Veikko Vennamo – populisti, jääräpää ja toisinajattelija

”Vennamo. Mies ja hänen puolueensa” (Art House, 2018) on Aarni Virtasen kirjoittama elämäkertateos politiikan monitoimipopulistista, Veikko Vennamosta. Nykypopulisteja verrataan aina Vennamoon haluttiinpa tätä tai ei. Luotaan ohessa omia muistikuviani Vennamosta Virtasen johdattelemana.

Kirjan nimi on kuivahko, lieneekö laskettu, että värikkyyden tuo Vennamon elämä. Ei kirjaa tarvitse tässä tapauksessa myydä räväkällä otsakkeella.

Meille, jotka elimme elämäämme Vennamon ollessa mukana politiikassa, hän oli ja on tavallaan liiankin tuttu. Ajattelin jopa, että tuskin miehestä löytyy mitään uutta kerrottavaa. Mutta eihän se ole tietenkään elämäkerran päätarkoitus, vaan kertoa mahdollisimman objektiivisesti eri puolia valottaen kohteestaan - tällä kertaa miehestä nimeltä Veikko Vennamo.

Hämmästelin, kun muutamat luokkatoverini oppikoulussa – valmistauduttaessa vuoden 1968 presidentinvaaleihin – olivat Vennamon vietävissä. En todellakaan ymmärtänyt Vennamon vetovoimaa.

Kun olen hyvin populismikriittinen yleensäkin, niin ei Vennamon politiikkakaan saanut minussa oikeastaan minkäänlaista vastakaikua. Myöhemmin olen oppinut ymmärtämään jollakin tasolla esim. Vennamon monilta osin oikeutettua Kekkos-kritiikkiä. Suomen politiikka aivan ilmeisesti kuitenkin tarvitsi Vennamon kaltaista ihmistä ja vennamolaisuutta ilmiönä, sitä lienee turha kieltää.

Vennamon menestyksen perustana voidaan pitää ”unohdetun kansan puolustamista”. Käsitteet ”rötösherrat kuriin” ja ”seteliselkärankaiset” taas kuvaavat hänen kaunaansa – oikeutettua tai ei – isokenkäisiä kohtaan. Väärinkäytöksiä luoja paratkoon tapahtui, mutta summittaisesti tapahtunut vastustajien massiivinen niputtaminen yhdeksi kelvottomaksi ryhmäksi oli liian paksua. Vennamon ehdottomuus ja vain vaivoin peitelty luotaantyöntävä vallanhimo loitonsivat ainakin minua hänen henkilöstään ja politiikastaan. Ilmiönä hän edusti populismin ensimmäistä merkittävää sukupolvea Suomessa yhtä lailla kuin perussuomalaiset edustavat toista sukupolvea.

En aio käydä teosta ja Vennamon elämää läpi systemaattisesti vaan keskityn joihinkin Vennamolle luonteenomaisiin piirteisiin ja hänen politiikkansa luonnehdintoihin. Vertaan samalla Aarni Virtasen käsityksiä omiini. Erityisesti kiinnostaa kirjoittajan käsitys Vennamon jättämästä perinnöstä ja suhteesta perussuomalaisiin, joka on tärkeä osa suomalaisen populismin historiaa.

Vennamon profiilissa kohokohdiksi nousevat evakkojen asuttaminen sodan jälkeen, välirikko Kekkosen kanssa taisteltaessa maalaisliiton johdosta, Honka-liitto ja noottikriisi (jonka käsittelyssä teoksen kirjoittaja valitsee lähes hygieenisen puolueettomuuden linjan), SMP:n nousu ja tuho, populismin sanansaattajan rooli, maaseudun vähäväkisten puolestapuhujan rooli elinkeinorakenteen murroksessa, Kekkosen ajan kahleista vapautuminen sekä hallituskelpoisuuden saavuttaminen Koiviston Suomessa.

Vennamon poliitikon uran varhaishistoria paljastaa hänen myöhemmän ajattelunsa syvät juuret: hän oli rötösherrajahdissa 1940-luvulta lähtien ja ulkopoliittinen linja oli korostetusti Paasikiven linja, ei Paasikiven-Kekkosen linja.

Vennamo kyseenalaisti puolueensa, maalaisliiton päätöksiä jatkuvasti 1950-luvun kuluessa. Hänen ympärilleen kehkeytyi oppositio, joka ei kuitenkaan – Vennamon huippukorkeista henkilökohtaista äänimääristä huolimatta – pärjännyt puolueen enemmistölle. Viisikymmentäluvun lopulla ajauduttiin sovittamattomiin ristiriitoihin. Vennamon pyrkimys puolueen puheenjohtajaksi ja tavoitteessa epäonnistuminen johti lopulta oman puolueen Suomen pientalonpoikien puolueen (SMP:n edeltäjä) perustamiseen. Vennamon menestyksen kulmakivi olivat juuri pienviljelijät, jotka eivät saaneet tarpeeksi tukea maalaisliitolta. Vennamon 1960-luku oli kaiken kaikkiaan vaikea: hän putosi eduskunnasta vuoden 1962 vaaleissa ja vaikka seuraavat vaalit toivatkin paikan takaisin, säilyi puolue minikokoisena.

Puolue vaihtoi nimensä Suomen maaseudun puolueeksi (SMP) vuonna 1966. Vennamon tiukka pienviljelijöitä puolustava linja sai vihdoin vastakaikua. SMP:n suuri hetki koitti vuoden 1970 vaaleissa, jossa puolue sai 18 kansanedustajan paikkaa aiemman yhden sijasta.

