torstai 31. toukokuuta 2018

Kasvu ja sen rajat

Muutama päivä sitten arvioin Foreign Affairs -lehden May/June 2018, artikkelia ”The End of the Democratic Century”, jonka ovat laatineet kaksi nuorta politiikkaa tutkivaa tohtoria Yascha Mounk ja Roberto Stefan Foa. Mounk ja Foa päätyvät johtopäätökseen, että taloudellinen valta lopulta ratkaisee kansakunnan kestävyyden. Näkemys on perinteinen ja perusteltavissa: globaalin kasvun tiikerit ovat ohjanneet demokratiankin sivuraiteille korostaessaan taloudellista menestystä.

Brittiläinen taloustutkija Kate Raworth on tarjonnut vaihtoehdon meneillään olevalle kehitykselle. Hänen ”ei yksin kasvusta” -ohjelmansa on virkistävä pähkinä puresketavaksi.

Irrotan hänen ajattelustaan kaksi tärkeää periaatetta. Ensinnäkin hän kunnioittaa sinällään vanhaa kasvuajatusta, mutta ei sen ylivertaisuutta. Hän on pyrkinyt löytämään ”hyvinvoinnin perustan” ja ”ekologisen ylärajan” välistä kestävän alueen, jolla yhteiskunnallisen menestyksen tavoittelua voidaan jatkaa. Tästä hiukan myöhemmin lisää.

Niin, tästä päästään mieliteemaani eli taloustieteen ja yhteiskuntatieteiden välisen jännitteen purkamiseen. Tämä on mielestäni Raworthin toinen periaate. Olen monissa blogikirjoituksissani pitänyt yhteiskuntatieteiden ja taloustieteen vastakkainasettelua tarpeettomana. Suoraan sanottuna taloustieteilijöillä on melko ylenkatseinen suhtautuminen yhteiskunnalliseen katsantoon.

Bkt:hen perinteisesti sisäänrakennettua kasvuajatusta on vaikea sivuuttaa, koska poliitikot ja taloustieteilijät eivät sisällytä ajatteluunsa ”kasvutonta hyvinvointia”. Mutta ehkä kasvuttomuus ei olekaan kynnyskysymys. Hyvinvointi ja vauraus uudelleen ajateltuna voidaan nivoa yhteen. Ajatuksen ymmärtäminen vaatii taloustieteellisten ja yhteiskunnallisten näkökohtien yhteensovittamista. Taloustieteilijöiden halun viedä tilaa yhteiskuntatieteelliseltä ajattelulta soisi väistyvän. Juuri tämä on nähdäkseni taloustieteilijä Raworthin ajattelun ytimessä.

Nykyinen – perinteinen - ajattelu konkretisoituu ajattelussa, jonka mukaan ”talouskasvu jatkukoon, vaikka se johtaisi ekologiseen katastrofiin”. Muitakin seuraamuksia on. Rakenteellinen työttömyys ja kasvava eriarvoisuus ovat lopputuloksena nykyisestä ajattelusta. Näitä haasteita nykytaloustiede ei ole pystynyt torjumaan kelvollisesti.

The Guardianin toimittaja George Monbiot – arvioidessaan Raworthin kirjaa ”Doughnut Economics” (Donitsitaloustiede) – toteaa, että kun kaikki ylevämmät tavoitteet (arvot, moraaliperiaatteet) on sivuutettu hänen kotimaassaan Englannissa, jää jäljelle vain lupaus (taloudellisesta) kasvusta. Myös Suomessa kasvuideologia sivuuttaa muut arvot.

Raworth painottaa, että alun pitäen taloudellisen kasvun ei ollut tarkoituskaan tuottaa hyvinvointia. Dominoivaksi malliksi tuli ”rational economic man”. Mallin sisällöksi tuli päättymätön kasvu.

Nämä asiat ovat juuri nyt pinnalla, koska alkuperäinen pakkomielle, jatkuva kasvu, on hidastunut länsimaissa ja kaikilla etsitään epätoivoisesti keinoja päästä entisiin kasvulukemiin, jotta ne palvelut ja elintaso, jotka vuosikymmenien työllä on saatu aikaan säilyisivät.

Raworthin sanoma on, että talouskasvun ohella tulee painottaa ”maapallon elämää ylläpitävää järjestelmää”, sellaisia, kuten vakaata ilmastoa, suojaavaa otsonikerrosta ja elinkelpoista maaperää. Elämisen mahdollistajat tulevat siis ”ulkoa”, ilmasta, maaperästä, vesistä…., joten niiden herkkää tasapainoa tulee pitää yllä.

Raworthin ”donitsi” muodostuu kahdesta sisäkkäisestä ympyrästä, jonka ”reunat” muodostuvat edellä mainituista sosiaalisesta perustasta (Social Foundation) ja ekologisesta ylärajasta (Ecological Ceiling). Näiden väliin jää potentiaalisesti elinkelpoiset olosuhteet tarjoava operatiivinen alue, joka sisältää turvaa ja tilaa tuovan inhimillisyyden ja jakovaran uudelleen organisoinnin. Raworthin tavoitteena on siis luoda rajat ihmisten hyvinvoinnille. Rajat muodostuvat donitsin ääriviivoista, riittävästä sosiaalisesta turvallisuudesta (ihmisarvoisesta elämästä = donitsin sisäreuna) ja toisaalta maapallon resurssit huomioivasta luonnonvarojen kestävästä enimmäiskäytöstä (donitsin ulkoreuna).

Kuvio on yksinkertainen, mutta vaatii toteutuakseen valtavan määrän ponnisteluja. Riittääkö globaali tahtotila? Onko riittävä yksimielisyys saavutettavissa? Ehkä kysymys on lopulta siitä, ettei ole muuta mahdollisuutta. Mitä enemmän donitsi poikkeaa muodoltaan perinteisestä , sitä vaikeampi on luoda elinkelpoiset olosuhteet tuleville sukupolville. Asia on nähtävä juuri näin: nyt elävien sukupolvien on tehtävä tarvittavat ratkaisut. Tapahtukoon oivaltaminen vaikkapa Raworthin donitsin avulla!

”Doughnut Economicsia” on kehuttu sen voimasta luoda katse kapitalismin tuolle puolen, sen kirjoittajan kyvystä nähdä kestävän talouden ratkaisut ja kyvystä nähdä kasvu uudella tavalla. Toisaalta arvostelussa on nostettu esille Raworthin näkemysten liiallinen länsimaisuus.

PS

Helsingin Sanomissa oli 28.5.2018 artikkeli, jossa käsiteltiin Raworthin donitsia. Lehdessä kerrotaan, että Leedsin yliopistossa on sovellettu Raworthin tutkimusta kohdistettuna eri maiden vallitsevaan tilanteeseen. Lopputuloksena johtavat hyvinvointivaltiot täyttävät helposti useimmat hyvinvoinnin edellytykset, mutta reputtavat kestokykymittareilla selvästi. Odotettu tulos? Riippuu tietenkin kriteerien tiukuudesta, mutta tulos on kuitenkin odotettu: nykyisentasoista hyvinvointia johtavissa länsimaissa on vaikeaa jollei mahdotonta ylläpitää, jos ei ylitetä planeetan kantokyvyn rajoja.

tiistai 29. toukokuuta 2018

”Käpy” ja sen muisto

Mikko Niskasen ”Käpy selän alla” (1966) nähtiin juuri TV:ssä. Elokuva kertoo arkisesta telttaretkestä maaseudulle. Pääosissa on neljä nuorta, Santtu, Riitta, Timppa ja Leena. Kumppanukset, joita esittävät Eero Melasniemi, Kristiina Halkola, Pekka Autiovuori ja Kirsti Wallasvaara ovat aikuistuvia epäkäytännöllisiä helsinkiläisiä, joiden totuttelua ”metsä-Suomeen” saamme seurata.

Itse tarina on tavallistakin tavallisempi, mutta elokuvan ansioina ovat sen tuoreet uudet kasvot, jotka omistautuvat rooleilleen juuri oikealla tavalla. Itse elokuvatarinassa vieraillaan maatilalla maidonhakureissuilla, hakeudutaan lavatansseihin ja rakennetaan ihmissuhteita vaihtelevalla menestyksellä.

Tavallinen tarina? Mutta olihan olemassa kohu esiaviollisista suhteista ja viinanjuonnista? Pitää toki paikkansa, mutta tähän päivään mennessä kaikkeen on jo totuttu. Pinnallisesti elokuva on haahuilua luonnossa ja katoavassa maalaisympäristössä. Parasta elokuvassa on ”oleminen”. Se on ikään kuin katkelma elävästä elämästä, jolla ei ole alkua eikä päätöstä, on vain jatkumo, ja hyvä näin. Syntyy kuva etsivistä nuorista, joiden tulevaisuus on hämärän peitossa.

Elokuvan dialogista suuri osa on näyttelijöiden itsensä improvisointia, joka sinällään poikkesi tuon ajan elokuvan tekotavasta dramaattisesti. Improvisointi sekä näkyy että ei näy. Joissakin kohdin vuoropuhelu on kömpelöä, mutta pääosin kuitenkin sujuvaa. Entä syvällisyyttä tavoittelevat monologit tai keskustelut? No, ne toteutetaan vaihtelevalla menestyksellä. Pääasia on kuitenkin aikaa kestävä kasvutarinan problematiikka: tällainen kertomus hiukan pelkistäen voidaan kokea ”milloin vain”.

Elokuvan nuoret ovat – kuten Sakari Toiviainen on hyvin määrittänyt – suruttomia ja vapaita, mutta samalla tyytymättömiä, tasapainottomia ja ahdistuneita. Ehkä heitä painaa tiedostamaton opiskelujen jälkeinen orastava aikuisuus ja sen velvollisuudet, joita he eivät osaa - ymmärrettävää kyllä - pukea sanoiksi ja ajatuksiksi. Vielä kerran voidaan heittäytyä villeiksi ja vapaiksi vailla huolta huomisesta. Toki suhtautuminen tulevaisuuteen vaihtelee: porukan pelle, Timppa on lopulta vastuuntuntoisin joukosta, kun taas Santulla elämä on auki, mies elää boheemisti tiedostaen vetovoimansa vastakkaiseen sukupuoleen.

Hyvin kuuskytlukulainen ”osallistumista” korostava teema – hyppely kuviteltujen kansallisaarteiksi luonnehdittavien instituutioiden katoilla, jotka tosiasiassa ovat hiukan ränsistyneitä maaseudun rakennuksia - voidaan kokea hulluna päähänpistona, irrallisena osana elokuvan pääjuonesta tai, niin kuin minä se koen, orastavana kiinnostuksena maailmanparantamisen näköaloihin. Hiukan arvoitukselliseksi jää myös Anneli Saulin hahmo – hän näyttelee itseään – ”vierailevan tähden” roolissaan. Hän on käsittääkseni Santulle portti aikuisuuteen, kypsään itsenäiseen elämään, mutta samalla koskematon haave.

Jussi-patsaiden jaossa filmi menestyi erinomaisesti. Kuudesta palkinnosta ei kuitenkaan yksikään mennyt nuorille pääosien esittäjille, jotka ovat filmin varsinaiset vetonaulat. Katsottiin jopa, että he eivät näytelleet, vaan esittivät elokuvassa itseään! Miksi siis palkita näyttelijätyöstä! Tosiasiassa näyttelemällä itseään he ottivat elokuvan haltuunsa. Kaikki kunnia silti innostavalle ohjaajalle Mikko Niskaselle (ohjaaja-Jussi) ja käsikirjoittaja Marja-Leena Mikkolalle. Mikkola sai Jussin parhaasta käsikirjoituksesta, vaikka tekstiä muokattiin ohjaajien ja näyttelijöiden yhteistyönä sopien aina edellisenä iltana juonta eteenpäin. Sanoisin, että Mikkolan panos oli nimenomaan ajan hengen välittäminen tarinan muodossa ja elokuvakerronnan keinoin. Osin sekasortoinen elokuvanteko sai filmillisen muodon Esko Nevalaisen kuvausinnovaatioiden ja Juho Gartzin ryhdikkään leikkaustyön ansiosta.

Elokuvan yleisömenestys on ollut valtava (700 000 katsojaa teattereissa). Sitä oli odotettu jo etukäteen ja kerrankin odotukset täyttyivät.

On vaikeaa sanoa, miten tämän päivän kaksikymppiset suhtautuvat elokuvaan. Voi olla, että aika on tehnyt tehtävänsä ja etäännyttänyt nykynuoret ”Kävyn” ajankuvasta. Se ei kuitenkaan millään tavalla heikennä aikalaisten kokemusta. Elokuva on yksi oleellinen osa kuusikymmentälukulaisuutta. Kysymys on irtautumisesta vanhasta maailmasta ja syöksymisestä uuteen uljaaseen, parempaan (!) maailmaan. Elokuvaa yritetään vieläkin mainostaa eroottisena, jotta sitten voidaan sanoa, että nykykatsojan silmin se on tässä mielessä kovin pliisu. Minusta erotiikka on vain yksi elokuvan lähestymistavoista nuoruuteen.

Monille aikalaisille tärkein asia koko elokuvassa oli ja on musiikki, josta Kaj Chydenius sai Jussin. Mikko Niskanen ei yritäkään sulauttaa laulukappaleita elokuvaan, vaan antaa niiden toimia rinnan tarinan kanssa. Musiikki ja sanat ovat kestäneet loistavasti aikaa. Olen monesti kuunnellut kappaleita you tubesta ja eläytynyt niiden kautta pääosien esittäjien ajatusmaailmaan. Kristiina Halkolan tulkinta kappaleesta ”Laulu rakastamisen vaikeudesta” on kaikessa julistavuudessaan ja hiomattomuudessaan täyskymppi. Se on kuusikymmentäluvun historiankirjoitusta.

