K.M. Wallenius - surullisen hahmon kenraali

 

En ole kirjannut ylös, kuinka monesta toisen maailmansodan suomalaisesta kenraalista on kirjoitettu elämäkerta viimeisten 40 vuoden aikana, mutta paljon niitä on. Kohta kai jokainen on saanut oman kirjansa. Yksi näistä on viime vuonna ilmestynyt elämäkerta kenraalimajuri Kurt Martti Walleniuksesta (1893-1984). FT Lasse Laaksosen kirjoittaman lähes 500-sivuisen teoksen nimi on ”Kynän ja miekan kenraali Wallenius” (Docendo, 2021). Värikkään kenraalin henkilöhistoriassa korostuvat myös muut näkökulmat – ja varsinkin muut näkökulmat - kuin sota-ajan tapahtumat. Wallenius oli myös kynämiehiä, siis kirjailija. Näin tämä elämäkerta poikkeaa muista kenraalielämäkerroista selvästi.

En käy teoksen aihepiirejä yksityiskohtaisesti läpi,  vaan keskityn Walleniuksen uran ”kohokohtiin”, joista monet eivät toki ole kenraalille suotuisia. Oma näkökulmani on vaihtoehdottoman kansanvaltaisen järjestelmän vankkumattoman kannattajan näkökulma ja olen ehkä kriittisempi itse päähenkilöä kohtaan kuin kirjoittaja.

Walleniuksen uran historiaan jääneistä tapahtumista monet liittyvät nuoren demokratian kasvukipuihin. Walleniuksella oli rooli 1920-luvun jääkäreiden ja venäjänupseerien (”ryssänkenraalien”) välisessä taistelussa, presidentti Ståhlbergin  kyydityksessä ja Lapuan  liikkeen voimanpäivien vastakkainasetteluissa,  talvisodan rintamakenraalina ja seesteisimpinä kausina kohtuullisen menestyksekkäänä kirjailijana.

Lasse Laaksonen asettaa kirjansa muita kenraalielämäkertoja ja historiakirjoja vasten ja arvostelee alkusanoissa muiden teoksia varsin avoimesti kritiikittömyydestä. Hän moittii muita historioitsijoita ”nykypäivänäkökulmasta”, siis jälkiviisauden valossa nähdyistä elämänurien kuvitelluista ”suoraviivaisista kertomuksellisuuksista”, joita todellinen elämä ei noudatellut. Wallenius on tietysti tästä näkökulmasta kaikkine virheineen ja onnistumisineen hedelmällinen muistelemisen lähtökohta, sillä elämänuran tasaisuus loistaa poissaolollaan. Kenraalista ei voi kirjoittaa hypellen yli pahimpien epäonnistumisten, ne ovat osa hänen elämäänsä.  Laaksonen kyllä kritisoi päähenkilöä, mutta minun makuuni hän silloittelee myötätuntoisesti pahimpia Walleniuksen ylilyöntejä mennessään syvälle yksityiskohtiin. Walleniuksella sankaruus ja antisankaruus sekoittuvat niin pitkälle, että häntä voisi pitää surullisen hahmon ritarina, mutta toisaalta itse hän vaikeutensa aiheutti.

Kaksikymmentäluvulla Suomen armeija haki Venäjän vallan jäljiltä itsenäistä mallia. Seurasi paljon sekavuutta, jonka yhtenä osana oli Venäjän kouluttumien suomalaisten upseerien ja jääkäreistä upseereiksi nousseiden monimutkainen ristiriitatilanne. Pidemmällä aikavälillä venäjänupseerit joutuivat väistymään. Sekavat johtosuhteet koituivat K.M. Walleniuksen eduksi. Hän pystyi luomana sotilasuralleen nousevan kierteen. Wallenius sai yllättäen tilaisuuden nousta armeijan hierarkiassa, kun yleisesikunnan päällikön paikka piti täyttää Erik Heinrichsin jäljiltä.  Heinrichs esitti siihen Walleniusta, joka nimitettiinkin tehtävään vähäisellä kokemuksella vuonna 1925. Wallenius osallistui aktiivisesti yleisesikunnan organisoimiseen ja kansainvälisten yhteyksien luomiseen.

