittynyt valitettavan hitaasti viime vuosikymmenellä. Kansantalous saavutti finanssikriisiä edeltäneen tason vasta viime vuonna. Valtion velka tuplaantui. Ahokas: vaihtotaseen tasapaino on viime kädessä mittari, jolla ulkomaiset sijoittajat mittaavat valtiontalouden kestokykyä. Valtiontaloutta kokonaisuudessaan ei pitäisi päästää alijäämäiseksi.

Korkman korosti, että Suomen velkasuhde on eurooppalaisessa vertailussa kohtuullisen hyvä (alle 60 prosenttia juuri ennen koronakriisiä). Nyt arvio on, että vuosikymmen päättyessä velkasuhde päätyy 90 tai 100 prosenttiin. Puttonen arvioikin realistisesti, että 100 prosentista tulee Euroopassa uusi normaali. Suomi sijoittuisi tällöin euromaiden keskivaiheille velkaantuneisuusasteessa.

Korkman painotti kestävyysongelmaa yli ja ohi koronakriisin. Viime mainittu voidaan selättää ehkä kohtuullisella aikataululla, mutta kestävyysongelma (väestön vanheneminen) on pysyvämpää laatua. Korkman suhtautui kuitenkin positiivisesti Suomen kansantalouden kestävyyden odotusarvoon: Suomi ei tule ajautumaan tilaan, jossa monet muut maat ovat olleet, tai johon ne joutuvat.

Kuka löytäisi viisasten kiven kaikkiin nykyajan omituisuuksiin, kuten negatiivisiin korkoihin, aneemiseen talouskasvuun ja olemattomaan inflaatioon? Japani on näissä kysymyksissä paradoksi lähes 250 prosentin velkaantumisasteineen (velka on omassa valuutassa, puskurina on mahtava valuuttavaranto), ilman että se näkyy konkreettisena kriisinä jokapäiväisessä elämässä. Yksi ”omituisuus” on, että Suomen valtio maksaa korkoja vuonna 2020 vähemmän kuin kertaakaan 30 vuoteen (vain n. 0,9 miljardia euroa samaan aikaan, kun valtion budjetti on 67 miljardia euroa) osin EKP:n osto-ohjelman ansiosta.

Siinä piisaa miettimistä, mistä moinen odottamattomien talouden muutosten ketju johtuu, ja miksi talouden aneeminen vaihe vain jatkuu ja jatkuu.

Korkman viitasi puheenvuorossaan Larry Summersiin, jonka mielestä länsimaissa kysymys on liian vähäisestä kulutus- ja investointikysynnästä suhteessa tuotantomahdollisuuksiin (tähän taas syinä ovat mm. väestön ikääntyminen, teknologinen kehitys, tulonjaon epätasaisuus anglo-amerikkalaisissa maissa jne.).

Yhteenvetona voisi sanoa, että keskustelijoilla oli taustoistaan johtuen hiukan erilaisia painotuksia. Tässä asetelmassa Puttonen ja Korkman asettuivat eri päihin, vaikka varsinaisia erimielisyyksiä ei syntynytkään: Puttonen suhtautui huolestuneemmin valtion velkaantumiseen, kun taas Korkman näki liikkumavaraa, jos talouspolitiikka ei kiristetä tarpeettomasti.

Päätettäköön tämä kirjoitus Sixten Korkmanin yllättävään vetoon: tällä hallituksella, joka meillä nyt on, olisi edellytyksiä tehdä talouden kannalta ikäviäkin päätöksiä, koska se on niin suosittu!

Asiantuntijuuden problematiikasta

Olen näissä kirjoituksissa usein kiinnittänyt huomiota asiantuntijuuden merkitsevyyteen ja asemaan nyky-yhteiskunnassa.

Asiantuntijuuskäsitettä käytetään oikein ja väärin sekä vastaanottajien että asiantuntijan näkökulmasta. Ei ole kuitenkaan tarkoitus mitätöidä eksperttiyttä, mutta siihen pitää suhtautua kriittisesti, kuten mihin tahansa tiedon lähteeseen.

Helsingin Sanomien haastattelussa 17.5.2020 valtio-opin emeritusprofessori Kari Palonen erittelee ansiokkaasti asiantuntijuusteemaa tavalla, joka suurelta osin osuu yksiin omien ajatusteni kanssa.

Palonen tarkastelee aihetta koronakeskustelun näkökulmasta ja asiantuntijuuden ja parlamentarismin välisenä suhteena. Asiantuntijuus ei Palosen mielestä – jos tulkitsen oikein – voi perustua asemaan, vaan arvonanto on ansaittava perehtyneisyyden ja uskottavuuden kautta.

Koronakriisin aikana ”asiantuntijuus” on saanut korostetun merkityksen hallituksen vedotessa usein THL:n tai HUSin asiantuntijalääkäreiden tai virkamiesten mielipiteisiin. Ei ole kuitenkaan yhtenäistä ”asiantuntijakäsitystä”. Erikostuntijat ovat olleet useissa tapauksissa eri mieltä toistensa kanssa, korostaneet omaa profiiliaan ja ottaneet etäisyyttä taustayhteisönsä kantaan.

Näin kannanottoihin muodostuu väljyyttä, joka on Palosen mielestä ymmärrettävääkin. Mielipiteen väljyys ulottuu emeritusprofessori Palosen henkilökohtaiseen asennoitumisen saakka. Niinpä hän suhtautuu koronarajoituksiin niitä joustavasti soveltaen, kuten minäkin.

Palosen mielestä ”mitään asiaa ei ole suojattu politiikalta”, ts. asioilla on ”aina” poliittinen ulottuvuus. Näin kategorisesti tulkittuna kulmakarvat nousevat. Jätän ehkä sittenkin tilaa emeritusprofessoria enemmän ammattimaiselle asiantuntijuudelle.

Palonen ottaa HS:n haastattelussa esille myös kiistelynäkökulman. Mielenkiintoista tässä on, että asiantuntijoiden kiistely on ollut niin korostunutta. Tähän olen kajonnut jo blogikirjoituksessa ”Saivartelua epidemialla” 17.5. 2020. Mielipide-eroavuuksien kohteina ovat olleet muun muassa ns. laumasuoja, kuolleisuuden määrä epidemiassa ja viruksen aaltoliikkeen todennäköisyys ja laajuus.

Arkisessa keskustelussa terveydenhoidon käsitykset on rinnastettu luonnontieteellisen näkemyksen eksaktiuteen, jossa ”mielipide” on väistyvä kliinisen tietoon verrattuna. Palosen mielestä on käynyt niin, että ”luonnontieteellinen” näkökulma on osoittautunut yhtä vaihtelevaksi kuin poliittisten mielipiteiden kirjo.

Tämä on hämmentänyt kokonaiskuvaa koronasta, sillä asiantuntijat ovat pahimmillaan kiistelleet keskenään jopa enemmän kuin poliitikot. Katkeriakin mielipiteitä on esitetty niiden alan eksperttien taholta, joiden kannanotot on jääneet vähemmälle huomiolle tai kokonaan sivuutettu.

Päätösten poliittista luonnetta ei ole syytä vähätellä. Esimerkiksi 70-vuotiaden rajoituksiin suhtautuminen on ollut hyvin kiistanalainen asia ja jakanut sekä maallikkoja että asiantuntijoita.

Kaiken kaikkiaan on syytä olla varovainen korostettaessa asiantuntijanäkemysten erilinjaisuutta. Yhtenä seurauksena voi olla kaikkien näkemysten suhteellisuus. Ns. vaihtoehtoisen totuuden aikakausi on sotkenut asiantuntijuuden kuvaa. Räikeimmillään tämä on merkinnyt ajattelutapaa, jossa jokainen mielipide on asiantuntijamielipide, ”jos itsestä siltä tuntuu”. Tästä pölhöpopulismista Palonen sanoutuu tietenkin irti. Jos asiantuntijuutta ei ole tarjolla, erikoistuntijalla ei ole riittävää auktoriteettia tai asiantuntijuutta hyljeksitään, turvaudutaan helposti vahvaan johtajaan.

Palonen ymmärtää poliitikkoja: usein päätös joudutaan tekemän vaillinaisin tiedoin ja riittämättömin perustein. Hän pitää parlamentaarista debattia jalompana muotona kuin tieteellisestä väittelyä. Sen etuna on organisoitu käsittelytapa. Asettaisin itse ehdoksi kuitenkin sen, että keskustelun pitää olla korkeatasoista (faktoihin perustuvaa, vähemmän propagandistista), mitä se ei suinkaan aina ole Suomen eduskunnassa. Palonenkin viittaa torjuvassa mielessä identiteettivoittoisen oikeassa olemisen keskustelukulttuuriin.

Kaiken kaikkiaan Palosen asettama haaste, että parlamentaarinen, ”puntaroiva” keskustelu koronasta on osa vahvistuvaa keskustelukulttuuria, on tervetullut ja virkistävä interventio käytävään polemiikkiin.

Saivartelua epidemialla

Kun seuraa käytyä keskustelua koronaviruksesta käy mielessä, että se yksituumaisuus, jota pyrittiin noudattamaan koronaepidemian alkuvaiheessa on poispyyhitty kokonaan. Nyt arvostellaan tehtyjä hallinnon toimenpiteitä sydämen kyllyydestä.

Minusta tässä on jotain tarkoitushakuista, halutaan käsittää ohjeistus/suositukset/määräykset väärin , jos se vain on mahdollista. Vallitsee ikään kuin kilpailu siitä kuka keksii satuttavimman tavan arvostella hallinnon päätöksiä. Myös asiantuntijoiden joukossa on niitä, jotka haluavat sulan hattuun olemalla eri mieltä enemmistön muodostaman asiantuntijamielipiteen kanssa: Jokainen haluaisi olla oikeassa - ja ensimmäisenä!

Minusta tulisi – sen sijaan, että maalataan piru seinälle ja käsitetään suositukset ohjeistuksina, ohjeistukset määräyksinä ja päätökset käskyinä – tukea ja kannustaa epävarmuuden tunteen vallassa olijoita käyttämään omaa järkeä henkilökohtaisissa koronaratkaisuissa.

Yritän seuraavassa valaista käytyä ärtynyttä keskustelua, joka on vaivannut minua.

THL:n terveysturvallisuusjohtaja Mika Salminen, joka on järkimiehen maineessa, on hänkin ottanut ärhäkkäästi kantaa 70+ -vuotiaiden ohjeistukseen. Hän toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa 16.5.2020, että ” en tykkää tästä ikäihmisten eristämisestä. Minulle tulee paljon vanhempien ihmisten viestejä, että he eivät ymmärrä tätä. He ovat ihan terveitä, hyväkuntoisia, mutta ei heillä ole paljoa elämää jäljellä. Eivät he halua istua kotona tapaamatta lapsenlapsiaan ja lapsiaan”, hän toteaa.

Minusta kuitenkin näyttää siltä, että hallitus on seurannut käytyä keskustelua ja lieventänyt ”holhoustaan” koko koronaepidemian ajan. Salminen reagoi todennäköisesti hallituksen ensimmäiseen ohjeistukseen, jossa kehotettiin 70-vuotiata pysymään ”karanteenia vastaavissa olosuhteissa”. Se saattoi siinä varhaisessa tilanteessa olla varmuuden maksimoimiseksi ”oikea” ohjeistus. Mutta kun on sittemmin pohdittu eristämisen aiheuttamia psyykkisiä seuraamuksia, on ohjeistusta huojennettu. Tätä huojennusta ei kuitenkaan jostakin syystä ole haluttu huomioida, vaan on koettu ”karanteenihengen” olevan edelleen vallitsevana.