Muutoinkin Halkolan roolia voisi korostaa. Hänen raivokas improvisaationsa, jolla hän pyrkii kivuliaasti irtautumaan edesvastuuttoman sällin, eli Santun, otteesta jää yksittäisenä kohtauksena suomalaisen elokuvan historiaan.

Elokuvan lahjakkaat näyttelijät saatiin yhteen ”Kävyn tähdet” -muistelmadokumentissa vuonna 2009. Hienoa! Siinä Eero Melasniemi sanoo, että elokuvaa pitäisi katsoa rinnan tuon ajan muiden elokuvien kanssa, silloin nähtäisiin viimeistään sen poikkeuksellisuus.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Sata vuotta demokratiaa – loppu häämöttää?

Foreign Affairs -lehdessä May/June 2018, artikkelissa ”The End of the Democratic Century” kaksi nuorta politiikkaa tutkivaa tohtoria Yascha Mounk ja Roberto Stefan Foa pohtivat nykydemokratian tilaa kriittisesti. Referoin ohessa herrojen kirjoitusta ja kommentoin omalta osaltani heidän perusteltuja ajatuksiaan.

Toisen maailmansodan vielä kestäessä Time-lehden perustaja Henry Luce totesi, että USA on saavuttanut sellaisen vaurauden ja voiman, että 20. vuosisata tunnetaan ”Amerikan vuosisatana”. Profetia osui oikeaan. Myös liberaali demokratia voitti alaa Yhdysvaltain tukemana. Näin se on nähtävä, vaikka muistankin hyvin, kuinka 1960-luvulla uusvasemmisto syytti - ajoittain aiheellisestikin - Yhdysvaltoja imperialismista ja sikakapitalismista.

Miksi liberaali demokratia menestyi? Koska se vastasi arvoiltaan niiden valtioiden tavoitteita, jotka panostivat demokratian laajentamiseen. Mutta oli muitakin – ehkä jopa painavampia – syitä: kehittynyt demokratia tarjosi menestystä taloudessa ja geopolitiikassa.

Demokratian ihanteet houkuttelivat enemmän kuin aiempi autoritäärinen hallinto tai suoranainen diktatuuri. Läntiset demokratiat vahvistuivat, koska ne kokivat ennennäkemättömän taloudellisen nousun, voiton kylmässä sodassa ja liberaalin demokratian haastajien romahtamisen.

::::::::::::::::::::::::

Muutos on juuri nyt meneillään. Liberaalia demokratiaa haastetaan tosissaan eri puolilla maailmaa. Kritiikki on heijastumaa talouden hidastuneesta kasvusta ja populististen liikkeiden tyytymättömyydestä demokratiaan.

Tässä on kysymys sukupolvikuilusta: yli 65-vuotiaista amerikkalaisista 2/3 pitää demokratiaa ehdottomana vahvuutena, kun taas alle 35-vuotiaista vain 1/3 ajattelee näin. Muutos on näkynyt meillä ja muualla vaalien tuloksessa. Kuulun itse sukupolveen, joka on tuntenut suurta pettymystä, kun liberaali demokratia on joutunut antamaan periksi.

Autoritääristen vaihtoehtojen kannatus on noussut perinteisissä demokratioissa , kuten Ranskassa, Saksassa ja Italiassa. Muutoshalukkuuden volyymi on moninkertaistunut muutamassa vuodessa.

Autoritaarisuuden taustalla on voimia, jotka on ollut helppo mobilisoida. Autoritaarisuus on levinnyt Itä-Euroopan ja Aasian maihin, jotka ovat tyrehdyttäneet demokratian hyvin käynnistyneen etenemisen.

Vuonna 1990 Freedom Housen ”not free” -kategoriaan kuului 12 prosenttia maiden globaalista tulokertymästä, nyt 39 prosenttia. Foan ja Mounkin mukaan on odotettavissa, että ”not free” -maiden osuus nousee viiden vuoden sisällä puoleen kaikista maista.

Turvassa autoritaarisuustartunnalta ovat vain kaikkein korkeimman elintason maat. Toisaalta ongelma on, että uusia demokratioita ei tahdo ilmaantua.

::::::::::::::::::

Läntisten maiden menestyksessä on ollut ominaista taloudellisen vallan ja kulttuurisen vallan tiukka sitoutuminen toisiinsa. Läntisillä kirjoittajilla, muusikoilla ja taiteilijoilla on ollut valta-asema. Foa ja Mounk ottavat esille niin triviaalilta tuntuvan esimerkin kuin sarjafilmi ”Dallasin”, joka menestyi myös Neuvostoliitossa 1980-luvulla. Läntinen kulttuurinen hegemonia vietti riemujuhliaan.

Länsi pääsi myös valikoimaan maat, jotka pääsivät (tai jotka päästettiin) mukaan demokratiakehitykseen.

Taloudellinen valta muuntui myös sotilaalliseksi vallaksi antaen mahdollisuuden ylivertaiseen vallankäyttöön. Mounk ja Foa päätyvät johtopäätökseen, että taloudellinen valta lopulta ratkaisee demokratian pysyvyyden. On joitakin rajatapausmaita, kuten Ukraina ja Puola, joita läntiset demokratiat ovat yrittäneet pitää mukana mielensä mukaisessa demokratiakehityksessä. Mounk ja Foa määrittävät taloudessa kolme tekijää, jotka toimivat pidäkkeenä demokratiavajetta tai demokratian ulkopuolelle sortumista vastaan: 1) tasa-arvon suhteellisen korkea taso, 2) nopeasti kasvavat tulot, 3) kilpailevien järjestelmien kyvyttömyys kilpailla talouden mittareilla.

Läntisiin demokratioihin kohdistuvien nykyisten haasteiden ytimessä onkin juuri periksi antaminen tasa-arvokysymyksissä ja talouden kasvun hidastuminen. On tapahtunut dramaattinen muutos kun 15 vauraimman maan joukossa autoritaaristen maiden osuus on kasvanut huomattavasti. Jopa suhteellisen alhaisen lähtötason maat ovat edenneet ripeästi: Kiinan rannikkoseudulla asuu 420 miljoonaa ihmistä, joiden tulot ylittävät 23 000 dollaria vuodessa. Kirjoittajien mukaan nämä ihmiset muodostavat ”autoritaarisen moderniteetin”. On syntynyt yhteiskuntakerros, joka osoittaa, että tie menestykseen ei vaadi liberaalin demokratian voimassaoloa. Autoritaariset valtiot pystyvät sieppaamaan globaalissa poliittisessa vallankäytössä suuremman osuuden kuin niiden taloudellinen panos antaisi odottaa. Tästä esimerkkeinä ovat Venäjä, Kiina ja Saudi-Arabia. Venäjä voi interventioillaan sekoittaa kehittyneiden maiden pakkaa hyvin monipuolisilla tavoilla.

Kulttuuripanostusten, kehitysavun ja investointien avulla ”authoritarian soft power” leviää globaalisti, kuten Kiinasta tiedämme. Autoritaarinen pehmeä valta lisää vaikutustaan esimerkiksi yliopistojen kautta: 16 top-yliopistoa 250 kärkiyliopistosta sijaitsee ei-demokratioissa. Netin kautta on mahdollisuus levittää omaa vaikutusvaltaa ja sanomaa massiivisesti.

Tapahtunut kehitys on kaikille meille yllätys, jotka 1960-luvulla oletimme liberaalin demokratian laajenevan, koska läntinen maailma oli tiedekeskeinen ja edistysuskolla oli niin vahva asema. Läntinen dominanssi on kuitenkin ollut hiipumaan päin jo pitkään. Populismi on tarjonnut demokratialle vaihtoehtoja (= demokratian heikentämistä), joista mainittakoon Viktor Orbanin määrittämä ”illiberaali demokratia”.

::::::::::::::::::::

Toki myös autoritaarisen hallinnon kritiikki on ollut väkivahvaa. On esitetty aiheellisesti väite, että taloudellinen kasvu autoritäärisesti johdetuissa maissa ei ole kestävällä pohjalla (Kiinan velkaongelma, Venäjän ja Saudi-Arabian riippuvuus öljystä…..). Toivoa on, että jotkut autoritaarisista maista liittyvät demokratiaperheeseen (Intia, Brasilia, Indonesia). Finanssikriisiä seurannut pitkä taantuma kausi vaurioitti kehittyneiden maiden taloutta, mutta nyt toipuminen on meneillään ja tarjoaa uusia mahdollisuuksia toimia esimerkkinä kehittyville maille. Vielä on sanottava, että autoritaarisesti johdetut maat ovat poliittisesti epävakaampia kuin demokraattiset maat.

Selvältä näyttää kuitenkin, että länsi ei saavuta enää aiempaa menestystään. Demokratian menestys autoritaarisissa maissa riippuu ennen kaikkea siitä nouseeko kehittyvien maiden elintaso korkeammalle tasolle. Länsi ei tarjoa ratkaisua vaan kehittyvien maiden on ansaittava se itse.

Mounk ja Foa ovat sitä mieltä, että länsi ei saavuta enää dominoivaa asemaa. Päinvastoin on kysyttävä jääkö liberaali demokratia taantuvaksi nurkkaukseksi vai onko sittenkin – elämisen olosuhteiden kohentuessa - mahdollisuus laajentaa demokraattisesti johdettujen maiden määrää.

Mounk ja Foa käsittelevät demokratian haasteita poliittisesta näkökulmasta. Jos näkökulma vaihdetaan ihmisoikeuksia ja median vapautta koskevaksi, katsantokanta voi muuttua: kuinka kauan tehokkaan tietoliikenteen oloissa autoritaariset valtiot pystyvät pitämään demokratiarajoituksensa. Nyt ne ovat pärjänneet suhtautumalla välinpitämättömästi ihmisoikeuksiin ja sananvapauteen.

Poliittisen autoritaarisuuden menestys ei välttämättä merkitse kansalaisten onnellisuuden kasvua, kuten olemme tuoreista tutkimuksista havainneet. Liberaali demokratia tarjoaa sittenkin parhaat mahdollisuudet turvalliselle tasapainoiselle ja onnelliselle elämälle – ainakin toistaiseksi.

torstai 24. toukokuuta 2018

Mitä tapahtuu politiikalle?

Olen viimeksi käsitellyt aihetta tuoreessa blogikirjoituksessa ”Mitä tulee politiikan jälkeisen ajan jälkeen?” Siinä tartuin asiaan pidemmän ajan poliittisen muutosten kautta. Politiikka on vuosien ja vuosikymmenien varrella - ainakin osittain - muodostunut konsulttidemokratian ohjaamaksi hallinnoimiseksi. Politiikan aatteet ja ideologiat ovat väistyneet ”asioiden hoidon tieltä”. Toisaalta näyttää siltä, että konsulttidemokratia muodostaa valeasun, jonka alla vasta kovaa politikointia harjoitetaankin. Onhan mukavaa antaa kuva, että ”asiat ratkaisevat”. Epäsuosittu politiikkaleima pystytään väitetysti pistämään sivuun. Seuraavassa käsittelen politiikan tekoa käytännönläheisemmin. Mitä juuri nyt on tapahtumassa? Mitkä virtaukset ovat työntymässä politiikanteon eturintamaan.

Aloitetaan esimerkillä. Jussi Halla-aho edustaa yhtä vallitsevaa suuntausta. Hän on juuri korostanut perussuomalaisten puoluevaltuuston kokouksessa pitämässään puheessa menestymistä vaaleissa menestyksen vuoksi . Kyky kerätä ääniä on tärkeämpää kuin ehdokkaan erinomaisuus. Siis periaatteet ja ohjelmat ovat toki merkitseviä, mutta niiden ohi menee äänten saalistaminen. Eli jos pidät yllä hienojan periaatteita, niin et menesty, jos et ole vetovoimainen henkilö. Toisaalta onnistuneesti markkinoimalla itseäsi poliitikkona saat kannatusta, jonka avulla voit tehdä mieleistäsi politiikka. Ehtiihän tuon sisällön pohtimaan ajallaan! Joku voisi sanoa tähän, että tällaistahan tämä on aina ollut. En ole ihan samaa mieltä.

Itse asiassa tällainen periaatteeton lähestyminen politiikkaan on velkaa Donald Trumpille. Se on siis kovin trendikästä juuri nyt. Yhdysvalloissakin perinteiset poliittiset asetelmat republikaanien ja demokraattien välillä ovat mutkistuneet presidentin kannatushakuisten aivomyrskyjen keskellä.

Toisaalta juuri kuluvalla vaalikaudella orastaneella ”menestystä on saatava menestyksen vuoksi” -politiikalla on aiheutettu paljon hässäkkää, kun vastuuttomasti käyttäytyneet kansanedustajat ”teen mitä mieleeni juolahtaa” -mandaattinsa turvin ovat ryhtyneet soveltamaan oman käden poliittista tms. oikeutta, joka on aiheuttanut harmaita hiuksia puolueelle ja/tai poliitikolle itselleen. Ennusmerkit siis viittaavat siihen, että sama jatkuu ja vahvistuu.

Yritän väittää, että vanhat puolueet yrittävät pitää kiinni ideologiasta, poliittisista ohjelmista ja pätevistä vaaliehdokkaista ”listavaalien tapaan”. Yritetään siis pitää poliittinen sanoma tai viesti etualalla ja sen kanssa rinnalla tukeudutaan toki vetovoimaisiin ehdokkaisiin.

