Suomen 1990-luvun lama – talous romahtaa

 

 

Yle Areenassa on nähtävissä neliosainen dokumenttisarja ”Hullu vuosi 1991. Aikamatka 30 vuoden takaisiin dramaattisiin tapahtumiin”. Ohjelmasarja on rakennettu siten, että ensimmäistä  (Neuvostoliiton romahtaminen) ja kolmatta  (Suomen lama) jaksoa seuraavat Tapio Nurmisen vetämät keskustelujaksot (jaksot 2 ja 4) , joissa keskitytään kyseisten teemojen pohjalta nykyisyyden ja tulevaisuuden arviointiin.

Uusi sarja on tehty Esko Ahon tuoreen kirjan ”Mustien joutsenten vuosi” (Otava, 2020) johdattelemana. Mustia joutsenia  - ennalta arvaamattomia tapahtumia -  on kaksi:  Neuvostoliiton romahtaminen 1991 ja 1990-luvun alun lama Suomessa. ”Samaan joutsensarjaan” luettava Nokian romahtaminen oli lähellä ensimmäisen kerran 1990-luvun vaihteessa, mutta kännyköiden valmistamisen romahdus  tapahtui myöhemmin. Voitaneen sanoa,  että dokumentti on vahvasti Esko Ahon näköinen ja heijastelee hänen näkemyksiään tapahtuneesta.  Vahinko, sillä nyt menetettiin mahdollisuus luoda riippumaton kokonaiskuva noiden aikojen tapahtumista autenttisuutta kadottamatta.

Mitä tulee joutseniin niin lopulta harva joutsen on ”musta” (lue: arvaamaton). Monet ennusmerkit ennen ”mustan” joutsenen (lama) ilmestymistä olivat jo olemassa, mutta niihin ei vain kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Sen sijaan koronapandemia on ehkä musta joutsen puhtaimmillaan.

Keskityn tässä TV-sarjan kolmannen osan, Suomen 1990-alun laman (”Suomen talous romahtaa”), arviointiin.  Mitään sensaatioimaista uutta dokumentti ei tarjoa, mutta onpahan kertaus noista dramaattisista ajoista.

Asiantuntijoina kuullaan mm. Matti Louekoskea, Juhani Pekkalaa, Ilkka Suomista, Tauno Matomäkeä, Sixten Korkmania, Sirkka Hämäläistä, Vesa Vihriälää, Lauri Ihalaista, Björn Wahlroosia ja Peter Fagernäsia.

Aivan kuten Neuvostoliiton romahdusta koskevassa osassa häiritsee tässäkin Ahon rooli, jossa hänestä tehdään oraakkeli,  joka lausuu viisaita sanoja muiden tekemistä virheistä. Käy niin, että tapahtumien kokijasta itsestään tehdään myös tapahtuneen subjektiivinen arvioija.

Dokumentin lamaa käsittelevä jakso alkaa uutisella, jossa Suomen pankin kerrotaan ottaneen haltuunsa SKOPin eli Säästöpankkien keskusosakepankin, jonka heikko tulos holtittoman luotonannon seurauksena  ”uhkasi viime vaiheessa koko pankkijärjestelmää”. Taustalla oli rahamarkkinoiden avaaminen monessa vaiheessa 1980-luvun puolessa välissä ja jälkipuoliskolla, jonka seurauksena Suomeen virtasi ulkomaista lainapääomaa hallitsemattomalla tavalla. Rahamarkkinat olivat olleet voimakkaan sääntelyn piirissä toisen maailmansodan jälkeen. Kahdeksankymmentäluvulla kyllästyttiin sääntelyyn ja halutiin vapaan luotonoton (myös ulkomaisen) hyödyttävän talouselämää ja siirtävän koko talouden uuteen dynaamiseen vaiheeseen. Katsottiin, että rahamarkkinasääntelyä voitiin keventää reippaasti. Samalla siirryttiin löysän rahan markkinoille.

Dokumentissa aivan oikein tähdennetään,  että kriisin siemenet kypsyivät jo 1980-luvulla. Itse asiassa lasku kahdeksankymmentäluvun kasinoajasta lankesi maksettavaksi 1990-luvun alussa ja pitkälle sen jälkeen.