Mikä tuo huojentava ohjeistus oli? Hallitus totesi toukokuun alussa, että ”yli 70-vuotiaiden suositellaan edelleen välttävän fyysisiä kontakteja mahdollisuuksien mukaan. Valtioneuvosto korostaa riskiryhmään kuuluvien omaa harkintaa toimintaohjetta noudatettaessa”. Käydyssä keskustelussa on korostettu viestin alkuosaa, ei sen oleellista loppuosaa! Ihmisiä pitäisi kärjistämisten sijasta kannustaa joustaviin mutta järkeviin kompromisseihin.

STM on edelleen joustavoittanut vierailukäytäntöjä 15.5.2020 seuraavasti: ”Tapauskohtaisesti harkiten oireettomien läheisten on kuitenkin voitava vierailla vakavasti sairaiden asiakkaiden, joiden tila on kriittinen, ja saattohoidossa olevien asiakkaiden luona turvallisella tavalla. Poikkeusolot ovat kestäneet jo pitkään, ja sen vuoksi tarvitaan myös toimintakäytänteitä, jotka mahdollistavat muillekin asukkaille/potilaille läheisten tapaaminen kasvokkain toimintayksiköiden järjestämässä turvallisessa ympäristössä”. Riittääkö tämä kriitikoille?

Ylen tuoreessa kyselyssä nuoret (15-24-vuotiaat) jatkaisivat yli 70-vuotiaden tiukkoja rajoituksia paljon suuremmassa määrin kuin ikäihmiset itse (65-79-vuotiaat). Vastaavat prosenttiluvut olivat kyselyssä 56 prosenttia/24 prosenttia. Jää auki onko tässä kysymys nuorten ylihuolehtivaisuudesta vai tilanteen vaatimalta suojeluhalulta vai kenties asenteellisesta vanhempien ikäluokkien itsestään huolehtimiskyvyn aliarvioinnista.

::::::::::::::::::::

Viruksen leviämisen vastaisessa taistelussa on takerruttu – yksinkertaistaen – kahteen käsitteeseen: ”tukahduttaminen” ja ”leviämisen estäminen”. Tukahduttamisella tarkoitettaneen niin voimakkaita toimenpiteitä viruksen vastaisessa taistelussa, että korona häviää ja sen jälkeen tiukalla seurannalla pidetään tilanne ennallaan. Leviämisen estämisellä taas pidetään rajoittamistoimenpiteet sellaisina, että virusepidemia ei pääse laajentumaan kansalaisten keskuudessa. Käytännössä viimeksi mainittu on tuomassa saman tuloksen kuin tukahduttaminen ilman tukahduttamiseen liittyviä ankaria rajoituskeinoja. Virukselta puuttuu uudet leviämiskanavat – kiitos kansalaisten kuuliaisuuden ja vastuuntunnon - ja ihmisiä parantuu nopeammin kuin uusia tautitapauksia ilmenee. Osassa maata ei ole moneen päivään ollut yhtään tartuntatapausta.

Näin käsittääkseni päädytään samaan lopputulokseen ja taistelu ”tukahduttamisen” ja ”leviämisen estämisen” välillä kuivuu kokoon. Yksi asia voi kääntää suunnan: rajoituksia helpotetaan liian nopeasti, jolloin tauti saa uutta vauhtia. Korona ”yrittää paluuta”, jos sille annetaan tilaisuus. Tällä hetkellä näyttää siltä, että tautia ollaan – ainakin toistaiseksi – nujertamassa vähitellen.

On selvää, että koronaepidemian edetessä asiantuntijoiden ja hallituksen mielipiteet ovat tarkentuneet. Alun perin puhuttiin epidemian leviämisen hidastamisesta, jotta teho-osastot säästyvät muualla nähdyltä katastrofilta. ”Hidastamisessa” on edetty niin hyvin, että termiä on pitänyt muuttaa: Marin tiedotustilaisuudessa 15.5.2020: ”Hallituksen mielestä on niin, että epidemia ei saisi ollenkaan edetä tässä maassa”. Hiukan myöhemmin samassa tiedotustilaisuudessa hän totesi, että tavoitteen tulisi olla, että virusta ei ilmene ”yhtään tapausta”.

Nyt tavallaan kiistellään siitä, kuka ehtii ensimmäisenä muuttamaan vanhat käsitykset uutta tilannetta vastaavaksi. THL:n pääjohtaja Markku Tervahauta, joka on ollut yksi tukahduttamisen puolestapuhujista sanoo nyt (Hesari 16.5.2020), että ”tukahtuminen ” (ei siis tukahduttaminen) näyttää olevan tapahtumassa joka tapauksessa , se on hyvin todennäköistä”. Näin hän päätyy Marinin edellä esitettyyn johtopäätökseen hiukan toista kautta, mutta kuitenkin.

Yllätysmomentti edellä kuvatussa on se, että muutos käynnistyttyään on edennyt nopeammin kuin kukaan on odottanut. Koronan ensimmäinen vaihe näyttää saivartelun jälkeen päättyvän positiiviseen (väli)arvioon: viruksen valloitusretki hidastuu tai heikkenee selvästi. Varaukset potentiaalisesta negatiivisesta käänteestä on syytä toki tässäkin kohtaa tuoda esille. Rajoituksista vapautuminen voi olla kiistanaihe jatkossakin. Joka tapauksessa elämän täytyy jatkua. Salminen toteaa Hesarin haastattelussa, että kansanterveystyön tarkoitus ei ole päästä eroon kaikista sairauksista keinoja kaihtamatta: usein kannattaa hyväksyä joitakin haittoja sen sijaan, että riski poistetaan kokonaan.

On syytä toivoa, että nykyaikainen lääketiede ja kokemukset meneillään olevasta epidemiasta ovat opettaneet varovaisuuteen arvioinneissa. Espanjan tauti tuhosi 1920-luvun vaihteessa elämää pahiten kolmannessa aallossa Helsingissä ja neljännessä aallossa Lapissa. Epäselvää on nyt sekin tuleeko ”aallokkoa” vai ei.

Melkein riskiryhmässä

Moni on kirjoittanut tai muutoin ottanut kantaa seiskakympppisten kuulumiseen koronaepidemian riskiryhmään. Aiheesta on kirjoittanut muun muassa Saska Saarikoski päiväkirjamaisella ”Poikkeustilassa”-palstallaan HS:ssä. Kirjoitan kuitenkin tässä omista kokemuksistani enkä niinkään referoi muiden tekstejä.

Seitsemänkymmentä vuotta täyttäneitä on lähes 900 000, joten ikäryhmällä on painoarvoa lukemattomissa asioissa, muun muassa vaaleissa. Meitä riskiryhmään tai melkein riskiryhmään kuuluvia on opastettu pitämään turvaväliä ja pesemään kätemme niin kuin muitakin ihmisiä. Sen lisäksi on kehotettu käymään kaupassa aamuvarhaisella. Käynkin silloin tällöin kaupassa aikaisin aamulla, koska olen aamuvirkku. Seitsemän jälkeen paikalla on vain henkilökuntaa asettelemassa ruokatarvikkeita hyllyihin.

Kasvosuojaa käytän harkinnan mukaan, mutta olen ollut taipuvainen lisäämään suojan käyttöä epidemian edetessä, vaikka ohjeet ovat ristiriitaiset. Hämmentävän harva käyttää kasvo- tms. maskia. Suhtaudun nöyrästi ja kunnioittavasti riskiryhmän rajoitteisiin Koenko olevani jotenkin erityiskontrollissa riskimäärittelyn takia? Koen jossain määrin, mutta hyväksyn sen. Saarikoski tuntuu ajattelevan niin, että hän ottaa osaa seiskakymppisten uhrautumisiin omaksi ja yhteiseksi hyväksi.

Jokainen voi pohtia kontollaan sitä, miten mielivaltaisesti tai järkevästi 70 vuoden raja on vedetty. En suostu pahoittamaan mieltäni tästä. Varsinainen tartunta ei näytä valikoivan ikäryhmiä, mutta itse taudin seuraamukset ovat vakavia ikäihmisille varsinkin, jos on ns. perussairauksia. Joitakin näyttää harmittavan se, että kaikki seitsenkymppiset tuomitaan rajoitteiden kohteeksi, vaikka ihmiset ovat terveydeltään ja kunnoltaan hyvin erilaisia. Niin vain on käynyt, kun ikähaitari vanhemmassa päässä on kasvanut ja moni 70-vuotias on ikinuori tänä päivänä verrattuna 1960-lukuun, jolloin seiskalla alkava ikä merkitsi useimmilla vanhuuden raihnautta.

Jotkut kokevat, että 70-vuotiaat eristetään viranomaisten toimesta normaalielämästä, jota ei mielestäni tehdä. Voin siis liikkua melko vapaasti turvavälit säilyttäen kaduilla ja kaupoissa edellä esitetyin suosituksin. Joitakin ehkä harmittaa kaikkien kunnoltaan eriasteisten ikäihmisten (70 +) niputtaminen samaan ryhmään. Ihminen taitaa kuitenkin olla juuri niin vanha tai nuori kuin itse kokee.

En ole itse kokenut ikäsyrjintää ilmaisevia alta kulmien vilkaisuja. Lenkkeilijät tuntuvat olevan paljolti samaa ikäryhmää kuin itsekin olen. Tulen joskus lenkillä nyökänneeksi ventovieraalle merkiksi siitä, että samassa veneessä ollaan iästä riippumatta. Tietenkin meikäläistäkin harmittaa, jos rajoitukset jatkuvat – ja varsinkin seitsenkymppisten erillisrajoitukset – esimerkiksi vielä puoli vuotta, mikä on tietysti paljon mahdollista. Henkisesti kannattaa varautua kaikenlaisiin vaihtoehtoihin.

Kaikkein oleellisinta on säilyttää hyvä fyysinen ja henkinen kunto. Olen nyt käynyt lenkillä – kuntosalin tilapäisesti jätettyäni – joka ikinen päivä koko ”korona-ajan”. Henkisesti säilyy vireänä vaikkapa näitä blogikirjoituksia kirjoittamalla - toivottavasti. Kirjastoa kyllä tarvittaisiin, mutta käyttöhän mahdollistuu asteittain, kuten olemme kuulleet!

Pikkuisen mieleen on hiipinyt ajatus, että toivottavasti seitsemänkymmentä ikävuotta täyttäneitä ei ruveta muussakin mielessä katsomaan ikään kuin menetettynä voimavarana. Tähän saakka ikäihmiset ovat edustaneet alikäytettyä resurssia monissakin suhteissa – työvoimanakin. Joskus sattumalta huomaa vanhuksista puhuttavan sävyyn, että koronaan ”menehtyväthän ovat vanhuksia”. Tämä ei tietenkään faktisestikaan pidä paikkaansa, mutta on siinä lisäksi sävy, joka sanojalta jää huomaamatta.