Uuden kulttuurin testitapauksena voidaan pitää tilannetta, jossa joudutaan miettimään onko jokin ehdokas kelvollinen omalle puolueelle. Jussi Halla-Ahon mielestä ehdokas sulkee itsensä ulos vaaliasetelmista ja koko puolueesta vasta, jos syyllistyy ”moraalisesti erityisen paheksuttaviin rikoksiin”. Tarkemmin hän määrittelee tällaisiksi rikkomuksiksi ”erityisesti vakavat väkivalta- ja tai seksuaaliset rikokset”. Onpa raja puolueesta ulossulkemiselle pistetty korkeaksi! Tuntuu siltä, että melkein mitä tahansa saa tehdä, kunhan ei sorru selviin rikoksiin.

Tällä määrittelyllä Halla-aho kelpuuttaa mukaan vaaleihin räväköitä hahmoja, joilla on kokemusperäisesti potentiaalinen taipumus saattaa itsensä ja puolueensa kiusallisiin tilanteisiin. Oletus on, että nämä poikkeuksellisen korkean profiilin populistiset kansanviihdyttäjät ovat vaaleissa ehdokaslistoilla mukana ja heidän avullaan nostetaan puolueen horjuvaa poliittista kannatusta. Kovinpa ahdistavaksi koetaan tilanne, kun tällaiseen joudutaan turvautumaan.

Samaa linjaa Halla-aho jatkaa poliittista linjaa koskevassa suunnanmäärityksessä, jossa hän taktikoi asettamalla sosiaalipoliittiset, verotukselliset ja työmarkkinapoliittiset tavoitteensa sellaisiksi - vasemmiston ja oikeiston välissä - että ne maksimoivat kannatuksen.

::::::::::::::::

Samatyyppistä pohdintaa käy Tuomas Niskakangas Merkintöjä-palstalla Helsingin Sanomissa 20.5.2018. Hän pyrkii löytämään sinisille kuvitteellisen ”oikean” poliittisen ohjelman nykyisen tilalle, joka ei kirjoittajan mielestä tue menestystä. Kysymys on siis markkinaraon etsimisestä. Sinisethän virallisesti haluavat olla jatkossa ”uudistusmielinen konservatiivinen puolue”. Tulee mieleen kokoomuksen 1960-luvun iskulause ”dynaaminen konservatismi”.

Niskakangas maalaa poliittiselle kartalle sinisille uuden ohjelman, joka muodostuu 1) maahanmuutosta ilman rasismia, 2) uuden työväen äänestä (suunnattuna uusille työläissukupolville) ja 3) rehdisti konservatiivisen puolueen leimasta.

Niskakangas ei pohdi, kuinka yhteensopivia tai sekoittavia ovat esimerkiksi konservatiivinen ajattelutapa ja uusi työväen ääni. On sanottava, että sinisten ja persujen ongelmien juuret löytyvät nykyiselle vaalikaudelle masinoiduista lupauksista, joiden täyttymättömyys on aiheuttanut ihmisille pettymyksen. Puolueen jakautuminen ei tuonut helpotusta asiaan, vaan naulasi romahtaneet kannatusluvun alas.

Niskakangas yrittää virittää samanlaista äänestysympäristöä kuin Halla-aho eli maksimoida kannatuksen sovittamalla ohjelma ihmisten kysyntään, eikä niiden arvojen mukaisiksi, jotka persut ja siniset ovat kokeneet tärkeiksi. Toki eroakin on, sillä Niskakangas ei yritä maksimoida kannatusta ehdokasasettelun henkilövalintojen avulla.

:::::::::::::::::

Ihmisille halutaan siis tarjota ohjelmaa, mikä arvioidaan sulavimmin omaksuttavaksi ja sellaisten ehdokkaiden avulla, jotka - riippumatta ajatuksen syvyydestä – keräävät puolueelle mahdollisimman paljon ääniä.

Veikkaan, että ihmiset kaipaavat kuitenkin joltisenkinlaista vakautta poliittiseen elämään eikä niinkään uusia iskulauseita, joista äänestäjät vaistoavat teennäisyyden. Mitä tulee originelleihin ehdokkaisiin niin arvioin, että jatkossa sian ostamista säkissä varotaan aiempaa tarkemmin.

Helsingin Sanomat tarjoaa 19.5.2018 pääkirjoituksessaan ”Politiikka tarvitsee arvokeskustelua” sattumoisin selkeän kannanoton tämän blogikirjoituksen teemaan: ”Jos puolueiden poliittiset tavoitteet typistyvät seuraavien vaalien voittamiseen, puolueista tule osto- ja myyntiliikeitä, joita erilaiset etujärjestöt ja muut edunvalvonnan ammattilaiset pääsevät ohjailemaan. Kansanvaltaa edustavilta puolueilta on lupa odottaa syvällisempää ja pitemmälle tähtäävää ohjelmatyötä, joka loisi pohjaa aidolle kansalaiskeskustelulle.”

tiistai 22. toukokuuta 2018

Trumpin veronalennusten vaikutukset ovat suuri bluffi?

Paul Krugman arvioi tuoreessa New York Timesin kolumnissaan (30.4.2018) ”How´s That Tax Cut Working Out?” Donald Trumpin veroleikkausten vaikutuksia talouteen.

Krugman on ollut alusta pitäen skeptinen veroleikkausten vaikutuksista, koska kysymys on vanhasta republikaanien trickle-down-valumateoriasta (että rikkaille annetut veroleikkaukset valuvat väitteen mukaan koko talouden hyväksi), joka ei ole oikein koskaan toiminut.

Krugman pitää veronalennuksia ainoana Trumpin vaalilupauksista, joka on toistaiseksi toteutettu. Veronalennukset on suunnattu uudistuksessa pääosin yrityksille ja yritysten omistajaportaille. Niiden piti johtaa dramaattiseen talouden kasvun kiihtymiseen ja tuottaa palkansaajille huomattavia tulonlisäyksiä. Lisäksi niiden avulla oli tarkoitus edesauttaa välivaalien voittamista kuluvana vuonna.

Kuitenkin - Krugmanin todistuksen mukaan – useimmat äänestäjät sanovat, että he eivät ole havainneet mitään tulonnousua palkkatositteessa. Huomionarvoista on, että republikaanit ovat tuskin maininneet veroleikkauksia vaalipuheissaan. Entä vaikutukset koko taloudessa?

Moni sanoo, että on liian aikaista tehdä arvioita, koska vasta viime viikkoina on saatu ensimmäisiä verotuksen uudistuksen jälkeisiä tilastotietoja. Jotain voidaan kuitenkin sanoa. Lupausten mukaan verouudistuksen piti lisätä investointeja dramaattisesti välittömästi (ei siis viiden tai kymmenen vuoden perästä). Mitään merkittävää lisäystä investoinneissa ei ole kuitenkaan tapahtunut. Budjetin alijäämien pitäisi näkyä kasvaneena kulutuksena, mutta eiväthän yrityksille annetut veronalennukset näy kotitalouksien kulutuksessa. Ne näkyisivät, jos Trumpin suuret vaalilupaukset kohdistuen infrastruktuuriin olisivat toteutuneet.

Keskuspankin rooli talouden kasvun kiihtyessä on myös huomioitava. Ylikuumentuvaa taloutta ei halua kukaan. Korkojen nosto olisi myrkkyä kasvulle.

Mutta eikö palkkojen olisi kuitenkin pitänyt nousta? Ja eikö investointien olisi pitänyt piristyä? On käynyt niin, että yritykset eivät ole ohjanneet veronalennuksia palkkoihin. Logiikan piti sujua niin, että kasvavat investoinnit johtaisivat palkkojen nousuun kohtuullisen ajan kuluessa. Trumpin ilmaisemiin odotuksiin verrattuna palkat ovat kehittyneet – ja todennäköisesti kehittyvät jatkossakin - hyvin maltillisesti.

Tutkimuslaitoksissa on vedetty johtopäätös, että jokainen kuukausi ilman nopeaa palkkakehityksen kiihtymistä merkitsee palkkatavoitteen loitontumista ja tuottojen valumista osakkeenomistajille.

Näyttää ilmeiseltä, että nopea palkkakehitys edellyttäisi valtavia investointipanoksia yrityksiltä, jotta tulokset näkyisivät palkansaajien lompakossa. Tällaista tulevaisuutta ei ole nyt ennakoitavissa.

Mutta onko kuitenkin liian varhaista odottaa tuloksia verouudistuksesta? Vai käykö niin, kuten on käynyt kymmenien vuosien aikana useasti, että alussa mainittu ”valumateoria” ei toimi lupausten mukaisesti? Krugman epäilee, että odotukset ovat olleet epärealistisia siitä yksinkertaisesta syystä, että republikaanipuolueessa talouden logiikkaa ei ole tajuttu.

Vaikka ottaisikin huomioon, että Paul Krugmanilla on hieman asennetta mukana arvioissaan, ei hänen asiantuntemustaan voi asettaa kyseenalaiseksi.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Tunteet vai järki?

”Elämme tunteiden aikaa” aloittaa Saska Saarikoski kolumninsa Helsingin Sanomissa 13.5.2018. Hän viittaa amerikkalaisen Paula Marantz Cohenin Wall Street Journalissa 4.5.2018 ilmestyneeseen lehtiartikkeliin ”It´s the Era of Feelings, and Not Necessarily Good Ones”, jossa korostetaan, että varsinkin milleniaalit ”rakentavat todellisuutensa tunteiden pohjalle”. Cohen jakaa tunnemaailman kahtia trumpilaisuuteen ja toisaalta #MeToo-liikkeeseen. Molemmat ovat Cohenin mukaan tulosta mahtavasta tunteiden palosta.

Cohen perustaa tunteiden ajan kolmeen argumenttiin: 1) tieteen objektiivisuuden kyseenalaistamiseen, 2) aivotutkimukseen (tunne päätöksenteossa on primäärimpi kuin järki) sekä 3) teknologiakuplaan, joka antaa mahdollisuuden ihmisille elää omissa kuplissaan. Rationaalinen erittely on saanut väitteen mukana väistyä tunnepohjaisen maailmankuvan tieltä. Cohenin mukaan ihmiset jakavat tunnekokemuksiaan ”silloinkin, kun se vahingoittaa muita”.

Cohen näyttää pitävän konfliktia väistämättömänä, kun asioita ratkaistaan tunnevaltaisesti. ”Tunteiden sota” on ilmaus, jota Cohen - Saarikosken mukaan - käyttää väistämättömänä pitämästään lopputuloksesta.

Saarikoski liittää egoismin tunnevaltaisen tarkastelutapaan. Ihmiset ovat kiinnostuneet lähinnä itsestään. Tietoturvakysymykset saavat väistyä, kun oma näkyminen on tärkeämpää kuin tiedot, jotka itsestä paljastuvat netissä.

Saarikoski yhdistää itseriittoisen ajan, jota nyt elämme 1960-lukuun, jota hän pitää myös tunnevaltaisen elämäntavan esimerkkinä yliopistoradikalismeineen ja taisteluinen vanhaa valtaa vastaan: ”Ole realisti, vaadi mahdottomia”.

Saarikoski erottaa kennedyläisen tiedevoittoisen (1960-luvun alku) avarakatseisuuden omaksi näkövinkkelikseen erotukseksi 1960-luvun lopun tunnevaltaisesta nuorisokulttuurista: ”Nuorilla ei ollut selviä tavoitteita, mutta heitä yhdisti yksi asia: he halusivat, että heidän tunteillaan oli merkitystä”.

Oliko todella näin? Lukuun ottamatta kaikkein radikaaleinta ainesta nuoret mielestäni halusivat kumota vanhan vallan linnakkeet järkiperäisesti. Onko kysymys viime kädessä tunnevaltaisuudesta vai rationaalisesta ajattelusta onkin mielenkiintoinen kysymys. Molemmille perusteluille löytynee pohjaa.

Olen itse nähnyt 1960-luvun painotetusti rationaalisen ajattelun vuosikymmenenä. Vanha valta edusti jähmettynyttä konservatiivista kulttuuria ja nuoret halusivat uuden maailman, jossa heillä on sananvaltaa (joidenkin radikaalien mielestä kaikki valta).

Minusta rationalismi avautuu paljon selvemmin 1960-luvun selittäväksi tekijäksi kuin tunnevaltainen ”kaiken vanhan vastustaminen”. Kysymys oli tavallaan valtataistelusta suurten ikäluokkien ja vanhan sukupolven jähmeyden välillä. Kyllä siinä nuorilla varmaankin tunnetta oli mukana, mutta valtaosaltaan järkiperäistä tunnustuksen hakua uudelle modernille maailmalle, jota suuret opiskelijajoukot – suurten ikäluokkien voimalla – edustivat.

Tuon ajan maailma avautui tiedekeskeisenä. Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? Mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreationismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä (osin syynä oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!). Etsittiin totuutta tiedemaailmasta. Optimismi liittyi oleellisesti tieteelliseen edistykseen.

Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen.

Muun muassa Tommy Uschanov on kiinnittänyt aivan oikein huomiota sosiologian ja yhteiskuntatieteiden ja psykologian nousuun noina vuosina. Yhteiskunta nähtiin rationaalisena yksikkönä, jota voitiin tutkia matemaattisen tai tilastollisen tarkasti. Tästä oli loogisena seurauksena, että katsottiin, että yhteiskuntaa voidaan ohjata järkiperäisesti. Tämän ajattelun äärimmäinen muoto oli kybernetiikan (yksinkertaistaen: mallintamisen soveltaminen yhteiskuntatieteisiin) läpimurto humanistisiin tieteisiin. Vastaavasti historiatiede menetti asemaansa, kun tieteellinen huomio keskittyi siihen olemiseen ja elämiseen, jota parhaillaan elettiin. Vielä tarkemmin: nykyisyys uhkasi kadottaa menneisyyden ja tulevaisuus nykyisyyden!

Uschanov, kuten minäkin, painottaa ajankohdan tieteellisyyden kyllästämää ilmapiiriä.

