lauantai 29. kesäkuuta 2013

Mitä jos paketoitaisiin pk-yritysten lainat arvopapereiksi?

EU-johtajat ovat pohtineet kuinka pienet ja keskisuuret yritykset saisivat helpommin lainaa. Ehdotuksen mukaan yrityslainoja paketoitaisiin sijoituskohteiksi. Ihan arvokas avaus, mutta ei todellakaan mikään uutta luova innovaatio. Mitä minulle tuli mieleen EU-johtajien ehdotuksesta?

On palattava kymmenien vuosien taakse, jotta aihetta voitaisiin tarkastella pidemmällä aikajänteellä. Vuonna 1938 Yhdysvalloissa perustettiin puolijulkinen asuntorahoituslaitos nimeltään Fanny Mae. Fanny nousi kuuluisuuteen viimeistään finanssikriisin aikoihin. Sille kävi köpelösti kuten lukemattomille muillekin asuntorahoittajille. Mutta tarina ei ole näin yksioikoinen. Fanny Maen historia on varsin kunniakas.

Mitä Fanny Mae teki? Se osti pankkien myöntämiä asuntolainoja, arvopaperisti ne ja möi markkinoilla kiinnostuneille sijoittajille. Kymmeniä vuosia se rahoitti amerikkalaisten esikaupunkialueiden omakotitaloja ilman sen suurempia kupruja. Mihin menestys perustui? Luultavasti järjestelmän hyvään organisointiin, maksukykyisiin asiakkaisiin ja sitten – tämä on tärkeää – markkinoiden luottamukseen. Voidaan sanoa, että Fanny Mae - ja myöhemmin sen sukulaisyhtiö Freddie Mac – loivat mahdollisuuden amerikkalaisen unelman toteuttamiselle. Tässä oli vain yksi musta piste: lainoja ei myönnetty kymmeniin vuosiin mustille.

Tilanne muuttui Yhdysvalloissa 1990-luvun lopulta alkaen ja varsinkin 2000-luvun alussa. Olen lukuisissa tämän blogin kirjoituksissa käynyt läpi seurannutta tapahtumakulkua. Niin kauan, kun rahoitusjärjestelmän luottotappiot olivat ”normaalit” 5 prosenttia, ei ollut ongelmia. Viiden prosentin siivu voitiin leipoa asuntolainoitusjärjestelmän sisälle ilman, että koko järjestelmä vaurioitui. Mitä tapahtui 2000-luvun alussa? Varsinkin George Bushin toimesta lähdettiin luomaan amerikkalaista unelmaa myös köyhille. Kuten tunnettua hanke epäonnistui täydellisesti. Kun olisi pitänyt puuttua tuloeroihin, puututtiin varallisuuseroihin. Ainoa mahdollisuus lisätä asuntovarallisuutta oli tarjota velkarahoitusta miljoonille amerikkalaisille. Pankit rupesivat kilvan tarjoamaan subprime-lainoja – Fanny Mae muiden mukana. Tarkoitus oli tarjota amerikkalainen unelma viidelle miljoonalle köyhälle vuoteen 2010 mennessä. Valittiin siis nopea vaurastumisen tie, jolla velkaannutettiin kohtalokkaasti lukemattomat köyhät ja keskituloiset amerikkalaiset kotitaloudet. Olisi pitänyt valita pitkä tie eli tuloerojen kaventamisen tie. Ideologisista syistä tämä ei käynyt laatuun.

Seurannut vaihe oli sitten finanssikriisin historiaa. Subprime-lainat arvopaperistettiin ja myytiin markkinoilla sijoittajille. Pankit kiersivät sääntelyn – jota oli muutoinkin jo purettu – varjopankkijärjestelmän kautta. Varjopankit arvopaperistivat velat ja muodostivat CDO-lainapaketteja. Toimijat itsekin epäilivät rahoitusjärjestelmän kestävyyttä ja vakuuttivat lainat. Muodostettiin CDS-tuotteita, joiden avulla vahinko pantiin kiertämään ympäri maailmaa. Mukana oli paljon harhauttamista ja suoranaista rikollista toimintaa. Luottolukituslaitokset olivat pelissä mukana ”varmistamassa” luottojen luotettavuuden.

Mitä tästä opimme? Jos tuote itse on terve, ei arvopaperistamisen avulla tapahtuva vivuttaminen ole ongelmallinen. EU:n ja EIP:n yhteisellä pk-yritysten lainojen arvopaperistamispaketteihin perustuvalla rahoitusjärjestelmällä on periaatteessa mahdollisuudet onnistua. EIP:llä on myönnettyjen lainojen takausriski. Pankit ovat jälleen avainasemassa. Niiden pitäisi toteuttaa vanhan hyvän ajan periaatteita ja myöntää asiallisella pohjalla olevia lainoja, joita sitten voidaan järkiriskillä arvopaperistaa. Jos ne taas sortuvat finanssikriisin aikaisiin myrkkylainoihin on arvopaperistaminen varma tapa tuhota koko järjestelmä. Myrkky vahingoittaa vain pankkia itseään, jos epäkurantti laina pidetään pankin taseessa, mutta muuttuu massiiviseksi myrkytysepidemiaksi, jos sitä lähdetään arvopaperistamaan. Kysymys on samasta asiasta kuin Fanny Maen loiston päivinä: yhteiskunnassa tarvitaan luottamusta eri toimijoiden välillä. Juuri nyt luottamus on alhaisella tasolla sattuneesta syystä. Ostavatko sijoittajat näissä olosuhteissa luotuja tuotteita? Kaikkien meidän kannalta olisi hyvä, että koko rahoitusketjun toimijoilla olisi korkea moraali. Mutta jäljet pelottavat. Finanssikriisin jäljiltä tuntuu, että maailman paksuin kirja on moraalikatoa käsittelevä opus.

Viime kädessä on kysymys todellisesta kilpailukyvystä. Jos sitä ei ole, ei mikään rahoitusjärjestelmä pelasta meitä. Eurooppalaisten pk-yritysten ongelmana eivät ehkä kuitenkaan ole ensisijaisesti kannattavuus-ongelmat, vaan rahoituksen heikko saatavuus. Tähän haasteeseen lainojen arvopaperistaminen voisi olla yksi vastaus.

Vanhan sanonnan mukaan historia ei opeta tai jos opettaa, niin opettaa sen, että historia ei opeta mitään. Ehkä Fanny Maen nousu ja (väliaikainen) tuho voisi kuitenkin toimia jonkinlaisena osviittana tulevaisuuteen.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Mäntsälä kapinoi trendiä vastaan

Uudet kesäkuun työttömyysluvut vahvistavat Mäntsälän hyvää työllisyyskehitystä. Minulla on tunne, että tälle ei osata antaa aivan sille kuuluvaa arvoa. Siksi on syytä eritellä hieman olemassa olevaa tilannetta.

Mäntsälän työttömyys on vähentynyt viimeisen kuukauden aikana 5,3 prosentista 4,9 prosenttiin. Saavutus on huomionarvoinen, sillä muualla työllisyys on huonontunut. Tietenkin Mäntsälän menestymiseen on jätettävä varaus: sen jatkuvuus testataan seuraavissa työllisyyskatsauksissa.

Valtakunnallisesti olemme saaneet lukea jatkuvista isojen yritysten irtisanomisista. Niinpä työllisyys on heikentynyt viime viikkoina rajusti. Vain osa tästä voidaan selittää normaali-ilmiöllä eli opiskelijoiden tulolla työnhakuun. Yleensä Mäntsälä on ollut Helsingin seutukunnan tilastoissa 10. sijan vaiheilla (19 kuntaa). Nyt se on kuudentena. Mäntsälä on parantanut suhteellista asemaansa selkeästi. Lähinaapureissamme työttömyysluvut ovat paljon rumemmat: Kerava 7,1 %, Järvenpää 7,2 % ja Hyvinkää 8,1 %. Helsingin seutukunnan kärki on vain hieman edellä (Nurmijärvi 4,2 % ja Pornainen, Kauniainen ja Sipoo 4,5 %).

Mäntsälän menestymiseen vaikuttaa kaksi syytä: ensinnäkin pääkaupunkiseudun läheisyys mahdollistaa työssäkäynnin metropolialueella. Tämän seikan voivat laskea edukseen kaikki kehyskuntien kunnat. Toiseksi Mäntsälän asemaa parantaa uusien yritysten sijoittuminen kuntaan. Kun kunnan väkiluku on ollut nousussa on kuntaan myös jouduttu palkkaamaan lisää väkeä.

Monet ovat harmitelleet sitä, että Tokmanni (halpaketjun pääkonttori ja logistiikkakeskus, lähes 400 työntekijää) ja Rexam (tölkkitehdas, nyt noin 100 työntekijää, laajennuksen jälkeen noin 120 työntekijää) eivät palkkaa enemmän väkeä omasta kunnasta. On kuitenkin selvää, että kunnasta ei löydy tarpeeksi osaajia kaikkiin erikoistehtäviin joita yrityksistä tarjoutuu. Tärkeää on se, että meillä on kunnassa merkittäviä työllistäjiä, jotka toimivat puskurina työttömyyttä vastaan. Monista kunnista tällaiset puskurit puuttuvat. Myös suurten yritysten kerrannaisvaikutukset (siivous, logistiikka, huolto, ruokahuolto jne.) työllisyyteen ovat merkittävät. Joskus muistan käyttäneeni kerroinlukua 1,7 kuvaamaan sijoittuvat yrityksen tosiasiallista vaikutusta työllisyyteen.

Ei todellakaan ole vähämerkityksinen asia, jos monissa kunnissa suuryritykset sanovat väkeä irti ja Mäntsälään päinvastoin sijoittuu uusia merkittäviä työllistäjiä.

Mielestäni monet dynaamiset vaikutuksen kumoavat faktan, että Tokmanni ja Rexam eivät palkkaa ”riittävästi” (Tokmannilla on yli 100 mäntsäläläistä työntekijää!) oman kunnan väkeä. Monesti aiemmin olen tuonut esille kehitystrendin, jossa Mäntsälästä on kehittymässä asumiskunnan ohella myös työssäkäyntikunta. Me siis houkuttelemme hyvillä työpaikoillamme muiden kuntien asukkaita työllistymään. Tuloverot ovat tietenkin yksi aspekti: vieraskuntalaiset eivät maksa tuloveroa Mäntsälään. Korostaisin muita dynaamisia vaikutuksia: paikkakunnan elinkeinoelämä vilkastuu muualta tänne töihin tulevien suorien ja kerrannaisvaikutusten seurauksena.

Kunnan imagon kannalta on erityisen merkittävää, että kuntaan virtaa ulkopuolelta työntekijöitä. Maine kasvaa, kun voidaan perustella, että Mäntsälä on kunta, jossa on hyviä työpaikkoja. Venäläisen palvelinkeskuksen, Yandexin sijoittuminen Mäntsälään vahvistaa tätä kuvaa.

Mäntsälän työttömyys - konkreettisesti vajaat 500 työtöntä - on tietenkin suuri luku, mutta eriteltynä se tulee paremmin ymmärretyksi. Työttömyyttä on mahdotonta poistaa, vähintään kitkatyöttömyyttä on 3-4 prosentin verran. Mäntsälän työttömyysprosentti 4,9 on niin alhainen, että reilu yksi prosenttiyksikkö siitä pois merkitsisi alkavaa työvoimapulaa. Ja kansakunta elää taantumassa!

Mäntsälän avoimien työpaikkojen määrä (139), kertoo, että työttömien joukko vaihtuu koko ajan. Todellinen huolenaihe ovat pitkäaikaistyöttömät (104 henkeä). Heidän työllistämiseensä tarvitaan yhteiskunnan taloudellista panostusta ja räätälöityä työvoimahallinnon palvelua. Myös nuorten työttömyys (71 henkeä) on liikaa, mutta epäilen että juuri tässä joukossa vaihtuvuus on suuri. Se, että työttömistä peräti 202 henkeä on yli 50 vuotiaita, osoittaa kuinka vaikeaa on pidentää työuria. Pitäisi luoda aidosti kysyntää iäkkäämmille työntekijöille. Jospa aloitettaisiin työllistäminen helpommasta päästä eli viisikymppisistä!

torstai 27. kesäkuuta 2013

GM ja Apple arvoketjun muokkaajina

Paul Krugman kiinnittää tuoreessa New York Timesin kolumnissaan huomiota siihen, kuinka yritystoiminnan tuotot jakaantuvat jopa dramaattisesti eri tavalla kuin ennen. Hän ottaa esimerkiksi General Motorsin ja Applen. GM piti palkkalistoillaan parhaimmillaan jopa yhden prosentin verran maatalouden ulkopuolisesta työvoimasta. Se oli siis suunnattoman merkittävä työllistäjä. Nyt kaikki on toisin. ”Motor City” Detroit symboloi kehitystä yhdeltä – mutta ei kaikilta – osin: kaupunki on käytännössä konkurssissa. Se on kuitenkin tässä tarinassa vain osa kupletin juonta.

Apple edustaa yhtä suurta menestystä juuri nyt kuin GM aikanaan. Työn tulokset jakautuvat kuitenkin aivan eri tavalla: kun GM:n menestyksen jakoivat työntekijät hyvinä palkkoina ja omistajillekin jäi kunnon siivu, niin nyt Apple istuu valtavan kassan päällä. Kun GM investoi uusiin tehtaisiin, ei Apple kallista korvaansa moiselle. Se teettää alihankintayrityksillä Tyynenmeren toisella puolella tarvitsemansa komponentit (esim. taiwanilainen Foxconn). Mutta eivät taiwanilaisetkaan tee rahaa näillä tehtailla!

Applen voima heijastuu korkeana pörssiarvona, mutta se työllistää valtavasta menestyksestään huolimatta vain 0,05 prosenttia Yhdysvaltain työvoimasta. En epäile, etteikö osa näistä työntekijöistä olisi hyväpalkkaisia, mutta ei heitä kuitenkaan ole kuin 46 000 (2010).