Kuulun melkein riskiryhmään ja melkein suuriin ikäluokkiin. Sukupolveni on ollut työllään luomassa hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta on ollut myös sen palveluiden käyttäjänä. Suurin osa meistä tuntee ylpeyttä, että on saanut omalla vähäisellä panoksellaan rakentaa tasapainoista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa. Yhteiskuntamalli on rakennettu muun muassa kestämään tautiepidemioita.

Koen, että monen nuoremman tilanne on paljon epävarmempi. Niinpä nuoremmat voivat kokea tulevaisuuden näkymän sumeana: saadaanko yhteiskunnan palvelut säilymään ainakin ennallaan ja miten käy eläkkeen?

Sukupolvisotaa tähän tautiin ei tarvita. Se kannattaa pitää mielessä.

Ehdotonta totuutta etsimässä

Koronapandemia ällistyttää kerta toisensa jälkeen. Huomiota herättää, kuinka vähän koronasta tiedetään. Syntyy kuitenkin paine löytää ehdoton totuus. Tämä taas synnyttää paineen asiantuntijoita kohtaan, joiden tulisi esiintyä ekspertteinä, hallitsevat he tautitilanteen tai tai eivät. Media taas etsiii väkisin totuutta riippumatta siitä onko se saavutettavissa vai ei. Media etsii paniikinomaisesti asiantuntijasankaria: on löydettävä joku, joka kertoo totuuden, ja jonka nimiin voidaan vannoa. Samaan aikaan aggressiivisesti tartutaan havaittuihin virheisiin.

Aivan oikein on kiinnitetty huomiota siihen, että tieto pandemiasta lisääntyy koko ajan. Tieto lisääntyy, mutta se myös muuttuu. Aiemmat johtopäätökset saattavat vanhentua nopeastikin Asiantuntijoilta vaaditaan oikeassa olemista jokaisessa vaiheessa. Se on mahdotonta. Median paine vaikuttaa asiantuntijaan halusipa hän tai ei: on ihanaa omaksua median sankariasiantuntijan rooli. Kilpailu oikeassa olemisesta kiihtyy. Vain kaikkein kovapintaisimmat ekspertit pystyvät säilyttämään linjansa ja viileän suhtautumisensa sekasortoisessa infoähkyssä.

Asiantuntijan vastuu on rankka. Toisaalta – henkilön ominaisuuksista riippuen – asiantuntijuus kasvaa joskus inflatorisesti median kannustamana. Yhdeksi sankariasiantuntijaksi on nostettu Helsingin yliopiston tautiekologian tutkijatohtori Tuomas Aivelo. Hän on listannut (HS 20.4.2020) ärsyttävimmät piirteet pandemian hoidosta. Hän kaipaa pidemmän aikavälin suunnitelmaa pandemian hoidossa ja nimittää hallintoa kyvyttömäksi, kun se ei siihen pysty. Milteipä seuraavassa lauseessa hän kuitenkin toteaa, että ”emme tiedä edes sitä, miten influenssat leviävät”. Meikäläisen maallikon logiikalla strategian pohjana tulisi kuitenkin olla edes jonkinmoinen perusteltu tieto. Vaihtoehtona pidemmän aikavälin strategialle on mielestäni lyhyemmän aikavälin tavoiteasetanta. Sitä on nähdäkseni pyritty Suomessa ”virallisesti” noudattamaan muuttuvissa olosuhteissa.

::::::::::::::::::::

Entä onko Ruotsissa löydetty ihmeitä tekeviä ratkaisuja, joilla pandemia kukistetaan? Emme sitä tiedä, mutta ainakin elinkeinoelämä Suomessa osoittaa suosiota Ruotsin väljemmälle linjalle, jossa liikkumista rajoittavia toimia on toteutettu matalalla profiililla. Yhdysvalloissa on tässä ulottuvuudessa edetty äärimmäisyyteen: rajoitteet halutaan kadulta käsin huutaen lakkautettavaksi. Bisnes ennen kaikkea, maksoi mitä maksoi ihmishengissä.

HUSin toimitusjohtaja Juha Tuominen analysoi (Kauppalehti 20.4.2020) ongelmaa varsin rohkeasti: ”Ruotsissa teoretisoidaan infektioepidemiologialla ja piiloudutaan sen taakse. Ajatellaan, että epidemia käyttäytyy tietyn säännön mukaan”. Tuomisen mukaan koronasta ei voi tehdä pitkän näkymän arviota, koska se on uusi tuttavuus.

Ottamatta jyrkkää kantaa kumpi on oikeassa (vai onko kumpikaan), niin sanon, että ruotsalaisilla on hyvin ruotsalainen kanta asiaan ja suomalaisilla suomalainen.

Koska vaihtoehtoja totuuksien viidakossa on paljon, kannattaa ehkä luottaa eniten niiden viranomaisten kantoihin, jotka ovat lähinnä pandemian ydintä. Tarkoitan tässä THL:n asiantuntijoita. Suomessa on noudatettu periaatetta, jossa rajoitukset on kohdistettu suuriin ihmismassoihin (joukkokokoontumisten kieltäminen, liikkumisrajoitukset ja ravintoloiden, kirjastojen ja koulujen sulkeminen).

THL:n terveysturvallisuusosaston johtajan, professori Mika Salmisen mukaan (Demokraatti-lehden haastattelu 17.4.2020) voitaisiin siirtyä ns. hybridistrategiaan, jossa taudin etenemistä väestössä voitaisiin hallita yksilöihin kohdistuvilla ja yhteiskunnalle vähemmän haitallisilla keinoilla kovien massiivisten rajoitusten sijaan. Ehkä tässä lähestytään ainakin joiltakin osin ruotsalaisten valitsemaa linjaa.

Uusi strategia edellyttää testauskapasiteetin riittävyyttä. Löydettyjen tapausten kontaktit kartoitetaan ja altistuneiksi arvioidut asetetaan karanteeniin.

:::::::::::::::::

Ylen A-studiossa käytiin loistava keskustelu 20.4.2020, jossa professori Mika Rämet ja apulaisprofessori Pauliina Ilmonen valaisivat koronan hoitokeinojen vaihtoehtoisia malleja aina rokotteen kehittämisestä lähtien. Keskustelun keskiössä oli laumasuojan käsite tieteellisessä mielessä.

Erotin seuraavat kohdat keskustelun ytimestä:

Paras laumasuoja saadaan (1) rokotteesta (sitten, kun se esim. 12 kuukauden päästä on käytössä). Ilman rokotteen olemassaoloa laumasuoja voidaan saavuttaa joko (2) hitaasti (erilaisilla laajoilla kontaktien rajoitteilla talouden pitkän aikavälin heikkenemisen uhalla) tai (3) nopeasti (päästämällä epidemia kansakunnan läpi ilman merkittäviä rajoitteita ”aiheuttamalla” kuolemia tai uhmaamalla sairaanhoidon kapasiteettia). Neljänneksi (4) esitettiin pyrkimys ”R0:n” (R-nolla) -luvun (= tarttuvuuden) painamiseen alle 1.0:n ja viidenneksi (5) käyttämällä tehokasta hoitoa (lääkehoito, bioteknologia).

Rämet ja Ilmonen edustivat eri kantoja koulukäynnin vapauttamisen suhteen (Ilmonen: ei lähiopetusta vielä viikkoihin, Rämet: koulunkäynnin pitäisi normalisoitua nopeasti).

Vasta aika näyttää, mikä strategia osoittautuu parhaimmaksi. Nyt suurena vaarana taitaa olla rajoittavien toimien liian aikainen lopettaminen, jolloin on haasteena, että epidemia laajenee uudelleen. Kukaan ei varmasti tiedä.

Infoähkyn vallassa

Raija Kivimetsä pohti infoähkyn ominaispiirteitä blogikirjoituksessaan vuodelta 2013 muun muassa seuraavasti: ”Oletko vapaaehtoisesti talutusnuorassa? Annatko kiskoa itseäsi joka suuntaan ja juokset koko ajan, jotta pysyisit ajan tasalla? Informaatiota on tänä päivänä niin paljon, että jos ei opettele pistämään mielen kaihtimia kiinni, on vaarassa läkähtyä ja ähkyyntyä sekä myrkyttää mielensä informaatiotulvalla.” Hänellä on lääkekin vaivaan: ”Kun suojelet itseäsi ahdistavien uutisten tulvalta, saat elämääsi lisää rauhaa ja hallinnan tunnetta”.

Tämä on yksi varteenotettava näkökulma.

Joskus tulee mieleen kerettiläinen mielipide, että mitä enemmän ihmiset valittavat, etteivät saa tietoa asioista, sitä enemmän tietoa on tarjolla. Ähky syntyy siis tiedon vajeesta, tai pikemminkin sellaisen tiedon vajeesta, johon ei jakseta perehtyä, vaikka haluttaisiin. Tällaisia ajatuksia on tullut mieleen, kun seuraan koronaviruksen vaiheita tiedotusvälineistä. Ei ole mitenkään epätavanomaista, että Helsingin Sanomissa on kaksikymmentä sivua korona-aineistoa. Ja tätä jatkuu päivästä toiseen, viikosta toiseen…..

Ja hyödyllistä tietoahan sieltä toki saadaan.

Koronaviruksen oravanpyörästä on vaikea hypätä syrjään, koska informaatio tulee niin lähelle itse kutakin. Jokaisen on pakko omaksua tärkeimmät varotoimet ja seuraavaksi ollaankin loputtomalta tuntuvan tiedontulvan äärellä. Informaation hankinta tuntuu ahdistavalta, koska sairastuneiden määrä on niin suuri ja sairastuminen on kaikesta tiedosta huolimatta ainakin osin sattumanvaraista.

Lehdet täyttyvät kirjoituksista, jossa männynkävytkin analysoidaan: pyritään löytämään ikioma oivallus. Kysymys on myös kilpailusta, kuka saa sen kovimman skuupin. Otsakkeiden metsästys kiihtyy äärimmilleen tämän laajuisen pandemian kohdatessa ihmisiä. Oikein sattuu, kun jotain tahoa – milloin mitäkin – riepotellaan säälittä. Tätä sitten sanotaan median tehtäväksi: sehän on vain työtä, jota itseään kunnioittava toimittaja tekee! Tiedotusvälineille tyypillisesti sairausepidemian hoitamisesta pyritään löytämään puutteita, virheitä. Erehdyksiä sattuukin, mutta syyllisten etsintä ylittää joskus kohtuuden rajat.

Mikä syy tähän kaikkeen on koko yhteiskunnan vallanneessa infoähkyssä?

Infoähkyn yksi muoto nousee tietojen ristiriitaisuudesta. Media täyttyy tilastotiedoilla, joissa vähäisemmälläkin perehtyneisyydellä pystyy osoittamaan informaation epäselvyydet. On käynyt ilmi, että kunkin päivän sairastumistiedot ovatkin enemmän tai vähemmän vaihteleva kooste myös aiempien päivien tiedoista, jolloin vertailtavuus kärsii. Ja infoähky voimistuu. Verkon kautta tai muuten tulvivat kysymykset heijastavat nekin ihmisten epätietosuutta ja ahdistusta: voinko tehdä näin, voinko tehdä noin? Ymmärrettävää: kyyniseksi ei voi heittäytyä.