Olisiko niin, että tuo aika palautuu tänä päivänä mieleen - Saarikosken mainitsemassa mielessä - nostalgisena kuvana hitteineen, hippieliikkeineen ja radikaaleineen ilman, että kuva vastaa kovin kattavasti tuon ajan ilmapiiriä syvällisemmin.

::::::::::::::::::

Saarikoski vetää rohkean johtopäätöksen sanoessaan, että ”tunneihmisestä on 50 vuodessa tullut vallitseva luonnetyyppi”. Sen kuulemma näkee jo katsoessaan 1960-luvusta kertovia dokumentteja: kaikki on jäyhää, hidasta ja sukupuolijakautunutta. Nyt käyttäytymisen tulee pitää sisällään hulluja piirteitä voidaksesi mainostaa itseäsi normaaliksi.Tunnevaltaisuuden nimiin vannominen on kuitenkin vain yksi näkökohta. Se vaikuttaa stereotyyppiseltä ajattelulta kaiken eliksiirin keskellä. Samaan aikaan maailma on rationaalisempi kuin koskaan ja tieteen taso on korkeammalla kuin milloinkaan.

Se lienee totta, että suuri joukko ihmisiä on luovuttanut tiedon ja vallan ”muille” ja keskittyy - tunnepohjalta – vihamieliseksi koetun maailman ymmärtämisen puutteesta johtuvaan arvosteluun.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Mitä tulee politiikan jälkeisen ajan jälkeen?

Niin & näin -aikakauslehden numerossa 95 (4/2017) Matti Ylönen ja Hanna Kuusela pohtivat politiikan luonnetta ja sisältöä ”post-politiikan jälkeen”. Lähtöteemana on, että globaalien ideologisten visioiden väliset poliittiset kamppailut ovat korvautuneet ”yhteisten asioiden järkevällä hallinnoinnilla”. Tästä esimerkkinä kirjoittavat ottavat esille Francis Fukujaman historian loppu -teeman, jonka mukaan – reippaasti yksinkertaistaen - ideologiat ovat korvautuneet liberaalilla demokratialla, joka ideologisessa mielessä on ikään kuin hajutonta ja mautonta, mutta pitää sisällään ”asioiden hoidon asiallisesti”.

Pyrin ohessa referoimaan ja kommentoimaan Ylösen ja Kuuselan mainiota ja innostavaa kirjoitusta.

Ylönen ja Kuusela ottavat sosiaalidemokraattisen puolueen esimerkiksi ideologisesta/poliittisesta voimasta, joka on sulautunut/vaihtunut aikojen kuluessa asioidenhoitajapuolueen työksi, ilman nimenomaista ja korostunutta poliittista väriä. Viehkosti Tony Blair ja hänen filosofiset taustavoimansa (mm. Anthony Giddens) nimesivät uuden suunnan ”kolmanneksi tieksi” (pelkistäen: ei kapitalismia, eikä sosialismia, vaan kultainen keskitie). Tämä oli peiteilmaisu post-politiikalle, jota sitten Paavo Lipponen ja Gerhard Schröder seurasivat. Kirjoittajat nimeävät tämän – Blairin aikaan - uuden suunnan teknokratiaksi ja managerialismiksi. Kysymys ei tietenkään ollut pelkästään sosiaalidemokraattisesta puolueesta, vaan ajattelutapa levisi kulovalkean tavoin yli poliittisen kentän.

Katosiko politiikasta siis politiikka? Jos ajattelen politiikan viime aikaista mainetta, niin hyvin monet ovat kaataneet likasangon koko käsitteen päälle: asiathan voidaan hoitaa asioina, ilman turhanaikaista poliittista vääntöä. Tämä on salakavala väite, sillä politiikaton politiikka se vasta politiikkaa onkin!

Ylönen ja Kuusela kirjoittivat vuonna 2013 teoksen ”Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton?”, jossa jo pohditaan syntyneen ajattelun suuntaviivoja.

Konsulttidemokratia korvasi itse asiassa politiikan teknokratisoitumisen. Teknokratisoituminen taas voidaan käsittää virkamiesvallaksi Näen itse tämän niin, että sosiaalidemokraateilla oli 1970-luvulla jokseenkin parhaat virkamiehet, jotka edistivät silloista teknokratisoitumista. Synonyyminä käyttäisin käsitettä ”virkavaltaistuminen”.

Konsulttidemokratiassa asia viedään astetta pidemmälle. Sillä ei ole enää yhteyttä post-poliittisiin hallinnoijiin. Konsulttien valta ulottuu lainsäädäntöön ilman, että heillä on poliittista legitimiteettiä. Asiantuntijuus on siis ulkoistettu.

Ymmärrän kirjoittajia hyvin pitkälle. Esitän kuitenkin yhden vastateesin. Eikö edellä kuvatun prosessin ohessa ole edennyt toinen rinnakkainen prosessi, nimittäin politiikan ammattimaistuminen? Politiikka on muuttunut niin monimutkaiseksi, että lopulta vain harvat poliitikot hallitsevat asiaympäristön eksaktisti, jos hekään. Muodostuu siis ”teknokraattipoliitikkoja”, jotka osaamisellaan kilpailevat samalla alueella kuin konsultit pitäen kuitenkin politiikan puolta. Poliittisten päättäjien osaaminen polarisoituu. Rinnakkaisena teemana edellä esitetylle kirjoittajat nostavat esille populismin. Populismi on läpäissyt yhteiskunnallisen päätöksenteon koko Euroopassa. Kippasivatko populistit teknokraatit ja konsultit mäkeen? Tuliko politiikka uudelleen politiikkaan populistien myötä?

Ei tullut, toteavat Ylönen ja Kuusela. Kirjoittajat päätyvät ajatukseen, että populistit ovat itse asiassa liittoutuneet post-poliittisen konsulttidemokratian kanssa. Tämä toteutuu käytännössä Sipilän hallituksessa.

Sipilä antaa ymmärtää, että hän on jättänyt taakseen ideologian ja on julkisestikin kieltänyt olevansa poliitikko. Tällä hän on pyrkinyt saamaan ihmisiltä sympatiaa osakseen, onhan politiikanvastaisuus yksi pysyvän oloisista trendeistä.

Mitenkään hurrattavia eivät Sipilän ja hänen puolueensa kannatusluvut ole olleet. Ovatko ihmiset siis kuitenkin – puheista viis – politiikan tekemisen kannalla? Ehkä koko leikkausaparaatti on toiminut luojaansa vastaan (leikkaukset ovat sataneet kokoomuksen laariin). Haluavatko ihmiset hiljaa mielessään politiikkaa politiikkaan? Sama kohtalo – aleneva kannatustrendi - näyttää kohdanneen perussuomalaisia, jotka alun perin kytkeytyivät Sipilän teknokraattisiin päätöksiin.

Sipilän konsulttidemokratiasta kertoo hänen iskulauseensa ”tulos tai ulos”, jota hän on toistanut eri yhteyksissä. Tärkeää käytännön työssä on ”ratkaisukeskeinen hallinnointi”. Hallitusohjelma on strateginen paperi, jonka kautta hallitaan paitsi taloutta niin myös politiikan alaa laajemmin.

Taustalta löytyy Sitran määrittämät suuntaviivat strategisesta valtiosta. Sen avulla toteutetaan strategista ketteryyttä. Muistan itsekin lukeneeni vielä töissä ollessani Mikko Kososen ”Fast Strategyn”, joka kuvasi Nokian tapaa hallita kännykkätuotantoa. Paradoksaalisesti Nokia kaatui nimenomaan siihen, että se ei ollut tarpeeksi ketterä ja nopea. Mielenkiintoista tietenkin on, miten oikeaan osuvia Kososen valtiolle tarjoamat strategiat ovat Sitran masinoimina ja Sipilän toteuttamina.

Oleellista oli, että tavallinen hallitusohjelma ei käynyt nykyiselle hallitukselle. Tässä kohtaa Sitran konsultointi tuli hätiin. Nyt kokeiltiin valtioon ketteryysfilosofiaa.

Ainakin ajoittain Sipilän hallituksen työskentely on näyttänyt vauhkolta eikä ketterältä. On jouduttu perumaan useita hankkeita huonon (lue: liian kiireisen) valmistelun tuloksena. Laaja-alainen valmistelu on jätetty sivuun ja tilalle on tullut nopea oikominen, jotta määräajat pitävät.

Sipilän keskeisenä poliittisena ideana kirjoittajat pitävät populistien sitomista managerialismiin. Populistien politiikassa keskeisenä on ollut identiteettipolitiikka: omaa elintapaa ja kulttuuria uhkaavat pakolaiset, maahanmuuttajat, seksuaalivähemmistöt ja ”punavihreät”. Oikeistopopulismi on löytänyt leikkausten kautta yhtymäkohdat managerialismiin ja konsulttidemokratiaan. On syntynyt ikään kuin työnjako, jossa populistit ajavat identiteettipolitiikkaa ja managerialistit tiukkaa budjettipolitiikkaa.

Samaan aikaan populistien alun perin pienitulosiin kohdistamat tavoitteet - vanhan politiikan työvälineet! - ovat jääneet katveeseen, joka on näkynyt kannatuksen sulamisena. Jytkyvaiheen kannattajat ovat tunteneet tulleensa petetyksi.

Ajoittain on tuntunut, että populistit ovat jättäneet talouspolitiikan muille keskittyessään identiteettipolitiikkaan. Kuitenkin riittävät oikeistoideologiset yhtymäkohdat ovat pitäneet populistit hallituksessa, joskin alkuperäiset populistit ovat jakautuneet hallitukseen ja oppositioon.

Samaan aikaan sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa on löytynyt vastapooli noudatetulle managerialismille. Bernie Sanders ja Jeremy Corbyn ovat olleet airueina nostamassa politiikan merkitystä. Sosiaalidemokraattinen managerialismi saattaa olla väistymässä ja tilalle on tulossa talous- ja sosiaalipolitiikan uudelleenarviointia. Samalla haastetaan managerialistit ja oikeistopopulistit.

On liian aikaista sanoa saavuttavatko uuden haastajat menestystä. On mahdollista, että konsulttidemokratia sulattaa osan uudesta politiikan asettamasta haasteesta. Samaan aikaan populistit yrittävät koota joukkojaan ympäri Eurooppaa uuteen voimainkoetukseen. Löytävätkö managerialistit pysyvämminkin kansallismieliset, oikeistolaiset populistit? Jos näin käy, eivät nykyiseen konsulttidemokratiaan tyytymättömät saa vastakaikua ajatuksilleen.

Vaikka Ylösen ja Kuuselan kirjoitus sisältääkin joitakin tendenssimäisiä piirteitä (konsulttidemokratian kaikkivoipaisuuden korostaminen), antaa se ajattelemisen aihetta varsinkin niille, jotka haluaisivat nähdä politiikan uuden tulemisen.

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Politiikkaa, parodiaa ja ….demokratian alennustila

Ovatko maailman mahtajat tulleet hulluiksi? Kysymys tulee väistämättä mieleen, kun miettii, mitä maailmalla parhaillaan tapahtuu. Ei riitä, että meillä on Pohjois-Korea, Iran, Syyria. Meillä on lisäksi Venäjä ja Kiina. Ja vielä meillä on kirsikkana leivoksen päällä Donald Trumpin Yhdysvallat. Pienemmät valtiot ja kihot ovat sitten vielä erikseen. Jonon hännillä ovat ”epäonnistuneet valtiot”. Tässä esitetty katsanto heijastaa ”maailman onnistuneimman valtion”, Suomen näkökulmaa.

Helsingin Sanomien Kolumni-palstalla (”Vitsit ovat vähissä, kun politiikasta tulee parodiaa”, 10.5.2018) Kari Huhta löytää jotain oleellista nykymenosta. Hän tuo parodian aivan nykypolitiikan iholle, jopa sen sisälle. Kun politiikka vinksahtaa raiteiltaan, muuttuvat TV:n politiikkaparodiat todellisemiksi kuin todellisuus itse.

Meidän tulee ainakin puolittain teeskennellä, että Trump on vakavasti otettava valionpäämies, muutoinhan emme voisi keskustella mistään maailmanpolitiikan substanssista. Samaan aikaan mielessämme mietimme, että tässä kaikessa ei ole mitään järkeä. Maailmanpolitiikan suuret johtajat joutuvat sekä teeskentelemään ymmärtävänsä jotain tästä kaikesta että pelaamaan omaa peliään: voihan olla, että tästä Trumpista on jotain hyötyä, miksi siis leimata hänet edesvastuuttomaksi sälliksi.

Trumpin myötä mikään liioittelu (”sairaalan lattia lainehti verestä”) ei ole yliampuvaa. Sanoista on tullut kliseitä, mikään ei hätkähdytä. Jos uskoisin salaliittoteorioihin näkisin tässä jonkin maailmanlaajuisen juonen, johon meidät on kiedottu mukaan. Mutta kun en ole salaliittomiehiä, täytyy yrittää pärjätä vähäisellä järkiparalla.

Trumpin vastine vanhalla mantereella on Vladimir Putin, joka on perinteisempi suurvaltajohtaja. Hänkin on omaksunut suurellisia visioita Venäjästä – totta tai tarua, mutta Putinille itselleen tavoitteet taitavat olla reaalimaailman faktoja. Länsi on piirittänyt Venäjän ja siksi Venäjän pitää olla jatkuvassa valmiudessa.

Mikä on Putinin ja Trumpin keskinäisen kanssakäymisen – sielujen sympatian - clue? Epäilen, että se paljastuu vasta joskus monien vuosien päästä.