Koko kaksikymmentäluku oli armeijan johtosuhteiden osalta jatkuvasti jännitteinen ja Wallenius oli väännöissä osapuolena. Jos oli kaksikymmentäluku värikästä aikaa,  niin kolmekymmentäluvun alku oli Walleniuksen kannalta suorastaan sekasortoinen.

K.J. Ståhlbergin kyyditystilanne syksyllä 1930 syntyi Sortavalassa annetusta toimintakäskystä. Mutta kuka antoi käskyn? Joka tapauksessa Suomen armeijan esikuntapäällikkö (ja tuolloin virkaa tekevä sotaväen päällikkö) Kurt Martti Wallenius oli tarkastusmatkalla Sortavalan varuskunnassa.  Päivällä tarkastettiin  varuskuntaa ja illalla ryypättiin. Epäselvissä olosuhteissa Wallenius antoi ohimennen ja tulkinnanvaraisesti luvan lapualaisten piirissä vihatun entisen presidentin Ståhlbergin kyyditykseen. Käskyn toimeenpanijana oli tarkastuksessa mukana ollut humalainen everstiluutnantti Eero Kuussaari.  Mutta oliko toimeksianto annettu vakavalla mielellä vai vain retorisessa mielessä? Asiaa selvitettiin kaikissa oikeusasteissa. Alemmissa tuomioistuimissa  Walleniukselle annetut tuomiot sulivat matkan varrella ja viimeistään,  kun asiaa käsiteltiin korkeimmassa oikeudessa. Wallenius selvisi pälkähästä, mutta menetti asemansa armeijassa  ja joutui taistelemaan perheensä elannosta epätyydyttävissä olosuhteissa.

Mäntsälän kapinaan Wallenius tuli mukaan ikään kuin sivusta haettuaan Lapuan liikkeen sihteerin tehtäviä Ståhlbergin kyydityksen  jälkeisen   ajan työttömyyskurimuksessa, mutta joutui tai ajautui vastuuseen kapinan johtamisesta,  kun Vihtorit Kosola ja Herttua ryyppäsivät itsensä sivuraiteelle päätöksenteosta. Kosola ja knit osoittautuivat kyvyttömiksi viemään kapina loppuun. Oliko alkoholi syynä epäonnistumiseen?  Itse edustan kantaa,  jonka mukaan kapinajohdon organisointikyvyn puute, osaamattomuus ja epävarmuus tehtävistä toimenpiteistä johti turhautumiseen ja turvautumiseen viinapulloon. Viinan kanssa läträäminen ei ollut syy epäonnistumiseen vaan seuraus. Kuitenkin nuori suomalainen demokratia joutui koetukselle, kun Wallenius piti ajoittain pilkkanaan kansanvallan pelisääntöjä.

Mäntsälän kapina paljasti,  kuinka hauras liberaali demokratia meillä tuolloin oli.  Wallenius oli niiden joukossa, jotka olivat horjuttamassa kansanvaltaista järjestelmää. Käsittääkseni Wallenius pelasi kaksilla korteilla, yritti luoda autoritaarista järjestelmää, mutta jätti takaportiksi hyväksynnän voimassa olevalle järjestelmälle.  Kumppaneitaan taitavampana hän liukasteli läpi kapinan pahemmin kastumatta.  Lopputulos oli kuitenkin vääjäämätön: johto tuomittiin,  joskin tuomiot jäivät vaatimattomiksi, joka kuvaa silloisen kansanvallan kyvyttömyyttä paineen alla. Lasse Laaksonen tuomitsee tietenkin kumousyrityksen, mutta jossain määrin peesaa Walleniuksen roolia kapinassa. Laaksosen ”tasapuolisuus” johtaa siihen samaan, mistä hän syyttää muita historioitsijoita: hän asettuu päähenkilönsä  asemaan ja tavallaan toteaa – joskaan ei hyväksy - yksityiskohtien kautta paljastuvan toimintalinjan. Onko tässä tarpeetonta myötätuntoa demokratian kyseenalaistavaa päähenkilöä kohtaan? Mielestäni Laaksosen tuomio kumousyrityksen kokonaisuus huomioiden jää varovaiseksi.