Vaikka Krugman ei halua moralisoida, niin minä toki voin. Apple käyttää hyväkseen lakimies- ja talousasiantuntijaverkostoa kiertääkseen veroja parhaansa mukaan. Apple yrittää siis kaikkensa, jotta sen keräämät voitot eivät ohjautuisi julkiseen kulutukseen edes pieneltä osin – ei kotimaassa eikä ulkomailla. Ja se on totisesti onnistunut tässä. Herää kysymys, mihin tämä rahankeräysvimma perustuu. Useimmat ajattelevat, että Googlen ja Applen kaltaiset yritykset käyttävät kassojaan suurten yritysten ostoihin. Olen kuitenkin pannut merkille, että kyseisen kaltaiset yritykset ostavat mielellään pieniä, ketteriä ja innovatiivisia yrityksiä liittäen ne oman tuotevalikoimansa kehittämiseen. Ei siihen jättimäisiä kassoja tarvita. Jos taas markkinoilta häviää oston kautta suuri toimija voivat kansalliset tai kansainväliset viranomaiset estää kaupan kilpailuvajeiden takia.

Voitot heijastavat kasvavassa määrin markkinavaltaa, eivät niinkään tuotannon voimaa. Voitot eivät kasvata palkkoja, vaan yrityksen käteisvaroja. Yhdysvaltain talous tarvitsisi investointibuumin virotakseen finanssikriisin jälkitaudeista. Mikään ei viittaa siihen, että Apple investoisi merkittävässä määrin jatkossakaan. Applen ei siis tarvitse ajatella tuotannollisen kapasiteettinsa laajentamista kotimaassaan.

Jos yrityksen menestys heijastuisi palkkoihin (palkattavien määrään), se merkitsisi amerikkalaisten kuluttajien kysyntävolyymien kasvua. Nyt kysyntä kasvaa hitaasti, koska kuluttajat ovat varovaisia ymmärrettävistä syistä. Miksi kuluttaa, jos palkat eivät kehity. Taannoin asia hoidettiin lisäämällä velkaa, mutta uskallan sanoa, että ”tällä kertaa on oikeasti toisin”, ts. sanoen velkakuplaan ei ainakaa ihan heti sorruta. Yhdysvaltain piristyvä kasvu ja kulutus ovat perinteisten palvelualojen varassa.

Joku voisi sanoa tähän, että kehitys kehittyy. Olemme siirtyneet osin aineettomiin prosesseihin ja tuotteisiin eikä silloin voi olettaakaan, että meillä on vanhan hyvän ajan tehtaita ainakaan kehittyneissä maissa, ja muualla työtä tehdään niukalla palkalla huonoissa olosuhteissa.

Globaalisti toimivat arvoketjut johtavat uuteen työnjakoon: kehittyneet maat pyrkivät säilyttämään itsellään ketjun arvokkaimmat osat (joskaan en usko, että Apple ajattelee erityisen isänmaallisesti näissä asioissa) ja kehittyvät maat pyrkivät haalimaan yhä laajemmin rahakkaimmat osiot arvoketjusta. Ne pyrkivät eroon pelkästä bulkkituottajan roolista (joskaan en usko, että Foxconn ajattelee erityisen isänmaallisesti näissä asioissa).

Krugman on kuitenkin oikeassa: ongelmaksi jää kuluttajien ostovoiman heikko kehittyminen, sillä ohjelmistoalan - ja monien muiden modernien alojen - työpaikkoja ei kuitenkaan synny tarpeeksi, jos ajatellaan valtakunnallista työllisyystilannetta. On siis luotava ”perinteisiä” työpaikkoja. Jos kuluttaminen ei suju, ei talouskaan kasva, ei ainakaan entisaikojen malliin.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Irti velkakierteestä

On aika jälleen palata suomalaisten kotitalouksien ylivelkaantumiseen. Itse asiassa ilmaisu on liian kategorinen. Tietenkin vain osa kotitalouksista on velkaantunut liikaa. Koko kansantalous voi kuitenkin kriisiytyä vain vähäisen osan taloudesta ajautuessa tuhoisalle tielle. Tämä tuntuu monesti unohtuvan.

Yhtä ilmeistä on, että erilaisissa tilastoanalyyseissa mennään keskiarvolukujen taakse piiloon. Sinänsä velkaantumista koskevat keskiarvoluvutkin ovat mielestäni hälyttäviä (esim suomalaisten velkojen määrän suhde bruttokansantuotteeseen on 120 prosenttia). Tosiasissa meillä on iso joukko talouksia, joissa tuo suhdeluku on 300 prosenttia. Jos muistan oikein on Suomessa 40 000 kotitaloutta, joilla velka on 500 prosenttia käytettävissä olevista tuloista.

Edellä oleva tuli mieleen, kun luin Helsingin Sanomista (25.6.2013), että Takuu-Säätiö (Säätiö myöntää takauksia järjestelyluottoihin ihmisille, joiden velkaongelman voi ratkaista yhdellä uudella lainalla) on erityisen huolestunut varsinkin yhden aikuisen talouksien lainataakasta.

Takuu-Säätiö toteaa, että asuntolainoihin liittyy usein myös muita velkoja. Yksinhuoltajien lainat lähes kaksinkertaistuivat vuoden 2008 keskimäärin 55 000 eurosta vuoden 2012 runsaaseen 100 000 euroon. Usein kuulee sanottavan, että suomalaisilla ei ole hätää lainojensa kanssa, koska tulotaso on pysynyt asuntojen hintojen nousuvauhdissa mukana. Kuitenkin nuo edellä mainitut luvut kertovat, että velan määrä tietyllä ryhmällä ihmisiä on kasvanut aivan räjähdysmäisesti. Tulot eivät missään tapauksessa ole kaksinkertaistuneet 4 vuodessa.

Samaisessa kirjoituksessa Finanssivalvonta valaa öljyä laineille todeten, että järjestämättömistä luottojen kasvusta ei ole merkittävää havaintoa. Tässä on se ajatus, että puututaan asioihin vasta, kun havainnot näkyvät ongelmina. Itse sanoisin, että silloin on jo liian myöhäistä. Velkaantuminen on tapahtunut pitkän ajan kuluessa. Kun joudutaan vaikeuksiin yritetään ensin selvitä kasvoja menettämättä erilaisin vippaskonstein, lainajärjestelyin jne., mutta hyvällä onnella ei selvitä loputtomiin. Tarvitaan ennaltaehkäisevää työtä.

Takuu-Säätiö esittää syyksi velkaantumiskehitykseen vanhan tutun selitysmallin: matalat korot yhdistettynä liian kalliisiin vuokriin saavat asunnon oston tuntumaan edulliselta pienituloisenkin näkökulmasta. Samaan aikaan asuntovelallisten pikalainat ovat kaksinkertaistuneet keskimäärin 4000 euroon. Absoluuttiset summat eivät kerro kaikkea, vaan velkaantumisen vauhti on oleellinen. Pahimmissa tapauksissa asuntovelka + pikavipit johtavat tilanteeseen, jossa asunnon myynti ei riitä kattamaan kokonaisvelkoja.

Mikä avuksi? Kyllä velkakatto on varteenotetteva keino. Tahtoo vain käydä niin, että ”moniarvoisessa” keskustelussa ei päästä eteenpäin, kun aina löytyy jokin taho, joka kokee velkakaton epäoikeudenmukaisena.

Tarvitaan paljon muutakin: laajempaa asuntotuotantoa, paljon nykyistä suurempaa malttia vaurastua, tuloerojen kasvun pysäyttämistä.... Käytännössä tarvitaan tilanne, jossa yhteiskunta pystyy vakuuttamaan ihmiset perusoikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Sitten tullaan yksilön omaan vastuuseen velanotossa. Valitettavasti juuri se on horjunut viime aikoina todella pahasti.

Vaihtoehto Mäntsälälle: kirkkaat valot, iso kaupunki

Tämä on 100. blogikirjoitukseni tänä vuonna.

Kotikuntani Mäntsälän väkiluvun muutokset kytkeytyvät oleellisesti niihin muutoksiin, jotka tapahtuvat pääkaupunkiseudulla tai laajemmalla Helsingin seudulla. Yksi oleellinen osa muutosta on kehyskuntien ja pääkaupunkiseudun keskinäinen muuttoliike. On totuttu siihen, että pääkaupunkiseudulta muuttaa nuoria lapsiperheitä väljempään asumisympäristöön kehyskuntiin. Mäntsälän on saanut tästä muuttoliikkeestä reippaan osuuden. Väkiluku on miltei kaksinkertaistunut 35 vuodessa.

En väheksy kunnan omia toimenpiteitä. Tonttimaata on oltava ja sitä on ollut saatavissa, kiitos kunnan ennakoivan maanhankinnan ja kaavoitustyön. Mäntsälän sijainti ja yleinen elintason nousu ovat olleet kuitenkin ratkaisevia tekijöitä. Ennen 1980-lukua staattinen maaseutuyhteisö ei kasvanut juuri lainkaan. Väkiluku päinvastoin taantui.

Tilanne muuttui, kun Suomeen vihdoin levisi kaikkialla länsimaissa vaikuttanut esikaupunkibuumi ja sen mahdollistaja, henkilöautoistuminen.

Kun pääkaupunkiseudulta on muuttanut parhaassa työiässä olevia ihmisiä Mäntsälään, on se mahdollistanut kunnan vaurastumisen. Mitenkään itsestään selvää kehityskulku ei ole ollut. Itse asiassa Mäntsälä on tulotasoltaan ollut Uudenmaan pohjamutia. Vasta viime vuosikymmenien (ja ahtaammin arvioiden vasta viime vuosien) tulomuutto on nostanut Mäntsälän tulotasoa.

Onko tulotaso niin tärkeä? Eikö kysymys ole eräänlaisesta syrjinnästä? Eikö humaaneihin periaatteisiin kuuluu ”sallia” kaikenlainen muutto? Tähän on oikeastaan helppo vastata: niinhän tapahtuukin. Nykyisin kerrostaloista omakotitaloihin muuttavien on pakko olla kohtuullisen hyvätuloisissa ammatissa, jotta muutto mahdollistuu. Nykyinen kotitalouksien velkaantumiskehitys – josta pääosan muodostavat asuntovelat – on sitten trendi, jonka vaikutukset voidaan arvioida vasta jonkin ajan kulutua. Itse olen pitänyt kehitystä huolestuttavana.

Olen kiinnostuneena seurannut voisiko nykyinen esikaupunkitrendi muuttua päivastaiseksi eli muuton suunta kääntyisi kohti suurkaupunkeja. Mitään aivan varmoja osviittoja tästä ei ole, jos puhutaan korkean elintason länsimaista – kehittyvät maat ovat sitten erikseen. Yhdysvalloissa on tosin ollut jo pitkään meneillään trendi, jossa muuttovirrat ovat kääntyneet maaseudulta kaupunkeihin. Tätä kehitystä on syytä tarkkailla. Edelleen jossakin amerikkalaisessa tutkimuksessa todettiin, että ”pienet” yliopistokaupungit (so. 200 000 - 400 000 asukasta) voivat olla vetovoimaisia kehyskuntien asukkaiden näkökulmasta. Helsinki voisi täyttää ehdot!

Muutoksen merkkejä on muutoinkin ohuesti havaittavissa. Sinkkuvaltaistuminen johtaa helposti kaupunkiympäristöasumisen priorisointiin. Sama ilmiö näkyy nuorimpien aikuisten ikäluokkien irtaanumisena kesämökkikulttuurista. Ympärillä pitää olla säpinää. Cityihmiset miettivät Juhannuksenkin traditioiden murtamista: kyllä kaupungissa voi viihtyä myös keskikesällä.

Mäntsälän väkiluvun kasvu laantui 1990-luvun lamavuosina lähelle nollapistettä. On selvää, että talouden taantuma ei mahdollista niin helposti työn perässä kulkemista kuin mitä tapahtuu korkeasuhdanteessa: siispä muutto vähenee. Laman jälkeen väkiluvun kasvu 1990-luvun jälkipuoliskolta aivan viime vuosiin saakka on ollut tosi reipasta. Syy on selvä: Suomen taloudella meni lujaa ainakin vuodesta 1994 vuoteen 2008 saakka.

Nykyisessä taantumassa väkiluku käyttäytyi hyvin pitkälle samalla tavalla kuin 1990-luvun alussa. Kasvuluvut putosivat 2-3 prosentin lukemista ensin 1,5 prosenttiin ja sitten alle prosenttiin (2011). Vuonna 2012 tapahtui ainakin minun mielestäni yllättävä käänne. Palattiin takaisin kovalle kasvu-uralle (väkiluvun kasvu 1,7 %). Nyt ollaan meneillään olevan vuoden osalta taas todella matalissa lukemissa.

Mitä johtopäätöksiä voitaisiin vetää? Ensimmäinen ajatus on, että ei kannata ennustella juuri mitään, koska aikaväli (vuodesta 2008 tähän hetkeen) on aivan liian lyhyt pitkäaikaisten trendien arviointiin. Jos jotain sanoisin, niin taantuma 2009-2011 vaikutti odotetusti, väkiluvun kasvu tyrehtyi . Ehkä vuoden 2012 muutos johtui patoutuneesta kysynnästä, joka purkautui ennen kuin talous vaipui uudelleen nollakasvuun. Tämän vuoden osalta lisäys on tosi pieni (vain +38 henkeä viidessä kuukaudessa). Viime aikoina on ollut poikeuksellisen runsaasti myös yksittäisiä miinusmerkkisiä kasvulukuja kuukausitasolla.

Voi olla, että kysymys on myös pitkävaikutteisemmista trendeistä, jos ei vallan paradigman muutoksesta. Tähän viittaa muutokset Helsingin väkiluvussa. Tuoreeseen Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsaukseen viitaten (numero 2/2013: Hannu Kytö: Paluu pääkaupunkiseudulle) Helsingin muuttotappio oli vielä 9000 henkeä vuosina 2002-2007 muuhun maahan. Samaan aikaan Espoo voitti 4000 ja Vantaa 600 henkeä.

