Tällä kertaa on toisin vai onko?

 

Hullu vuosi 1991 -ohjelmasarjan neljännessä ja viimeisessä osassa pohditaan aikaa vuoden 1991 jälkeen. Mitä voidaan oppia ja mistä poisoppia? Keskusteluryhmän muodostivat Enston hallituksen puheenjohtaja Marjo Miettinen, Aalto-yliopiston työelämäprofessori Martti Hetemäki, eläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto ja väitöskirjatutkija Antti Ronkainen. Kaikki ovat talouden ansioituneita asiantuntijoita. Keskustelun juontajana  toimi  Tapio Nurminen

Katsoin ohjelman ja innostuin siitä. Sen jälkeen katsoin ohjelman toiseen kertaan ja luulen ymmärtäneeni keskustelun sisällön. Sitä voisi suositella kenelle tahansa,  joka haluaa virkistää ajatteluaan taloudesta. Mitään oikotietä tiedon tuoman onnen lähteille keskustelu  ei tarjoa, pikemminkin se haastaa pohtimaan talouden kompleksisuutta.

Mitkä asiat ovat peruja 1990-luvun lamasta?  Vastauksiksi ryhmältä  saatiin seuraavia:  valtion velan määrä, nuorten huonot lähtökohdat  työmarkkinoille siirryttäessä, yritysten vaikeudet konkurssin jälkeen  (pelastettiin pankkeja, ei yrityksiä), konkurssin tehneiden yritysten pitkä tie uudelleen menestyviksi yrityksiksi (käytännössä yhden yrittäjäsukupolven menettäminen), syntymättä jääneiden potentiaalisten keskisuurten yritysten määrä, jatkuva laman pelko, leikkauslistat, jotka koskivat peruspalveluja, ulkomaisten lainojen devalvaatiorasite….

Laman alla ja sen kestäessä  moni taho varoitti tulevista ongelmista, mutta niihin ei suhtauduttu tarpeeksi vakavasti. Pahat virheet tehdään yleensä silloin,  kun menee hyvin. Vanha totuus on, että kun kriisi uhkaa,  kukaan ei saa kiitosta siitä, että esti kriisin.

Keskustelussa ei ehkä painotettu riittävästi sitä, että 1980-luvulla ajan henki oli sellainen,  että sääntelyä pidettiin vanhanaikaisena. Kaikki kynnelle kykenevät kirmasivat näyttämään,  mitä he saavat aikaan,  kun vapaus koittaa. Läheskään kaikki eivät hallinneet vapautta.

Kahdeksankymmentäluvun lopulla oli käsityksiä, että ”velkaantumisella ei ollut niin väliä”. Varoittajia ylenkatsottiin, he olivat vanhanaikaisia eivätkä tajunneet,  missä uusissa oloissa mennään. Paljon myöhemmin finanssikriisin alla sama toistui. Holtittoman menon varoittelijoille  vastattiin ”This Time Is Different”, tällä kertaa on toisin, nyt emme tee enää samoja virheitä kuin viimeksi. Ja sitten virheet toistettiin,  koska tosiasiassa edellisestä kerrasta ei opittu yhtään mitään.

Antti Ronkainen painotti sitä, että lamat ja kriisit ovat keskenään erilaisia ja niiden hoitamiseen eivät sovi samat lääkkeet. Pitää tietää,  mistä varoitetaan! Koronapandemia on erilainen kriisi kuin finanssikriisi, Suomen 1990-luvun lama tai 1930-luvun lama.  Kolmella viimeksi mainitulla on myös yhteisiä piirteitä,  kuten velkadeflaation hyöky. Finanssikriisin taustalla oli yksityisen velan määrän räjähdysmäinen kasvu, joka johti asuntojen hintojen romahtamiseen. Koronapandemia taas on oma erillinen casensa.