Kadulla kulkiessa huomaa, kuinka alkaa hilata itseään toiseen tienreunaan ja vastaantulija toiseen. Katseet kohtaavat tai sitten ei. Ja tämä epidemian aalto on vasta ensimmäinen aalto. Juuri nähdyssä TV-dokumentissa saimme seurata kuinka espanjantaudin kovimmat aallot Suomessa olivat kolmas (Helsinki) ja neljäs (Lappi) aalto. Kysymys on siitä, että ”periferiaan” tauti saapui vasta myöhemmillä kierroksilla täydessä voimissaan. Nyt kai sitten on toisin, sillä epidemiat liikkuvat paljon aiempaa nopeammin.

Pitkän aikaa paikkakunnalla toimineiden yrittäjien vastoinkäymiset tuntuvat pahoilta kauempaakin seurattuna. Hallituksen tukipäätökset helpottavat ainakin hetkeksi, mutta kuinka moni olisi uskonut joutuvansa tallaiseen myllytykseen vielä pari kuukautta sitten?

Infoähkyä voidaan tarkastella aikaulottuvuudella. Kun toiveista joutuu pidättäytymään kovin monta viikkoa saattaa ähky voimistua, tulee turhautumista ja ärtyneisyyttäkin. Tässäkin mielessä kysymys on kestävyyshaasteesta.

Loppujen lopuksi vielä infoähkyäkin suurempi ähky on tietämättömyydestä johtuva ahdistus! Siispä lähtekäämme siitä, että tieto suodatettuna sopiviksi annoksiksi tuo valoa hämärässä hapuiluun.

Oppia ikä kaikki, mutta…..

Sitra on toteuttanut vastikään (julkaistu 30.1.2020) tutkimushankkeen ”Elinikäinen oppiminen Suomessa 2019- ” -kyselyn. Se lähestyy niitä teemoja, joita olen käsitellyt näissä blogikirjoituksissa useasti. Olen vannonut yleissivistyksen nimiin. Katsotaanpa vastaako tutkimus tähän huutoon.

Tulosten tulkinnasta vastaa tämän kirjoittaja.

Käyn läpi ohessa mielenkiintoisimpia tuloksia tutkimuksesta. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää elinikäisen oppimisen toteutumista ja mahdollisuuksia Suomessa. Tutkimuksen toteutti Innolink ja tiedonkeruu toteutettiin internetpaneelikyselynä marraskuussa 2019. Tutkimuksen kohderyhmän muodostivat 18-85 vuotiaat Suomen kansalaiset. Tutkimus perustuu 2110 vastaukseen. Sitten itse tuloksiin.

Peräti 89 prosentin (sisältää viisiportaisen asteikon kaksi ylintä valintaa eli valinnat 4 ja 5) mielestä ”Laaja yleissivistys on itsessään arvokasta”. Muutoinkin kyselyyn vastanneet antoivat korkeita arvoja periaatteellisiin kysymyksiin (kuten: ”Elinikäinen oppiminen on ihmisen perusoikeus”). Sen sijaan konkreettiset välineelliset arvot saivat vain kohtuullisen korkeita arvosanoja. Esimerkiksi ”Ihmisen tulisi kehittää osaamistaan ensisijaisesti työelämän tarpeisiin” sai vahvan puollon (arvosanat 4 tai 5) ”vain” 43 prosentilta vastaajista. Tämän voi tulkita niin, että tieto sinänsä koetaan arvokkaampana elämän kannalta kuin osaamisen kehittäminen esimerkiksi työelämää varten.

Uuden oppimisen koki merkityksellisenä yli 80 prosenttia vastaajista (hyvä!), pakkona uuden oppimista piti 18 prosenttia vastaajista. Lähes viidesosan mielestä uuden oppiminen oli siis vastenmielistä, joka pantakoon merkille.

Tärkeinä oppimisen taitoja perhe-elämän ja harrastusten yhteydessä piti 74 prosenttia vastaajista, työelämän yhteydessä vastaavasti 73 prosenttia vastaajista. Jälleen hyöty ja huvi (plus läheiset ihmiset) kävivät yhtä jalkaa. Vuorovaikutus oppimismielessä vieraiden kulttuurien kanssa sai myös erittäin positiivisen ja lupaavan arvion, 58 prosenttia vastaajista.

Uuden oppimisen tavoista korkeimmat arvosanat saivat tiedon hakeminen verkosta ja lukeminen ja/tai kirjoittaminen. Halu tiedon etsimiseen ja sen hyödyntämisen tarve osoittavat vastaajien uteliaisuuden suuntaa lupaavalla tavalla. Samaa lopputulosta tukee eräs toinen kyselyn tuloksista: lukeminen koettiin oppimisen ilona.

Valtaosa kehitti oppimista työelämässä tekemällä töitä toisten kanssa ja oppimalla toisilta. Kakkosena – selkeästi perässä - tuli uusien asioiden ja työtapojen kokeilu. Vuorovaikutus muiden kanssa on siis avain uuden oppimiseen. Kyselyn perusteella ihmiset näkivät myös, että osaaminen huomioitiin ja sitä arvostettiin työyhteisössä.

Valtaosan mielestä työyhteisössä vallitsi oppimismyönteinen ilmapiiri. Suurimmaksi esteeksi koettiin työssä oppimiselle varatun ajan rajallisuus.

Jatkuvan oppimisen sanoma on kyselyn perusteella mennyt hyvin perille, sillä suurin osa koki sen periaatteellisesti tärkeäksi. Taloudellisesti tutkintokoulutukseen ja työhön panostamisessa luotettiin työnantajan karttuisaan käteen, sillä omaan rahoitukseen eivät useimmat panostaneet.

Rohkaisevaa on, että useimmat kokivat olevansa tietoisia, mihin suuntaan halusivat osaamistaan kehittää (70 prosenttia kyselyyn vastanneista).

Työelämän muutoksen kokivat useimmat positiivisena ja kannustavana: on tärkeää oppia uutta.

::::::::::::::::::::

Kyselyn tulokset voidaan yhdistää aiemmassa blogikirjoituksessani (”Ei se työpaikkojen määrä vaan laatu….”/22.1.2020) käsittelemääni osaamisen laatuhaasteeseen. Yhdysvalloissa on kehitetty ”Job Quality Index” -mittari työpaikkojen laadun määrittämiseksi. Laadun mittarina käytetään työstä maksettavaa palkkaa. Indeksissä on kysymys siitä tarjoavatko uudet työpaikat keskipalkkaa paremmat vai huonommat ansiot ja onko työtunteja vähän vai koko työpäivän verran.

Mielestäni ”Job Quality Index” luo uuden eksaktin näkökulman työn muodostumisen käsitteeseen. Yhdysvalloissa JQI:n mukaan huonojen työpaikkojen määrä Yhdysvalloissa on ylittänyt hyvien työpaikkojen määrän reilusti ”näkyvissä olevan menneisyyden” aikana. Työttömyysluvut sinänsä ovat alentuneet finanssikriisin jälkeen ja ovat itse asiassa alimmalla tasolla 50 vuoteen, mutta JQI-indeksi on heikentynyt 30 vuoden ajan (so. uudet työpaikat ovat heikentyneet laadultaan). Entä Suomessa?

Pullonkaula on siinä, että jostakin syystä avoimiin korkeaa ammattitaitoa vaativiin tehtäviin ei hakeudu riittävästi hakijoita. Luontevin syy on (korkeatasoisen) osaamisen puute.

Kun katsoo työvoimapulasta eniten kärsivien ammattien listaa Suomessa, on nähtävissä painottumista korkeaa erikoisammattitaitoa vaativiin työpaikkoihin (sosiaalityö, lääkärit ja muut terveydenhoidon ammattilaiset, erityisopettajat, psykologit…) Ongelman täytyy olla koulutusjärjestelmässä. Mitkä ovat syyt, jos laadukkaita työpaikkoja ei pystytä täyttämään?

Mitä tapahtuu, jos muodostuu voittopuolisesti pienipalkkaisia tehtäviä ja vastaavasti jää muodostumatta korkeaa osaamista vaativia työpaikkoja tai niin kuin Suomessa tapahtuu, hyväpalkkaisiin työtehtäviin ei saada hakijoita?

Ainakin seuraavat syy-seuraussuhteet löytyivät 1) Kun työpaikkojen laatu heikkenee säännönmukaisesti, niiden palkkojen keskiarvokin alenee, 2) Kokopäivätyyppiset työt muuttuvat palvelualojen pienipalkkaisiksi osa-aikatöiksi, 3) Inflaatio ei kiihdy, kun palkat heikkenevät (siirrytään matalapalkkaisiin töihin), 4) Tuottavuus heikkenee, koska pienipalkkaisilla palvelualoilla työn tuottavuus on yleensäkin heikkoa, 5) Tilanne johtaa jatkuessaan siihen, että seuraavan sukupolven palkkataso jää useissa tapauksissa alle heidän vanhempiensa palkkatason.

Työmarkkinoilla ei siis pystytä realisoimaan Sitran tutkimuksessa esille tullutta ihmisten halukkuutta haastavampiin tehtäviin. Vai mitenkä on tulkittava Sitran kyselyn tuloksia?

::::::::::::::::::::

Sitran kysely tarjoaa hyvät eväät laadukkaampien työpaikkojen muodostumiselle Suomessa. Ihmiset ovat sekä halukkaista, että kyvykkäitä ottamaan vastaan uusien laadukkaiden työpaikojen haasteet ja ainakin oppimaan niitä varten tarvittavia taitoja. Koulutusjärjestelmän täytyy sopeutua tilanteeseen ja tarttua ongelmaa sarvista kiinni.

PS

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla oli 31.1.2020 kirjoitus (”Historiaoppiaineen asemaa on syytä vahvistaa kouluissa”), jossa otsikkoteeman lisäksi puututtiin koululaisten lukutaitoon ja yleissivistyksen puutteisiin. Havainnoijina oli joukko historianopettajia. Viesti oli karu: ”Lukeminen ei enää ole muodissa, ja etenkin omaehtoinen lukeminen on käynyt lähes uhanalaiseksi. Usein jopa lukiolaisten sisälukutaito on heikko”. Vastataanko Sitran laatiman kaltaisiin kyselytutkimuksiin vain periaatetasolla?

Koronakriisi - kansalaisten luottamus koetuksella

Koronakriisin ollessa päällä joudutaan ihmisten välillä luottamustestiin. Suomessa on totuttu korkeahkoon luottamukseen viranomaisia kohtaan eikä kansalaisten keskinäisessä luottamuksessakaan ole tutkimusten mukaan moitittavaa, päinvastoin kansainvälisesti on mittauksessa pärjätty hyvin.

Helsingin Sanomien tuoreessa (5.4.2020) kyselyssä luotettiin vahvasti hallituksen kykyyn hoitaa koronakriisiä. Hesarin kuukausiliitteessä 4/2020 oli pitkä artikkeli espanjantaudista 1918-20, joka kiersi tunnettua maailmaa neljässä aallossa, joista Helsingissä kolmas aalto oli kaikkein ankarin. Lapissa pahin oli vuonna 1920 raivonnut neljäs aalto. Tauti siis eteni alueittain synkronissa ihmisten (ihmisryhmien) liikkeiden mukaan. Olisi todella sokki, jos korona-aaltoja tulisi useita. Johtopäätökseni on, että espanjantauti kulkeutui maailmansodan pyörteissä laivalla - miehistönkuljetuslaivalla - Yhdysvalloista Eurooppaan. Koronaviruksen leviäminen perustuu hyvin pitkälle globalisoituneen maailman lentoliikenteeseen. Aikakauden luontevin kuljetusmuoto ratkaisee.