Vuosina 2008-2012 Helsingin kokonaismuuttovoitto oli 8500 henkeä. Samaan aikaan Helsingin muuttotappio kehyskuntiin on pienentynyt dramaattisesti (ollen tosin vieläkin 400 henkeä vuositasolla). Helsinki kerää muuuttovoittonsa nyttemmin paitsi maahanmuutosta niin myös Helsingin seudun ulkopuolelta – maakunnista - tapahtuvasta muutosta (vuosittain +3000-4000 henkeä, vuonna 2011 tarkalleen 3797 henkeä). Muuttajina eivät ole enää pelkästään opiskeluikäiset (17-29 vuotiaat), vaan myöskin 30-44 vuotiaat. Samaan aikaan 30-44 vuotiaiden poismuutto Helsingistä on pienentynyt.

Jälleen kerran on syytä todeta, että pitkän aikajänteen johtopäätöksissä kannattaa olla varovainen. Spekulaatio kuitenkin sallittakoon. Onko tuo alussa mainittu ”takaisin suurkaupunkeihin” - ilmiö vahvistumassa? Jos siis Helsingin tappio kehyskunnille on enää noin 400 henkeä vuositasolla, niin Mäntsälän osuus ei voi olla kaksinen. Ja kuitenkin Helsinki on ollut ykköskunta Mäntsälän muuttovoittotilastoissa.

Onko Helsinki onnistunut kasvattamaan pientaloasumisen määrää? Epäilen, ettei se ole voinut tapahtua näin nopeasti. Onko Espoo onnistunut pysäyttämään Helsingin muuuttoliikenteen aiempaa paremmin Espooseen kehyskuntien sijasta? On se mahdollista, ainakin osittain. Sitten tullaan isompaan muutosmahdollisuuteen. Jokin seikka tai jotkin seikat ovat alkaneet vaikuttaa pääkaupunkiseudun profiilia nostavasti nimenomaan helsinkiläisten itsensä näkökulmasta. Asuntojen hintataso se ei voi olla, sillä hintojen nousuvauhti ei ole maltillistunut. Onko kysymys kaupungin onnistumisesta, kun se on taistellut paremman viihtyvyyden puolesta? Ainakin itse näen, että kulttuuritarjonnan puolesta Helsinki on elinvoimaistunut. Kesäkaupunkina pääkaupunki on lyömätön, sen arkkitehtuuri on upeaa. Mutta antavatko helsinkiläiset itse arvoa rakennusarkkitehtuurille?

Ihmisiä vetää Helsinkiin myös kovat asiat: keskituloisilla ja rikkailla on varaa muuttaa kehyskunnista takaisin kalliiseen Helsinkiin siellä jo opiskelevien lasten ja oman työn perässä. Tämä trendi saattaa vahvistua lähitulevaisuudeessa. Osa alunperin pääkaungista muuttaneista on pettynyt maaseudulla asumiseen, palvelujen tasoon jne.

Myös ihmiset muuttuvat: kesällä kaupungista ei paeta, terasseilla viihdytään. Entä omakohtainen kokemukseni? Itse näen asian niin, että meikäläisessä on kaksi puolta: sound of the city - suurkaupungin syke - vetää puoleensa toisaalta, mökkikulttuuri toisaalta. Olen siis eräänlainen hybridi. Ymmärrän kyllä, että ei voi olla kauempaa haettua asiaa perushelsinkiläisen näkökulmasta kuin perinteinen työleiri mökillä.

Kun osa ihmisistä edelleen kaipaa kehyskuntien väljiä tontteja, niin toinen osa muodostuu cityihmisistä – bright lights, big city, kuten vanhassa blues-kappaleessa todetaan - jotka eivät missään tapauksessa halua poistua Helsingistä lyhyitä visiittejä lukuunottamatta. Kaupunki ikäänkuin tiivistyy ja täyttyy kaupunkihengellä.

Jos rohkeasti veikkaisin, niin olettaisin cityelämisen viehättävän tulevaisuudessa yhä enemmän. Tämä johtaa Helsingistä ulospäin suuntautuvan muuttoliikkeen maltillistumiseen. Onko suomalaista vihdoin tullut Olavi Paavolaisen "nykyajan etsijöitä", suurkaupunki-ihmisiä?

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Liberalismia valepuvussa

Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomien `Kolumnissa´ 18.6.2013 brittiläisen talouslehden Economistin analyysistä koskien nuorten asenneilmastoa. Kirjoituksen nimi oli ”Odotettavissa huomenna: voimistuvaa liberalismia”. Economistin mukaan britit ovat muuttumassa asenteiltaan liberaaleiksi. Tämän johtopäätöksen jälkeen Apunen antaakin mielikuvituksensa lentää.

Apunen paljastaa räikeän asenteellisuutensa toteamalla, että ”pohjoismaissa ihmisiä on vaadittu valitsemaan puolensa taloudellisen ja sosiaalisen liberalismin välillä. Joko olet susi ahneiden yksityistäjien laumassa tai sitten lammas siinä joukossa, joka jakelee kadunkulmissa etuuksia kaikille niille, jotka osaavat pyytää – ja neuvonta-aikoja niille, jotka eivät osaa”. Kirjoitus on tietenkin tahallisen provosoiva, mutta kyllä se paljastaa myös Apusen jo aiemmista esiintymisistä tunnetun ajatusmaailman.

Erityisesti ärsyttää mustavalkoinen ajattelutapa, jossa hyvinvointiyhteiskunta leimataan almujen antajaksi. Apuselle hyvinvointiyhteiskunta ei ole lainkaan mahdollistaja. Mutta ehkäpä hänellä ei ole tarkoituskaan olla rakentava, vaan rakennettua yhteiskuntaa pirstova.

Hän asettaa vastatusten hyvinvointiyhteiskunnan velkaa tekevät ihmiset ja vastuuntuntoiset liberaalit ”uudet” ihmiset. Ajattelu on täysin teoreettista: ikään kuin hyvinvointiyhteiskunta pakottaisi tekemään velkaa ja ”liberaalit” taas edustaisivat kaikessa vastuuntuntoista rahan käyttöä. Hyvin on mennyt perille David Cameronin ”austerity” -propaganda. Apunen ei edusta liberalismia, vaan sysimustaa oikeistolaisuutta. Jostakin syystä äärioikealla suositaan liberaali-käsitettä. Se ikään kuin peittää todellisen asenneilmaston neutraaliksi koetun käsitteen taakse.

Apusesta tulee mieleen, että on mukava heitellä hyvinvointiyhteiskunnan keskeltä muka liberaaleja mielipiteitä. Siihen on hyvinvointiyhteiskunnan yltäkylläisyyden keskellä varaa. Missään ei ole muodostettu sitä yhteiskuntaa, johon Apunen vertaa hyvinvointiyhteiskuntaan. Niinpä hän maalailee uuden upean yhteiskuntamallin ohuen teoreettisesti. Uskokoon siihen ken voi. Apunen ei ole toki ensimmäinen, joka on perustanut utopian paperilla. Proudhon, Owen ja kumppanit suunnittelivat ”vasemmalla” sitä jo 1800-luvulla. Oikealla teoria odottaa toteuttajaansa, jos ei sitten viitata totalitarismiin 1900-luvulla. Kyllä viime vuosisadan mallitkin toteutettiin vapauden nimissä.

Apunen mestaroi hyvinvointiyhteiskuntaa seuraavasti: ”Hyvinvointivaltiota ei rakennettu sen varaan, että ihmiset luottavat toisiinsa. Hyvinvointivaltio vaatii kansalaisia luottamaan virkamiehiin, jotka säätävät raivoisasti normeja juuri siksi, että emme luota toisiin ihmisiin”.

Apusen vielä syntymättömässä haavemaailmassa ”vapaus” vapauttaa byrokraateista. Yhteiskunnan hyvyys ja kauneus syntyy itsestään, kun kaikki vain käsittäisivät hämärän ”liberaaliuden” ilosanoman.

Hyvinvointiyhteiskunta ja demokratia luovat edellytykset toisten luottamiseen, koska molempien perustana on yhteisöllinen ajattelutapa, joka ei sulje pois yksilön vapaata toimintaa. Virkamiehet ovat yksi toimivan demokratian ja hyvinvointiyhteiskunnan tukipilareita. Tietenkin voimme käydä loputonta keskustelua virkamiesten ja säännösten (byrokratian) määrästä. Minäkin voisin yhtyä siihen, että esimerkiksi kunnille sälytetään uusilla lakihankkeilla aivan liikaa tehtäviä. Minun puolestani voitaisiin käynnistää kriittinen säännösten purkuohjelma. Ero Apusen ajatteluun syntyy siitä, että purkutalkoiden jälkeenkin säännöstö on tiheähkö ja joiltakin osin sitä on pakko vielä tihentää, koska esimerkiksi finanssikriisi osoitti, että ihminen on peto toiselle ihmiselle ilman kontrollia. Sääntely ja hyvinvointiyhteiskunta eivät sulje pois Apusen vapausarvoja, ne päinvastoin mahdollistavat vapauden.

Apunen jatkaa: ”Hyvinvointivaltio ei ole synonyymi sosiaaliselle pääomalle. Vahvaa sosiaalista pääomaa ilmaisevat esimerkiksi lujat perhesiteet, vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyys – se mitä teemme valtiosta huolimatta”. Taas rankka väärinymmärrys. Ei hyvinvointiyhteiskunta sulje ulkopuolelleen vapaaehtoistyötä, se päinvastoin edistää sitä. Kuvitelma, että hyvinvointiyhteiskunnassa ihmiset eivät huolehtisi vanhuksista tai lapsista – läheisistään - ihmisrakkauden nimissä on täysin väärä. Se, että hyvinvointi-yhteiskunta ottaa kasvottoman byrokratian kynsiin ihmisen, on totaalisen väärä ajatus. Jokainen voi ympärillään havaita kuinka esim. isovanhemmat kaitsevat lastenlapsiaan. He tekevät sen huolimatta hyvinvointiyhteiskunnan palveluista.

Hyvinvointiyhteiskunta toimii tulppana eräänlaiselle ”pakkovapaaehtoistyöyhteiskunnalle” (vrt. natsi-Saksa!), jossa osan ihmisistä toimeentulo on pelkästään muiden ihmisten armeliaisuuden varassa. Sen verran raadollista on ihmisten käyttäytyminen, että vapaaehtoistyön varaan en laskisi. Vapauden määrä on kiinteässä yhteydessä sääntelyn määrään. Sanoisin, että sääntely – ja vain sääntely – luo edellytykset merkittäville vapausasteille. Olemme jälleen yhden nerokkaan oivalluksen pauloissa: joku on keksinyt, että ongelmamme johtuvat sääntelystä. Siispä ”kaikki” rupeavat toistamaan tätä pelastussanomaa.

Apusen sukulaissielu Björn Wahlroos totesi jossain haastattelussa, että upporikas Warren Buffett (joka kertoi paheksuen, että progressiivisen verotuksen sijasta verotus on tosiasiassa regressiivistä) voi harjoittaa laupeuttaan vapaaehtoistyössä eikä mestaroida verotusta. Hän saa kylvää ympärilleen rahaa vapaaehtois-työn nimissä (lahjoituksina) kuinka paljon tahansa. Täydellinen väärinymmärrys. Buffett nimenomaan tarkoitti vaatimuksellaan isotuloisten verojen kiristämisestä sitä, että systemaattisesti huolehditaan ihmisten hyvinvoinnista edes alkeellista oikeudenmukaisuutta tavoitellen. Eli siis pyritään pitämään huolta – jos Apunen niin haluaa – ihmisten vapaudesta. Siihen vapauteen tarvitaan sekä progressiivista verotusta että hyväntekeväisyystyötä. Ne eivät ole toisiaan poissulkevia. Luulenpa, että Buffett on ymmärtänyt villakoiran ytimen.

Lujat perhesiteet, vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyys ovat loistava tuki hyvinvointiyhteiskunnalle, mutta eivät ne mitenkään korvaa hyvinvointiyhteiskunnan palveluita. Jos järjestettäisiin kilpalaulanta siitä, kumpi on tärkeämpi nykyisessä yhteiskunnassamme hyvinvointiyhteiskunnan palvelut vai lujat perhesiteet ja vapaaehtoistyö, niin en mitenkään löisi vetoa hyvinvointiyhteiskunnan puolesta. Kyllä keskinäisapu on edelleen kaiken perusta ihmis- ja yhteisösuhteissa.

Kyllä Apunenkin hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen ansiosta on hankkinut vaikuttavan sivistyksensä ja tästä voisi osoittaa jopa jonkinlaista kiitollisuutta yhteiskunnalle.

Apunen viittaa tekstissään Tea Party -liikkeeseen positiivisessa mielessä. En ole kenenkään nähnyt tai kuullut kytkevän - liikkeen ulkopuolella - teapartylaisia liberaaliin ajattelutapaan. Kyllä he ovat osa amerikkalaista äärikonservatismia. Tästä äärikonservatismista voidaan irrottaa liberaaleilta kuulostavia sloganeita, mutta koko liike on perimmältään patavanhoillinen ja edistyksen vastainen.

Käsittääkseni Apunen samaistaa itsensä Teekutsuliikkeen ajatusmaailmaan.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Kultarannan kaikuja

Yli 100 suomalaista vaikuttajaa oli kokoontunut Kultarantaan 17. ja 18.6.2013 kuulemaan sanaa ja tietenkin ottamaan osaa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun . Presidentti Niinistö tarjosi täkyn, johon hän toivoi osallistujien tarttuvan. En tiedä tätä kirjoittaessani keskustelujen sisällöstä. Otankin kantaa lähinnä presidentin lähestymistapaan. Ja kyllä siinä keskiössä on Nato.

Pidän selviönä, että Niinistö haluaisi Suomen jättävän Nato-hakemuksen jossakin vaiheessa, vaikka hän asemansa takia onkin varovainen sanoissaan. Hänen on vaikea puhua Natosta muutoin kuin yksipuolisen hyväksyvästi.

Minusta on näyttänyt, että viime aikojen politiikka on ollut sellaista, että kun kansan selvä enemmistö vastustaa Nato-liittoutumista, niin eliitti on päättänyt hivuttaa Suomen vähitellen yhä lähemmäksi Natoa. Sitten jossain vaiheessa se kertoo, että olemme niin lähellä varsinaista liittoutumista, ettei ole enää syytä olla panematta nimeä paperiin.