Nimenomaan valuuttamääräisten luottojen räjähdysmäinen kasvu aiheutti uhkan koko pankkijärjestelmän vakaudelle.  Suurin uhkakuva toteutuisi, jos Suomen markka devalvoitaisiin. Silloin jo otetut luotot kaatuisivat devalvaatioprosentilla lihoneina velanottajien päälle ja lopulta niin kävikin: ”Lainaa oli yhtäkkiä enemmän kuin olin ottanut”….  Paradoksaalisesti taustalla vaikutti kyllästyminen jatkuviin devalvaatioihin ja avainsanaksi nousi ”vakaa markka”, joka muuttui monen suussa kätevästi käsitteeksi  ”vahva markka”. Oman valuutan (markan) aikana ei kuitenkaan pystytty – syistä, joita en tässä kertaa - pitämään Suomen taloutta kilpailukykyisenä ja korjaus tehtiin markan arvoa alentamalla. Niin kävi jälleen 1990-luvun alussa, kuitenkin sillä erotuksella lähihistoriaan,  että devalvaatiota vastaan taisteltiin vielä totuttuakin  sitkeämmin.

Yksi vakaan markan linnakkeista oli Suomen pankki, mutta eivät senkään rahkeet riittäneet vakauden säilyttämiseen. Erityisesti SKOP meni läpi sieltä,  mistä aita oli matalin: se noudatti omaa  ”pankkitottelemattomuuden” sääntöä eli haistatti ylimielisenä pankkivalvojille pitkät. SKOPin menettely rahoituksen hankinnassa ja rahojen sijoittamisessa oli täysin vastuutonta.

SKOPin pääjohtajan Matti Ali-Melkkilän itsemurha joulukuussa 1989 oli minulle henkilökohtaisesti hälytyskello. Järkytyin,  kun tajusin – tietämättä yksityiskohtia -  että nyt on jokin perustavalla tavalla pielessä. Vasta Heikki Hiilamon pienimuotoinen klassikko ”SKOP: lyhyt historia” (1995) paljasti minulle tapahtumasarjan yksityiskohdat – ja samalla koko SKOPin historian tiivistetysti.

Dokumentin vieraina kuultavien vieraiden näkemykset laman syistä poikkeavat toisistaan: Björn Wahlroos kehui velkarahan hankkimista teollisuuden investointeihin, mutta moitti velan hankkimista kulutukseen.

Jo 1980-luvulla monet asiantuntijat varoittivat kulutusjuhlista ja ylivelkaantumisesta. Minulle jäi kuva, että rahamarkkinoiden valvontaa suorittavien toimielinten auktoriteetti ei riittänyt valvontaan tai pikemminkin valtuuksia ei käytetty läheskään tappiin saakka. Valvontaa leimasi tavaton varovaisuus, olihan voimassa käsitys, että annetaan ihmisten itse päättää.  Oltiin samassa markkinassa kuin valvonnan kohteetkin. Julkisuus - media - ei myöskään reagoinut tarpeeksi selkeästi varoituksiin. Kaikki olivat samassa veneessä ja vene keinui. Harva – edes jälkeen päin -  johtavista tahoista on harjoittanut itsekritiikkiä. Dokumentissakin ainoastaan Ilkka Suominen ruoskii itseään näppärän anekdootin keinoin ja on muutoinkin inhorealisti: ”mää olin vain väärässä”.

Kun Esko Ahon hallitus aloitti keväällä 1991, oli sillä käytännössä kaksi vaihtoehtoa: joko sisäinen devalvaatio eli palkkojen alennukset täydennettynä rakenteellisin muutoksin tai perinteinen valuutan ulkoisen arvon muuttaminen. Sitä ennen kaikki tahot pyrkivät ulosmittaamaan edut, jotka oli otettavissa.

Kaiken muun lisäksi vaihdantaan (öljy, kaasu) perustunut Neuvostoliiton kauppa romahti 1990-luvun vaihteessa  itänaapurin poliittisen romahduksen myötä.  Neuvostoliiton oli pakko saada vaihdettavaa valuuttaa. Itänaapurin kaupan osuus kokonaisvolyymista putosi 27 prosentista viiteen prosenttiin. Vesa Vihriälä arvioi, että Suomen laman syöksyvaiheesta puolet tuli Neuvostoliiton kaupan romahduksesta.

Suomen bkt putosi lamavuosina 1991-1993 13 prosenttia. Julkinen velka nousi 55 prosenttiin bkt:stä. Se on paljon, mutta ei nykyisiin eurooppalaisiin velkalukemiin verrattuna mitenkään poikkeuksellista. Työttömyys kasvoi ennätyksellisiin mittoihin, 3,5 prosentista lähes 20 prosenttiin.  Inhimillisiä kärsimyksiä on vaikea mitata prosentein. Dokumentissa liikutaan sen verran ylätasolla, että joitakin yrityselämän koettelemusten kuvauksia lukuun ottamatta dokumentti ei kajoa tavallisten ihmisten kärsimyshistoriaan.