Martti Hetemäki aivan oikein korosti,  että ei ole yhtenäistä asiantuntijajoukkoa, joka jakaa jostain kriisistä yhtenevän käsityksen.  Erikseen ovat vielä ne ns. asiantuntijat,  jotka ovat nimenneet itse itsensä asiantuntijoiksi. Nettiaikana tämä on hyvinkin yleistä. Asiantuntijuuden käsite on hyvin monisärmäinen. Martti Hetemäen mukaan asiantuntijoillakin on taipumus taistella edellistä kriisiä vastaan.

Risto Murto kuvaa nykypäivän tilannetta niin, että nyt markkinavoimat on sysätty  syrjään kriisidynamiikasta ja seinään törmääminen on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen. Finanssikriisin jälkeen nimenomaan keskuspankit ovat siirtäneet markkinavoimat syrjään. Oli pakko, muutoin rahoitusjärjestelmä olisi romahtanut.

Tässä vaiheessa keskustelua - hiukan yksinkertaistaen - ryhmä ikään kuin jakautui kahtia, ”vanhoihin jääriin” (markkinakurin ja talouden tasapainottamisen kannattajiin)  ja uuteen ajatteluun pitäytyviin, jotka ovat hiljaisesti myöntyneet velan sysäyksittäiseen kasvuun määräämättömäksi ajaksi. ”Vanhojen” johtotähti oli  Hetemäki ja uudistajien Ronkainen,  jota Murto komppasi. Keskuspankit ovat siis ottaneet talouden perälaudan roolin. Tämä tapahtuu epäterveessä tilanteessa, jossa varallisuuden  arvostukset ovat ylisuuria reaalitalouden kehitykseen verrattuna. Paremman puutteessa asioiden tila jatkuu toistaiseksi.

Onko meidän siis uskottava,  että ”kaikki on sittenkin toisin” so. velkaantuminen ei nykyoloissa alhaisten korkojen maailmassa ole vahingoksi vaan jopa puolustettavissa,  ja ainakin velkaantumisen jatkuminen on nähtävä toistaiseksi päättymättömänä.

Martti Hetemäki entisenä valtiovarainministeriön johtavana virkamiehenä  ehkä yllättävänkin levollisena hyväksyi keskustelussa talouden liikkumavaran käytön nyt toteutuneella tavalla,  koska on ollut välttämätöntä ryhtyä poikkeaviin toimenpiteisiin johtuen finanssimaailman ja reaalitalouden erkaantumisesta. Hän pelkää lähinnä sitä, että hätävara on nyt käytetty loppuun ja uusiin kriiseihin ei ole varaa, koska puuttumiseen riittäviä resursseja ei ole.

Kautta itsenäisyyden ajan historian meillä on ollut periaate, että säästäminen on hyvästä ja velkaantuminen pahasta. Korona-ajan toimenpiteiden silmiinpistävä piirre on ollut valtion interventio, joka pitää sisällään suhtautumisen velkaan ja sen,  mitä tehdään teollisuuspolitiikalle. Velan käyttö aktiivisesti – järkevästi -  oli perusteltua, mutta on johtanut siihen, että kaikki tietävät,  ettei ole paluuta lähtöpisteeseen ts. tilanteeseen,  jossa vallitsevat alkuperäiset alijäämien reunaehdot. Niinpä Murron mielestä ei ole mahdollista saada aikaan poliittista konsensusta leikkauspolitiikasta. Murto: ”velka nousee pysyvästi ja seuraavassa kriisissä edelleen”. Hetemäki kritisoi: tämä johtaa ajatteluun,  jossa velkaa voidaan hoitaa painamalla rahaa ”ilman poliittisia kustannuksia”. Elvytys voi jatkua rauhassa setelikoneen jyskyttäessä taustalla.