Joku oli laskenut, että 65 prosenttia Kultarannan osallistujista oli Natoon kallellaan. Paikalla oli Suomen eliittiä, joten tulos ei ole yllättävä. Mielenkiintoista (ja minulle pettymys) on, että Helsingin Sanomat on valinnut linjansa, Nato-linjan. Jossain vaiheessa oli vallalla teoria, että presidentin kanta ratkaisee suomalaisten kannan. Mitä johtaja edellä, sitä kansa perässä. Näin ei näytä käyvän. Kansa ajattelee omilla aivoillaan.

Meillä on esimerkkejä, miten älymystö ja eliitti ovat viime vuosikymmeninä ajaneet asioita, jotka eivät lopputuloksen kannalta mairittele. Nytkin kansan ”herraepäily” on selkeästi havaittavissa.

Natosta puhuttaessa on syytä palauttaa mieliin lähtökohdat. Nato luotiin kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulla rautaesiripun läntisen puolen puolustajaksi. Symmetrisesti Neuvostoliitto synnytti Varsovan liiton. Tunnettujen muutosten seurauksena Varsovan liitto on lakannut olemasta.

Monesti on ihmetelty, mihin Yhdysvallat tarvitsi asearsenaaliaan, kun vihollinen oli poistunut kuviosta. Tapani on ollut sanoa, että kun vihollinen on kadonnut, pitää vihollinen luoda uudelleen. Kansainvälinen terrorismi ja vaikkapa nouseva Kiina kelpaavat nyt perusteluksi asevarustelun korkealla tasolla säilyttämiselle. Eikä Venäjäkään ole kadonnut mihinkään. Venäläinen ylpeys ei sallinut pitkään sotilaallista alennustilaa, johon se vajosi 1990-luvulla.

Mutta Nato meillä on edelleen.

Yksi tärkeä elementti puuttuu: on vaikea perustella Natoa ideologisella vastakkainasettelulla. Kommunismi on käytännössä haihtunut historiaan. On palattu ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneeseen tilanteeseen, jossa maailmaan (silloin painoteutusti Eurooppaan) syntyi monenkeskisiä liittoumia, jotka kyräilivät toisiaan. Lopputulemana oli tuhoisa maailmansota.

Naton olemassa olon juuret ovat kuitenkin painoteusti kylmässä sodassa. Se on jäänyt ikäänkuin jäänteeksi kylmän sodan asetelmasta ja nyt liittoutumattoman (ennen puolueettoman) Suomen pitäisi tajuta, että Naton olemassaolo on perusteltua ilman alkuperäistä viholliskuvaa.

On ollut pakko keksiä muita syitä Naton olemassaololle. Siispä meillä on jatkuva terrorismin uhka, meillä on ns. epäonnistuneita valtioita (Pohjois-Korea, Somalia....), arabimaat levottomuuksineen ja sisällissotaa muistuttavine tilanteineen, Kiinan kasvava valta jne.

Tähän hätään on otettu käyttöön käsite rauhankumppanuus, jossa Suomi on mukana (tästä voidaan johtaa ilmaus Nato-kumppanuus). Ollaan siis rauhan puolella sotaa vastaan. Edellisessä blogissa muistutin mieliin Neuvostoliiton aikaisen määritelmän, jonka mukaan Suomi on puolueeton maa muutoin, mutta sodan ja rauhan kysymyksissä Suomi on rauhan puolesta sotaa vastaan. Lähtökohta oli siis silloin ja on edelleen, että pystyttäisiin jotenkin objektiivisesti päättämään, mikä taho on sodanlietsoja ja mikä taho on aidosti rauhan puolella. Ajatus on kaunis, mutta tiukan paikan tullen vaikeasti ratkaistavissa.

Pitäisi siis omaksua ajatus, että Nato on uskottavasti rauhan yhteisö. Tätä mahdollisuutta ei pidä tietenkään sulkea pois. Mutta ei tähän tilanteeseen pitäisi liittää mitään uhkailua. Nyt asia pyritään esittämään niin, että Nato-ikkuna voi sulkeutua ja kiire olisi. Ei ole mitään kiirettä. Tuomiopäivänennustajia on aina riittänyt.

Käsittelyn ulkopuolelle on jäänyt sotateollisen kompleksin rooli (josta presidentti Eisenhower niin muistettavasti varoitti 17.1.1961 jäähyväispuheessaan). Kun viiden tähden kenraali sanoo, niin onhan se uskottava. Tilanne ei ole noista päivistä muuttunut miksikään. Edelleen aseteollisuuden lobbauskoneisto on vahvimpia vaikutuskanavia, mitä maa päällään kantaa. Yhdysvaltain presidentin kädet on sidottu. Sitähän Eisenhower tarkoitti. Nämä aseteollisuuden tahot jylläävät luonnollisesti myös Naton takana. Pitäisikö meidän uskoa, että juuri nämä tahot edustavat objektiivista todellisuutta sekavassa maailmassa? Edesmenneen Chalmers Johnsonin (entinen CIA-agentti, myöhempi bestselleristi) paljastukset, miten räikeästi sotilaallisia uhkia liioiteltiin kylmän sodan aikana ja sen päättymisen jälkeen, on ainakin minulla hyvässä muistissa.

Jos siis olisimme Natossa, meidän olisi edelleen otettava kantaa siihen, kuinka aidosti Nato toteuttaa rauhan ajatusta ja kuinka paljon mukana on muita syitä (esim imperialistiset tavoitteet, talouden edut jne.). Näennäisesti Suomella olisi Naton jäsenenä valinnan mahdollisuus, missä konkreettisissa rauhankumppanuus-hankkeissa se on mukana ja missä ei, mutta tuntien suomalaisten tunnollisuuden, olisimme varmaan tyrkyllä – ainakin eliitin niin saadessa päättää – hyvin moniin arveluttaviin kriiseihin. Kun kerran ollaan Natossa, niin on toimittava sen mukaisesti!

Monien mielessä Nato-kumppanuus liitetään melko sumeilematta Suomen ja Venäjän rajaan. Venäjä haluaa turvata kaikki rajansa. Edellisessä blogissa määrittelin Neuvostoliiton (Venäjän) turvallisuuspolittisen doktriinin Suomen vastaisen raja-alueen osalta. Yhdessä Venäjän kulmassa – sen luoteiskulmassa – on Suomi. Useissa eri yhteyksissä Venäjä (ja aiemmin Neuvostoliitto) on tuonut esille tarpeen turvata luoteisrajansa. Tämä fakta on ikuinen. Tulevaisuudessa Suomen pitäisi ottaa kantaa turvataanko tuo raja paremmin Nato-liittolaisuuden kautta vai järjestämällä puolustus muutoin uskottavasti.

On väitetty, että viimeistään Hornet-hävittäjäkaluston vanhetessa Suomi joutuu kustannussyistä liittymään Natoon. Tuskinpa. Vaihtoehtona voisi olla Ruotsin ja Suomen yhteinen ilma-ase. Muutoinkaan Ruotsin ja Suomen sotilaallinen yhteistyö ei ole mahdottomuus. Se ei siis ole suunnattu sen enemää itää kuin länttäkään vastaan. Käsittääkseni tämä asia ei ole kuuma peruna enää myöskään Venäjälle.

Suomen ja Venäjän raja Nato-rajana ei suomalaisten enemmistön mielestä tunnu houkuttelevalta. Miksi? Varmaankin osin siitä syystä, että Suomi on loppujen lopuksi kyennyt järjestämään suhteensa Venäjään vähintäänkin kohtuullisesti. En puutu tässä suomettumiseen ja muihin vastaaviin ilmiöihin (toisaalla olen kyllä niitä käsitellyt). Fakta on, että Suomi ja Venäjä eivät ole viimeisten reilun kahden sadan vuoden aikana sotineet toisiaan vastaan yhtään kertaa ilman suurvaltakuviota sotien taustalla. Keskenään emme ole saaneet sotia aikaiseksi. Juuri Nato voisi sitoa meidät suurvaltakonfliktiin.

Tietysti vanha kansa muistaa myös edellisten sotiemme uhrit. Ollaan sitä mieltä, että liittoutuminen tuo paitsi ystävät, niin myös viholliset.

Presidentti Niinistöä tuntuu häiritsevä valtavasti se epävarmuus, joka vallitsee EU:ssa, YK:ssa ja muissa kansainvälissä yhteisöissä. Hän ei pidä sekavasta ja aikaansaamattomasta päätöksenteosta. Kamreeriajattelu paistaa takaa. Rahat joko on tai eivät ole käytettävissä! Hän haikailee - minun tulkintani mukaan – sotilaiden ”selkeitä” ratkaisuja. Tässä ajattelussa Nato ikäänkuin symboloi selkeää päätöksentekoa. Mitenkähän on? Kyllä me natoista ja muista järjestöistä huolimatta joudumme etsimään loputtomia kompromisseja tässä yhä monenkeskisemmäksi käyvässä maailmassa. Presidentin kärsimättömyys on ymmärrettävää, mutta ehkä hieman naivia.

Presidentti Niinistö ei pidä käsitteestä optio. Ehkä se on hänen mielestään turhan välivaiheen nimi. Pitäisikö siis ajatella suoraviivaisemmin? Hän korostaa muutoksen nopeutta kansainvälisessä kentässä. Me joudumme kohtaamaan mm. kybersodan uhan. Näistä ja muista syistä joudumme asemoimaan itsemme uudelleen kansainvälisessä yhteydessä ja se pitäisi tehdä yhteistyössä muiden tahojen kanssa.

Ajatukset ovat oikeansuuntaisia, mutta jälleen kysyn, miksi Nato olisi selviytymisen ytimessä?

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Kansakunta rähmällään – ikuisesti?

Hetken mielijohteesta tulin lukeneeksi uudelleen Timo Vihavaisen ”Kansakunta rähmällään” -teoksen, joka ilmestyi vuonna 1991 ja joka käsitteli suomettumisen aikaa. Onko välinen aika muokannut käsitystäni kirjasta? On syytä palauttaa mieliin kirjan vastaanotto aikanaan. Minulle ja monille muille jäi mielikuva, että kirja pyrki olemaan - ja oli - inhorealistinen tilitys suomettumisen ajasta. Vihavaisen sanankäyttö tuntuu edelleen uuden lukukerran myötä terävältä ja analyyttiseltä.

Kanava-lehden kolumneja lukiessani on tullut mieleen, että Vihavainen on ideologisesti aika oikealla, ei kuitenkaan räikeästi. Vihavaisen analyyttinen ajattelu vaatii lukijalta taustatietoja ja tarkkaa paneutumista teksteihin.

Perustan kirjoitukseni joihinkin lainauksiin Vihavaisen kirjasta. Suomettumisesta hän toteaa seuraavaa: ”Suomettuminen oli ollut reaktiota edellisen aikakauden poliittiseen kulttuuriin (T.V. tarkoittanee 1920- ja 1930-lukua), jossa Venäjä-vastakohtaisuus nousi suhteettomaksi ja saattoi innokkaampien ajattelussa pyhittää kaikki keinot. Kun sotien jälkeen tehtiin pesäeroa tuohon näkemykseen, ei kyettykään realistiseen oman tilan ja naapurin arviointiin, vaan syöksyttiin toiseen suuntaan niin pitkälle kuin tietä riitti”. Tässä Vihavainen aivan oikein viittaa Suomen ja Venäjän suhteiden aaltoiluun, johon olen itse kiinnittänyt huomiota useissa tämän blogin kirjoituksissa. Sanoisin, että emme ole pystyneet luontevaan suhtautumistapaan itäistä naapuriamme kohtaan, joka kieltämättä käyttäytyy haasteellisesti.

Mutta onko kysymys vain Neuvostoliitosta tai Venäjästä? Eivätkö samanlaiset ylilyönnit ole olleet ominaisia myös muihin keskeisin tahoihin nähden?

Vihavainen sivaltaa ”lännettymistä” seuraavasti: ”Puolueet ja kansa näyttävät olevan valmiit, ilman kritiikin häivää, kiirehtimään maan liittämistä Euroopan yhteisöön ja tyrkyttävät itsemääräämisoikeutemme luovuttamista, ennenkuin ehdoista edes on mitään tietoa” ja jatkaa toisessa yhteydessä, että ”on hypätty suoraan toiseen äärimmäisyyyteen …. tyhmänylpeyteen, vaikkapa `eurooppalaisuuden´ kritiikittömään ihannointiin ja venäläisten vähättelyyn ja ivaamiseen...” Näin siis Vihavainen vuonna 1991. Tästä olisi helppo vetää EU-vastaisia johtopäätöksiä. En kuitenkaan haluaisi käyttää Vihavaista tässä lyömäaseena. Hän viittaa pikemminkin jälleen yhteen reaktioon, joka kehiteltiin vastavetona Neuvostoliitto-suhteiden ylilyöntiin. Nyt liehakoitiin länttä.

Kun EU:sta on saatu vähemmän miellyttäviä kokemuksia, joutuvat monet pohtimaan, mihin nyt kallistutaan. Globaali sekavuus velloo samaan aikaan ympärillämme sekoittaen monien pasmat perusteellisesti. Vihavainen oivaltavasti poimii historiamme henkilögalleriasta esiin Paasikiven ja toteaa, että ”eikö ole totta, että tarkastellessamme suomettumisen vuosia näin jälkeenpäin on helpompi arvostaa Paasikiven moralismia kuin Kekkosen nokkeluutta?”. Paasikivi varmaan alkulämmittelyksi toteaisi nykyhetken tilanteesta, että elämme ”hirmuisia” aikoja. Mutta sitten hän erittelisi asemamme historianfilosofiselta pohjalta. Mistä siis löytyisi uusi paasikiviläinen reaalipoliittinen moraliteetti?

Impivaaralaista vetäytymistä kansallismieliseen umpioon en mitenkään voi nähdä vaihtoehtona. Idän nöyristelystä ja lännen imartelusta ei siis kannata vetäytyä sisäänpäinlämpiävyyteen.

Historian uudelleen kirjoittaminen on yksi tapa käydä läpi kansallisia traumoja. Tähän avautuu näköala vasta vuosien kuluttua, kun yhteenvedonomaisesti voidaan nähdä, miten historiankirjoitus on muuttunut. Objektiivisuuden tavoittelu pitäisi kuitenkin olla punaisena lankana. En ymmärrä kekkoslaista, opportunistista historian uudelleenkirjoittelua siitä ajasta käsin, jota kulloinkin eletään.