Dokumentissa nostetaan sivujuonena esille kolmanneksi mustaksi joutseneksi hiukan irrallisesti Nokia. Dokumentissa mainitaan Kari Kairamon itsemurha 1988. Samalla tavoin kuin SKOPin Ali-Melkkilän kohdalla Kairamon kuolema herätti epäilyä, että yrityksessä kaikki ei ole kunnossa, eikä ollutkaan: molemmat näkivät ennakkoon synkkien pilvien näkymisen taivaanrannassa. Nokian radio- ja TV-toiminta oli kriisissä. Dokumentissa paljastetaan, että Nokiaa oltiin myymässä Ruotsiin 1990-luvun vaihteessa. Ericsson vetäytyi kaupasta viime hetkellä: Nokian tappiollinen kulutuselektroniikka ei kelvannut Ericssonille. Se oli tietenkin koko Suomen onni,  sillä myöhemmin parhaimmillaan kolmannes Suomen bkt:n kasvusta juontui Nokiasta. Kännykkä-Nokian iso romahdus on sitten kokonaan toinen juttu.

Vuoden 1991 lopulla Suomen kriisi muuttui yhä enemmän pankkikriisiksi. Kahdesta johtavasta pankista KOP oli huonommassa kunnossa. Tässä vaiheessa kuvaan astuivat valuuttavelat,  joilla oli tuhoisa vaikutus monen yrityksen talouteen. Monilta unohtui suojaamisen mahdollisuus, niin pankeilta kuin asiakkailtakin. Järjestäytymättömiä luottoja rupesi kertymään pankkeihin, muihinkin kuin SKOPiin. SKOP kaatui Suomen pankin syliin, mutta muiden pankkien vaikeudet olivat lisäpainolasti taloudelle.

Viimeisessä vaiheessa velkadeflaatio nousi kriisin ytimeen: velat olivat suuremmat kuin kiinteistön arvo. Asiakkaat katkeroituivat,  kun tehtiin valinta,  jolla pankkeja ryhdyttiin pelastamaan asiakkaiden sijaan. Pankkien asiakkaita kohtasivat toinen toistaan suuremmat onnettomuudet. Omaisuuden uusjako ja konkurssit näkyivät dramaattisesti vielä vuosia ja joissakin tapauksissa vuosikymmeniä jälkeen päin.  Vientiteollisuudelta karkasivat markkinat. Kustannustaso oli liian korkea.  Koko prosessin syitä syviä etsittäessä on mainittava epäonnistuminen pankkilainsäädännön uudistamisessa jo paljon ennen kriisiä.

Lama siis kulminoitui kysymykseen ulkoinen devalvaatio vai sisäinen devalvaatio. Taistelu kaikilla tasoilla oli repivää. Työmarkkinat ja valtiovallan toimijat jakautuivat. Viimeisessä vaiheessa kutsuttiin apuun Kalevi Sorsa,  joka valjastettiin sisäisen devalvaation läpiajajaksi. Sanaa devalvaatio vältettiin viimeiseen saakka. Dokumentista puuttuu herkullinen kohtaus,  kun valtiovarainministeri Iiro Viinanen lyö vetoa Ylen toimittajan kanssa – TV-kameroiden edessä - siitä, että devalvaatiota ei tule,  ja niinhän siinä kävi, että Viinanen hävisi vedon ja devalvaatio tuli.

Mihin dokumentissa on kadonnut Iiro Viinanen tapahtumien yhtenä keskeisenä toimijana? Jos ja kun hän ei ole dokumentissa haastateltavana,  niin ainakin hänen pitäisi olla keskeisessä osassa käsikirjoituksessa. Nyt hän on mukana vain vilaukselta jostakin ajankohtaislähetyksestä lainatussa pätkässä. Ja minä kun muistan Ahon ja Viinasen olleen taistelupari.

Aho varaa viimeisen sanan itselleen. Hän olisi halunnut Sorsan sopimuksen.  Hän sanoo ja vielä toistaa, että sisäinen devalvaatio olisi ollut oikea ratkaisu. Aho edustaa dokumentissa melko puhdasta yhden totuuden politiikkaa.

Sixten Korkman vetää dokumentissa langat yhteen omalta osaltaan toteamalla, että kysymys lamassa oli pankkikriisistä ei hyvinvointiyhteiskuntarasitteesta.

Jäljelle jäävät näkemyserot esimerkiksi Lauri Ihalaisen  ja Björn Wahlroosin välillä. Kysymys on vanhasta asiasta,  ammattiyhdistysliikkeen oikeutuksesta siinä muodossa kuin se on toiminut ja toimii Suomessa.