Saavutetulla immuniteettiasteella on oma vahva vaikutuksensa taudin leviämisnopeuteen ja leviämisen laajuuteen (sekä leviämisen pysähtymiseen) eri puolilla maapalloa. Jos koronapandemia saisi lisäkierroksia, joutuisi sekä kansalaisten keskinäinen luottamus että luottamus viranomaisiin todella kovaan testiin Suomessa. Niin on pieneltä osin käynyt jo nyt.

Tarkkavaisuus ja varoitusten seuraaminen ei kaikissa tilanteissa ole riittänyt. Siitä kertokoon esimerkki:

Meillä syntyi kova kohu, kun ulkomailta tulleet lentomatkustajat eivät ymmärtäneet noudattaa varo-ohjeita purkautuessaan koneesta lentoasemalla. Tietoa oli tarjolla jo ennen lentoa lähtömaassa varsinkin, jos oli tehnyt matkustusilmoituksen (UM: ”Matkustusilmoitus kannattaa tehdä erityisesti silloin, jos matkustaa riskialttiille alueelle”). Kysymys oli siitä, miten tarkasti ohjeita noudatetaan. Ilmeisesti hyvin hatarasti, koska Suomessa jouduttiin käynnistämään laajamittainen operaatio, jonka mukaan kaikki maahantulijat opastetaan lentoasemalla asianmukaisille reiteille kädestä pitäen. Seurasi ankaria syytöksiä tiedottamisvastuun putoamisesta ministeriöiden väliin jne. Pääministerikin otti vastuuta tiedonkulun sakkaamisesta. Enemmänkin oppi oli sitä, että vain kontrollilla voitiin varmistaa ohjeiden noudattaminen. Luottamuksen tueksi piti siis rakentaa valvontajärjestelmä.

Mitkä edellytykset meillä suomalaisilla on luottamuksen puolesta vastaanottaa yhteiskuntaa horjuttavia kriisejä?

European Social Survey (ESS) -aineiston avulla voidaan tarkastella poliittisen luottamuksen tason muutosta Suomessa ja myös vertailla poliittisen luottamuksen tasoa eri Euroopan maissa. Suomalaisten poliittinen luottamus on ollut tutkimuksissa verrattain vakaata.

Luottamus poliitikkoihin -kyselyissä 2002-2017 Suomi sijoittuu Euroopan maiden (32 maata) vertailussa lähelle kärkeä Tanskan, Sveitsin Alankomaiden, Luxemburgin ja Norjan jälkeen.

Samantyyppinen tulos saadaan verrattaessa luottamusta parlamenttiin ja poliittisiin puolueisiin. Erot kärjessä ovat hyvin pieniä. Suomi sijoittuu kärkeen monissa luottamusta mittaavissa osateemoissa. Näitä ovat mm. pelisäännöistä kiinni pitäminen, korruption vastainen toiminta, ongelmien ratkominen jne.

Mitattaessa luottamuksen muutosta EU:ta kohtaan suomalaiset ovat yksi luottavimmista. Tulokset painottuvat siten, että luottamus on lisääntynyt 2020-lukua lähestyttäessä. Tämä ei ole EU-valtioiden yhteydessä mitenkään selvää, vaan Suomen tulos on poikkeuksellinen.

::::::::::::::::::

HS:n artikkelissa ”Suomessa politiikka ei näytä olevan rikki” (4.4.2020) tutkijatohtori Markku Harrinvirta arvioi luottamuksen merkitystä politiikassa Suomessa ja muualla. Erityisetsi hän kiinnittää huomiota luottamuspulaan meillä ja muualla. ”Politiikka on rikki” -slogan on omaksuttu muualla maailmassa käytävästä keskustelusta Suomeen. Tällöin puhutaan laajemmin liberaalin demokratian kärsimistä vastoinkäymistä. Pikahavaintoni on, että esimerkiksi taistelussa korona-epidemiaa (tai pandemiaa) vastaan käydään myös taistelua demokratian ja autoritaarisuuden välillä. Kumpi selviää haasteesta paremmin? Ihan näin yksinkertainen vastakkainasettelu ei ole, sillä myös demokratioissa on vaihtelevasti omaksuttu kovia toimia epidemian hillitsemiseksi.

On selvää että jotkin poliittiset tahot näkevät kriisin keskellä ja sen jälkeen mahdollisuuden toteuttaa pitkään ajamiaan poliittisia ”uudistuksia” koskien työmarkkinoita, verotusta ja yleensä yhteiskunnan palveluja. Koska suuri osa kansaa seisoo nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalla, tulee muutosten läpivientiyritykset kohtaamaan kovan vastarinnan. Luottamus yhteiskunnan toimivuuteen on tässä tärkeä jakoperuste.

Harrinvirta toteaa , että vaikka epäluottamuksen kasvu on usein esillä käytävissä keskusteluissa, se ei suomalaisten osalta näy silloin, kun asiaa selvitetään laajemmin kansalaisten keskuudessa, kuten edellä esitetyt ESS:n vertailut todistavat. Luottamuspulasta on tullut osin mantratyyppinen hokema, jota toitotetaan ympäriinsä omaksuttuna ”totuutena”.

Juuri ESS:n tutkimukset osoittavat, että suomalaisten luottamus politiikkaan 2000-luvulla ei ole kadonnut mihinkään, ei myöskään aivan viime vuosina. Harrinvirta vetää johtopäätöksen, että suomalaisten luottamusta koskevat asenteet ovat pysyneet vakaina. Luottamuksessa todettiin notkahdus vuosien 2008-2014 välillä, joka johtui osin finanssikriisin seuraamuksista, osin myös pakolaiskriisistä, sotesotkuista ja muutamista muista ristiriidoista, mutta tilanne asettui säällisen ajanjakson jälkeen.

:::::::::::::::::::::

Edellä esitetty kuvaa vallinnutta yhteiskunnallisen ”rauhantilan luottamusindeksiä”, mutta nyt vallitsee ”koronasota”, joka uhkaa perinteisiä luottamusarvoja. Tilanteen tasapainottaminen vie aikaa ja monia hermostuttaa ”ajan loppuminen”: epidemia ei taltu säällisessä ajassa ja luottamuspääoma rakoilee.

Globaalissa taloudessa kriisistä selviäminen on kytketty kansainväliseen yhteistyöhön. Mutta mikä onkaan tilanne! Meneillään oleva kehittyneiden maiden hengitystiesuojavälineiden rosvous on jotain, mitä ei saattanut odottaa. Maiden välinen luottamus on kärsinyt pahan haaksirikon.

Tällä hetkellä - kun seuraa käytävää keskustelua Suomessa - luottamus monien eri osapuolien välillä on haurastunut, tai sitten tässä on tyypillinen nettiketjuharha, jossa äänekkäimmät täysin ristiriitaisilla kommenteillaan hallitsevat ilmatilaa. Esimerkiksi useat talouselämätahot ovat jyrkähkösti vaatimassa rajoitusten purkamista ja maltillisempi terveys edellä -linja on kovan arvostelun kohteena.

Hallitus hankkii luottamuksen jatkossakin vain vakaalla linjalla, jota sitten myös noudatetaan monista vastakkaista mielipiteistä huolimatta. Nimenomaan hallituksen ja opposition rakoileva ”linnarauha” horjuttaa vakaata linjaa. Kaikkia päätöksiä uhkaa ”liian myöhään” -syndrooma. Osa haluaisi ennakoivia päätöksiä, mutta ne olisivat todennäköisesti arvailua.

Luottamuspula kärjistyy koronaexitin lähestyessä, koska samaan aikaan itse epidemia on edelleen laajenemassa. Eri edunvalvontatahot ovat kiihdyttäneet arvosteluvolyyminsa maksimiin lainkaan ajattelematta kompromissien suurta tarvetta. Selviytymispaniikki saa lisää kierroksia.

Vaatimus perinteisen strategian pykäämisestä lisääntyy. Sen tuottaminen lienee kuitenkin valistunut arvaus. Käsittääkseni vain puitestrategia on realistisesti saatavissa aikaan. Sitä täydennetään aikatavoitteiden ja sisällön osalta sitä mukaa, kun (terveys)tietoa on saatavissa.

Mitä merkitsee luottamuksen kannalta strategiamuutos, jossa epidemian leviäminen rajoitusten avulla korvautuu vähitellen laajenevalla testauksella (ja sitä seuraavalla sairastuneiden jäljityksellä)? Päämääränä on taudin leviämisen tukahduttaminen. Luottamus päättäjiin riippuu strategisten valintojen onnistuneisuudesta. Epidemian vastaisen sodan sumu ympäröi meitä kaikkia. Valmiita vastauksia ei ole.

Olemme tilanteessa, jossa kansalaiset ovat luovuttaneet osaamisvaltaa hallitukselle toivoen, että valtioneuvosto ja eduskunta tekevät viisaita päätöksiä. Luottamuksen kestäminen tai mureneminen on sidottu kykyyn toipua kriisistä.

Luottamus poliittiseen järjestelmään on ankarassa testissä. Hesarin alussa mainittu mielipidetiedustelu osoittaa, että vielä luottamus on korkealla tasolla. Siitä saamme kiittää hankittua luottamuspääomaa.

Koronakriisi – talous ja ihmiset, talous vai ihmiset?

Kun koronavirus ensimmäisen kerran havaittiin Suomessa ja tajuttiin sen vaarallisuus, olivat kaikki tahot – kansalaiset, yritykset, talouselämä, etujärjestöt – sitä mieltä, että tavallisia kansalaisia ja yrityksiä on suojattava virusepidemialta erilaisin rajaamis- ja tukitoimin, ja hyvä niin.

Kun epidemia eteni ja oli aikaa pohtia asiaa uudemman kerran, on suhtautumiseen tullut vaihtelua. Meillä on valtionhallinnossa voittanut kanta, jonka mukaan ryhdytään voimakkaisiin viruksen leviämisen rajaamistoimenpiteisiin. Se on siis virallinen linjaus. Kansainvälisiä ratkaisuja ajatellen se on ollut kuitenkin kompromissi: mihinkään Kiinan kaltaisiin autoritaarisen hallinnon mahdollistamiin hyvin jyrkkiin rajaamistoimiin ei ole ryhdytty.

Englannissa kokeiltiin ns. laumasuojaa (joukkoimmuniteetti), jolla synnytettiin immuniteettia tautia vastaan antamalla tartunta-alttiuden kasvaa . Kokeilu taisi jäädä yhden päivän pituiseksi. Jotkut ovat tulkinneet laumasuojaksi sen, että tartuntaketjuja ei enää selvitetä, mutta eiköhän kysymys ole ollut siitä, ettei tartuntaketjuihin päästy enää täysin käsiksi.

Myös Ruotsissa on käynnissä menettely, jossa tartuntamahdollisuuteen suhtaudutaan väljemmin. Joku voi löytää tästä etäisen yhteyden systemaattisesti toteutettuun laumasuojaan. Joka tapauksessa Ruotsi haluaa pitää yhteiskunnalliset toiminnot käynnissä laajemmin kuin monissa muissa maissa tapahtuu. Ruotsissa viruksen vastaista toimintaa johtavat ilmeisen itsenäisesti terveysviranomaiset, ei hallitus.