Kun katsotaan ajattelutapojen heilahtelua viime vuosikymmeninä, kiinnittää huomion älymystön kritiikittömään suhtautumistapaan. Älymystö on siis varsin heppoisin perustein - sopulimaisesti - valinnut kulloinkin voimassa olevan poliittisen/taloudellisen/ideologisen suuntauksen. Juuri nyt tuntuu siltä, että monet johtavat poliitikot (ja älymystön edustajat) presidentin johdolla ihmettelevät, miksi kansalaiset eivät ymmärrä Nato-kortin varteenotettavuutta.

Meillä on edessämme ainakin kaksi suurta haastetta. Ensimmäisen esitti Neuvostoliiton sotilasasiamies Andrushkevitsh tammikuussa vuonna 1972 Suomen armeijan esikuntapäällikölle Paavo Junttilalle ja kysymys kuului, miten Neuvostoliiton luoteisraja voidaan turvata. Kysymys on edelleen ajankohtainen. Ja paradoksaalisesti toinen suuri – edellisen kanssa täysin eri paria oleva - kysymys kuuluu, miten Suomi selviää tilanteessa, jossa maailman taloudellinen painopiste on siirtymässä lännestä itään ja etelään.

Kun presidentti Niinistö on nyt asettanut kysymyksen, missä valtapoliittisissa kammareissa me olemme ja mistä me puutumme, on hän koivistolais-niinistöläisen epäselvä. Hän arvostelee YK:ta ja EU:ta, joissa me olemme mukana ja jotka presidentin mukaan eivät oikein pysty mihinkään tärkeisiin ratkaisuihin. Käsitän, että hän haluaisi meidän olevan siellä, missä tehdään ”oikeita”, vaikuttavia päätöksiä, siis Natossa.Luetellut yhteisöt eivät ole mitenkään yhteismitalliset.

On suositeltavaa, että olemme mukana siellä, missä asioista päätetään. Mutta pitääkö meidän olla mukana maailmaa osiin jakavissa yhteisöissä sillä varjolla, että olemme mukana ”rauhankumppanuuksissa”, tai niinkuin joku voisi sanoa, pitääkö meidän ajautua toisensa poissulkeviin ratkaisuihin? Tästä ei ole kaukana Neuvostoliiton vanha slogan, jonka Suomi omi itselleen ja jonka mukaan Suomi on puolueellinen maa yhdessä asiassa, nimittäin ”rauhan puolesta sotaa vastaan”.

Miten suloista on olla hyvän puolella pahaa vastaan!

Vihavainen toteaa, että emme voi ”saavuttaa täydellisyyttä kansakuntana” tarkoittaen, että fukujamalaista historian loppua ei ole näkyvissä. Miksi siis yleensäkin pitäisi kallistua johonkin suuntaan? Natosta sanotaan, että se halutaan pitää optiona. Eikö voitaisi ajatella pysyvää optiota so. toistaiseksi jatkuvan, riittävän laajan liikumavaran pitämistä/hankkimista politiikassa, taloudessa, missä tahansa?

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Virolainen, Jakobson ja CIA

Helsingin Sanomissa 14.6.2013 olleessa artikkelissa ”Virolaisella ja Jakobsonilla oli CIA-yhteys” palataan 1970-luvun tapahtumiin. Kimmo Rentola oli ”paljastanut” Lahdessa pidetyssä seminaarissa tietojen vaihtoa em. henkilöiden ja CIA:n välillä.

Rentolan päälähteenä on ollut 2007 julkaistu CIA:n laaja muistio ”`Finlandization´ in Action: Helsinki´s Experience with Moscow”. Muistio on kirjoitettu vuonna 1972 ja keskittyy pitkälti 1970-luvun alun tapahtumiin. Kiistämättä tuolloin (erityisesti vuoden 1970 jälkipuolella) jännitteet kasvoivat Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Osittain muistion laadinta voi olla kytköksissä juuri noihin tapahtumiin.

Luin muistion netistä ja haluan kommentoida siitä noussutta uutisointia ja faktoja erityisesti 1970-luvun alkua koskien. Uutisointi osoittaa jälleen, kuinka tilaisuuden tullen vanhat tutut asiat nostetaan esille ikäänkuin uutuusskuuppeina. Kun lukijasukupolvet vaihtuvat, niin tietenkin tällaiselle uutisoinnille on kysyntää. Sillä voidaan hätkähdyttää uusia lukijoita. On tärkeää valaa öljyä laineille ja laimentaa hieman sensaatiohöyryjä.

Ainoa ”uutinen” Hesarin uutisessa oli Johannes Virolaisen osuus. Häntä ei nimenomaan ole ehkä pidetty luontevana keskustelukumppanina läntisten tiedustelulähteiden kanssa. Mutta ei tässäkään mitään suurta yllätystä ole. Hesarin artikelissa viitataan Max Jakobsoniin (lukemattomia yhteyksiä länteen), Päiviö Hetemäkeen (todennäköinen lähde neuvostoliitolaisten informoidessa Kokoomusta päivän politiikasta) ja Väinö Leskiseen (tiedustelumaailman konkari).

Itse asiassa CIA:n muistio on melko seikkaperäinen läpivalaisu koko toisen maailmansodan jälkeiseen Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden historiaan. Läpi käydään YYA-sopimuksen solmiminen, kaupalliset suhteet, Porkkalan palautus, yöpakkaskriisi, noottikriisi, Kekkosen aloitteet (mm. ydinaseeton Pohjola), EFTA-, EC- ja NORDEK-kysymykset, Tsekkoslovakian miehitys, kommunistien jakautuminen kahteen leiriin, YK:n pääsihteerikysymys jne.

Kun kysymys on USA:sta, niin näkökulmakin on perin amerikkalainen. Ja silloin asioita selvitetään kädestä pitäen. Kun käydään läpi Suomen riippuvuutta Neuvostoliitosta ja Neuvostoliiton asettamia rajoitteita Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan, muistutetaan, että ”most importantly, there are no Soviet troops in Finland”.

Jonkinlaisena punaisena lankana muistiossa todetaan, että ”soviet entree into Finnish system is fairly limited”. Edelleen viitataan Kekkosen pyrkimykseen hankkia tukea Neuvostoliitolta vallassa pysymiselleen: ”(Kekkonen) is therefore very sensitive to their wishes”. Vielä lainaisin kohtaa, jossa todetaan, että ”Soviet Union has created a state of mind in Finland”. Viime mainitulla viitataan ilmapiiriin, joka vallitsi Suomessa ja joka on otollinen Neuvostliiton viesteille. Muistion mukaan Suomi oli eräänlainen testivaltio, josta saatuja etuja Neuvostoliitto pyrki soveltamaan samantyyppisiin olosuhteisiin Länsi-Euroopassa.

Oleellista muistiossa on, että amerikkalaisilla oli hyvät tiedot Suomen tapahtumista, varmaankin sen takia, että suomalaisia syväkurkkuja riitti. Edellä mainittujen henkilöiden lisäksi tietolähteitä on ollut runsaasti muitakin. Siksi minusta on hieman sensaatiohakuista nostaa joitakin nimiä erikseen esille, kun nimillä ei sittenkään ole kovin suurta merkitystä.

Ihan kaikkea amerikalaisetkaan eivät vielä tuolloin tienneet: muistiossa todetaan, että Neuvostoliitto harjoitti toisen maailmansodan jälkeen poliittista ja taloudellista painostusta, ei niinkään sotilaallista. Neuvostoliiton sotilasasiamies Andrushkevitsh esitti kuitenkin tammikuussa 1972 (muistio julkaistiin elokuussa 1972) kenraaliluutnantti Paavo Junttilalle, että Suomen ja Neuvostoliiton puolustusvoimat yhdessä suunnittelisivat Neuvostoliiton luoteisrajan puolustuksen. Tähän viittaavaa en löytänyt muistiosta.

Erityisesti minua kiinnosti muistiossa sen mahdollinen asenteellisuus. Hieman yllättäen se on mielestäni varsin erittelevä analyysi Suomen tapahtumista ja kestää hyvin tämänkin päivän arvion. Sanoisin, että muistion sävy on toteava. Jos tällainen olisi päässyt julkisuuteen 1970-luvun alussa, olisi muistion sisältö varmaan kiistetty.

Muistiossa keskitytään kirjoittamisen ajankohdan aikaisiin osin traumaattisiin tapahtumiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Seitsemänkymmentäluvun alussa Neuvostolitto yritti ottaa holhoavaa otetta Suomen sisäpoliikasta erityisesti kommunistien avulla. Se, että Suomeen ei annettu syntyä ”neuvostovastaista” hallitusta on tuttua jo yöpakkaskriisistä, mutta nyt sekaannuttiin hallituksen sisällä esillä oleviin asioihin. Tässä on kysymys monissa eri yhteyksissä analysoidusta tapahtumaketjusta, jossa Suomen katsottiin olevan vallankumouksellisessa tilassa. Käytännössä operaatioista Suomessa vastasi Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Beljakov, joka varmasti oli saanut koepallon suoritettavakseen esimiehiltään, mutta kun vastaan asettui lähes koko suomalainen kansanvaltainen järjestelmä, veti Neuvostoliiton johto KGB:n avustuksella nopeasti tukensa pois Beljakovilta ja mies sai lähteä Suomesta. Kekkonen toimi kyllä suoraselkäisesti tapaus Beljakovin yhteydessä, mutta kritisoisin jälleen kerran ”hidasta sytytystä”. Beljakov sai mellastaa Suomessa puolisen vuotta ennenkuin hänelle annettiin palautetta ja ennenkuin palautetta annettiin Bresneville.

Muistion perusteella CIA oli erittäin tarkasti ja lähes reaaliaikaisesti selvillä, mitä Suomessa tapahtui ja tämä ei voi johtua muusta kuin, että tietoja vuodettiin solkenaan länsimaisille tiedustelulähteille. Tietenkin Neuvostoliiton vakoilu oli tuolloin laaja-alaista sekin ja he todennäköisesti olivat hyvin selvillä amerikkalaisten saamista tiedoista. Tiedot olivat salaisia, mutta epäilen, että tiedustelupalvelujen sisäisen tiedonkulun läpinäkyvyys olisi kadehdittavaa tämänkin päivän näkökulmasta.

Voitaisiinko tapaus Beljakovista oppia jotain? Tänäkin päivänä tiedustelutiedot vaihtavat omistajaa kaiken aikaa. Venäjän toiminta ei ole ollut kolmeen kymmeneen vuoteen - ja toivottavasti ei ole jatkossakaan - yhtä räikeää kuin Beljakovin aikaan, mutta ehkä juuri tästä syystä vetäytymistä maiden välisistä kahnauksista ei tarvitse tehdä nykyisin korvat luimussa, vaan hitaasti ja avoimesti pitkittäen.

Mitkä olivat tietovuotajien motiivit? Hesarissa asia esitetään niin, että Jakobson, Virolainen, Hetemäki ja Leskinen ja muut halusivat vastavoiman Kekkosen liian intiimeille idänsuhteille. Paljon mahdollista. Esimerkiksi Väinö Leskinen oli aina tietyllä tavalla ambivalentti. Kyynisen patrioottisesti ajateltuna he kaikki olivat isänmaan asialla vuotaessaan tietoja ulkovalloille.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Kun televisio oli nuori: Alastomasta kaupungista Hämärän rajamaille

Olen katsellut puolihajamielisesti nostalgiatunnelmissa vanhan TV-sarjan Pyhimys uusintoja. Lähinnä näillä sarjoilla on historia-arvo, palauttavathan ne mieliin tuon ajan ajattelutapoja, muotia jne. Ja olihan Roger Moore ihan oikea James Bond myöhemmin.

Muistan kuinka isovanhempieni maataloon hankittiin Telefunken merkkinen televisio. Vuotta en tarkasti muista, joko 1959 tai 1960. Meille kotiin televisio hankittiin vasta 1963-1964.

Olen lopettanut käytännössä TV-sarjojen katselun jo 1970-luvulla. Sitä enemmän niitä tuli seurattua 1960-luvulla. Monet niistä olivat Yhdysvalloissa menestyneitä sarjoja 1950-luvulta. TV- lähetykset aloitettiin Suomessa vasta vuonna 1957. Silloin sarjafilmikulttuuri oli jo vakiintunut USA:ssa. Tuohon aikaan tällaisia historiallisia näkökohtia ei tietenkään mietitty. Jälkikäteen olen herännyt miettimään sitä, minkälaista maailmankuvaa TV-sarjat toivat omaan elämääni.

Tyypillisiä olivat 1950-luvun amerikkalaista perhettä kuvaavat viattoman oloiset sarjat, kuten Kolme poikaani (My Three Sons), pääosassa Fred McMurray, sama mies joka näytteli mm. Cainen kapinassa ja Poikamiesboksissa muistettavat roolit. Ansioitunut näyttelijä, jonka hajamielinen olemus sopi hyvin sarjaan. Sarjaa esitettiin Yhdysvalloissa peräti 13 vuoden ajan (1960-1972). Normaalisti menestyvätkin sarjat pysyivät ohjelmistossa vain 3-5 vuotta.

Isä tietää kaiken (Father Knows Best, pääosissa Jane Wyatt ja Robert Young!)) oli sarja, jota seurattiin tosi hartaasti, samoin Beaveria. Isä tietää kaiken pyöri Yhdysvalloissa vuosina 1954-1960. Sarjafilmit muistuttivat toinen toisiaan. Ne kuvasivat yleensä amerikkalaisen esikaupunkialueen onnellista elämää, jossa murheet olivat äärimmäisen pieniä, kuitenkin niin isoja, että niistä saatiin puolen tunnin pituinen sarjan osa kuvatuksi. Niin, tosiaankin useimmat noista sarjafilmeistä olivat puolen tunnin pituisia. Tämä riitti hyvin siihen aikaan, vaikka kaikki oli hitaampaa kuin nykyisin, elämänrytmi mukaanlukien. Muistan kuinka Yle Fem -kanavalta tuli vanhoja Peter Gunn -jaksoja uusintoina (eivät olleet tuttuja vanhoilta hyviltä ajoilta). Puolessa tunnissa ehdittiin hyvin käydä läpi konnat, sankarit, kauniit naiset ja itse ohuehko juoni. Yes!