On ikään kuin oivallettu, että kriiseistä voidaan selvitä ilman kärsimyksiä. No,  tähän voidaan sanoa, että kyllähän eduskunnassa ja varsinkin valtiovarainministeriössä on edelleen ”vanhoja jääriä” jotka haluavat niin nopean tasapainon valtiontalouteen kuin mahdollista. Mutta kuinka paljon tässä on totuttua retoriikkaa vanhasta muistista,  ja kuinka paljon totista yritystä?

Antti Ronkainen toteaa, että  luopumista vanhoista velanmaksuperiaatteista on tapahtunut eikä näe sitä mitenkään korostetun vaarallaisena. Ronkaisen mielestä tuijottaminen liiaksi velan bkt-suhteeseen on vienyt huomiota oleellisesta asiasta nimittäin teollisten investointien puutteesta, joka on koko euroalueen ongelma. Ongelma on vallinnut koko finanssikriisin jälkeisen ajan: puhumalla vain säästämisestä ja velan vähentämisestä on aiheutettu tilanne,  jossa yritysten investointiasteen alhaisuus on jäänyt vaille riittävää huomiota.  Ronkaisen mielestä puhuminen avoimemmin näistä asioista voisi konkretisoida kohteet, joihin investoidaan – velan kanssa tai ilman.

Keskustelun vetäjä, Tapio Nurminen provosoi: mikä kauheus (muka)  voi seurata,  jos tehdään velkaa. Eikö ole oikein, jos sanotaan,  että ”nyt kaikki on toisin”, älkää pelätkö velkaa, investoikaa. Eikö siis hyödylliseksi koettu velanotto ole puolusteltavissa? Murron mielestä todennäköinen lopputulos on, että jäädään jumiin  alhaiseen nimelliskasvuun, alhaiseen inflaatioon ja alhaisiin korkoihin, joka ”muistuttaa jotain,  mitä tapahtui Japanissa” 1990-luvulla. Japanissa ollaan (edelleen) tilanteessa,  jossa korkean velan bruttokansantuoteosuuden vallitessa kansalaisilla ei ole mitään hätää. Silti Japani pyrkii pois tilanteesta,  johon se on ajautunut.  Murto: nollakorot eivät ole terveen talouden merkki vaan heikkouden merkki.

Hetemäki puolestaan varoittaa, että ahne velanotto menee omaisuusarvoihin (osakkeiden, asuntojen arvoihin) eikä  suuntaudu reaali-investointeihin. Talouspolitiikan viritys ei ole sellainen, että se tukisi taloudellista kasvua.

USA:ssa on nähtävissä trendi,  jossa on panostettu elvytykseen rajuimman kautta ja on päästy korkeisiin nimelliskasvulukuihin ja inflaatio on käynnistynyt. Moni pitää tätä tavoitetilana Euroopassakin. Siihen ei ole vain päästy.  

Murto kohdistaa kritiikin myös valtiovarainministeriöiden austerity-linjaan, jonka takia keskuspankki on joutunut interventioihin. Eli siis valtion budjettinyörejä olisi pitänyt höllentää. Hetemäki vastaa omaan ajatteluunsa kohdistuvaan kritiikkiin niin, että investointivastuu on yrityksillä, eikä virkamiehillä, koska investointiosaaminen ei kuulu viime mainittujen ydinosaamiseen. Ongelmaksi jää, että  elvytyksestä huolimatta  pysyvää kasvua ei ole saatu aikaan.  Yhtä mieltä oltiin siitä, että yhteiskunnassa saavutettava hyvä on johdettavissa yrityksiin ja niiden aktiviteetteihin eikä julkisen sektorin allokointitehtäviin.

Yrityksillä menee nyt hyvin, jopa loistavasti. Marjo Miettinen on huolestunut,  että esim. pakkautunut komponenttipula ja siitä aiheutuvat hinnannousut kiertyvät ennemmin tai myöhemmin kuluttajahintoihin inflaatiopaineina. Edessä on mahdollisesti vanha ongelma: inflaatiouhka ei ole kadonnut minnekään!