Mitkä käsitteet liittäisin maailman kolmeen suureen? Kiina on niin potentiaalinen maailmanvaltias, että vain se itse voi tuhota mahdollisuutensa. Yhdysvallat on asemiaan menettävä suurvalta, jolla on pakkomielle todistaa suuruuttaan (vielä vuonna 1950 Paul Nitzen johtama komitea julisti raportissaan, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa). Venäjä on heikoimpana kolmesta valinnut uhoamisen ja maailmansodalla pelottelun vaikutuskanavakseen.

:::::::::::::::::::

Trumpin naisseikkailut alkavat näyttää loputtomalta saippuasarjalta, jossa tutkivaan journalismiin vakavasti suhtautuvien uskottavuus joutuu kovalle koetukselle. Mikä on ajojahdin ja objektiivisen argumentoinnin välinen hämärä ero?

Poliittista satiiria TV:ssä on harjoitettu ehkäpä 1960-luvun alusta lähtien (näyttöjä vanhemmistakin tapauksista voi toki olla). Englannin televisioon ilmestyivät ensimmäiset poliittiset satiirit Profumo-skandaalin aikoihin. Tarjosihan saarivaltakuntaa ravisuttanut skandaali fiktiotakin herkullisemman tarinan, johon oli sekoittuneena kylmän sodan kauhukuvia, vakoojia, lihaksia ja niveliä verryttäviä osteopaatteja, ministereitä, kauniita naisia, seksiä, rikkaita omistajasukuja ja kiihottavia sattumuksia kaikkien näiden välillä. Ja kansa seurasi tapahtumia herpaantumattomalla mielenkiinnolla.

Entä jos kaikki tämä menee överiksi: parodia on todellisempaa kuin todellinen elämä? On jo melkoinen saavutus päästä parodiassa samaan mihin päästään poliittisessa draamassa.

::::::::::::::::::::::

Tämän poliittisen asetelman höysteenä ovat säännöllisin välein toimitettavat vaalit. Niissä valtaa pitäviä vaihdetaan tai sitten – toisessa ääripäässä – ainakin näennäisen demokraattisesti valitaan sama johtaja kerta toisensa jälkeen uudelleen. Kansakin on tinkinyt kansanvallasta: samoilla vallanpitäjillä mennään, kun kerran tähänkin saakka on pärjätty ja siinä sivussa vaalikarjaa hellitään mukavilla pikku lahjoilla.

Lobbareiden määrä on hämmentävä, heitä parveilee pilvin pimein valtaa edustavien seurassa. Kari Huhta mainitsee ammattiyhdistyksen vahvana esimerkkinä lobbarikoneistosta (ja vertaa sitä Yhdysvaltain Kansalliseen kivääriyhdistykseen NRA:han). Hän ei mainitse porvarimediaa lobbauksen mahtiesimerkkinä Suomessa. Ehkä olemme niin tottuneet porvarimedian ”sitoutumattomuuteen”, että sitä ei tarvitse enää mainita. Tai sitten kirjoittaja ei halua sahata oksaa, jolla istuu.

Huhta oivaltaa hyvin politiikan, siihen kohdistuvan parodian ja viihteen kolmiyhteyden. Tässä epäpyhässä kolminaisuudessa viihde tarjoaa eskapismia, mahdollisuuden paeta kaikkea tapahtunutta hyväksyttävällä ja miellyttävällä tavalla. Onhan mukavampaa seurata jääkiekon MM-kisoja, jos vaihtoehtona ovat Iranin tai Pohjois-Korean ydinaseiden kehittämismahdollisuuksien loputon pohdiskelu. Parodia on osa viihdettä , mutta tarjoaa samalla mahdollisuuden naureskeluun reaalipolitiikan kustannuksella.

Trumpin kaltaisen viihdehahmon ytimeen pureutuminen ei taida onnistua muutoin kuin parodian keinoin, koska Trump uskoo itseensä: hän on diilintekijä, joka ei usko tavanomaisiin kaupantekotapoihin. Kannatus noudatettavalla politiikalla hankitaan ”tekemällä Amerikasta suuri”. Ihmisten itsetuntoa hyväillään antamalla kuva, jossa tavallinen äänestäjä on osa jotain suurta tarinaa.

Pilkanteko politiikan kustannuksella on kaksiteräinen miekka. Parodialla voidaan paljastaa jotain oleellista politiikan muutoin hämärään jäävästä rakenteesta tai sisällöstä. Samalla kuitenkin politiikan arvostukseen voidaan vaikuttaa negatiivisella tavalla, koska pilkka näivertää politiikan uskottavuutta. Varsinkin ne, jotka suhteutuvat muutoinkin politikkaan skeptisesti saavat lisää vettä myllyynsä: onhan nautittavaa naureskella julkisuuden henkilön kustannuksella.

Kari Huhta näyttää valavan uskoa liberaalin demokratian oikeusvaltioperustaan. Sen nimiin olen itsekin vannonut. Kysymys on siitä kestääkö demokratia painetta. 1940-luvun alussa maailmassa oli ehkä vain kymmenkunta demokratiaa (Suomi juuri ja juuri rajatapauksena mukana joukossa). Nyt ollaan samantapaisten haasteiden äärellä. Maailman valtioiden jatkuva demokratisoituminen on osoittautunut haaveeksi vain.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Länsirintamalta ei mitään uutta

Lyhyt uutinen meille tavallisille kansalaisille:

”Jussi Niinistö allekirjoitti Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltojen puolustusaiejulistuksen Washingtonissa tiistaina. Puolustusministeri arvioi, että julistuksen tärkein anti on harjoitusyhteistyön tiivistämisessä.” Ei siis mitään sellaista, mihin kansalaisten pitäisi kiinnittää erityistä huomiota. Kysymys on täysin rutiiniluonteisesta yhteistyöstä.

Yksi harvoista, joka kiinnitti huomiota asiaan oli Erkki Tuomioja, joka kysyi ”haluammeko USA:n sotilaita Suomeen?” Jussi Niinistö vastasi tahallisen mielenosoituksellisesti ja nenäkkäästi ”kyllä”. Tähän on tultu.

Tuomioja viittasi Yhdysvaltain päätökseen irrottautua Iranin ydinsopimuksesta. USA antoi jälleen kerran vihjeen tai varoituksen: voimme perua solmimiamme sopimuksia. Keskeiset Länsi-Euroopan maat sen sijaan ovat ilmaisseet halunsa pitää kiinni suurella vaivalla solmitusta sopimuksesta. Tuomiojan mielestä tilanne on maailmalla niin vakava, että lisää sopimuksia ”sotilaallisen yhteistyön tiivistämisestä” entisten päälle ei tarvita. Varsinkin jos sopimuskumppani on epäluotettava.

Mitä on tapahtumassa maailmalla? Iran ja Israel ovat sodan partaalla. Syyriassa on niin paljon vieraiden hallitsemia alueita, että kukaan ei ota selvää yksityiskohtaisesti minkälainen valta-asetelma siellä on tällä hetkellä. Yhdysvallat on toimittanut uusia ohjuksia Ukrainaan. Vastavalittu Venäjän presidentti on pitänyt sotaisia puheita.

Suomi näyttää osallistuvan aktiivisesti näihin kansainvälisen kilpavarustelun pyrkimyksiin.

Suomen johto ilmoittaa tilanteen olevan vakava. No, niinhän se on, mutta pitääkö sitä ehdoin tahdoin kärjistää uusilla sopimuksilla. Uudet sopimukset esitetään vanhojen jatkeina, eli väitetään, että oikeastaan mitään uutta ei ole tapahtumassa. Aletaan olla jälleen tilanteessa, jossa todetaan, että ”näistähän on päätetty jo aiemmin”. Länsirintamalta ei siis mitään uutta.

Yhdysvaltain, Ruotsin ja Suomen välinen sopimus on käynyt eduskunnassa, mutta salaisuuden verhon alla. Yleisellä tasolla menettelyä ovat kritisoineen vasemmistoliiton Markus Mustajärvi ja Paavo Arhinmäki.

Iltasanomat on uutisoinut tapahtuneesta seuraavasti:

”Ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntaa informoitiin aiejulistuksesta huhtikuussa, mutta niiltä ei pyydetty asiaan kannanottoa. (Valiokuntien) jäseniltä vaadittiin asiassa myös täyttä vaiteliaisuutta, kunnes puolustusministeriö tiedottaa sopimuksesta julkisuuteen.”

Ja edelleen:

”Julkisuudessa sopimuksen ei ole kerrottu tuovan maiden väliseen yhteistyöhön mitään uutta, vaan se vain `täydentää ja kokoaa yhteen aikaisemmin sovittuja asiakokonaisuuksia´.”

Ei ihme, että Mustajärvi ja Arhinmäki protestoivat sopimusten solmimista ”jos se ei tarkoita mitään”. Vaikka sopimuksen pääpiirteet ovat olleet julkisuudessa, asiaa on käsitelty mitä suurimman salaisuuden vallitessa.

Sopimuksesta voi kuulemma keskustella sen jälkeen, kun sopimus on solmittu. Eduskunnalle on osoitettu, mikä sen valta on tosiasiassa. Tällaiset sopimukset selitetään parhain päin: ”aiesopimushan ei velvoita Suomea millään lailla, eikä se ole oikeudellisesti sitova”.

:::::::::::::::::::

Käsittääkseni emme ole akuutin kriisin partaalla, mikä selittäisi päätöksentekijöiden suppeaa määrää. Puolustusministeri esiintyy ylimielisesti ikään kuin hänellä olisi täysi valta päättää asioista yksin.

Kun piiri on pieni, joka päättää, voi se informoida esimerkiksi ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntaa vain tarpeelliseksi katsomallaan tavalla.

Kaikki tämä kertoo yliolkaisesta suhtautumisesta parlamentaariseen asioiden käsittelyyn.

::::::::::::::::

Entä Nato? Sotilaallista yhteistyötä koskevia sopimuksia on vuosien varrella tehty tuhkatiheään. Mihin saakka on sitouduttu puolustusyhteistyössä tosiasiassa? Odotetaan kai, että kansalaiset lopulta kyllästyneinä toteavat, että kun näin pitkälle on menty, niin mennään päätyyn saakka. Epäilenpä vahvasti, että kansalaiset eivät lähde tähän peliin mukaan. Siksi on edesvastuutonta piilotella todellisia aikeita : ”ollaan olevinaan, ettei oltaiskaan”. Hivuttaminen siis jatkuu, kuten olen monesti todennut.

perjantai 11. toukokuuta 2018

Plagiointi ja lähdekritiikki

Olen näissä blogikirjoituksissa pyrkinyt noudattamaan tiettyjä periaatteita. Ensinnäkin muodon osalta olen pyrkinyt kirjoittamaan pienimuotoisia tutkielmia, esseitä tai ”aineita”. Aineet ovat tuttu kirjoittamismalli jo kouluopetuksen ajoilta. Niissä oli selkeä rakenne: alku, keskikohta ja loppu. Perimmältään kirjoitan siis edelleen ”aineita”.

Jokainen kirjoitus on pieni tutkielma, jossa käytetään lähteitä. Olen elämäni varrella pyrkinyt keräämään mahdollisimman laajan yleissivistyksen. Useimmiten aiheet, joista kirjoitan ovat minulle tuttuja monista eri yhteyksistä. Pohjatieto antaa mahdollisuuden hakeutua kiinnostavien lähteiden äärelle. Kriittisesti suoritetun internethaun merkitys on valtava etu menneisiin aikoihin verrattuna.

Oma opiskelu-urani tuotti kaksi pro gradu-työtä ja lukuisan määrän seminaariesitelmiä, joiden oppien pohjalta olen myös toteuttanut pienimuotoisia kirjoitelmiani. Blogikirjoituksia on kertynyt vuodesta 2011 yli 1300 kappaletta. Tekstejä työstämällä pyrin ensisijaisesti säilyttämään henkisen vireyteni.

Laura Huhtasaaren ja joidenkin muiden samankaltaisten tapausten johdosta plagioinnin mahdollisuus on noussut keskustelussa pintaan. Minulla on kirjoitelmien työstöstä varsin ehdottomia näkemyksiä: kirjoitusten täytyy perustua totuudellisuuteen, faktojen tulee olla tarkkoja (nimet, vuosiluvut, tapahtumien logiikka) ja oikeinkirjoituksen tulee olla kelvollista.

Huhtasaaren plagiointi näyttää räikeältä. Paitsi että hän plagioi kirjoitusvirheineen toisen tekemää pro gradua, hän ilmeisesti myös kopioi plagioimansa työn tulokset sellaisenaan, jolloin hän ei itseasiassa antanut omaa kypsyysnäytettä opinnäytetyön muodossa. Kaiken tämän olen havainnoinut mediasta, joten olen täysin median välittämien tietojen varassa.

Tapahtuneen kommentoijista teologian tohtori Teemu Kakkuri vaikuttaa osuvimmalta arvioissaan. Hän kiinnitti huomiota siihen aivan keskeiseen asiaan, että mikään kontrolli ei voi estää plagiointia, jos siihen on haluja. Ratkaiseva asia tässäkin on yhteiskunnassa vallitseva luottamuksen ilmapiiri. Suomalaista yhteiskuntaa on pidetty luottamusyhteiskuntana, jota vastaan siis Huhtasaari toimi. Meillä luotetaan viranomaisiin ja luotamme toisiimme poikkeuksellisessa määrin. Kansainväliset vertailut todistavat pitkään tiedossa olleen asian. Tämä on hieno arvopääoma ja merkki liberaalin demokratian suuresta voitosta.

Keskustelussa on harhauduttu osin vikateille: ei opinnäytetyön kriteerejä voi asettaa sen mukaan, kuinka paljon voi maksimissaan lainata sitaatissa. Kakkuri aivan oikein toteaa, että opinnäytetyössä liika lainaaminen on väärin, vaikka käyttäisikin lainausmerkkejä.