Oliko perhesarjojen kuvaama maailma tuollainen kuin miksi se kuvattiin ja näytettiin meille? On totta, että monet näkevät amerikkalaisen elämänmuodon parhaimmillaan nostalgisesti juuri 1950-luvulle sijoitettuna. Aivan sääntö oli, että isä kävi töissä ja äiti hoiti kotia. Isän palkka riitti hyvin elatukseen, olihan amerikkalaisten elintaso tuohon aikaan ylivertainen muihin länsimaihin verrattuna. Tätä patriarkaalista maailmaa voi vain muistella tänään. Robert Reich on opettanut meille, että ensin vaimot menivät töihin, sitten pidennettiin työpäivää ja sen jälkeen ruvettiin velkaantumaan... Eri asia on sitten, että TV-sarjoissa 1950-luvun maailmasta esitettiin siloiteltu kuva, eräänlainen aikuisten satu.

Oli sarjoja, jotka ovat jääneet poikeuksellisen hyvin mieleen. Yleensä niihin liittyi pakahduttava jänitys. Tällaisia olivat Alaston kaupunki (The Naked City, Yhdysvalloissa 1958-1963) saman nimisen elokuvan mukaan (ohj. Jules Dassin, 1948). Se alkoi ja päättyi klassisilla sanoilla: ”Alastomassa kaupungissa on kahdeksan miljoonaa tarinaa, tämä on yksi niistä”. Toinen vahvasti mieleen jäänyt sarja on Hämärän rajamailla. Mikä nimi! (The Twilight Zone, Yhdysvalloissa 1958-1964). Ensin mainitun muistan hyvin realistisen tuntuisena sarjana newyorkilaisten poliisien työstä ja jälkimmäisen jonkinlaisena esikuvana science fiction elokuville. Sarjan tapahtumat liikkuivat toden ja epätoden välisellä ei-kenenkään maalla. Sen kauhu todella tarttui minuun.

On helppoa nähdä, että Alaston kaupunki on toiminut monen myöhemmin kehitellyn poliisisarjan esikuvana. Samoin näen Hämärän rajamailla -sarjan yhteydet omien lasteni seuraamaan Salaiset kansiot -sarjaan. Highway Patrol (Highway Patrol, Yhdysvalloissa 1955-1959) oli myös poliisisarja, joka on jäänyt mieleen. Me todella ihailimme amerikkalaisten poliisien työtä.

Lännensarjojakin oli, vaikka länkkärien kulta-aika oli jo tuolloin väljähtymässä. Bonanzan (Bonanza, Yhdysvallat 1959-1973!) jotkut jaksot ovat jälkikäteen nähtynä vaikuttaneet tahattoman koomisilta. Sarja päättyi oikeastaan Hossia esittäneen Dan Blockerin kuolemaan 1972. Bat Masterson (Bat Masterson, pääosassa Gene Barry, Yhdysvallat 1958-1961 ), viekastelevana herrasmiehenä villiin länteen sijoitettuna herätti poikeuksellista huomiota. Sarjaa näytettiin 1960-luvun alussa myöhään illalla ja seuraavana päivänä koulussa yksityiskohtien kertominen edellisen illan jaksoista oli aina jonkinlainen uroteko, paljastihan se myöhäisen nukkumaanmenoajan. Oli toki muitakin lännen sarjoja kuten hyvätasoinen Lännentie (Rawhide), jonka kakkosroolista Clint Eastwood nousi myöhemmin arvoon arvaamattomaan.

Puhtaista seikkailusarjoista mieleen on jäänyt Sea Hunt (Sea Hunt, Yhdysvalloissa 1958-1961). Lloyd Bridges pääosassa näytti juuri oikealla tavalla karaistuneelta mieheltä sarjan tapahtumaympäristöön, vesielementtiin.

Lahjomattomat (The Untouchables, Yhdysvalloissa 1959-1963) oli viimeinen sarja, jota seurasin todella intensiivisesti. Suomessa sen esitykset painottuivat 1960-luvun lopulle. Aidon oloinen ympäristö, 1930-luvun Chicagon gangsterimaailma, kiinnosti. 1950-luvun elokuvatähti Robert Stack pääosassa ansaitsi suosionsa. Brian De Palma teki Eliot Nessistä ja kumppaneista suositun elokuvan vuonna 1987.

Salainen agentti 86 (Get Smart, pääosassa Don Adams, Yhdysvalloissa 1965-1970) edusti agenttiparodiaa parhaimmillaan. Joskus tulee vieläkin katsottua vanhoja hauskoja katkelmia youtubesta tästä kenkäpuhelinmiehestä. Don Adams osasi näytellä älykkäästi tunaroivaa agenttia. Tätä sarjaa esitettin Suomessa edellä olevista poikkeavasti samaan aikaan kuin Yhdysvalloissa.

Tietenkin oli Monkees (The Monkees, Yhdysvalloissa 1966-68, esitettiin samaan aikaan Suomessa), joka edusti uudentyypppistä sarjafilmin tekotapaa. Yhtye nousi suunnattomaan suosioon yhtyeen ympärille kyhätyn kohellussarjan avulla. Itse asiassa tarkoitus oli luoda Beatlesille vastine TV-sarjan avulla. Vain amerikkalaiset yrittävät moista!

Minä vakooja (I Spy, Yhdysvalloissa 1965-1968) ei ehkä ole mullistava laatusarjafilmi, mutta se heijasteli kansalaisoikeusliikkeen etenemistä Yhdysvalloissa. Kun 1960-luvun alkupuolella musta pääosanäyttelijä oli mahdottomuus, niin Minä vakoojassa kepeästi näyttelevä Bill Cosby toimi muurinmurtajana. Hän taisi olla suositumpi kuin varsinainen pääosan esittäjä Robert Culp. Joka tapauksessa noista päivistä muutos on ollut dramaattinen. Välillä on tuntunut, että menestyssarjaa ei pystytä tekemään ilman afro-amerikkalaista näyttelijää.

Oma lukunsa ovat sarjafilmien tunnarit. Bonanzan, Bat Mastersonin, Monkeesin, Lännentien ja Batmanin tunnusmusiikit soivat edelleen jokaisen päässä, joka katsoi noita sarjoja.

Kuten sarjojen esittämisajankohdista käy ilmi, oli monien sarjojen esittäminen jo lopetettu USA:ssa, kun niiden esittäminen vasta käynnistyi Suomessa. TV:n myöhempi tulo Suomeen näkyi tässä. Silloin elettiin sitä aikaa.

Uusi on aina kiehtovaa. Naapuritkin kerääntyivät isovanhempieni tupaan katsomaan sarjafilmejä myöhäiseen iltaan saakka. Mustavalko-TV toi oman säväyksen lähetyksiin. Ei Pyhimystäkään katsottu väreissä, kuten nykyään.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Miten fasismi syntyi?

Mies seisoo kädet kyynärpäitä myöten ristissä rinnalla, huulet törröttävät itsevarmuutta uhkuen, tiukka katse vaatii ja saa hullaantuneita suosionosoituksia. Tämä on lapsuuden kuva jostain TV-dokumentista, jossa kerrottiin Benito Mussolinista. Mussolinin uran alkuvaiheet olivat kuitenkin varsin ristiriitaiset. Miksi hänestä tuli diktaattori?

Poliittisen uransa alkuaikoina Mussolini oli sosialisti. Hän vastusti Italian ensimmäiseen maailmansotaan osallistumista, mutta muutti yhtäkkiä kantansa, jonka seurauksena hänet erotettiin sosialisteista.

Vähitellen Mussolini muokkasi poliittista ohjelmaansa meidän tuntemaksemme fasismiksi. Ilman uskollista kannattajajoukkoa, fasistista puoluetta hän ei olisi päässyt valtaan. Fasisteissa oli joukko entisiä vasemmistolaisia, demokraatteja ja talonpoikia, ketä tahansa, jotka olivat kyllästyneet entiseen menoon.

Mutta mitä yhteiskunnallisia syitä fasismin takana oli? Niitä on syytä kerrata jo senkin vuoksi, jotta ymmärrettäisiin nykyisten äärioikeistolaisten toimintaperiaatteita ja mahdollisen nousun syitä.

Italian suuri ongelma oli ollut satoja vuosia hajanaisuus. Saksan tapaan tarve yhtenäistää valtakunta oli kasvava. Garibaldia on juhlittu yhtenäisyyden vertauskuvana, mutta hänen työnsa oli vasta alkua. Mussolini halusi työstää suuren projektin loppuun.

Saksalaisten tapaan italialaisille oli jäänyt frustraatio ensimmäisestä maailmansodasta. Tappion kärsineitä joukkoja suorastaan rangaistiin. Tarve jollekin kohottavalle oli olemassa. Mutta ehkä juuri italialaisille ominaiseen tapaan yhtenäisyyden tavoittelusta tehtiin hyvin suurellinen asia. Jokin kulttuurissa oli (tai on) yliampuvaa. Tätä fasistit käyttivät hyväkseen kerätessään kannattajia. Harhainen kuva yhtenäisyydstä laajennettiin myöhemmin maailmanvaltahoureiksi.

Fasismin läpimurto tapahtui vuonna 1922. Rooman marssi oli eräänlainen triumfi. Jo sitä ennen valta oli väkivallan avulla, uhkailulla ja röyhkedellä tosiasiassa anastettu heikolta demokratialta. Tässä Mussolini käytti hyväkseen perustamaansa mustapaidat-järjestöä, joka vainosi demokraatteja ja sosialisteja.

Ainakin yksi tärkeä syy Mussolinin onnistumiseen oli kuningas Viktor Emmanuel III, joka halusi säilyttää valtansa mihin tahansa hintaan ja liittoutui Mussolinin kanssa. Hän sopi fasisteille eräänlaiseksi nukkehallitsijaksi.

Fasistisen terrorin avulla Mussolini otti käyttöönsä diktaattorin valtuudet vuonna 1925. Seuraavana vuonna hän lakkautti Italian parlamentin ja kilpailevat puolueet.

Mussolinissa oli jokin erikoinen piirre, jolla hän toisaalta aliarvioi italialaisia. Hänen mahtipontisuutensa näkökulmasta italialaiset olivat muita kansakuntia alhaisempia! Ehkä tässä on syy hänen raivopäiseen fasistiseen ”kasvatusprosessiinsa”. Kansasta piti ”tehdä” ylvään fasimin etujoukko.

Mussolinin ei olisi ollut mahdollista edetä ilman sopua kirkon kanssa (1929). Paavilta saatu siunaus pyhitti Mussolinin vallan.

Jo tuolloin Italialla oli ”etelän ongelma”. Italia oli jakautunut teolliseen Pohjois-Italiaan ja agraariseen, köyhään Etelä-Italiaan. Mussolini yksinkertaisesti kielsi etelän ongelman, sillä ”kansakunta on yhtä perhettä”, kuten hän julisti. Tärkeän yhtenäisyysviestin välttämätön komponentti oli liitto mafian kanssa aluksi. Kaikki poliittiset liikkeet varsinkin Etelä-Italiassa tukeutuivat mafiaan.

Kun vaaleista ei tarvinnut enää välittää, käynnisti Mussolini mafian kaatamisyrityksen ja onnistuikin, ainakin näennäisesti. Epäpyhässä kolmiyhteydssä paavi – valtiovalta – mafia Mussolini saavutti tärkeän voiton liittoutumalla paavin kanssa mafiaa vastaan. Mafian vallan kumoamista pidettiin Mussolinin suurena voittona. Voitto oli kuitenkin väliaikainen. Tosiasiassa mafialla oli jo 1930-luvulla merkittävä asema uudelleen!

Saksa otti myöhemmin mallia monista Italian fasistien ”keksinnöistä”: lehdistösensuuri, yksisuuntaistettu tiedotusmonopoli, propagandavyörytys ja mahtipontiset puheet, joilla pyrittiin ratkaisemaan yhteiskunnalliset ongelmat. Eikä savua ilman tulta: kuten Saksassa fasistit onnistuivat taittamaan työttömyyden, nostamaan elintasoa ja edistämään teollisuutta.

Sekä Italian fasisteilla, että Saksan natseilla äitimyytillä oli tärkeä rooli fasistisen yhteiskunnan muodostamisessa. Mussolini oli tavallaan miltei kansakunnan äitihahmo, synnyttäminen toki varattiin naisille. Saksan kulttuuri oli patriarkaalisempi, mutta kysymys on vain vivahde-erosta. Sekä Saksassa että Italiassa naisten tehtävä oli synnyttää lapsia ja kasvattaa seuraava aatteelle uskollinen sukupolvi.

Rotukysymys on myös mielenkiintoinen. Ketä italialaiset oikein ovat? Afrikasta tulleita? Oli tärkeää luoda aluksi puhdas rotu, eräänlainen ”Välimeren rotu”, sittemmin italialaiset ottivat suoraan mallin Saksalta ja tekivät itsestään arjalaisia! Välillä siis opit kulkivat toiseenkin suuntaan.

Vielä on tuotava esille merkittävä imperialistinen piirre kummassakin maassa: rinnan molemmat maat alkoivat laajentaa elintilaa. Italia Etiopiaan, joka saatiin vain vaivoin vallatuksi. Lopullisena tavoitteena oli luoda imperiumi ja tehdä Välimerestä Italian sisämeri. Tämä tavoite vahvistui vaiheessa, jossa Mussolini luopui kiistämättömistä epäilyistään Hitleriä kohtaan ja omaksui eräänlaisen opetuslapsen roolin maailmanvalloituksessa.

Mahtipontinen, koominenkin hahmo, Il Duce pystytti yksipuoluediktatuurin, joka kesti vuodesta 1922 vuoteen 1943. Puhujan lahjoillaan hän saavutti kansakunnan sielun sopukat. Italialaisilla on ollut kova tehtävä selvittää itselleen fasistinen menneisyys. Ehkä kuitenkin Italian kauttaaltaan sekava poliittinen järjestelmä toisen maailmansodan jälkeen tekee Mussolinin vallan selitettävämmäksi kuin Hitlerin vallan Saksassa, niin vaikeaa on ollut saavuttaa poliittinen vakaus.