Murto pyrkii avaamaan investointisolmuja muistuttamalla, että veronalennukset ovat vanha hyvä keino investointien käynnistämiseen. Keskustelu on liiaksi keskittynyt velkaan ja budjettialijäämään hirttäytymiseen. Myös talousoikeisto jää velan vangiksi: ”taistelu,  joka on jo hävitty”.

Antti Ronkaisen huoli on, että yritysten on nykytilanteessa - kun varallisuusarvot nousevat -  helpompi sijoittaa niihin kuin tuotannollisiin,  kasvua luoviin investointeihin.  Tässä tarvitaan valtion herättävää apua.  Investointiseisahdusta, jota voisi sanoa japanintaudiksi on jatkunut finanssikriisistä lähtien, aivan liian kauan.

Marjo Miettinen summasi keskustelun  toteamalla lohdullisesti, että nyt yritykset ovat ”investointivalmiita”, ja että muutos on tapahtumassa.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Keskustelu jatkui Suomen riskeistä. Näiksi valikoituivat väestön vanheneminen,  negatiivinen huoltosuhde, ammattitaitoisen henkilökunnan saanti erityisesti terveydenhoitoalalle (ollaan pahasti myöhässä),  riskinotossa laistaminen, puutteet yritysten laajenemiskyvyssä ja halussa , ilmastonmuutoksen  haasteet ja yleensä uudelleenajattelun puuttuminen.

Euroopan unioni oli seuraava teema, johon tartuttiin. Murto: tarjoamme EU:ssa keinoja, jotka ovat vanhentuneita. Ei esimerkiksi ole paluuta vanhoihin velkasääntöihin. Ronkainen yhtyi Murron käsitykseen.  Johtavat poliitikot eivät uskalla käydä välttämätöntä keskustelua muutoksen tarpeesta. Hiukan kärjistäen Murto moitti,  että yhteisvelkapäätökset viime vuonna tulivat täysin yllättäen poliittisten päättäjien eteen.

Digitalisaation nimeen vannominen vaatii sekin oikeita ratkaisuja. Hetemäki väitti,  että EU ali-investoi digitalisaatioon. Ja miksi panostus tehdään sirutuotantoon (vanhanaikaista bulkkituotantoa?) sen sijaan,  että panostettaisiin sirujen hyödyntämiseen erilaisissa hyödykkeissä?

Mitkä ovat Suomen vahvuuksia ilmastostrategiassa? Paljon ei villoja jäänyt tästä teemasta. Todettiin kuitenkin, että suomalaiset yritykset ja yritysjohtajat ovat Euroopan mittakaavassa valveutuneita.  Hetemäki esitti palaamista koulutukseen ja T&K -panostuksiin 1990-alun tapaan. Niin pitäisi tehdä nytkin esimerkiksi ilmastoteemaan liittyen. Murto heitti mielenkiintoisen idean: olisi syytä tehdä opintomatka Pohjois-Ruotsiin. Siellä on voitettu etabloitumiskilpailuja Suomenkin nenän edestä.

Antti Ronkainen:  pitäisi puhua ilmaston kuumenemisesta, olla siis alarmistisempi. Myös hän näkee ongelmana panostuksen puutteet koulutukseen ja T&K -sijoituksiin.

Voiko rahaa painaa ilman huonoa omaatuntoa,  jos se nähdään välttämättömänä riskipääomana? Ehkä tämä oli suuri vedenjakaja keskustelijoiden välillä. Lähihistoriassa taisi käydä niin, että ennen finanssikriisiä vedettiin kireää austerity-linjaa velkavastaisine klausuuleineen ja sitten 2010-luvulla tehtiin U-käännös ja alettiin pumpata rahaa markkinoille.

Isossa kuvassa kysymys on yhtenäiskulttuurin perään haikailevan vanhan Suomen ja kansalaisyhteiskunnan hajoamista ennakoivan Euroopan integraation välisestä taistelusta.