Vennamon menestyksessä televisiolla oli merkittävä rooli. Hänen alituisesti toistuva ”unohdetun kansan puolesta” -hokema puri tehokkaasti sähköisen viestimen kautta potentiaalisiin äänestäjiin.

Vennamo yritti luoda itsestään kuvan aidoista aidoimpana maaseudun, oikeudenmukaisuuden ja ”asialinjan” kannattajana ja puolustajana. Vennamo oli pragmaattinen eikä perustanut toimintaansa mihinkään ideologiaan. Samalla hän kuitenkin loi tahattomasti kuvaa itsestään opportunistina, joka eteni sitä reittiä, josta parhaiten pääsi eteenpäin - ilman tunnontuskia periaatteellisista asioista.

Kaikki Vennamossa sitoutui itsekeskeisesti häneen itseensä, Veikko Vennamoon. Syystäkin puolueen nimi, SMP luettiin: Sirkka, Minä ja Pekka. Puolueen hajoaminenkin on luettavissa Vennamon ehdottomuuden tiliin. Hän yritti pitää kaikki langat käsissään vielä senkin jälkeen, kun puolue paisui 18 kansanedustajan suuruiseksi - epäonnistuen siinä.

:::::::::::::::::

Mikä merkitys SMP:n ja Vennamon perinnöllä on ollut perussuomalaisten nousulle? Virtanen määrittää ensin politiikassa tapahtuneet muutokset. Avainasiaksi hän nimeää median roolin muuttumisen, joka on myös perussuomalaisten nousun taustalla. Politiikka on henkilöitynyt ja netti määrää paljolti tiedonvälityksen suunnan. Samalla tiedonvälitys on muodostunut epäluotettavammaksi.

Yritettäessä löytää pienintä yhteistä nimittäjää kahdelle populistiselle ilmiölle joudutaan vaikeuksiin. SMP oli hyvin sidottu omaan aikaansa. Vennamo ei ollut maahanmuuttokriittinen, eikä hän ollut myöskään EU-vastainen. Sen sijaan hän oli hyvin vahvasti ääriliikkeitä vastaan! Niin, jääkö tähän mitään yhteyttä SMP:n ja perusuomalaisten väliin!

Vai onko niin, että Virtasen haastattelema Pekka Vennamo tulkitsee isäänsä, Veikko Vennamoa omien liberaalien kantojensa suodattamana? Todella vaikeaa arvioida, koska ajat ovat rankasti muuttuneet Veikko Vennamon loiston päivistä. On syytä kysyä, olivatko SMP:n peruskannattajat maahanmuutonvastaisia ja EU-kriittisiä niin kuin Timo Soini on väittänyt (vaikka Veikko Vennamo olisikin ollut toista mieltä). Totuudenperäistä vastausta on vaikea saada.

SMP:tä ja perussuomalaisia yhdistää ehkä se, että molemmat loivat kuvan itsestään turmeltumattomina vanhojen poliittisten puolueiden vastustajina.

Aarni Virtanen toteaa, että perussuomalaisten kannattajat edustavat liikkuvia äänestäjiä ja puolueen kannatus riippuu paljolti, miten politiikassa onnistutaan. Mitään vakiintunutta pohjaa ei ole. Lupausten pettäminen oli pääsyy persujen kannatuksen romahtamiseen vuosina 2016-2017. Se siitä turmeltumattomuudesta!

Molemmat puolueet jakautuivat: perussuomalaiset hallitusvastuun alla ja SMP poikkeuslakikiistan takia. Näennäisesti historia toistuu, mutta päätöksentekoympäristö on toki muuttunut. Yhtäläisenä piirteenä molemmissa tapauksissa oli, että eduskuntaryhmä kasvoi yhtäkkisesti. Mukaan tuli poliittisesti ja ideologisesti sekavaa ainesta, jota johto ei lopulta hallinnut.

Timo Soini on pitänyt itseään Veikko Vennamon opetuslapsena. Vennamon tiukkapipoinen periksiantamattomuus (Vennamo kannettiin ulos eduskunnasta toukokuussa 1974 uppiniskaisuudesta) on vaihtunut Soinin lupsakkaaksi huulia viljeleväksi hahmoksi. Molemmat viljelivät sanavalmista populistista retoriikkaa. Molempien viestien kantavuus perustui toistoon.

Se, että nämä kaksi hahmoa eivät ole suoraan verrannolliset – kaukana siitä – johtuu osin aikakausien erilaisesta luonteesta. Teollistuva agraari-Suomi on vaihtunut palveluvaltaiseksi pikkukaupunki-Suomeksi. Aatteen kestävyydessä ja selkeydessä Vennamo lyö Soinin. Perussuomalaisten sloganista, ”työväenpuolueesta ilman sosialismia”, nykyiseen epämääräiseen konservatiiviseen ideologiaan on pitkä matka.

::::::::::::::::::::

Aarni Virtasen suhde kohteeseensa on neutraalin ymmärtävä, mutta ei kritiikitön. Näin hän välttää elämäkertakirjoittajan suurimman ansan eli kirjoittajan tykästymisen kohteeseensa. Kirjasta saa hyvän ja erittelevän kuvan eräästä Suomen politiikan toisen maailmansodan jälkeisen ajan mahtimiehestä ja persoonallisuudesta.

Vennamo käytti tietojaan, taitojaan ja älyään propagandan ja manipuloinnin välineenä. Kaikkien todisteiden mukaan hänellä oli kuitenkin loistava yleissivistys ja hän säilytti laaja-alaisen kiinnostuksensa maailman asioihin vanhoille päivilleen saakka. Määrittikö Vennamon kohtalon hänen ehdottomat poliittiset päämääränsä vai hänen periksiantamaton luonteenlaatunsa? Taidan kallistua jälkimmäisen kannalle.