Mitä tapahtuu, kun sodan sumu on hälventynyt maailmantilanteen yltä?

 

 

Maailmalla tapahtuu niin paljon paheksuttavia asioita , ettei ole ollut aikaa miettiä,  mitä tapahtuu kaiken tämän vertahyytävän tragedian jälkeen, jota sanomme Ukrainan sodaksi. Emme tiedä,  miten sota päättyy, joten arvuuttelu tuntuu toisaalta hyödyttömältä. Sitä voidaan kuitenkin harjoittaa  ja sitä harjoitetaan. Suomenkin piti toisen maailmansodan taistelujen jälkeen herätä sodan jälkeiseen maailmaan. Ja mitä näimme? Näimme – kaiken jälkeen - Paasikiven ja Kekkosen hierovan sopua hirviö-Stalinin kanssa. Eikä tähän kulunut kauan aikaa. Oli järjestettävä elämä niin pragmaattisella tavalla kuin suinkin oli mahdollista. Ei ollut syytä jäädä harjoittamaan ikuisia aikoja suru- tai vihatyötä. Oli jatkettava elämää.

Luin juuri tuoreen Ilkka-Pohjalaisen pääkirjoituksen, jossa otetaan kantaa siihen, mitä tapahtuu – Suomea koskien - geopolitiikassa nykyisen vaiheen jälkeen: ”Muutaman viikon päästä Suomi lopultakin katkaisee napanuoran itänaapuriinsa. Se on viimeinen askel liittymisessä siihen yhteisöön, johon Suomi kuuluu. Itsenäinen valtio tekee itsenäisen päätöksen ja elää haluamallaan tavalla”. Jotenkin hätkähdin. Nytkö kaikki yhteydet itäiseen naapuriin voidaan ja pitäisi katkaista määräämättömäksi ajaksi? Julistetaanko siis ikuinen välirikko? ”Vihdoinkin” saamme elää täysin itsenäisesti länteen kuuluen. Pois ovat epäilyt harmaaseen vyöhykkeeseen kuulumisesta tai halpamaisesta nöyristelystä itäisen naapurin vaikutuspiirissä!

Ei ehkä ihan näin. Kyllä meidän piti tulla toimeen Yhdysvaltain kanssa teki (tekee) Donald Trump mitä tahansa. Me emme voi hirttäytyä yhden hirviön – tällä kerta Vladimir Putinin – laajennettuun katastrofiin. Putin on loitontanut itsensä niin perusteellisesti kaikesta tuloksia tuottavasta yhteistyöstä, ettei sovi ihmetellä häneen kohdistuvaa perusteltua antipatiaa. Silti ”Venäjän idean” etsintää täytyy jatkaa kaiken koetun jälkeen. Sen määrittää jo maantiedekin.

Mutta entä,  jos suhteet Venäjään jäätyvät Ilkka-Pohjalaisen määrittämälle tasolle? Tulee tunne, että olemme joskus – joidenkin tahojen määrittämänä – eläneet tällaista aikaa. Tulee ensimmäisenä mieleen aikansa radikaalin, Elmo Kailan ”Vihan Veljet”. Vihan Veljet oli nuoressa itsenäisessä valtiossa toiminut suppea ryhmä, jonka vaikutusvalta oli kokoansa huomattavasti suurempi. Se heijasteli yhdeltä osalta koko 1920-1930-luvun henkeä radikaalilla tavalla, pyrkien eräänlaiseksi idästä tulevan pahan leimaamisen johtotähdeksi.

Mutta miten Kailasta tuli ”Vihan Veli”? Wikipedia kertoo tiivistetysti,  mistä oli kysymys:

”Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Elmo Kaila toimi jääkäriliikkeessä värvärinä.

Syksyllä 1917 Kailan verkoston kautta alettiin perustaa ja kouluttaa suojeluskuntia ympäri Suomea. Kaila toivoi, että myös työväestö olisi tullut mukaan suojeluskuntiin samalla tavoin kuin aikanaan jääkärikoulutukseen,  mutta tämä ei toteutunut. 1918 sisällissodan puhjettua Kaila jatkoi verkostonsa johtamista Helsingistä käsin.