Toinen linja, jota Huhtasaaren ”ymmärtäjät” ovat tuoneet esille on, että Jyväskylän yliopisto – vanha oppilaitokseni – on lepsuillut, joten sitä on syytettävä siitä, että Huhtasaaren plagiointi hyväksyttiin aikoinaan. Tietenkin yliopiston kontrolli petti, mutta se ei tippaakaan lievennä Huhtasaaren väärää menettelyä.

”Ohjaajan olisi pitänyt antaa oikeat ohjeet” on seuraava tekosyy. Pro-gradu on kypsyyskoe, jossa oman päättelykyvyn pitää riittää sen yksinkertaisen tosiasian toteamiseen, että naapurin tutkielmaa ei voi tässä laajuudessa - ja ilman lähdeviitettä – käyttää hyväksi.

Sitten on vielä ”ajojahtisyndrooma”. Kun mitään muuta ei keksitä, voi heittää tämän luun kriitikoiden kaluttavaksi. Sitähän ei tarvitse perustella millään tavalla, kun osa kannattajista uskoo ajojahtiargumentointiin ilman yhtäkään näyttöä.

Minun opiskeluaikoinani 40 vuotta sitten ei tietenkään ollut ohjelmapohjaista kontrollia. Luottamus tuntui olevan korkealla tasolla. Pieni varaus on syytä jättää: ehkä aika on kullannut muistot.

Huhtasaari tekisi sekä itselleen että tälle problematiikalle suuren palveluksen jos hän ottasi nöyrästi haasteen vastaan ja tekisi aloitteen ongelman ratkaisemisemiseksi. Todennäköisesti lopputulos sataisi hänen laariinsa.

::::::::::::::::

Kakkuri aivan oikein toteaa paperimuodossa olevien lähteiden tarkan läpikäynnin olevan mahdotonta. Ohjelmapohjainen opinnäytetöiden plagiointitarkastus on taas varsin tuore asia ja koskee vain sähköisessä muodossa olevia tutkielmia.

Huomaan noudattavani opiskeluaikojen perinnettä kirjoitustyössäni. Objektiivisuuden nimiin vannominen on liian helppoa, niinpä olen käyttänyt ilmaisua objektiivisuuteen pyrkiminen. Eri asia on, että näkemykset voivat eri henkilöillä vaihdella huomattavastikin samojen faktojen pohjalta. Ja niin pitääkin olla mielipiteenvapauden olosuhteissa. Oma ajattelu pitää voida tuoda esille ilman pelkoa. Tähän voisi joku lisätä, että nimenomaan netti on mahdollistanut tiedon laajan levityksen, mutta samalla ikäväsävyisen leimaamisen. Kaikella on hintansa!

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Veikko Vennamo – populisti, jääräpää ja toisinajattelija

”Vennamo. Mies ja hänen puolueensa” (Art House, 2018) on Aarni Virtasen kirjoittama elämäkertateos politiikan monitoimipopulistista, Veikko Vennamosta. Nykypopulisteja verrataan aina Vennamoon haluttiinpa tätä tai ei. Luotaan ohessa omia muistikuviani Vennamosta Virtasen johdattelemana.

Kirjan nimi on kuivahko, lieneekö laskettu, että värikkyyden tuo Vennamon elämä. Ei kirjaa tarvitse tässä tapauksessa myydä räväkällä otsakkeella.

Meille, jotka elimme elämäämme Vennamon ollessa mukana politiikassa, hän oli ja on tavallaan liiankin tuttu. Ajattelin jopa, että tuskin miehestä löytyy mitään uutta kerrottavaa. Mutta eihän se ole tietenkään elämäkerran päätarkoitus, vaan kertoa mahdollisimman objektiivisesti eri puolia valottaen kohteestaan - tällä kertaa miehestä nimeltä Veikko Vennamo.

Hämmästelin, kun muutamat luokkatoverini oppikoulussa – valmistauduttaessa vuoden 1968 presidentinvaaleihin – olivat Vennamon vietävissä. En todellakaan ymmärtänyt Vennamon vetovoimaa.

Kun olen hyvin populismikriittinen yleensäkin, niin ei Vennamon politiikkakaan saanut minussa oikeastaan minkäänlaista vastakaikua. Myöhemmin olen oppinut ymmärtämään jollakin tasolla esim. Vennamon monilta osin oikeutettua Kekkos-kritiikkiä. Suomen politiikka aivan ilmeisesti kuitenkin tarvitsi Vennamon kaltaista ihmistä ja vennamolaisuutta ilmiönä, sitä lienee turha kieltää.

Vennamon menestyksen perustana voidaan pitää ”unohdetun kansan puolustamista”. Käsitteet ”rötösherrat kuriin” ja ”seteliselkärankaiset” taas kuvaavat hänen kaunaansa – oikeutettua tai ei – isokenkäisiä kohtaan. Väärinkäytöksiä luoja paratkoon tapahtui, mutta summittaisesti tapahtunut vastustajien massiivinen niputtaminen yhdeksi kelvottomaksi ryhmäksi oli liian paksua. Vennamon ehdottomuus ja vain vaivoin peitelty luotaantyöntävä vallanhimo loitonsivat ainakin minua hänen henkilöstään ja politiikastaan. Ilmiönä hän edusti populismin ensimmäistä merkittävää sukupolvea Suomessa yhtä lailla kuin perussuomalaiset edustavat toista sukupolvea.

En aio käydä teosta ja Vennamon elämää läpi systemaattisesti vaan keskityn joihinkin Vennamolle luonteenomaisiin piirteisiin ja hänen politiikkansa luonnehdintoihin. Vertaan samalla Aarni Virtasen käsityksiä omiini. Erityisesti kiinnostaa kirjoittajan käsitys Vennamon jättämästä perinnöstä ja suhteesta perussuomalaisiin, joka on tärkeä osa suomalaisen populismin historiaa.

Vennamon profiilissa kohokohdiksi nousevat evakkojen asuttaminen sodan jälkeen, välirikko Kekkosen kanssa taisteltaessa maalaisliiton johdosta, Honka-liitto ja noottikriisi (jonka käsittelyssä teoksen kirjoittaja valitsee lähes hygieenisen puolueettomuuden linjan), SMP:n nousu ja tuho, populismin sanansaattajan rooli, maaseudun vähäväkisten puolestapuhujan rooli elinkeinorakenteen murroksessa, Kekkosen ajan kahleista vapautuminen sekä hallituskelpoisuuden saavuttaminen Koiviston Suomessa.

Vennamon poliitikon uran varhaishistoria paljastaa hänen myöhemmän ajattelunsa syvät juuret: hän oli rötösherrajahdissa 1940-luvulta lähtien ja ulkopoliittinen linja oli korostetusti Paasikiven linja, ei Paasikiven-Kekkosen linja.

Vennamo kyseenalaisti puolueensa, maalaisliiton päätöksiä jatkuvasti 1950-luvun kuluessa. Hänen ympärilleen kehkeytyi oppositio, joka ei kuitenkaan – Vennamon huippukorkeista henkilökohtaista äänimääristä huolimatta – pärjännyt puolueen enemmistölle. Viisikymmentäluvun lopulla ajauduttiin sovittamattomiin ristiriitoihin. Vennamon pyrkimys puolueen puheenjohtajaksi ja tavoitteessa epäonnistuminen johti lopulta oman puolueen Suomen pientalonpoikien puolueen (SMP:n edeltäjä) perustamiseen. Vennamon menestyksen kulmakivi olivat juuri pienviljelijät, jotka eivät saaneet tarpeeksi tukea maalaisliitolta. Vennamon 1960-luku oli kaiken kaikkiaan vaikea: hän putosi eduskunnasta vuoden 1962 vaaleissa ja vaikka seuraavat vaalit toivatkin paikan takaisin, säilyi puolue minikokoisena.

Puolue vaihtoi nimensä Suomen maaseudun puolueeksi (SMP) vuonna 1966. Vennamon tiukka pienviljelijöitä puolustava linja sai vihdoin vastakaikua. SMP:n suuri hetki koitti vuoden 1970 vaaleissa, jossa puolue sai 18 kansanedustajan paikkaa aiemman yhden sijasta.

Vennamon menestyksessä televisiolla oli merkittävä rooli. Hänen alituisesti toistuva ”unohdetun kansan puolesta” -hokema puri tehokkaasti sähköisen viestimen kautta potentiaalisiin äänestäjiin.

Vennamo yritti luoda itsestään kuvan aidoista aidoimpana maaseudun, oikeudenmukaisuuden ja ”asialinjan” kannattajana ja puolustajana. Vennamo oli pragmaattinen eikä perustanut toimintaansa mihinkään ideologiaan. Samalla hän kuitenkin loi tahattomasti kuvaa itsestään opportunistina, joka eteni sitä reittiä, josta parhaiten pääsi eteenpäin - ilman tunnontuskia periaatteellisista asioista.

Kaikki Vennamossa sitoutui itsekeskeisesti häneen itseensä, Veikko Vennamoon. Syystäkin puolueen nimi, SMP luettiin: Sirkka, Minä ja Pekka. Puolueen hajoaminenkin on luettavissa Vennamon ehdottomuuden tiliin. Hän yritti pitää kaikki langat käsissään vielä senkin jälkeen, kun puolue paisui 18 kansanedustajan suuruiseksi - epäonnistuen siinä.

:::::::::::::::::

Mikä merkitys SMP:n ja Vennamon perinnöllä on ollut perussuomalaisten nousulle? Virtanen määrittää ensin politiikassa tapahtuneet muutokset. Avainasiaksi hän nimeää median roolin muuttumisen, joka on myös perussuomalaisten nousun taustalla. Politiikka on henkilöitynyt ja netti määrää paljolti tiedonvälityksen suunnan. Samalla tiedonvälitys on muodostunut epäluotettavammaksi.

Yritettäessä löytää pienintä yhteistä nimittäjää kahdelle populistiselle ilmiölle joudutaan vaikeuksiin. SMP oli hyvin sidottu omaan aikaansa. Vennamo ei ollut maahanmuuttokriittinen, eikä hän ollut myöskään EU-vastainen. Sen sijaan hän oli hyvin vahvasti ääriliikkeitä vastaan! Niin, jääkö tähän mitään yhteyttä SMP:n ja perusuomalaisten väliin!

Vai onko niin, että Virtasen haastattelema Pekka Vennamo tulkitsee isäänsä, Veikko Vennamoa omien liberaalien kantojensa suodattamana? Todella vaikeaa arvioida, koska ajat ovat rankasti muuttuneet Veikko Vennamon loiston päivistä. On syytä kysyä, olivatko SMP:n peruskannattajat maahanmuutonvastaisia ja EU-kriittisiä niin kuin Timo Soini on väittänyt (vaikka Veikko Vennamo olisikin ollut toista mieltä). Totuudenperäistä vastausta on vaikea saada.

SMP:tä ja perussuomalaisia yhdistää ehkä se, että molemmat loivat kuvan itsestään turmeltumattomina vanhojen poliittisten puolueiden vastustajina.

Aarni Virtanen toteaa, että perussuomalaisten kannattajat edustavat liikkuvia äänestäjiä ja puolueen kannatus riippuu paljolti, miten politiikassa onnistutaan. Mitään vakiintunutta pohjaa ei ole. Lupausten pettäminen oli pääsyy persujen kannatuksen romahtamiseen vuosina 2016-2017. Se siitä turmeltumattomuudesta!

Molemmat puolueet jakautuivat: perussuomalaiset hallitusvastuun alla ja SMP poikkeuslakikiistan takia. Näennäisesti historia toistuu, mutta päätöksentekoympäristö on toki muuttunut. Yhtäläisenä piirteenä molemmissa tapauksissa oli, että eduskuntaryhmä kasvoi yhtäkkisesti. Mukaan tuli poliittisesti ja ideologisesti sekavaa ainesta, jota johto ei lopulta hallinnut.

Timo Soini on pitänyt itseään Veikko Vennamon opetuslapsena. Vennamon tiukkapipoinen periksiantamattomuus (Vennamo kannettiin ulos eduskunnasta toukokuussa 1974 uppiniskaisuudesta) on vaihtunut Soinin lupsakkaaksi huulia viljeleväksi hahmoksi. Molemmat viljelivät sanavalmista populistista retoriikkaa. Molempien viestien kantavuus perustui toistoon.

Se, että nämä kaksi hahmoa eivät ole suoraan verrannolliset – kaukana siitä – johtuu osin aikakausien erilaisesta luonteesta. Teollistuva agraari-Suomi on vaihtunut palveluvaltaiseksi pikkukaupunki-Suomeksi. Aatteen kestävyydessä ja selkeydessä Vennamo lyö Soinin. Perussuomalaisten sloganista, ”työväenpuolueesta ilman sosialismia”, nykyiseen epämääräiseen konservatiiviseen ideologiaan on pitkä matka.

::::::::::::::::::::

Aarni Virtasen suhde kohteeseensa on neutraalin ymmärtävä, mutta ei kritiikitön. Näin hän välttää elämäkertakirjoittajan suurimman ansan eli kirjoittajan tykästymisen kohteeseensa. Kirjasta saa hyvän ja erittelevän kuvan eräästä Suomen politiikan toisen maailmansodan jälkeisen ajan mahtimiehestä ja persoonallisuudesta.

Vennamo käytti tietojaan, taitojaan ja älyään propagandan ja manipuloinnin välineenä. Kaikkien todisteiden mukaan hänellä oli kuitenkin loistava yleissivistys ja hän säilytti laaja-alaisen kiinnostuksensa maailman asioihin vanhoille päivilleen saakka. Määrittikö Vennamon kohtalon hänen ehdottomat poliittiset päämääränsä vai hänen periksiantamaton luonteenlaatunsa? Taidan kallistua jälkimmäisen kannalle.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Britit ja amerikkalaiset - eripuraiset rakastavaiset?