Taudin hoitoon ja sen ennaltaehkäisemiseen suhtaudutaan siis monilla eri tavoilla mm. riippuen demokratian ja autoritaarisuuden asteesta, joka kussakin maassa vallitsee. Länsi-Eurooppa ja Kiina ovat kaksi eri asiaa suhteessa demokratian toteuttamiseen. Erikseen on vielä huomioitava kunkin maan valmius toteuttaa toimenpiteitä olemassa olevassa järjestelmässä (ml. valmiuslain kaltaiset diktaatit Suomessa). Kun tämä kriisi on ohi, on selvää, että tiettyihin kankeuksiin lainsäädännössä on puututtava myös Suomessa. Pitkälle kehitetty rauhanajan yhteiskunnallinen järjestelmä, joka perustuu ”tapahtumattomuuteen” ei toimi äkillisessä kriisitilanteessa, se laiskistuu, vaikka kriisitietoisuuteen kuinka olisi valmistauduttu etukäteen. Toimivaltuuksien on kriisissä oltava selkeät ja johdonmukaiset.

Kysymys on myös testausresursseista, jotka vaihtelevat maittain. Monet ihailevat Etelä-Korean testausohjelman massiivisuutta ja kieltämättä kohtuullisen hyviä tuloksia koronan torjunnassa. Luultavasti vasta jälkikäteen voidaan lausua ”tuomio” eri tavoista torjua virus.

Mielenkiintoinen näkemys torjuntasääntelyn tehosta on esitetty Kauppalehdessä 27.3.2010, jossa ilmaistaan pelko kriisitoimenpiteiden liian jyrkistä taloudellista vaikutuksista. Lehti pyrkii pääkirjoitussivullaan asettamaan vastakkain ihmishenget ja rahan todeten sen tietenkin vaikeaksi. Pidän uutena lähtökohtana sitä, että Kauppalehti nostaa nyt esille tämän näkökohdan, jota se aiemmin ei nähdäkseni ole pitänyt esillä. Lehti viittaa Björn Wahlroosin näkemyksiin, jotka ovat taloudellisia vaikutuksia painottavia. Wahlroos on ehkä kallellaan Ruotsin valitsemien vaihtoehtojen suuntaan?

Kauppalehti esittää päätoimittajan suulla saman kysymyksen kuin Donald Trump: ovatko tautiin määrätyt lääkkeet (esim. Uudenmaan rajan sulkeminen) kovemmat kuin itse tauti?

Lehti selvästi - mutta samalla varovaisesti - pyrkii ohjaamaan keskustelua siihen suuntaan, että rajoituksia voitaisiin vähentää sairastumisten kustannuksella. Se on eri linja kuin valtion linja. Kauppalehti lisää vielä yhden näkökulman: talouden kriisillä sinänsä voi pahentuessaan olla myös terveysvaikutuksia heikentäviä vaikutuksia. Tätä yhteismitallisuutta valtioneuvosto ei ole painottanut.

Onko siis kova taloudellinen näkemys - ainakin joillakin tahoilla - syrjäyttämässä inhimillisemmän näkökulman? Uskon, että tavallisen kansalaisen näkemys on edelleen viimeksi mainittu. Oli kai odotettavissa, että tämä vastakkainasettelu nousee jossain vaiheessa esille. Se voidaan naamioida myös ”keskustelupuheenvuoroksi”, joka tulisi sallia. Sen mukaan taloudellisia vaikutuksia painottava linja on vähiten ihmisiä vahingoittava myös terveyspolitiikan kannalta.

Talouden näkökulmaa painottavat korostavat nähtävissä olevaa bruttokansantuotteen alenemaa. Joidenkin arvioiden mukaan liikutaan miinus 4-6 prosentin luokassa. Samalla viitataan Uudenmaan bruttokansantuoteosuuden mahtiasemaan Suomessa.

Kauppalehti kääntää asian toisinpäin: se onkin Uudenmaan ulkopuolinen Suomi, joka kärsii liikkumisrajoituksista ja muista toimista enemmän kuin Uusimaa. Siitä kertovat liikennevirtojen romahtamiset. Sanoisin kuitenkin, että liikennevirtojen heikkeneminen kertoo vain yhden puolen tapahtuneesta. Etätyö on monilla työpaikoilla kokenut pidempivaikutteisen läpimurron ja se automaattisesti pienentää liikennettä. Eräs tuttu yritys on siirtänyt kaikki työntekijänsä etätyöhön ja minun on vaikea nähdä, miten työn teho olisi alentunut.

Kauppalehti ottaa esille Etelä-Savon esimerkkinä maakunnasta, joka kärsii koronan seuraamuksista. Monet ryntäsivät kesämökeilleen ennen perinteistä sesonkia pelätessään virusta ja tulevia rajoituksia. Mutta ehkäpä heidän kauppaostoksensakin samalla aikaistuivat? Itselläni on mökki Etelä-Savossa. Jätimme menemättä mökille vaikka tilaisuus olisi ollut. Totesin, että hallitus rajasi Uudenmaan sulkemuksen päättymään 19.4. 2020. Mökkipäiväkirjasta tarkistin viimeisen kolmen vuoden osalta ensimmäisen mökkireissun ajankohdan, ja se sijoittui jokaisena vuotena välille 20.4 - 23.4. eli mökille pääsee ”luonnolliseen aikaan” matkustusrajoituksen poistuttua (edellyttäen tietysti, että rajoitusaikoja ei pidennetä). Mökkitalkkari on arvossaan, jos tarvetta tulee. Luulen edustavani mökillä käyvissä melko lailla keskivertomökkeilijää.

Selvästi suurimmat ongelmat tästä kriisistä aiheutuvat sellaisille pienille yrityksille, jotka tähänkin saakka ovat pärjänneet kiikunkaakun. Ongelmat ovat todellisia ja suuria. Toivottavasti valtion toimenpiteet auttavat pitämään yritykset hengissä. Toisaalta on esimerkkejä (pien)yrityksistä, jotka ohittavat tämänkin kriisin miltei huomaamatta. Selviytyminen on hyvin pitkälle alakohtaista. Toinen talouden lohko, joka kärsii julmasti on kunnat. Lomautukset juuri nyt on tarkoitettu saattamaan kunnat yli vaikeimpien aikojen. Kuntien ongelma on, että monilla talous on jo valmiiksi ollut heikoilla. Valtionosuuksien korjaaminen tilanteen vaatimalle tasolle on välttämätöntä.

Kriisin edetessä nousevat intohimot pintaan. On vaikeaa ymmärtää, että tautiin suhtautumisessa tehdään ero presidentin ja muiden valtioelinten välille siten, että syyllistetään toista ja ylistetään toista. Eri valtioelinten roolit poikkeavat tosistaan: jollakin on tsemppaava rooli, ja jollakin toisella taas on operatiivisen toimijan rooli. Selvää on, että ennenkokemattomassa prosessissa tehdään virheitä – ja tehdään jatkossakin – mutta asia ei parane syyllistämällä.

Kun koronakriisin alkupisteestä on kulunut tovi, niin kriisin hoitoon kohdistuvat kriittiset äänenpainot ovat lisääntyneet. Se on toisaalta ymmärrettävää, vallitseehan Suomessa sananvapaus. Silti joskus ihmettelen joidenkin hirvittävää oikeassa olemisen tarvetta ja muiden väärässä oleviksi osoittamisen tarvetta, jota asennetta pursuaa eri tiedotusvälineistä.

Tärkeää olisi, että kansalaisten keskuudessa vallitsee sopuisa yhteen hiilen puhaltamisen henki ja tarpeetonta keskustelun kärjistämistä vältetään myös poliittisilla areenoilla.

:::::::::::::::::

Monet pelkäävät valtionvelan karkaavan käsistä. Tilanne onkin haasteellinen, mutta optimistina en tässäkään maalaa pirua seinälle. Olen pidemmän aikaa etsinyt tietolähdettä, josta kävisi ilmi koronakriisin arvioitu vaikutus valtionvelkaan. Etlalta on nyt ilmestynyt arvio, jonka mukaan julkisen velan (valtio ja kunnat) suhde bruttokansantuotteeseen on nousemassa kriisin seurauksena 58,9 prosentista (2018) 66,5 prosenttiin. Onko se paljon? Rahassa se on ehkä 10-12 miljardia euroa. Suomi sijoittuu julkisessa velassa EU:n keskiarvon paremmalle puolelle eikä lisävelkakaan nosta sitä keskiverron yläpuolelle. Sitä paitsi muidenkin velkaa kasvaa. Velka ei ole ylitsekäymättömän suuri vaan hallittavissa pitkäjänteisellä taloudenhoidolla.

::::::::::::::::::::

Koronaexit on haaste sekin. Ovatko suomalaiset poliitikot, viranomaiset ja yritykset valmistautuneet siihen? On selvää, että kun kriisi on akuutti ei irtautumiseen ole kiinnitetty huomiota. Senkin aika alkaa olla käsillä.

On mahdotonta arvioida minkälaisia mullistuksia nykykriisi aiheuttaa globaalilla tasolla. Muutoksia tapahtuu varmasti, mutta niiden suuruus on kiinni siitä, miten kauan kriisi kestää. Kaikkien toiveissa on, että taantuma/lama olisi muodoltaan veen muotoinen. Jos tuplavee muodostuu, on olettavaa, että toinen sakara on matala. Kiinan rooli on avainasemassa. Nyt näyttää siltä, että viruksen lähtömaa saa autoritaarisella järjestelmällään koronan hoidettua etuajassa. Vastaavasti muut ovat kärsimässä pidemmän kaavan mukaan.

Maailman onnellisimmat kansakunnat – miksi rikkain ei ole onnellisin?

YK on jälleen julkistanut perinteisen onnellisuusraporttinsa (The World Happiness Report, järjestyksessä kahdeksas). Vuoden 2020 raportti perustuu vuosina 2017-2019 tehtyjen kyselyjen keskiarvoon. Rankingissa oli mukana 153 valtiota.

Olen tarkastellut raportin tuloksia myös aiempina vuosina eri näkökulmista. Vuoden 2020 raportti perustuu runsaaseen määrään erilaisia lähteitä, joista raportti korostaa Gallup World Pollia (tärkein lähde), ja sen ”Life evaluations” -tutkimuksia. Tämän kertaisen tutkimuksen fokuksessa on kolme aihealuetta, sosiaalinen, kaupunki- ja luontoympäristö. Kaupunkiteemasta voidaan todeta erikseen, että tutkimukseen valituista 186 kaupungista Helsinki sijoittui kärkeen!

Oman tulkintani mukaan raportti tarkastelee ensisijaisesti onnellisuuden edellytyksiä tarkastelun kohteena olevissa maissa, ei niinkään kansalaisten absoluuttista onnellisuutta.

Kuinka ollakaan Suomi sijoittui kolmatta kertaa peräjälkeen ykköseksi. Ero toiseksi sijoittuneeseen Tanskaan oli selvä, kuten viime vuodenkin kakkoseen: Suomen indeksipistemäärä oli 7,80 (eli kouluarvosanoilla mitaten kahdeksan miinus), Tanskan 7,65. Vertailun vuoksi mainittakoon joidenkin muiden maiden sijoituksia: Uusi Seelanti (8.), Kanada (11.), Saksa (17.), USA (18.), Ranska (23.), Viro (51.), Unkari (53.), Venäjä (73.).

Kaikki Pohjoismaat sijoittuivat seitsemän parhaan joukkoon.