Talvella 1919−1920 Kaila alkoi hahmotella uutta toimintaohjelmaa, jonka tarkoituksena oli suomalaisten yhdistäminen taisteluun Venäjää ja venäläisyyttä vastaan

Kaila toimi 1920-luvulla Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtajana 1923−1927 sekä 1928−1930 ja painotti myös täällä kansan yhdistämistä ja ryssävihan korostamista. Kailan tavoitteisiin sitoutuneet AKS:n jäsenet muodostivat Vihan Veljet -nimisen sisäpiirin. Kaila ei hyväksynyt AKS:n aitosuomalaisuutta,  koska se hänen mielestään rikkoi tavoitteena olleen kansan yhdistämisen asettaessaan suomea ja ruotsia puhuvat vastakkain”.

Kun siis Ilkka-Pohjalainen toteaa, että ”Muutaman viikon päästä Suomi lopultakin katkaisee napanuoran itänaapuriinsa. Se on viimeinen askel liittymisessä siihen yhteisöön, johon Suomi kuuluu”, niin se kuulostaa lopulliselta, ”elmokailamaisen” päämäärän saavuttamiselta.

Perimmältään  kysymys on siitä,  että Suomi (tai ainakin huomattava osa suomalaisista) näyttää tarvitsevan koko ajan henkistä vahvistusta voidakseen sanoa olevansa länsimaa. Länsimaaksi pääseminen näyttää vaativan koko ajan apukäsitteitä,  kuten nyt esimerkiksi ”Naton”. Kysymys on rinnakkaisilmiöstä Viron kanssa. Viro vannoo Naton viidennen artiklan nimiin,  mutta kuitenkin kansakunnan itsetunto horjuu. Tarvitaan yhä uusia todisteita ja uskonvahvistusta,  että maa voisi sanoa olevansa riittävän turvassa. Isoveli Suomen katsotaan olevan osa tätä uskonvahvistusta.

Pahoin pelkään, että Natokaan ei tarjoa Suomen lännettymistahtotilaan kuin ensiavun. Ehkä oloa voitaisiin helpottaa sillä,  että asema idän ja lännen välillä – kun aikaa kuluu – ei olekaan niin paheksuttava kuin miltä se nyt näyttää.

Erittäin länsimieliseksi tunnustautuva Alexander Stubb kirjoittaa Helsingin Sanomissa Vieraskynäpalstalla ”Venäjän aggressio muutti Suomen, Euroopan ja maailman” 29.4.2022,  että kansainvälisen järjestelmän rakenteet ovat muutoksessa ja kertoo esimerkin, kuinka YK:n äänestyksessä Venäjän sotatoimien tuomitsemisesta 35 jäsenvaltiota painoi tyhjää (toki 141 maata tuomitsi Venäjän sotatoimet). Tyhjää äänestäneet edustavat yli puolta maailman väestöstä (Intia, Kiina, Etelä-Afrikka….). Venäjä - vaikka Putin hylättäisiin laskennasta - edustaa tätä toista maailmaa, On siis ymmärrettävä, että väestöenemmistö maailman maista ei  hyväksy lännen johtamaa maailmanjärjestystä. Tulevaisuudessa länteen kuulumisen lisäksi tarvitaan tuntosarvien ojentamista kohti ”jäljelle jäävää” enemmistöä, myös silloin,  kun olemme eri mieltä maailman suunnasta.

En yhdy läheskään kaikkiin Aleksander Stubbin johtopäätöksiin, mutta on merkille pantavaa, että Stubbin kirjoituksen mukaisesti monet maailman valtiot  suhtautuvat länteen vähintään varovaisen kriittisesti, vaikka soisimme heidän olevan yhteisessä lännen rintamassa  Ukrainassa.