Oli kesä 1945. Winston Churchill oli juuri hävinnyt parlamenttivaalit tavalla, jota kukaan ei olisi uskonut, ei edes työväenpuolue, joka nousi valtaan jättimäisen vaalivoiton turvin. Vain kolme kuukautta aiemmin keväällä 1945 britit olivat juhlineet voittoa sodassa, jota pidetiin Churchillin triumfina. Harvoin jos koskaan länsimaiden historiassa historian lehti on kääntynyt näin nopeasti.

Britit olivat vain saaneet tarpeekseen kaikesta, mikä liittyi sotaan. Se lienee ainoa pätevä selitys vaalin tulokselle. Valtaan nousi Clement Attlee, joka lupasi kansakunnalle ”uuden Jerusalemin”. Erityisesti sosiaalipolitiikka koki myllerryksen. Suunnitelmakin oli valmiina. Liberaali poliitikko William Beveridge oli suunnitellut uuden sosiaalipoliittisen ohjelman jo sodan aikana rauhanajan Britannialle. Se sisälsi hyvinvointivaltion mallin. Attlee kopioi Beveridgen suunnitelman hallituksensa ohjelmaksi. Mutta eipä kiirehditä tapahtumien edelle. Yhdysvallat nimittäin lähetti laskun sota-ajan tuestaan briteille. Kiittämätöntä ? Ehkä, mutta myös realiteetti. Sota oli ohi ja niin olivat ”ei enää koskaan sotaa” -julistuksetkin. Englanti oli ollut aiemmin koko maailman pankki, nyt siitä tuli suurin velallinen.

Clement Attlee oli pulassa. Suurin piirtein viimeisenä keinona hän lähetti John Maynard Keynesin - kyllä, juuri tämän kuuluisuuden - hankkimaan luottoa amerikkalaisilta. Vastaanotto oli tyly. Dokumentaristi Andrew Marria lainatakseni, jenkit sanoivat ”no, and no, and no and then maybe!”. Lopulta lainaa saatiin kovalla korolla maalle, joka amerikkalaisten mielestä oli edelleen imperialistinen ja nyt sodan jälkeen kaiken päälle vielä sosialistinenkin.

Clement Attleelle laina merkitsi mahdollisuutta sittenkin uuteen Jerusalemiin. Mutta vaikeudet eivät loppuneet tähän. Vuoteen 1947 mennessä Britannia oli jälleen tuhon partaalla. Säästösyistä suurin osa sodanaikaisesta laivastosta upotettiin. Nyt sen pelasti kylmä sota - ja amerikkalaiset. Britit saivat suurimman osuuden Marshall-suunnitelman rahoista. Vastalahjana britit saivat kantaa ison vastuun Natosta. Kuten eräs aikalainen sanoi, Marshallin suunnitelma oli kuin ”oljenkorsi hukkuvalle ihmiselle”. Ja englantilaisten elintaso koheni vihdoin.

Attlee sai vielä yhden suuren voiton, kun kaikille ilmainen kansallinen terveyspalvelu tuli voimaan vuonna 1948. Mutta imperiumi alkoi purkaantua. Clement Attlee ei tuntenut menneen kukoistuksen kaihoa Intian itsenäistyessä päinvastoin kuin Churchill, jolle se oli kirvelevä tappio ja tappio koko Churchillin maailmankuvalle. Churchill totesi happamasti, että imperiumin tappoivat lopulta britit itse.

Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Gamal Abdel Nasser kansallisti Suezin kanaalin loppuvuodesta 1956. Tässä oli imperiumin periksi antamisen viimeinen raja. Anthony Eden lupaavana uutena pääministerinä oli päättänyt lopettaa imperiumista vetäytymisen. Suez oli tuo viimeinen raja. Mitä sitten tapahtui oli toisaalta järisyttävän yllättävää, mutta samalla niin tuttua. Ei riittänyt, että YK ja Neuvostoliitto tyrmäsivät asevoimin suoritetun Suezin takaisinvaltaussodan, vaan myös Yhdysvallat Eisenhowerin suulla asettuivat ehdottomasti vastustamaan britti-imperialismin uutta tulemista. Ja mikä oli amerikkalaisten valtti ? Tietenkin raha. Lainahanat poikki, jos britit eivät vetäydy! Eden luovutti.

Britti-imperiumin alaisuudessa oli maailmansodan päättyessä vielä ¼ maailman väestöstä . Anthony Eden - Churchillin luotettu aisapari - tuhosi sekä oman poliittisen uransa, että aloitti viimeisen hitaan vetäytymisvaiheen brittiläisestä maailmanvallasta. Kun Eden saapui lomaltaan Suez-katastrofin jälkeen ja ilmoitti vetäytyvänä pääministerin tehtävistä, hän näytti lohduttomalta ihmisrauniolta. Pettymyksen syvyyttä on vaikea edes arvioida. Elettiin brittiläis-amerikkalaisten suhteiden syvintä alhoa. Ei yhteistyö amerikkalaisten kanssa ollut tämänkään jälkeen ruusuilla tanssimista. Ydinsukellusveneiden sijoittaminen Skotlantiin herätti rajuja tunteenpurkauksia 1960-luvun alussa tavallisten kansalaisten taholta.

Harold Wilson kieltäytyi lähettämästä joukkoja Vietnamiin; Korean sotaan britit olivat osallistuneet. Vasta Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin sielujen sympatia tuntui tekevän liittolaisista aidosti kumppaneita ilman varauksia. Yhteistyö Lähi-dän sodissa jatkui, vaikka presidentti vaihtui Clintonista Bushiin. Tony Blair ei ollut turhan tarkka ideologisissa asioissa.

Angloamerikkalaisuus muodostaa talousajattelussa tietynlaisen kohtalonyhteyden. Britit ja amerikkalaiset ovat viimeisen 30 vuoden ajan olleet kovan markkinatalouden lipunkantajia. Molemmat ovat painottaneet ”pientä valtiota” 1980-luvulta lähtien. Ajat ovat tosiaankin muuttuneet sitten Attleen päivien!

Työväenpuolueen Blair sen enempää kuin demokraattien Clintonkaan eivät radikaalisti muuttaneet valtion roolia suuremmaksi. Vaikka vaikutusvaltaero amerikkalaisten hyväksi on valtava, ovat britit ehkä henkisesti olleet johtotähtinä esim. uusliberalismin käytännön sovelluksissa.

Brittiläisen (tai amerikkalaisen) ja saksalaisen mallin välillä on vissi ero. Uusliberaalit ovat toivoneet, että angloamerikkalainen malli menestyisi paremmin, mutta näyttää pikemmin siltä, että saksalainen malli on läpäissyt finanssikriisin vähimmin vahingoin.

Yhdysvaltain ja Englannin suhde on siis vuosikymmenien varrella muuttunut. Niin kauan kuin britit olivat ”imperialisteja”, amerikkalaiset suhtautuivat heihin varauksellisesti, vaikka liittolaisia olivatkin. Kun britti-imperiumi murtui suhteet ovat lämmenneet riippumatta maiden johtajien puoluekannasta. Ehkä selitys on kuitenkin raadollisempi: Englanti ei ole enää USA:n kilpailija, vaan lähinnä avustaja erilaisissa kansainvälisissä konflikteissa.

Tänäkin päivänä Theresa May pyrkii säilyttämään angloamerikkalaiset suhteet asiallisella tasolla huolimatta Donald Trumpin tempoilevasta politiikasta.

lauantai 5. toukokuuta 2018

Karl Marx 200 vuotta

Karl Marxin syntymästä on kulunut 200 vuotta. On syytä palauttaa mieleen arvioni ”Kommunistisesta manifestista” vuodelta 2016. Oheinen on osittainen lainaus ja lyhennelmä kaksiosaisesta kirjoituksestani ”Kommunistinen manifesti kirjoittamisajankohdan ja tämän päivän näkökulmasta”. Käytin lähteenä tuoretta käännöstä tästä klassikosta.

Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa ovat suomentaneet Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ”Kommunistisen manifestin” (Vastapaino, 2016) perustuen Friedrich Engelsin toimittamaan saksankieliseen painokseen vuodelta 1890. Alunperinhän manifesti julkaistiin vuonna 1848. Sen ilmestymisestä on siis kulunut 170 vuotta. Kirja sisältää itse manifestin, Marxin ja Engelsin kirjoittamat esipuheet eri painoksiin 1800-luvulla sekä Mikko Lahtisen jälkisanat.

Manifesti alkaa kuuluisilla sanoilla ”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”. Marx ja Engels kirjoittavat, että kaikki mahtavat voimat Euroopassa ovat liittoutuneet tätä aavetta vastaan. Kommunismia käytettiin haukkumasanana jo tuolloin 1840-luvulla.

Kommunistista manifestia voi tarkastella aikansa tuotteena tai tulevaisuuden ennusteena. Päädyin itse erittelemään pikkukirjasta ensi sijassa 1800-luvun tuotteena, josta käsin teen tarvittaessa hyppyjä nykyisyyteen.

Marx ja Engels eivät puhu manifestissa kapitalisteista vaan porvaristosta, jolla he kuitenkin tarkoittavat modernia kapitalistien luokkaa. Proletariaatti taas on modernien palkkatyöläisten luokka, johon kuuluvat ovat vailla omia tuotantovälineitä.

::::::::::::::::::::

Kommunistinen manifesti on parhaimmillaan kapitalismin (porvarillisuuden) erittelyssään. Se osoittaa vakuuttavasti porvarillisen järjestelmän vahvuudet eikä kätke järjestelmän musertavaa ylivoimaisuutta.

Yhtä kiistämättömästi teollistumisen myötä syntyi yhteiskunnallinen tilanne, jossa ihmiset elivät kaupunkien röttelöissä suuressa köyhyydessä.

Suurin este manifestin ohjelmien toteuttamiselle johtui käsittääkseni vähittäisestä kansanvaltaistumisprosessista Euroopassa ja sen sisällä pyrkimyksestä torjua kommunistista vaikutusta luomalla eläke- ym. järjestelmiä 1880-luvulta lähtien.

Marxin elämäkerroista olemme voineet lukea, että vallankumouksen odotus oli kaikenaikaista ja pienikin osviitta epäjärjestyksestä Euroopassa merkitsi toivetta vallankumouksen konkretisoitumisesta. Marx innostui aina Euroopan mullistusten yhteydessä, olipa kysymys hullusta vuodesta 1848 tai Pariisin kommuunista 1871. Varsinkin 1848-49 lähes koko Euroopan laajuiset vastakohtaisuudet tarjosivat vallankumousta synnyttävää sekasortoa, jota ”Kommunistisen manifestin” jälkisanoissa Mikko Lahtinen erittelee.

Marx oli luultavasti liian aikaisin liikkeellä. Esim. Ranskassa teollisuusväestö oli Kommunistisen manifestin julkaisemisen aikaan keskittynyt vain suurimpiin kaupunkeihin. Maaseudulla vahvoilla olivat maaseudun omistava väestönosa, suurtilallisista pientilallisiin ja pikkuporvareihin, jotka eivät olleet otollisia ryhmiä Marxin vaikutukselle. Teollisuustyöväestö ei ollut Kommunistisen manifestin julkaisemisen aikaan muuallakaan kehittynyt vallankumoukselliseksi osaksi yhteiskuntaa. Mutta vähän ajan päästä oli jo liian myöhäistä.

Kuvaan astuivat länsimaista yhteiskuntaa vakauttavat ja kommunismia torjuvat toimenpiteet. Teollinen vallankumous ei tapahtunut ryöpsähtämällä, vaan pitkän aikavälin kuluessa, jolloin vastakkainasettelua ehdittiin Länsi-Euroopassa (mutta ei Venäjällä) suitsia ja sosiaalisella lainsäädännöllä.

Ei syntynyt ylvästä kommunistista etujoukkoa viemään aatetta eteenpäin.

Manifestin jälkisanoissa Mikko Lahtinen toteaa oivasti, että Euroopan hullun vuoden 1848 tapahtumissa sekä ”porvarit” että ”proletariaatti” jakautuivat pieniin tai isoihin osajoukkoihin, joilla oli muutostarpeisiin erilaisia ja eriasteisia suhtautumistapoja. Tämä heterogeeninen kirjo monensuuntaista ajattelua ei voinut olla kovin otollinen pohja pysyville mullistuksille.

Marx itse tajusi tilanteen todetessaan, että ”Ranskassa proletariaatti on keskittynyt hajallaan sijaitseviin erillisiin teollisuuskeskuksiin ja miltei häviää valtaenemmistönä olevien talonpoikien ja pikkuporvarien sekaan”.

Marx ja varsinkin Engels ehtivät elinaikanaan myöntää, että kehitys ei kulkenut vääjäämättä kohti kumousta vaan porvariston vastateesit, ”porvariston manifesti”, estivät tehokkaasti vallankumouksen syntyä. Vastaavasti Kommunistisen manifestin jyrkät väitteet alkoivat kirjoittajistakin tuntua liian radikaaleilta.

::::::::::::::::::

Voimme tulkita Marxia tänä päivänä myös helikopteriperspektiivistä käsin. Silloin ei tartuta yksityiskohtiin, vaan nähdään marxilaisuus ilmiönä, jota voidaan käyttää antiteesinä kapitalismin ylilyönneille. Marx on tällöin toisinajattelija, joka toimii kapitalismin nurjan puolen kritisoijana ja paljastajana ilman, että olisi kysymys reaalisosialismiin siirtymisestä.