Mitkä seikat edellä olevasta pitäisi huomioida, jos oletuksena on epäily uudesta fasismin nousu? Mielestäni seuraavat:

1) Talouden taantuman tai laman seuraamukset (erityisesti työttömyys ja suurien kansanosien köyhtyminen).

2) Ylikorostunut kansallismielisyys ja muukalaisviha.

3) Suuren johtajan kaipuu.

4) Demokratian väsähtäneisyys ja eripura.

5) Menneen - kuvitellun tai todellisen - suuruuden haikailu.

6) Otollisen historiallisen hetken syntyminen.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Libera – vapautta, mutta kenen ehdoilla?

Libera-säätiö on vuonna 2011 perustettu ”itsenäinen ja puoluepoliittisesti sitoutumaton ajatuspaja”, jonka tavoiteasetanta on hyvin markkinataloushenkinen. Libera ei ole varsinaisesti lobbausyhteisö, joka vaikuttaisi käytännön politiikkaan. Vertaisin sitä suuriin esikuviin, amerikkalaisiin Cato-instituuttiin ja Heritage Foundationiin. Kaikkien kolmen thinktankin tavoitteena on korostaa markkinoiden vapautta ja markkinaehtoisuutta yhteiskunnassa.

Suomessa ei ole ollut aivan vastaavia yhteisöjä aiemmin (toki sukulaisuutta löytyy esim. EVAan ja Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiöön), joten Liberan toimintaa kannattaa jatkossa seurata ja arvioida sen suuntautumista tulevaisuudessa.

Libera on julkaissut juuri kirjasen (nettikirjasen) ”Umpikujassa? Aika on ajamassa ammattiyhdistysliikkeen ohitse”. Tekijät ovat Gustaf von Hertzen, Jalo Paananen ja Seppo Riski, kaikki vanhoja työnantajatahon jyriä. Liberan taustalla ovat mm. tunnetut oikeistoairueet Björn Wahlroos ja Anne Brunila. Mielestäni kirjanen ei yritäkään olla neutraali arvio ammattiyhdistysliikkeestä, vaan sen tarkoitus on kehittää argumentteja ay-liikettä vastaan työnantajan etuja puolustaen. Julkaisu on pamfletti ja yleisen ajattelun mukaan pamflettiluonne vapauttaa turhasta mielipidearkuudesta ja neutraalista analyysistä.

Heti ensimmäisillä sivuilla kirjasen luonne paljastuu: työttömyys on ay-liikkeen syytä ja sen kustannukset on ”työnnetty veromaksajien maksettavaksi”. Edelleen todetaan, että ”yhteiskunta elää vahvan ay-liikkeen armoilla”. Ylilyönnit jatkuvat mm. seuraavalla lauseella: ”julkisten palvelujen markkinapohjainen ulkoistaminen tervehdyttäisi työmarkkinat ja rakentaisi kestävän pohjan ansiotason nousulle”. Kuka tämän pystyy todistamaan? Itse arvioisin käyvän niin, että toisten ammattiryhmien palkat nousisivat ja toisten laskisivat. Tuloerot siis kasvaisivat – mielestäni väistämättä - kunnan sisällä. Mitä pahaa tässä on? Tullaan perustavaa laatua olevaan kysymykseen: markkinaehtoisuus voisi ratkoa joitakin ongelmia, mutta loisi uusia. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu pitkälti siihen, että heikoillakin palkoilla pystyy tulemaan toimeen. Mielestäni tämä vaatimus tulee säilyttää myös tulevaisuudessa.

Tekijät luovat kauhukuvaa ammattiyhdistysliikkeen aiheuttamasta stagflaatiosta. Milloin Suomessa on viimeksi ollut stagflaatio? Ensimmäinen öljykriisi aiheutti tällaisen tilanteen, mutta se kyllä menee öljykriisin piikkiin! Suomessa on ollut kyllä inflaatiokausia, mutta samalla taloudellinen kasvukin on ollut korkealla tasolla. On vaikea mitätöidä skandinaavisen yhteiskuntamallin menestystekijöitä, jotka perustuvat työn tuottavuuden korkeaan tasoon, työn kohtuulliseen palkkatasoon, jonka avulla luodaan tarvittava kulutuskysyntä ja riittävään verotuksen tasoon.

On vaikea ottaa vakavasti kirjan tekijöiden vähintäänkin liioiteltuja väitteitä, koska kaikkien kansainvälisten tutkimusten mukaan skandinaavinen (ja suomalainen) malli näyttää tuottavan toistuvasti mainioita ”listasijoituksia” kansainvälisissä vertailuissa.

Skandinaavisen mallin ytimessä on väestön kattava peruskoulutus ja hyvät jatko-opintomahdollisuudet. Tämän kivijalan heikkeneminen on ollut viimeaikojen aiheellinen huolenaihe. Jos sivistystehtävässä epäonnistutaan voidaan joutua mieron teille. Olisikin ollut toivottavaa, että tekijät olisivat keskittyneet koulutuksellisen pohjan arviointiin ja tulevaisuuteen kohdistuvien kehitysehdotusten laatimiseen.

Kirjoittajat lyövät kiilaa Suomen ja muiden Skandinavian maiden väliin. On selvää, että ammattiyhdistysten valta Suomessa on suurempi kuin muissa pohjoismaissa, mutta erilaiset ovat lähtökohdatkin. Yhteisvastuukulttuuri on ollut suurempi muualla pohjolassa. Siksi työmarkkinataistelut ovat korostuneet Suomessa. Mihin unohtui kirjoittajien itsekritiikki, kun ei huomata malkaa omassa silmässä? Tässä olisi tarvittu perusteellinen työnantaja-analyysi.

Työmarkkinoiden tahtojen taistelu keskittyy työvoiman tarjonnan ja kysynnän problematiikkaan. Kirjan tekijät haluaisivat tarjonnan markkinat työmarkkinoille. Alhaisilla, säätelemättömillä palkoilla työnantajat pääsisivät valikoimaan työvoimansa. Ay-liike korostaa taas kysyntätekijöitä: kohtuullisella tai hyvällä palkalla luodaan kysyntää (koska ostovoima säilyy korkealla tasolla) ja sitä kautta talouskasvua. Polarisoiva asetelma lienee ikuinen enkä usko, että sitä pystytään muuttamaan yksipuolisesti toisen eduksi. Uudet tuote- tai palveluinnovaatiot ja työn tehostaminen (työn tuottavuuden kasvu) luovat olosuhteet, joilla kakkua voidaan kasvattaa ja siten välttää kärjekkääksi yltyvä tulonjakotaistelu.

Ammattiyhdistyksen nurja puoli tulee esille lähinnä pienten avainryhmien lakkoherkkyydessä. Satamien ahtaajat voivat todellakin kiristää itselleen etuja, joita muilla ei ole. Totta, mutta tätäkään ei kannata yleisluonteisesti huitaista koskemaan koko ay-liikettä niin kuin kirjasen tekijöillä näyttää olevan tarkoitus.

Kirjoittajien pelkotilojen takana on kuviteltu tai todellinen työvoimapula. Työvoimapulaa ei haluta kohdata nykyisellä ay-voimatekijällä, niinpä ay-liikettä pitää ehtiä heikentämään ja asialla on kiire. On kuitenkin täysin ennenaikaista ennakoida työvoimapulaa. Liian moni muuttuja vaikuttaa asioihin, jotta lopputulemaa pystyttäisiin luotettavasti arvioimaan.

Kirjoittajien luoma paha henki on, paitsi ay-liike, niin erityisesti poliitikot. Itse asiassa kirjoittajat haluavat nähdä politiikan ”politikointina”. Taustalla lymyää Björn Wahlroosin hahmo (Liberan rahoittajia), joka haluaisi vähentää demokratian määrää ja järjestää yhteiskunnallisen päätöksenteon yritysmäisesti. Sillä päästäisiin eroon politikoinnista. Terve.

Kirjasessa kerrataan historiaa ja nähdään menneessä kehityksessä myös positiivisia piirteitä. Näin siis jälkikäteen arvioituna. Mutta kyllä työnantajat ankarasti vastustivat aikanaan sosiaalisia uudistuksia ja hyvinvointiyhteiskunnan muodostumista. Tämä näyttää kirjoittajilta unohtuneen ja nyt he ratsastavat samoilla uhkakuvilla - nykymaailmaan siirrettynä – kuin, mitä tekivät aikanaan silloiset työnantajat.

Monet työnantajien periksiantamiset ammattiyhdistykselle johtuivat tekijöiden mukaan kommunismin pelosta. Kekkoslaista termiä käyttääkseni kommunistit piti integroida yhteiskuntaan. Tässä ajattelussa on jotain mätää. Kommunistit halutaan (ja haluttiin) nähdä erillisilmiönä, joka ”piti hoitaa”. Kuitenkin uskon vahvasti, että kommunistien enemmistö – joitakin 1970-luvun vuosia lukuunottamatta – edusti patrioottista aleniuslaista tai kivistöläistä linjaa. Näin ammattiyhdistyksen jyrkkyydessä/joustavuudessa oli vain aste-eroja.

Toisen maailmansodan jälkeen korostui palkkojen ja devalvaatioiden kilpajuoksu. Liian kalliiksi käynyttä työtä kompensoitiin valuutan arvoa alentamalla. Kieltämättä kymmenen vuoden välein tehtyjä devalvaatioita ei tule ikävä. Silti reaalinen kasvu Suomessa kokonaisuudessaan oli hyvällä eurooppalaisella tasolla. Tekijöiden lausahdus, että ”nopeasti kehittyvissä maissa ay-liikkeen asema on useimmiten jäänyt vaatimattomaksi” on käsittämätön. Siis, että Suomen bkt-kehitys on ollut jotenkin hidasta! Ei kai sentään. Ihan tuoreena kokemuksena voidaan ottaa esille kansantuotteen kasvu vuosina 1994-2008: keskimäärin lähes 4 prosenttia vuodessa. Kovempaa kasvua esittivät Euroopassa vain ”pankkivaltio” Luxemburg ja EU:n lemmikki Irlanti (ja miten siinä kävi!). Sivumennen sanottuna ay-liikkeen järjestäytymisaste on poikkeuksellisen korkea Skandinavian lisäksi juuri Irlannissa ja Luxemburgissa. Kirjoittajat eivät pukahda tästä mitään.

Kirjoittajat ajavat saksalaistyyppisiä kaksia työmarkkinoita. Olen hämmästellyt erittäin alhaisia palkkoja, joita Saksassa työmarkkinamuutosten jälkeen maksetaan. On selvää, että pienipalkkaiset ovat sosiaalisten tulonsiirtojen varassa. Suomessa on vielä erityisongelmana kalliit asuntojen hinnat, jotka lisäävät yhteiskunnan tukia pienituloisille.

Kirjoittajat pelkäävät julkisen sektorin palkkojen nousua: ”…palkkakehitys suojatulla sektorilla uhkaa karata käsistä”. On vaikea ymmärtää, miten 2000-2500 euron kuukausipalkoilla (toimistotehtävät) palkat muodostuisivat uhkaksi kansantaloudelle.

On jännittävää havaita, kuinka Hertzenin ja kumppanien on vaikea kiittää ammattiyhdistystä oikein mistään. ”Kiitokset” pitää lukea rivien välistä. He toteavat, että vanhassa työväenyhdistystoiminnassa ”raittiuskysymys oli vahvasti esillä”, mutta on sittemmin hiipunut. Siinä kaikki. Edelleen todetaan, että ay-liike voidaan ”hyvällä tahdolla” nähdä yhteiskuntaa vakauttavana tekijänä. Mutta siinä kaikki.

Mitä pidemmälle pamfletti etenee sitä vakuuttuneempia tekijät ovat ammattiyhdistysten kirouksista. Kuvitelluissa vaihtoehdoissa kaikki vaikuttaa paremmalta. Kuitenkin ammattiyhdistysten heikkous monissa maissa ei ole taannut poikkeuksellista taloudellista kasvua.

Kirjasessa verrataan Etelä-Korean ja Suomen palkkoja keskenään ja perustellaan Etelä-Korean nopeampaa etenemistä ammattiyhdistysten heikkoudella. Eiköhän Etelä-Korean menestys perustu aivan muihin asioihin kuten korkeaan motivaatioon , palkkojen alhaiseen lähtötasoon ja vaikuttavan tavoiteasetannan sisäistäneisiin opiskelijoihin. Kysymys eiole ammattiyhdistyksistä, vaan osittain ristiriitaista kulttuurisista tekijöistä (osin aiemman sotilashallinnon perinnöstä ja osin tiikerimäisestä loikasta innovaatiotoiminnassa). Melkeinpä mikä tahansa valtio häviää Korealle kehityksen nopeudessa. Entä haluaisivatko kirjoittajat meille eteläkorealaisen yhtenäiskulttuuriin ja vahvat valtio-omisteiset jättifirmat? Kirjoittajien ihailema ammattiyhdistystyhjiö Japani taas on vajonnut deflaatiokierteeseen.

Kirjasen avulla olisi voitu tehdä palvelus työmarkkinamekanismeista käytävälle keskustelulle. Tämä olisi vaatinut edes alkeellisen tasoista objektiivisuutta. Tekijät eivät kuitenkaan ole halunneet tasapainoista asioiden käsittelyä, jonka takia on ajauduttu yksipuoliseen propagandaan, joka ei palvele sen enempää työntekijöiden kuin työnantajienkaan yhteisiä intressejä.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Sarah Palinin nousu ja tuho

Game Change (esitettiin TV1:ssä 4.6.2013 nimellä ”Pelin henki”) -elokuva vuodelta 2012 kertoo Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjasta vuonna 2008. Keskiössä olivat presidenttiehdokkaat John McCain ja Barack Obama. Shown pyrki kuitenkin varastamaan tarkoituksellisesti tai tahattomasti McCainin varapresidenttiehdokas Sarah Palin, jota elokuvassa näyttelee Julianne Moore. Mooren näytteleminen on mainiota. Myös ulkonäkö on hämmentävästi esikuvaa muistuttava.