Tällä kertaa raportti käsittelee erikseen Pohjoismaiden onnellisuuden syitä (raportin kappale 7): ”The Nordic Exceptionalism: What Explains Why the Nordic Countries are Constantly Among the Happiest in the World”. Tästä syystä keskityn tällä kerta Pohjolan onnellisuusihmeeseen.

Olen joskus tarkastellut näissä kirjoituksissa USA:n ja Venäjän itsekehuvia ainutlaatuisuussaavutuksia (ekseptionalismi). Nyt ulkopuolinen taho (YK) nimeää Pohjolan ainutlaatuiseksi! Viime vuosina Pohjoismaat ovat napanneet kolme kärkisijaa.

Kysymys ei ole pelkästään onnellisuudesta, vaan tämä pohjoinen Euroopan kolkka sijoittuu kärkeen olipa kysymys sitten demokratian tilasta, poliittisista oikeuksista, korruption vähäisyydestä, kansalaisten välisestä luottamuksesta, turvallisuuden tunteesta, sosiaalisesta koheesiosta, sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai tuloerojen tasaisuudesta.

Mikä tekee Pohjoismaiden kansalaiset niin poikkeuksellisen tyytyväisiksi elämäänsä? Siihen raportti pyrkii antamaan vastauksen. Tarkemassa selvityksessä käy ilmi, että keskeisimmät selitykset liittyvät instituutioiden laatuun, joiden kautta hoidetaan tai pidetään yllä edellisessä kappaleessa mainittuja hyvinvoinnin tekijöitä. Pohjoismaista tyytyväisyyttä eivät selitä tai määritä kylmä sää, pieni väestömäärä, kansojen homogeenisuus tai itsemurhaluvut. Sen sijaan avaimena toimii korkea korrelaatio eri selittävien tekijöiden välillä eli kysymys on positiivisten asioiden kokonaisuudesta. Erilaiset selittävät tekijät muodostavat ”luuppeja”, jotka ovat aiheuttaneet positiivisen kehän.

Historia selittää paljon Pohjoismaiden onnistumisesta. Ne ovat onnistuneet rakentamaan kehittyneet yhteiskunnat viimeisen 100 vuoden aikana rauhanomaisin keinoin lukuun ottamatta Suomea, jossa käytiin katkera sisällissota vuonna 1918. Raportissa kiinnitetään huomiota kuitenkin aivan oleelliseen asiaan eli Suomen hämmästyttävän nopeaan toipumiseen kansakuntaa repineestä veljessodasta. Seuranneella lainsäädännöllä estettiin syvien luokkarakenteiden syntyminen.

Massiivinen panostus koulutukseen yli 100 vuoden ajan on ratkaiseva tekijä kehittyneiden yhteiskuntien muodostumiselle Pohjoismaihin.

Toisaalta historiassa on paljon myyttejä, jotka eivät pidä paikkansa. Myytteihin kuuluu Pohjoismaiden suosiollinen ilmanala, joka kumoutuu monien mielestä, kun puhutaan talvesta…….. Pikemminkin tyytyväisyydessä ja sitä kautta onnellisuudessa on kysymys Pohjoismaiden ihmisten hyvästä sopeutumisesta haastaviin olosuhteisiin.

Toinen myytti on korkea itsemurhien määrä Pohjolassa ja varsinkin Suomessa, joka on ristiriidassa onnellisuuden tason kanssa. Itsemurhaluvut ovat kuitenkin vuosien varrella alentuneet jyrkästi Pohjolassa (ml. Suomi) ja ovat nykyään lähellä Euroopan keskiarvoa.

Raportissa ei käsitellä sitä mahdollisuutta, että monilla alueilla itsemurhat koetaan häpeällisinä, jolloin suhteessa rehellisesti lukunsa ilmoittavat näyttäytyvät todellisuutta negatiivisemmassa valossa.

Kolmas myytti on, että on helpompi rakentaa hyvinvointivaltio (ja sitä kautta onnellisuutta) pieneen ja väestöltään homogeeniseen maahan – kuten Pohjoismaihin - kuin väestötihentymiin. Mitään tällaista yhteyttä ei ole tutkimuksissa kuitenkaan todettu, ei suuntaan eikä toiseen. Itse asiassa Pohjoismaat ovat väestöltään hyvin heterogeenisiä ja silti onnellisuusrankingin kärjessä. On jännittävää nähdä heijastuvatko Ruotsin etniset ongelmat jossain vaiheessa kansakunnan onnellisuuteen (nyt Ruotsi on Pohjoismaiden heikoin sijalla seitsemän).

Juuri nyt tilanne on sellainen, että yleensä onnellisimmissa valtioissa on myös onnellisimmat maahanmuuttajat (kärjessä tässä kategoriassa on ollut Suomi!). Raportti näkee syyn tähän olevan onnistuneissa yhteiskunnan instituutioissa.

Raportissa katsotaan, että koska Pohjoismaissa ei ole ollut monien muiden maiden kaltaista ”alaluokkaa”, orjista tai halpatyövoimasta puhumattakaan, on tämä fakta ollut omiaan luomaan edellytyksiä hyvinvointipolulle. Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan (”anteliaat hyvinvointipalvelut”) yhteys onnellisuuteen on raportin mukaan selviö, samoin työntekijöitä suojaava työmarkkinoiden säätely.

Useaan otteeseen raportissa kiitellään laadukkaiden instituutioiden merkitystä onnellisuuden takaajina. Tässä Pohjoismaat ovat erityisesti onnistuneet. Perustana ovat toisaalta sananvapaus, kokoontumisvapaus ja poliittinen vakaus ja toisaalta hallinnon tehokkuus, sen korkea taso ja korruption vastaisessa työssä onnistuminen.

Pohjoismaat ovat kuuluisia tulonjaon tasaisuudesta, mutta raportti ei yksiselitteisesti näe vähäisiä tuloeroja sellaisenaan tyytyväisyyden ehtona. Pikemminkin eräät muut muuttujat ovat vaikuttamassa hyvinvoinnin herkkään tasapainoon. Niinpä voidaan sanoa, että jos suuret tuloerot johtavat heikkoon luottamukseen, reiluuden alhaiseen tasoon yhteiskunnassa ja sosiaalisten etenemismahdollisuuksien puutteeseen, on tuloerojen vaikutus negatiivinen. Voidaan jopa sanoa, että tuloeroja siedetään, jos hyvinvointivaltio on tasokas.

Elämän valintojen tekeminen itsenäisesti ja vapaasti kytkeytyy kansalaisten onnellisuuden tasoon. Yksilöllisyyden suvaitseminen on siis yksi hyvinvoinnin edellytys. Pohjoismainen hyvinvointi koostuu onnistuneesta modernisaatiosta, varallisuuden maksimoinnista, yhteiskunnallisesta solidaarisuudesta ja poliittisesta ja henkilökohtaisesta vapaudesta. Kaikissa näissä Pohjoismaat ovat johtavia valtioita. Tähän liittyen sosiaalinen koheesio (liikkuvuus) on yksi pohjoismaisen onnellisuuden kivijaloista; raportin kärkikolmikon muodostavat Tanska, Suomi ja Ruotsi.

Luottamus toisiin ihmisiin on jo vanhastaan tunnettu hyvinvoinnin ehdoton edellytys (kokeissa kadotettu lomapakko palautettiin omistajalle!). Pohjoismaisen turvallisuuden korostuminen on oleellinen tekijä myös kansakuntaa koskevissa kriiseissä.

Edellä olevaa ”listaa” Pohjoismaiden paremmuudesta raportissa kuvataan ”hengästyttäväksi”. Muutakin perustetta menestymiselle löytyy: esimerkiksi Pohjoismaat ovat vähemmän haavoittuvia kuin muut taloudellisille ja hyvinvoinnin menetyksille. Nyt päällä oleva koronakriisi on varsinainen onnellisuuden ja hyvinvoinnin testi, mutta sen vaikutus nähdään vasta tulevissa kyselyissä. Ihmisten taipumus vertailla itseään toisiin ihmisiin toimii hyvinvoinnin eduksi Pohjoismaissa, joissa hyvinvoinnin tasaisuus vähentää ”huonommuuden tuntemusten ” eroja. Tanskan köyhien ero vastaaviin amerikkalaisiin on melkoinen.

:::::::::::::::::::

The World Happiness Report käyttää omien tutkimustensa lisäksi onnellisuutta SELITTÄVINÄ tekijöinä Gallup World Pollin kuutta erillistä arviointiperustetta: bkt per asukas, sosiaalinen tuki, elinajan odote, valinnanvapaus, avokätisyys (generosity) ja korruption määrä.

Raportissa verrataan 20 rikkainta maata viiteen Pohjolan maahan. Pohjoismaat sisältyvät ”rikkaudessa” koko aineistossa sijoille 6 (Norja) – 21 (Suomi). Mittapuuna ovat em. kuusi faktoria. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on, miksi Pohjoismaat tuottavat enemmän onnellisuutta kuin maat, joilla on korkeampi bkt per asukas.

Otetaan tähän alkuun Suomen sijoitukset em. faktoreissa, kun lopputulemana on ykköstila onnellisuustilastossa. ”Selittävissä faktoreissa” Suomen sijoitukset ovat seuraavat: Bkt/asukas, sija 21, Sosiaalinen tuki, sija 2, Elinajan odote, sija 27, Vapaus, sija 5, Avokätisyys (generosity) sija 91, Korruptio, sija 4.

Muissa Pohjoismaissa eri faktorit ovat hyvin samansuuntaisia kuin Suomessa, paitsi avokätisyydessä, jossa Suomi poikkeaa rankasti muita heikompaan suuntaan. Poikkeuksellisen heikko sijoitus avokätisyydessä (lahjoitukset hyväntekeväisyyteen) viittaa siihen, että vapaaehtoistyö korvaa lahjoitukset. Muissa faktoreissa Islanti poikkeaa selvästi muista Pohjoismaista korruption osalta, jossa saattaa näkyä jälkiä taannoisesta pankkikriisistä.

Entä rikkaimmat maat, miten ne selviävät onnellisuusrankingissa? Niihin kuuluu myös meihin rinnastettavia korkean elintason maita, kuten Alankomaat (onnellisuudessa sija 5), Sveitsi (sija 6), Luxemburg (sija 14), Yhdysvallat (sija 19)? Rikkaimpaan top 10:een kuuluvat myös Arabiemiraatit (onnellisuudessa sija 21), Saudi Arabia (sija 28), Singapore (sija 34), Kuwait (sija 49), Hongkong (sija 75)? Mukana on siis maita, jotka pärjäävät sekä onnellisuudessa että missä tahansa mittauksen kohteessa, kuten Alankomaat ja Sveitsi. Ja sitten on maita jotka ovat saaneet rikkautensa esim. öljystä ja eivätkä menesty onnellisuusmittauksessa. Mutta mitkä osatekijät onnellisuudessa irrottavat Pohjoismaat rikkaiden maiden keskiarvon yläpuolelle? Nostaisin esille ainakin vapauden (ymmärtäisimmepä olla kiitollisia siitä!), sosiaalisen tuen (hyvinvointiyhteiskunnan seurauksena) ja - varauksin - korruption vähäisen määrän.