Kun maailma koetaan hulluuden tyyssijaksi tarjoaa Marx ajateltavaa erityisesti manifestin kapitalismikritiikissään. Marxismia tosin käytetään populistisesti väärin ikään kuin konkreettisena, reaalisena ratkaisumallina talouden haasteisiin, vaikka kysymys on välineestä, jolla voidaan valaista markkinatalouden ongelmia poikkeavasta näkökulmasta. Marxia voidaan siis hyödyntää ajatuskokeen tapaan hyväksymättä silti hänen kategorisia väittämiään.

Kommunistinen manifesti on nähtävä ensisijaisesti näkymänä 1800-luvun puolivälin yhteiskunnalliseen tilanteeseen, sen ahdinkoon ja sen avaaviin näkymiin. Kirjan jälkisanoissa aivan oikein muistutetaan, että oli vaikeaa arvioida vuosisadan puolessa välissä, mihin suuntaan yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys kääntyy (reaalitodellisuus oli tuolloin tavallisen työtätekevän näkökulmasta monilta osin lannistava). Sen sijaan tulevaisuuden profetiana se ei toimi muutoin kuin oletusvaihtoehtona, jota vastaan globalisoitumiskehitystä voidaan peilata. Kehittyneissä länsimaissa on tapahtunut turhauttavaa kehitystä palkoissa ja tuloeroissa ja on ymmärrettävää, että monet hakevat vipua näkemyksiinsä Marxilta.

torstai 3. toukokuuta 2018

Paras vuodenaika

Mikä on paras vuodenaika? Jokaisella on siitä oma vankka käsityksensä. Itse olen ratkaisut kantani jo kymmeniä vuosia sitten. Se on tietenkin kevät. Tärkeintä on kuitenkin selvästi toisistaan eroavat vuodenajat, joista jokainen voi valita mieleisensä tai vaikkapa kaikki.

Joka tapauksessa luonnon herääminen lumen alta on hienoimpia kokemuksia.

On jännittävää havaita, kuinka sääkarttojen mukaan lumet ovat hävinnet aika päiviä sitten, mutta mökkitiellä puiden siimeksessä jää tai lumi pysyy kauan paikoillaan. Kokemus on opettanut varovaisuuteen: kovan lumen alta löytyy pehmeää, johon auto voi vajota mahastaan kiinni.

Kevään ajankohta määrittää ensimmäisen mökilläkäynnin. Vuodet, eivätkä keväät ole veljeksiä keskenään. Aikatauluhaitari on ulottunut maaliskuun puolesta välistä toukokuun alkuun. Välillä näytti, että kevät aikaistuu vallan lineaarisesti, mutta kuluva kevät osoitti, että kevät voi olla myös myöhässä.

Jään väri oli sinisen musta, kun tällä kertaa saavuimme paikalle. Jäälle ei ollut asiaa. Siellä se laituri taas odotti nuoralla yhteen sidottuna jäiden puristuksessa……

Vesi on tänä keväänä tosi korkealla. Itse asiassa kehitys kehittyi jo viime syksynä runsaine sateineen korkean veden kevääksi. Ja juurihan viime kesänä (loppukesästä) vesi oli todella alhaalla……

Kevääseen liitetään myös kova puurtaminen varsinkin, jos sattuu omistamaan kesämökin. Moni on ratkaissut asian vuokraamalla talvi- ja/tai kesämökin. Selviääpähän vähemmällä raatamisella.

Niin raataminen. Mitä tuo sana oikein tarkoittaa? Ei kai sitä ihminen omasta vapaasta tahdostaan raada, jos asia tuntuu vastenmieliseltä. Ja eihän se sitä olekaan. Puuhatessa nimittäin näkee omien käsiensä jäljen, vaikka ei olisikaan ihan kätevimmästä päästä.

Kevääseen kuuluvat myös yllätykset. Harva kevät on sellainen, että kaikki toteutuu odotetusti, ja yleensä ne yllätykset ovat ikävänpuoleisia. Nytkin - kuluvan keväänä - painevesi ei tullut nikottelematta kylpyhuoneen suihkusekoittajasta. Onneksi konstit olivat tiedossa eli puhdistus oli oikea lääke vaivaan.

Kompostoiva puucee on mainio keksintö. Sen tyhjennys on kevään ensitoimia. Valmista lannoitetta syntyy kevään istutuksiin ja pensaille. Samalla välttää sisä-WC:n ”raskaiden vesien” viemäröinnin. Harmaiden vesien kanssa kyllä pärjää.

:::::::::::::::::::::::::

Joutsenten mekkala täyttää ilman sepelkyyhkyn etäiseen huhuiluun sekoittuen. Onneksi joutsenen ääni kuuluu viereiseltä lahdelta metsän vaimentama. Satun omistamaan mökin järven rannalta, jossa jäät lähtevät säännönmukaisesti normaalia eteläsuomalaista aikataulua myöhemmin. Joutsenet joutuvat seisoskelemaan jään päällä toisiaan viihdyttäen. Oheinen kuva kertoo näkymän klo 5 eräänä huhtikuun lopun aamuna sumun vasta pikkuhiljaa hälvetessä.

Tänä vuonna ei näytä olevan kovin paha myyrävuosi, joten pihaa ei ole myllätty, kuten joskus pahimmillaan. Ei kun sammaleen torjuntaan kalkitsemalla nurmikko.

Huhti-toukokuussa itikat eivätkä hirvikärpäset vaivaa. Joillekin ne ovat todella kiusallisia kumppaneita.

Kevään toistuvat työt tuntuvat joskus turhauttavilta, mutta lopputulos palkitsee….. Joskus sitä miettii, miten tuleva sukupolvi suhtautuu tähän kaikkeen. Ajat muuttuvat ja ihmisten mieltymykset niiden mukana. Kun omat varhaiset juuret ovat 1950- ja 1960-luvun mökkikulttuurissa, on helppoa sisäistää kesämökin rutiinit. Meidän jälkeemme jäävät ja tulevat saattavat asettaa elämän tärkeysjärjestyksen aivan uusiksi…..

Täytyypä muistuttaakin, että terassihuonekalut täytyy käsitellä puuöljyllä säännöllisin välein…

tiistai 1. toukokuuta 2018

Onko heimokulttuuri taantumisen merkki?

Foreign Policy -lehdessä, artikkelissa A Liberal Defense of Tribalism (1/2018) antropologi Lawrence Rosen käsittelee politiikan heimottumista. Heimottuminen sinänsä on vanha asia, mutta nyt Rosen yrittää päivittää käsitteen vastaamaan tätä päivää. Testailen tässä kirjoituksessa heimottumista omien käsitysteni varassa enkä viittaa suuremmin tieteellisyyttä tavoittelevaan käsiteympäristöön. Kysymys on siis kyökkifilosofin pohdinnoista….

Heimottuminen on nähty eräänlaisena politiikan taantumisena primitiivisemmäksi. Sitä ilmentää poliittisen kentän polarisoituminen ja kompromissien puute: ”rule or die”. On luontevaa nähdä, että vihan ja väkivallan syynä on heimoutumisen rakenne, jossa usein usko on uskoa vastaan.

Rosen yrittää selvästi päästä eroon heimottumisen syvistä juoksuhaudoista yhteistyöhön kannustaviin rakenteisiin. Mutta löytyykö ratkaisu primitiivisten heimokulttuurien käytänteistä?

Yksi heimottumisen ilmenemismuodoista on autoritaarisuuden vahvistuminen. Samaan aikaan luottamus politiikkaan on heikentynyt. Tuoreessa Voima-lehdessä (3/2018) viitataan luottamusta luotaaviin tutkimuksiin, joita on tehty viime vuosina, ja joista ilmenee, että suomalaiset luottavat poliisiin, puolustusvoimiin ja oikeusjärjestelmään, siis julkisiin instituutioihin, mutta eivät poliittisiin puolueisiin. Puolueisiin luotti vuonna 2009 vain 15 prosenttia ja lehdistöönkin alle puolet vastaajista. Sen sijaan poliisiin luotti 92 prosenttia vastaajista. Viime aikaiset poliisiin kohdistuneet väärinkäytösepäilyt ovat saattaneet tosin laskea luottamusta lainvalvojaa kohtaan, mutta mihinkään romahdukseen en jaksa uskoa.

Poliittisin puolueisiin kohdistuva luottamuksen puute on kansanvallan kannalta vaarallista (joskaan ei yllättävää nykyisen populismin keskellä), koska edustuksellinen demokratia perustuu käytännössä poliittisiin puolueisiin. Politiikka on monelle sylkykuppi, jota käytetään oman pahoinvoinnin ulkoistamiseen. Siihen on luotu odotuksia, joihin kätkeytyy valmiiksi sisäänrakennettu pettymys.

Populismi on omalta osaltaan muokannut, ”heimottanut” poliittista kenttää. Samaan aikaan, kun poliittinen kenttä on saanut vaikutteista heimottumisesta, puoluekenttä on muotoutunut uudelleen. Poliittiset puolueet eivät siis ole häviämässä mihinkään, vaan heimottumisen myötä on muodostunut uusia puolueita tai vanhat puolueet ovat löytäneet toisensa, joskus jopa äärilaidoilta. Olemme siis siirtyneet - väitteen mukaisesti - aikakauteen, jossa sanokamme maahanmuuton vastustajat, feministit, rasistit, koulutuksellista statusta ylläpitävät jne. muodostavat uusia, lujasti omaan asiaansa uskovien kategorioita, nimettäköön ne vaikka heimoiksi.

Samaan aikaan viihteen päälle vyöryvä voima palastelee reaalimaailman osiin, joista sitten osaksi muodostamme maailmankuvamme. Sekaannus kansalaisten keskuudessa on ilmeinen eikä edustuksellisen demokratian puoluerakenteena ilmenevä järjestäytyminen ole ainakaan selkiintymään päin ihmisille. Sitähän osoittaa edellä mainittu politiikan heikko luottamusindeksi kansalaisten keskuudessa.

Rosen muodostaa kuvan, jossa tribalismi ei ole muinaisiin kulttuureihin perustuvaa, eikä se välttämättä ole edes ongelma, vaan parhaassa tapauksessa jopa ratkaisu haasteisiin. Rosen ottaa esille esimerkkejä, joissa heimot voivat olla vihollisia keskenään, mutta voivat myöhemmin liittoutua keskenään yhteisen asian puolesta.

Ymmärrän niin, että Rosen pyrkii löytämään kokemusperäistä oppia heimokulttuureista löytääkseen ratkaisuja nykyisen poliittisen vihapuheen torjumiseen. Mutta voidaanko esimerkiksi nykyisen Irakin alueen 150 heimoa verrata poliittisiin puolueisiin?

Joka tapauksessa teräväreunaiset jaot esimerkiksi rotujen ja maahanmuuttajaryhmien välillä sisältävät ahdasmielisiä rakenteita samalla, kun joustavuus eri ryhmien välillä katoaa.

Miksi sitten heimottuminen on saanut niin merkittävän aseman poliittisessa kentässä? Luottamus poliittisia toimijoita kohtaan on kärsinyt kovasti siitä huolimatta, että olemme itse edustajamme valinneet. Yksi osoitus on, että äänestysaktiivisuus laskee. Heimoutuminen johtaa Shania Määttälän (Määttälän artikkeli: ”Postmodernin kuluttajan mediakäytännöt”) mukaan odottamattomiin seuraamuksiin: ”Postmodernin yhteiskunnan yksilöllistyminen johtaakin.…(ihmisten kokemassa) turvattomuuden tunteessa paradoksaalisesti (heimottuvaan) yhteisöllistymiseen”.

Määttälä jatkaa:

”Heimon jäseniä yhdistää jaetut tunteet, elämäntyylit, uudet moraaliset uskomukset, kulutustottumukset tai epäoikeudenmukaisuuden tunteet. Jokainen postmoderni yksilö kuuluu useaan heimoon, joista jokaisessa hänellä voi olla erilainen rooli. Heimoihin kuuluminen on postmodernille yksilölle tärkeämpää kuin perinteisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluminen ja postmoderni yksilö määritellään.……heimojen kautta.”

Sosiaalinen media on väline, jolla luotuja heimorakenteita pidetään yllä.

Antropologi Rosenin pyrkimys löytää heimokulttuurin sisältä ratkaisu heimottumisen kielteisinä ilmeneviin piirteisiin ei ehkä vakuuta kaikkia. Nykyisessä edustuksellisessa demokratiassa heimottuminen päällerakennettuna tai sisäänupotettuna ilmiönä hämmentää monia ihmisiä ja on luomassa edellytyksiä autoritääristen vaihtoehtojen suosion kasvulle.

Näyttää siltä, että kansanvaltaa kannattavien keskuudessakin sananvapaudesta ja oikeusvaltion periaatteista ollaan ääritilanteessa valmiita tinkimään, jotta vastuu nyky-yhteiskunnan ymmärtämisestä siirtyisi toisaalle: ”Tulisi joku, joka sanoisi….” Eikö juuri Puolassa ja Unkarissa ole edetty tähän suuntaan?

Toki ympäröivä maailma sisältää runsaasti muitakin päätöksentekoketjuun vaikuttavia tahoja, kuten etujärjestöjä, ajatushautomoja, viestintätoimistoja. Ns. lobbaus on työtä, johon suhtaudutaan ristiriitaisesti. Se ei ole yksistään kielteistä, jos päättäjä säilyttää liikkumatilansa.

Joka tapauksessa politiikan sisällöt eivät enää läheskään aina tule puoluekoneistolta, vaan hyvin monilta toimijoilta läpi yhteiskunnan. Tämäkin on yksi osoitus yhtenäiskulttuurin murtumisesta.

Lähes ainoa lääke, mikä tehoaa erilaisten - toinen toistaan hylkivien - kuppikuntien torjumiseen/hyväksyntään on sivistysvaltion taistelu tiedon ja osaamisen puolesta, jotta (yhteis)ymmärrys kasvaisi.