Näiden tositapahtumiin perustuvien fiktioiden totuudellisuuteen pitää suhtautua aina kriittisesti, mutta tässä elokuvassa dokumentaarisuus on omienkin muistikuvieni mukaan varsin täsmällistä.

On helppoa ymmärtää, että Palin on jälkikäteen sanoutunut irti siitä kuvasta, minkä elokuva hänestä antaa. Myös McCain ei ole hyväksynyt ”omakuvaansa”. McCainhän ei ole luonnossakaan mikään karismaattinen hurmuri, vaan ehkä hieman valju. Elokuvassa tämä korostuu. Minulla on McCainistä ja hänen poliitikon kyvyistään varsin myönteinen kuva. McCain hallitsee laajoja kokonaisuuksia verrattomasti useimpia puoluetovereitaan paremmin ja on säilyttänyt merkittävän aseman republikaanisessa puolueessa vaalien jälkeenkin. Hän on nimenomaan maltillinen republikaani, joka on useissa yhteyksissä sanoutunut irti teekutsuliikkeen hullutuksista.

Sarah Palininistä sen sijaan tuli nyt jo ehkä hieman väljähtyneen Tea Party Movementin symboli. Palinin poliittiseen kuvaan kuuluvat populistiset ylilyönnit ja oman persoonan voimakas korostaminen.

Elokuvassa Palinistä annetaan todellakin vähemmän mairitteleva kuva. Toisaalta häntä käy miltei sääliksi. Hän on ihminen, joka joutuu liian isoihin saappaisiin. Hän hallitsee tavallaan julkikuvaansa näennäisellä itsevarmuudellaan ja innostuneisuudellaan, mutta itsevarmuus on vain pintakuorta, sillä asiaosaamisen puutteet paljastuvat karkeassa mediamyllytyksessä helposti. Viehko ja rutinoitunut mediapersoona Katie Couric läpivalaisee haastattelussa Palinin armottomasti. Couric riisuu Palinin aivan alastomaksi.

Onko kuva oikea? Minulla on ollut Palinin julkisuudenhallinnasta hieman parempi kuva. Nyt käy ilmi, että faktojen hallinta on vielä alkeellisemmalla tasolla kuin miltä aiemmin on näyttänyt. McCainin kampanjakoneiston taustahahmot, kärjessä Steve Schmidt (elokuvassa Woody Harrelson) yrittävät parhaansa mukaan pitää yllä kulisseja. Ensin Palin yritetään pumpata täyteen tietoa lunttilapuilla, joita Palinin eteen kasaantuu iso määrä. Lopputulos on väistämätön: Palin sekoaa lappuineen, koska yrittää selvitä pänttäämällä lappujen sisältöjä muistiinsa ilman riittäviä taustatietoja.

Elokuvan antama kuva Palinin asiahallinnan puutteista on raastava. Miten on mahdollista, että varapresidenttiehdokkaaksi valikoituu tällainen amatööri? Ja miten hänen onnistui päästä Alaskan kuvernööriksi? On pureuduttava amerikkalaisen pintapolitiikan syviin kerroksiin, jotta Palinin alkumenestys tulee ymmärrettäväksi.

Palinin suosio perustui hänen ”tuoreuteensa”. Hän kävi populistikampanjaa Washingtonin byrokratiaa vastaan kansan syviä rivejä mielistelevällä tavalla. Tässähän ei ole kuitenkaan mitään uutta: koko teekutsuliike perustuu käsittämättömälle hallinnon vihaamiselle. Teekutsuliikkeen kuviteltu maailma on niin kaukana realiteeteistä, että kylmää.

Lopulta tullaan kysymykseen, kuinka paljon Palin poikkeaa länsimaissa esille nousseesta populistisen poliitikon muotokuvasta. Kysymys on toki enemmän kuin aste-erosta, mutta silti meillä Euroopassa on omat Palinimme, jotka kyllä hallitsevat faktat paremmin ja menestyvät supliikilla, mutta joiden lähtökohta perustuu äärimmäiseen populismiin. Pelkistetty yksinkertaistaminen on tällaisen politiikan ytimessä.

Elokuvan Palin on useaan otteeseen vaalikampanjan aikana hermoromahduksen partaalla. Pahimmillaan hän vaikuttaa psyykkisesti epätasapainoiselta. Myös taustajoukot ovat epätoivoisia yrittäessään pitää omapäisen ressukan ryhdissä. Kovin kaunista kuvaa ei synny myöskään amerikkalaisen presidenttikuvan rakentelusta. Kaikki vaikuttaa niin tekemällä tehdyltä. Palinin rooliksi tässä näytelmässä tuli värikkyyden tuominen harmaan McCainin olemukseen. Väriä kyllä saatiin, mutta ei-toivotulla tavalla. Kampanjan edetessä Palinistä muodostui McCainille rasite.

Palinin Alaska-tausta korostuu. Ajoittain hän on varapresidenttiehdokkaanakin enemmän Alaskan kuvernööri kuin valtakunnallinen poliitikko.

McCainin taustajoukot löytävät lopulta edes jossain määrin soveliaan roolin Palinille. Hänet pakotetaan opettelemaan ulkoa vastaukset muutamiin kymmeniin etukäteen odotettaviin kysymyksiin. Esikuvaksi napattiin Ronald Reagan ja vedottiin siihen, että hänenkin suustaan pääsi melkoinen määrä sammakoita, mutta kansalaiset antoivat ne hänelle anteeksi. Pahimmista karikoista selviydyttiin tällä strategialla.

Olisiko McCain selviytynyt voittajana kampanjasta jonkun toisen aisaparin kanssa? En usko. McCainin ja republikaanien rasitteena oli George Bush nuoremman voodoo-talouden epäonnistumiset ja vastaehdokkaan karisma. Barack Obaman valinnan epävarmuustekijä oli ilman muuta hänen ”outoutensa” nimeä myöten. Raa`assa vaalikampanjassa hänestä yritettin tehdä muslimi, sosialisti ja kaikin tavoin epäisänmaallinen hahmo. Lopulta muutoksen nimiin vannonut Obama voitti vastustajansa, mutta ehkä kuitenkin – eurooppalaisittain katsottuna – odottamattoman pienellä marginaalilla. Amerikkalaiset äänestäjät ovat konservatiiveja sielultaan.

Palinin valinta varapresidenttiehdokkaaksi oli riski, joka realisoitui, kuten elokuvassakin todetaan. McCainin-Palinin ympärille rakennetun vaalikoneiston vastuuhenkilöt epäonnistuivat työssään, joskin onnistumisen mahdollisuudet olivat alunperinkin heikot. Elokuvan alkuperäinen nimi Game Change, viittaa muutokseen, jonka piti tapahtua. Palin oli tässä sekä muutoksen airut että muutoksen välikappale. Hän ei sopeutunut hänelle luotuun presidenttisapluunaan.

Hänen kauttaan piti tuoda ”virkistävä” muutos perinteiseen kampanjaan. Tavallaan hän toimikin muutoksen katalysaattorina, mutta pääosin tahattomasti. Tätä peliä hän ei osannut. Katsojan tunteet vaihtelevat Palinin osaamattomuuden aiheuttaman tyrmistyksen ja hänen lapsistaan hakemansa turvan aiheuttaman myötätunnon ja suoranaisen säälin välillä.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Historiankirjoitusta Thermopylain solasta

Historiankirjoitusta – erityisesti objektiivista historiankirjoitusta - uhkaavat monet eri seikat. Tällaisia voimia ovat esimerkiksi ääri-ideologiat, (yltiö)nationalismi ja yltiöpatriotismi. Historiasta tehdään monesti etnisten, rodullisten tavoitteiden välikappale. Tavoite ilmenee tarpeena kirjoittaa historiaa uudelleen. Pahimmillaan kysymys ei ole historian värittämisestä omien etujen mukaiseksi, vaan suorastaan vääristelystä.

Jos ideologia ohjaa kaikkea toimintaa, ohjaa se myös historian tulkintoja. On rasittavaa todeta kuinka yksisuuntaistetut mielipiteet johtavat karkeisiin vääristymiin. Esimerkiksi Neuvostoliitossa ideologinen historiankirjoitus toteutti kommunistisen puolueen tavoitteita. Diktatuurissa tämä on mahdollista, mutta kyllä nykyinen autoritäärisesti johdettu Venäjäkin pystyy hämmentäviin suorituksiin. Suomen kaltaisen valtion on vain pyrittävä oikaisemaan pahimmat virheet pyrkien mahdollisimman objektiiviseen lopputulokseen. Yksi etenemistapa on järjestää valtioiden välisiä yhteisiä historioitsijoiden tapaamisia.

Nationalistisella historiankirjoituksella voidaan paitsi nostattaa omaan kansallistunnetta, niin myös ohjata aseet vihollista tai viholliseksi kuviteltua tahoa vastaan (Mainilan laukaukset!) ja samaan aikaan suunnata kansalaisten mielenkiinto pois omista vaikeuksista.

Myös kaiken viihteellistämisellä voidaan historiaa kirjoittaa uudelleen. Kun viihteen keinoin kuvataan historiaa, on yleensä kysymys historian tulkinnoista. Elokuvissa on helppo täyttää faktatiedoissa olevat aukot fiktiolla. Niinpä Oliver Stone perusti elokuvansa Kennedyn salamurhasta väärin tulkituille luotien lentoradoille. Salamurha muuttuikin yleisön odotusten mukaiseksi salaliitoksi. Yleensäkin salaliitot ovat ehtymätön aihe viihteen välineenä. Loputtomia salaliittoteorioita on lähes mahdotonta kitkeä pois, niin suunnattoman mielenkiintoista on uskominen virallisen selityksen ohi. Ja kieltämättä diktatuureissa valheelliset selitykset viettävät riemujuhlaa.

Historian viihdekäyttöä vahvistaa slogan ”perustuu tosiasioihin”. Tuntuuhan kerrottu tarina silloin uskottavalta. Kysymys on eräänlaisesta historian tosi-TV:stä.

Eikö ole hyvä asia, että tiedettä popularisoidaan viihteellistämisellä (so. torjutaan välinpitämättömyyttä)? Hyväksyttävä lähtökohta! Kysymys kuuluu, mitä sitten tapahtuu. Onko siinä pahaa, jos lisätään fiktion avulla tapahtumien vauhdikkuutta? On eri asia, jos täytetään historian aukot fiktiolla kuin jos motivoidaan ihmiset historian opiskeluun tavoitteena syventää tietoja . Jälkimmäinen on oikein ja vaatii viihteen tekijöiltä merkittäviä taitoja.

Viihteellä on valtava voima. Sen avulla musta voidaan muuttaa valkoiseksi. Siksi viihteen keinoin tapahtuvaan historian popularisointiin tulee suhtautua peruskriittisesti.

Historiaa käytetään myös poliittisten intohimojen välikappaleena. Polarisoitunut yhteiskunnallinen keskustelu suosii vastustajan nolaamista/oikaisemista historian tapahtumien avulla. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että kullakin poliittisella ryhmällä on ”oma” historiansa. Tämä on tullut mieleen, kun seuraa amerikkalaisten suhtautumista ”kansakunnan perustajaisiin” (Franklin, Washington, Jefferson, Adams, Hamilton, Madison….) Lähtökohtaisesti heitä kohtaan tunnetaan suunnatonta arvostusta. Käytännössä kukin ryhmä painottaa founding fathersien niitä puolia, jotka hyödyttävät omaa asiaa. Kaiken kukkuraksi nämä perustajaisät käyttäytyivät kuin nykyajan poliitikot: riitelivät keskenään, käynnistivät sotia, tekivät rauhansopimuksia jne.

Otan vielä esille yhden seikan, joka hämärtää kuvaa objektiivisesta historiankirjoituksesta. Määrittelisin tämän lähestymistavan yleissivistyksen puutteeksi. Mitä vähemmän tiedetään, sitä enemmän luullaan. Yleissivistyksen puute luo otolliset olosuhteet salaliittoteorioiden omaksumiselle ja pyramidihuijauksille. Youtuben kautta voimme tutustua ns. dummies-videoihin. Näytetään ihmisten enemmän tai vähemmän harmittomia tiedollisia kömmähdyksiä, joille nauravat vain vähän enemmän tietävät ihmiset.

Yleissivistyksen rapautuminen ja historian viihteellistyminen ovat sukua toisilleen. Mitä vähemmän tietää sitä helpompi on tulla johdetuksi harhaan. Kouluopetuksessa (ja yliopistoissa) sivuutetaan monia tärkeitä historian vaiheita. Minun aikanani oli tärkeää tietää, mitä tapahtui Thermopylain solassa vuonna 480 ekr. Ei ehkä enää. Ymmärrettävää. Mutta mitä on tullut tilalle? Vai onko kysymys vain historian harppomisesta? Sisältävätkö korvaavat osuudet esim. historian vaikutussuhteiden ymmärtämisen tai pyrkimyksen hahmottaa kokonaisuuksia?

Olen yrittänyt edellä valaista objektiivista historiankirjoitusta uhkaavia voimia. Mutta eikö objektiivinen historiankirjoitus (tai pikemminkin pyrkiminen objektiiviseen historiankirjoitukseen) ole sellaisenaan altis spekulaatioille? Historiaa kirjoitetaan aina siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Historian tulkinnat muuttuvat tiedon kasvaessa , mutta myös sen takia, että ajattelutavat muuttuvat. Historia siis muokkautuu koko ajan. Tämä on hyväksyttävää.

Objektiivisuuden tavoittelun kannalta on lopulta tärkeintä, että vallitsee sanan- ja ilmaisunvapaus. Vain se tarjoaa riittävän vastavoiman ja kritiikin ideologioista johdetuille historiakäsityksille, nationalistiselle historiakirjoitukselle jne.

Entä, mikä on internetin merkitys historian tulkintojen välineenä? Tietenkin internet monimutkaistaa ja monipuolistaa kuvaa historiankirjoituksesta samanaikaisesti. Netin mielipidekirjoitukset ovat täynnä historiantulkintaa ja pahimmillaan mielipideterroria. Jos lukijan taustatiedot eivät ole kunnossa ei menneestä voi saada likikään oikeaa käsitystä, mutta kyllä netti siihenkin tarjoaa mahdollisuudet, kun perehtyminen täyttää tietyt peruskriittisyyden vaatimukset.