Kun mitataan onnellisuutta henkilökohtaisen kokemuksen kautta tunnetasolla, monet meitä vähemmän kehittyneet maat nappaavat kärkisijat Pohjoismaiden nenän edestä. Monet olivat yllättyneitä, kun Pohjoismaat kaappasivat kärkisijoja YK:n onnellisuusmittareilla pitkin 2010-lukua. Niinpä ihmiset hieraisivat silmiään: olemmeko oikeasti näin onnellisia? Pohjoismaiden asukkailla oli itsetuntemuksen perusteella paljon ”melankolisempi” käsitys itsestään kuin YK:n raportit ovat 2010-luvulla osoittaneet, ajatellen ilmeisesti, että ”hymyilyn määrä” kertoo todellisesta onnellisuudesta enemmän kuin tilastonumerot onnellisuuden edellytyksiä arvioitaessa. Voihan se niin ollakin! Vuoden 2020 raportissa todetaankin, että tyytyväisyys elämään yksilö- tai kansallisella tasolla ei ole tae positiivisten tunteiden tiheälle ilmenemiselle. Onnellisuus on monitahoinen asia.

Ajattelen itse niin, että YK:n raportti edustaa kehittynyttä länsimaista ajattelua onnellisuuden edellytyksien arvioinnissa. Se, onko ihminen kaiken jälkeen henkilökohtaisella tasolla onnellinen on monitahoinen tunnepohjainen juttu. Niinpä köyhä lapsi riisikupposen äärellä voi ymmärtää onnellisuuden hetken paremmin kuin kaiken saanut vaurastunut ihminen rikkauksiensa keskellä.

Siis vasen yks, kaks, missä paikkasi, tiedätkö sen?

Vanhaan hyvään/huonoon aikaan vasemman ja oikean erottaminen poliittisesti kävi käden käänteessä, näin ainakin on väitetty. Nyt tilanne on muuttunut, väitetään ainakin. Monien mielestä koko ideologinen jako on poispyyhkiytynyt tai ainakin vanhentunut. Vasen-oikea -asetelman on nähty korvautuvan nelikentän arvojakaumalla liberaalit-konservatiivit.

Moni muukin vanha tuttu asia on kääntynyt ylösalaisin ilman, että selkeää alkupistettä voidaan määrittää. Milloin alkoi vasemman ja oikean reunan sekoittuminen? En yritäkään määrittää asiaa tieteellisesti, mutta selvä muutos tapahtui, kun Donald Trump haastoi demokraatit Yhdysvaltain itäosien ns. ruostevyöhykkeellä (Wisconsin, Pennsylvania, Michigan….). Kysymys oli demokraattien kannatuksen nautinta-alueesta, mutta kun globalisaation seuraukset purivat elinkeinoihin raadollisesi, vetivät tavalliset (perimmältään vanhoilliset) duunarit johtopäätöksen ja ryhtyivät tulemaan Trumpia. On vaikeaa sanoa oliko hyppäys niin suuri, kuin miltä se tuntui aikanaan. Joka tapauksessa aiheutui paradigman muutos voimasuhteissa.

Boris Johnson on rikkonut Britanniassa vanhoja totuttuja ideologisia rajoja toteuttamalla elvytysmielessä infrastruktuuri- ja terveydenhoitoinvestointeja odottaen tietenkin palkkion tulevan kasvavina äänestäjäjoukkojen siirtyminä työväenpuolueesta. Samaan tähtää verotuksen kiristämisen sijasta velanoton lisääminen. Onko ikivanha konservatiivinen pihiysajattelu Atlantin molemmin puolin on asetettu kyseenalaiseksi? Ovatko konservatiivit ryhtyneet vastikään tuhlaileviksi? Tuskinpa vaan. Nimittäin konservatiivinen väitetty säästäväisyys voidaan asettaa kyseenalaiseksi vuosikymmenien kokemusten perusteella. Tosiasiassa konservatiivinen austerity-ajattelu on legenda, joka ei pitänyt paikkaansa edes Ronald Reaganin aikana, jonka politiikkaa markkinointiin julkisia menoja leikkaavana, mutta käytännössä Yhdysvaltain velkatasossa tapahtui jättiharppaus Reaganin aikana.

Vasen-oikea -akselin siirtymiä voidaan arvioida myös populismin liikkeiden kautta. Populismi on liikkunut puoluekentällä ainakin Suomessa keskustavasemmalta keskustaoikealle. Populismin konservatismiulottuvuus on samaan aikaan vahvistunut. Perussuomalaiset näyttää vakiintuneen Suomen puoluekartalle. Muutos on melkoinen, koska aiemmin perussuomalaisissa oli paljon liikkuvia äänestäjiä. Ankkuroituuko perussuomalaiset nyt oikealle reunalle puoluekartalla, jää nähtäväksi.

Vasemmalla on tapahtunut myös muutosta. Marxilaisuus on irronnut Neuvostoliiton kaatumisen myötä reaalisosialismista ja ilmenee nykyisin itsenäisesti vaikuttavana ilmiönä. Sosialistisia ajatuksia esiintyy maailmalla maissa, joissa sille ei aiemmin uhrattu paljon ajatuksia. Bernie Sanders on herättänyt sosialismin henkiin epätodennäköisimmässä paikassa, nimittäin Yhdysvalloissa. Eri asia on, että ideologinen läpimurto valtaan ei ole mahdollista, vaikka nuoriso tunteekin suurta sympatiaa Sandersia kohtaan. Onpahan kuitenkin tärkeä ilmaus jostakin pinnan alla kuohuvasta kumouksesta.

::::::::::::::::::::

Kauppalehti, Optiossa (5/2020) artikkelissa ”Sosialismi tulee – oletko valmis?” Nordic West Officen toimitusjohtaja Risto E.J. Penttilä näkee sosialismin nousevan näinä aikoina uudelleen: ”…..on selvää, että sosialismi on tekemässä paluuta maailmanpolitiikkaan. Jokaisen markkinatalouden ystävän kannattaa olla huolissaan”.

Hän nimeää muutoksen ”uussosialismiksi”. Enemmän kuin todellisuudessa tapahtuvasta muutoksesta, näen Penttilän varoittavan ennaltaehkäisevästi: katsokaa mitä on tapahtumassa!

Jo finanssikriisin jälkeisissä tunnelmissa moni katsoi sosialismin leviämiselle vallitsevan suotuisan ilmapiirin. Mitään erityistä siirtymää vasemmalle eikä sosialismiin kuitenkaan tapahtunut, pikemminkin päinvastoin. Penttilä aivan oikein havainnoi, että sosialismin nousun kuittasi populismi, joka polarisoitui Euroopassa sekä vasemmalle että oikealle. Penttilä ennakoi nyt todellista ideologista muutosta, muutosta oikeasti kohti sosialismia. Nuoret ovat tässä muutoksessa avainasemassa.

Penttilä ryhtyy luomaan puolustusmuuria sosialismia vastaan: Sandersin ”sosialismin” Penttilä tyrmää epärealistisena. Kirjaimellisesti asia on tietenkin näin, mutta vaihtoehtoisen ajattelun lanseeraajana Sanders on vähintäänkin ansainnut tulla kuulluksi. Hänellä on ollut muutosagenda, johon ihmiset ovat voineet ottaa kantaa.

Penttilä kerää ajassa liikkuvat kaikkein räväkimmät yhteiskunnan haltuunottoa suosivat ja yksityistä omistusta rajoittavat ehdotukset yhteen sumppuun. Näitä ovat Penttilän mielestä muiden muassa Sandersilta, Alexandria Ocasio-Cortezilta, Thomas Pikettyltä ja Britannian työväenpuolueelta tulleet ehdotukset, Anna Kontulaa unohtamatta. Tarkoitus on säikäyttää ja siksi Penttilä jättää seikkaperäisemmät käsittelyt väliin pyrkien luotaantyöntävään hätkähdyttämisefektiin. Tarkoitus on sanoa, ettei esityksissä ole päätä eikä häntää.

Penttilä asettaa vastakkain joidenkin edellä mainittujen tahojen ylevät maailmanlaajuiset tavoitteet (esim. ilmaston lämpenemisen torjunta) ja joidenkin muiden tahojen konkreettiset kansalliset maa- ja paikkakuntakohtaiset tavoitteet. Penttilän esittämät kärjistetyt esimerkit eivät avaa kompromissimahdollisuuksia ääripäiden välillä, mutta tarkoitus onkin leimata ylilyönneiksi kaikkein ylevimmät (ilmasto- ym.)tavoitteet.

Penttilä typistää muutoksen ja vastakkainasettelun seuraavasti: vallankumouksen tilalle on tullut ilmastoaate.

Kaiken tämän keskelle on iskeytynyt koronavirus, joka voi tukea kansallismielisten ajattelua, mutta myös kansainvälistä yhteistyötä esimerkiksi rokotteen kehitystyötä koskien. Penttilän pelkäämälle sosialismille viruksen vastainen taistelu antaa liikkumatilaa johtuen yhteiskuntien erittäin vahvasta interventiosta ihmisten elämään (puhutaan jopa valtion omistusosuuksien lisäämisestä suuryrityksissä). Liberaali demokratia on sisällyttänyt itseensä viruksen vastaisen taistelun antamalla periksi keskeisistä vapausarvoista, mutta vain väliaikaisesti.

:::::::::::::::::::

Uussosialistien kattavaksi päämääräksi Penttilä esittää ”modernin rahapoliittisen teorian”, josta käytetään nimeä MMT (modern monetary theory). Sen mukaan ongelmat voidaan ratkaista painamalla lisää rahaa, kunhan pidetään huolta siitä, että inflaatio ei lähde laukkaamaan. Mitenkähän on? Oikean laidan Donald Trump teki päätöksen juuri tätä kirjoitettaessa 1000 dollarin sekin jakamisesta kansalaisille käteiselvytyksenä koronan vastaisessa taistelussa. Kysymyksessä ei tosin ole helikopterirahan jakamisesta vaan valtion budjetista jaettavista rahoista, jotka lisäävät valtionvelkaa. Jos tukipaketti on kokonaisuudessaan sanokaamme 1000 miljardia dollaria, niin sitä pitää verrata Yhdysvaltain liittovaltion kokonaisvelkaan, 23 300 miljardiin dollariin (tilanne 2/2020).

Penttilä myöntää, että ihan järkitahotkin ovat pohtineet näitä kysymyksiä, mutta riskejä ei ole aiemmin haluttu realisoida ottamalla tällaisia menetelmiä käyttöön. Niinpä hän projisoi MMT:n tavoitteet vain vasemmiston haaveiksi. Mutta ehkä se onkin Trump, joka toimii tässä päänavaajana?

Lopulta Penttilä kumoaa oman teoretisointinsa vasemmiston yksinoikeudesta riskipyrintöihin toteamalla, että ”ne (edellä mainitut rahanjakosysteemin menetelmät) ovat (ajattelun) valtavirtaa koronaviruksen riivaamassa maailmassa”. Olemme siis vasemmisto-oikeisto -jakaumasta riippumatta epävarmuuksien maailmassa, jossa globaalin talouden riskit kasvavat.

Olemmeko siis tilanteessa, jossa sekä oikealla että vasemmalla esitetään ajatuksia, jotka vain vähän aikaa sitten kuulostivat täysin odottamattomilta? Ainakin voidaan sanoa, että koronaviruksen myötä yksituumaisuus on hetkeksi valloittanut mielet ideologisesta suuntauksesta riippumatta