Kapina erehdytti monet muutkin autoritaariselle tielle: Mannerheim apulaisensa kenraali Hannes Ignatiuksen avulla haikaili suuren yksinvaltaisen johtajan asemasta kapinan seurauksena. Yksi este tälle oli se, että Wallenius ja Mannerheim sietivät huonosti toisiaan.

Talvisodan Lapin rintamakomentajan tehtävistä Wallenius suoriutui Mannerheimin mukaan hyvin,  mutta ei loistokkaasti. Arvio on tarkoituksellisen neutraali,  jollei peräti viileä. Kenraalin halu päästä toissijaisesta pohjoisen rintamasta etelään Karjalankannakselle toteutui aivan talvisodan lopulla. Wallenius epäonnistui Viipurinlahdella. Viinanhuuruinen puolustustaistelu ei onnistunut ja ylipäällikkö erotti Walleniuksen. Jotkut ovat olleet sitä mieltä,  että Mannerheim pani kenraalin tarkoituksella  paikkaan,  josta hän (tai kukaan) ei voinut selviytyä. Tiedossa on,  että Mannerheim ei pitänyt Walleniuksesta monestakin syytä. Oma arvioni on,  ettei Mannerheim ollut antanut anteeksi Walleniukselle sitä,  että hän ei raivannut Mäntsälän kapinan aikaan valkoiselle kenraalille tilaa päästä valtaan Lapuanliikkeen pohjatyön jälkeen.

Liiallisella alkoholin käytöllä oli oma osuuteensa ainakin kolmessa Walleniuksen henkilökohtaisessa kriisissä,  Mäntsälän kapinassa 1932, Ståhlbergin kaappauksessa 1930  ja Viipurinlahden  taisteluissa 1940.

K.M. Walleniuksen esikoisteos 1930-luvulta ”Ihmismetsästäjiä ja eränkävijöitä” sai hyvän vastaanoton. Sodan alla ja sodan käynnistyessä Wallenius ihaili Japanin ja Saksan sotilaallista potentiaalia.

Sodan jälkeen Wallenius purki sodan kokemisen – ja kokematta jäämisten -  aiheuttamia turhautumia (jatkosodan rintamille häntä ei enää päästetty) kirjoittamalla sodasta. Päätyökseen hän kaavaili jatkosodan aikaista teosta ”Petsamon historia”. Välirauha tuli esteeksi lähes valmiin kirjan julkaisemiselle. Seuraavan kerran hän pääsi kirjoittamisen makuun vasta 1950-luvulla, joka edusti hänen kirjailijauransa huippua. Teemat Wallenius poimi luonnosta, joiden käsittelyyn hän liitti filosofisia ja uskonnollista aiheita. Oliko hän onnellinen? Tuskin, hän oli perusluonteeltaan ja viehtymykseltään ”solttu”, kauas ei kuitenkaan jää taiteilijantyö. Ainakin sen kautta saattoi purkaa elämäntuskaa.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Wallenius jakoi ihmisiä vahvasti: hänellä oli vahvat kannattajat, mutta myös voimakkaat vastustajat. Vastustus kumpusi Walleniuksen omasta käytöksestä. Hän osasi olla hankala ja autoritaarinen. Wallenius terästäytyi varsinkin tilanteissa,  joissa hän oli epäonnistunut ja puolusti sitten kantaansa aggressiivisesti ketä tahansa vastaan. Walleniuksessa oli paljonkin populistin vikaa. Hän tarttui kannattajiensa tarjoamaan apuun hanakasti ja käytti sitä oman asemansa turvaamiseen.

Lasse Laaksosen teos vaikuttaa K.M. Walleniuksen uran viimeiseltä sanalta, niin perusteellinen sen tutkijanote on. Se avaa näkymän hauraan demokratian alkuvuosiin ja kertoo Keski- ja Itä-Euroopan tyyppisten diktatuurien uhkista vapautuvan kansakunnan demokratian ja vapauden kaipuusta.