Muutama päivä sitten arvioin Foreign Affairs -lehden May/June 2018, artikkelia ”The End of the Democratic Century”, jonka ovat laatineet kaksi nuorta politiikkaa tutkivaa tohtoria Yascha Mounk ja Roberto Stefan Foa. Mounk ja Foa päätyvät johtopäätökseen, että taloudellinen valta lopulta ratkaisee kansakunnan kestävyyden. Näkemys on perinteinen ja perusteltavissa: globaalin kasvun tiikerit ovat ohjanneet demokratiankin sivuraiteille korostaessaan taloudellista menestystä.
Brittiläinen taloustutkija Kate Raworth on tarjonnut vaihtoehdon meneillään olevalle kehitykselle. Hänen ”ei yksin kasvusta” -ohjelmansa on virkistävä pähkinä puresketavaksi.
Irrotan hänen ajattelustaan kaksi tärkeää periaatetta. Ensinnäkin hän kunnioittaa sinällään vanhaa kasvuajatusta, mutta ei sen ylivertaisuutta. Hän on pyrkinyt löytämään ”hyvinvoinnin perustan” ja ”ekologisen ylärajan” välistä kestävän alueen, jolla yhteiskunnallisen menestyksen tavoittelua voidaan jatkaa. Tästä hiukan myöhemmin lisää.
Niin, tästä päästään mieliteemaani eli taloustieteen ja yhteiskuntatieteiden välisen jännitteen purkamiseen. Tämä on mielestäni Raworthin toinen periaate. Olen monissa blogikirjoituksissani pitänyt yhteiskuntatieteiden ja taloustieteen vastakkainasettelua tarpeettomana. Suoraan sanottuna taloustieteilijöillä on melko ylenkatseinen suhtautuminen yhteiskunnalliseen katsantoon.
Bkt:hen perinteisesti sisäänrakennettua kasvuajatusta on vaikea sivuuttaa, koska poliitikot ja taloustieteilijät eivät sisällytä ajatteluunsa ”kasvutonta hyvinvointia”. Mutta ehkä kasvuttomuus ei olekaan kynnyskysymys. Hyvinvointi ja vauraus uudelleen ajateltuna voidaan nivoa yhteen. Ajatuksen ymmärtäminen vaatii taloustieteellisten ja yhteiskunnallisten näkökohtien yhteensovittamista. Taloustieteilijöiden halun viedä tilaa yhteiskuntatieteelliseltä ajattelulta soisi väistyvän. Juuri tämä on nähdäkseni taloustieteilijä Raworthin ajattelun ytimessä.
Nykyinen – perinteinen - ajattelu konkretisoituu ajattelussa, jonka mukaan ”talouskasvu jatkukoon, vaikka se johtaisi ekologiseen katastrofiin”. Muitakin seuraamuksia on. Rakenteellinen työttömyys ja kasvava eriarvoisuus ovat lopputuloksena nykyisestä ajattelusta. Näitä haasteita nykytaloustiede ei ole pystynyt torjumaan kelvollisesti.
The Guardianin toimittaja George Monbiot – arvioidessaan Raworthin kirjaa ”Doughnut Economics” (Donitsitaloustiede) – toteaa, että kun kaikki ylevämmät tavoitteet (arvot, moraaliperiaatteet) on sivuutettu hänen kotimaassaan Englannissa, jää jäljelle vain lupaus (taloudellisesta) kasvusta. Myös Suomessa kasvuideologia sivuuttaa muut arvot.
Raworth painottaa, että alun pitäen taloudellisen kasvun ei ollut tarkoituskaan tuottaa hyvinvointia. Dominoivaksi malliksi tuli ”rational economic man”. Mallin sisällöksi tuli päättymätön kasvu.
Nämä asiat ovat juuri nyt pinnalla, koska alkuperäinen pakkomielle, jatkuva kasvu, on hidastunut länsimaissa ja kaikilla etsitään epätoivoisesti keinoja päästä entisiin kasvulukemiin, jotta ne palvelut ja elintaso, jotka vuosikymmenien työllä on saatu aikaan säilyisivät.
Raworthin sanoma on, että talouskasvun ohella tulee painottaa ”maapallon elämää ylläpitävää järjestelmää”, sellaisia, kuten vakaata ilmastoa, suojaavaa otsonikerrosta ja elinkelpoista maaperää. Elämisen mahdollistajat tulevat siis ”ulkoa”, ilmasta, maaperästä, vesistä…., joten niiden herkkää tasapainoa tulee pitää yllä.
Raworthin ”donitsi” muodostuu kahdesta sisäkkäisestä ympyrästä, jonka ”reunat” muodostuvat edellä mainituista sosiaalisesta perustasta (Social Foundation) ja ekologisesta ylärajasta (Ecological Ceiling). Näiden väliin jää potentiaalisesti elinkelpoiset olosuhteet tarjoava operatiivinen alue, joka sisältää turvaa ja tilaa tuovan inhimillisyyden ja jakovaran uudelleen organisoinnin. Raworthin tavoitteena on siis luoda rajat ihmisten hyvinvoinnille. Rajat muodostuvat donitsin ääriviivoista, riittävästä sosiaalisesta turvallisuudesta (ihmisarvoisesta elämästä = donitsin sisäreuna) ja toisaalta maapallon resurssit huomioivasta luonnonvarojen kestävästä enimmäiskäytöstä (donitsin ulkoreuna).
Kuvio on yksinkertainen, mutta vaatii toteutuakseen valtavan määrän ponnisteluja. Riittääkö globaali tahtotila? Onko riittävä yksimielisyys saavutettavissa? Ehkä kysymys on lopulta siitä, ettei ole muuta mahdollisuutta. Mitä enemmän donitsi poikkeaa muodoltaan perinteisestä , sitä vaikeampi on luoda elinkelpoiset olosuhteet tuleville sukupolville. Asia on nähtävä juuri näin: nyt elävien sukupolvien on tehtävä tarvittavat ratkaisut. Tapahtukoon oivaltaminen vaikkapa Raworthin donitsin avulla!
”Doughnut Economicsia” on kehuttu sen voimasta luoda katse kapitalismin tuolle puolen, sen kirjoittajan kyvystä nähdä kestävän talouden ratkaisut ja kyvystä nähdä kasvu uudella tavalla. Toisaalta arvostelussa on nostettu esille Raworthin näkemysten liiallinen länsimaisuus.
PS
Helsingin Sanomissa oli 28.5.2018 artikkeli, jossa käsiteltiin Raworthin donitsia. Lehdessä kerrotaan, että Leedsin yliopistossa on sovellettu Raworthin tutkimusta kohdistettuna eri maiden vallitsevaan tilanteeseen. Lopputuloksena johtavat hyvinvointivaltiot täyttävät helposti useimmat hyvinvoinnin edellytykset, mutta reputtavat kestokykymittareilla selvästi. Odotettu tulos? Riippuu tietenkin kriteerien tiukuudesta, mutta tulos on kuitenkin odotettu: nykyisentasoista hyvinvointia johtavissa länsimaissa on vaikeaa jollei mahdotonta ylläpitää, jos ei ylitetä planeetan kantokyvyn rajoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti