Sata vuotta demokratiaa – loppu häämöttää?

Foreign Affairs -lehdessä May/June 2018, artikkelissa ”The End of the Democratic Century” kaksi nuorta politiikkaa tutkivaa tohtoria Yascha Mounk ja Roberto Stefan Foa pohtivat nykydemokratian tilaa kriittisesti. Referoin ohessa herrojen kirjoitusta ja kommentoin omalta osaltani heidän perusteltuja ajatuksiaan.

Toisen maailmansodan vielä kestäessä Time-lehden perustaja Henry Luce totesi, että USA on saavuttanut sellaisen vaurauden ja voiman, että 20. vuosisata tunnetaan ”Amerikan vuosisatana”. Profetia osui oikeaan. Myös liberaali demokratia voitti alaa Yhdysvaltain tukemana. Näin se on nähtävä, vaikka muistankin hyvin, kuinka 1960-luvulla uusvasemmisto syytti - ajoittain aiheellisestikin - Yhdysvaltoja imperialismista ja sikakapitalismista.

Miksi liberaali demokratia menestyi? Koska se vastasi arvoiltaan niiden valtioiden tavoitteita, jotka panostivat demokratian laajentamiseen. Mutta oli muitakin – ehkä jopa painavampia – syitä: kehittynyt demokratia tarjosi menestystä taloudessa ja geopolitiikassa.

Demokratian ihanteet houkuttelivat enemmän kuin aiempi autoritäärinen hallinto tai suoranainen diktatuuri. Läntiset demokratiat vahvistuivat, koska ne kokivat ennennäkemättömän taloudellisen nousun, voiton kylmässä sodassa ja liberaalin demokratian haastajien romahtamisen.

::::::::::::::::::::::::

Muutos on juuri nyt meneillään. Liberaalia demokratiaa haastetaan tosissaan eri puolilla maailmaa. Kritiikki on heijastumaa talouden hidastuneesta kasvusta ja populististen liikkeiden tyytymättömyydestä demokratiaan.

Tässä on kysymys sukupolvikuilusta: yli 65-vuotiaista amerikkalaisista 2/3 pitää demokratiaa ehdottomana vahvuutena, kun taas alle 35-vuotiaista vain 1/3 ajattelee näin. Muutos on näkynyt meillä ja muualla vaalien tuloksessa. Kuulun itse sukupolveen, joka on tuntenut suurta pettymystä, kun liberaali demokratia on joutunut antamaan periksi.

Autoritääristen vaihtoehtojen kannatus on noussut perinteisissä demokratioissa , kuten Ranskassa, Saksassa ja Italiassa. Muutoshalukkuuden volyymi on moninkertaistunut muutamassa vuodessa.

Autoritaarisuuden taustalla on voimia, jotka on ollut helppo mobilisoida. Autoritaarisuus on levinnyt Itä-Euroopan ja Aasian maihin, jotka ovat tyrehdyttäneet demokratian hyvin käynnistyneen etenemisen.

Vuonna 1990 Freedom Housen ”not free” -kategoriaan kuului 12 prosenttia maiden globaalista tulokertymästä, nyt 39 prosenttia. Foan ja Mounkin mukaan on odotettavissa, että ”not free” -maiden osuus nousee viiden vuoden sisällä puoleen kaikista maista.

Turvassa autoritaarisuustartunnalta ovat vain kaikkein korkeimman elintason maat. Toisaalta ongelma on, että uusia demokratioita ei tahdo ilmaantua.

::::::::::::::::::

Läntisten maiden menestyksessä on ollut ominaista taloudellisen vallan ja kulttuurisen vallan tiukka sitoutuminen toisiinsa. Läntisillä kirjoittajilla, muusikoilla ja taiteilijoilla on ollut valta-asema. Foa ja Mounk ottavat esille niin triviaalilta tuntuvan esimerkin kuin sarjafilmi ”Dallasin”, joka menestyi myös Neuvostoliitossa 1980-luvulla. Läntinen kulttuurinen hegemonia vietti riemujuhliaan.

Länsi pääsi myös valikoimaan maat, jotka pääsivät (tai jotka päästettiin) mukaan demokratiakehitykseen.

Taloudellinen valta muuntui myös sotilaalliseksi vallaksi antaen mahdollisuuden ylivertaiseen vallankäyttöön. Mounk ja Foa päätyvät johtopäätökseen, että taloudellinen valta lopulta ratkaisee demokratian pysyvyyden. On joitakin rajatapausmaita, kuten Ukraina ja Puola, joita läntiset demokratiat ovat yrittäneet pitää mukana mielensä mukaisessa demokratiakehityksessä. Mounk ja Foa määrittävät taloudessa kolme tekijää, jotka toimivat pidäkkeenä demokratiavajetta tai demokratian ulkopuolelle sortumista vastaan: 1) tasa-arvon suhteellisen korkea taso, 2) nopeasti kasvavat tulot, 3) kilpailevien järjestelmien kyvyttömyys kilpailla talouden mittareilla.

Läntisiin demokratioihin kohdistuvien nykyisten haasteiden ytimessä onkin juuri periksi antaminen tasa-arvokysymyksissä ja talouden kasvun hidastuminen. On tapahtunut dramaattinen muutos kun 15 vauraimman maan joukossa autoritaaristen maiden osuus on kasvanut huomattavasti. Jopa suhteellisen alhaisen lähtötason maat ovat edenneet ripeästi: Kiinan rannikkoseudulla asuu 420 miljoonaa ihmistä, joiden tulot ylittävät 23 000 dollaria vuodessa. Kirjoittajien mukaan nämä ihmiset muodostavat ”autoritaarisen moderniteetin”. On syntynyt yhteiskuntakerros, joka osoittaa, että tie menestykseen ei vaadi liberaalin demokratian voimassaoloa. Autoritaariset valtiot pystyvät sieppaamaan globaalissa poliittisessa vallankäytössä suuremman osuuden kuin niiden taloudellinen panos antaisi odottaa. Tästä esimerkkeinä ovat Venäjä, Kiina ja Saudi-Arabia. Venäjä voi interventioillaan sekoittaa kehittyneiden maiden pakkaa hyvin monipuolisilla tavoilla.

Kulttuuripanostusten, kehitysavun ja investointien avulla ”authoritarian soft power” leviää globaalisti, kuten Kiinasta tiedämme. Autoritaarinen pehmeä valta lisää vaikutustaan esimerkiksi yliopistojen kautta: 16 top-yliopistoa 250 kärkiyliopistosta sijaitsee ei-demokratioissa. Netin kautta on mahdollisuus levittää omaa vaikutusvaltaa ja sanomaa massiivisesti.

Tapahtunut kehitys on kaikille meille yllätys, jotka 1960-luvulla oletimme liberaalin demokratian laajenevan, koska läntinen maailma oli tiedekeskeinen ja edistysuskolla oli niin vahva asema. Läntinen dominanssi on kuitenkin ollut hiipumaan päin jo pitkään. Populismi on tarjonnut demokratialle vaihtoehtoja (= demokratian heikentämistä), joista mainittakoon Viktor Orbanin määrittämä ”illiberaali demokratia”.

::::::::::::::::::::

Toki myös autoritaarisen hallinnon kritiikki on ollut väkivahvaa. On esitetty aiheellisesti väite, että taloudellinen kasvu autoritäärisesti johdetuissa maissa ei ole kestävällä pohjalla (Kiinan velkaongelma, Venäjän ja Saudi-Arabian riippuvuus öljystä…..). Toivoa on, että jotkut autoritaarisista maista liittyvät demokratiaperheeseen (Intia, Brasilia, Indonesia). Finanssikriisiä seurannut pitkä taantuma kausi vaurioitti kehittyneiden maiden taloutta, mutta nyt toipuminen on meneillään ja tarjoaa uusia mahdollisuuksia toimia esimerkkinä kehittyville maille. Vielä on sanottava, että autoritaarisesti johdetut maat ovat poliittisesti epävakaampia kuin demokraattiset maat.

Selvältä näyttää kuitenkin, että länsi ei saavuta enää aiempaa menestystään. Demokratian menestys autoritaarisissa maissa riippuu ennen kaikkea siitä nouseeko kehittyvien maiden elintaso korkeammalle tasolle. Länsi ei tarjoa ratkaisua vaan kehittyvien maiden on ansaittava se itse.

Mounk ja Foa ovat sitä mieltä, että länsi ei saavuta enää dominoivaa asemaa. Päinvastoin on kysyttävä jääkö liberaali demokratia taantuvaksi nurkkaukseksi vai onko sittenkin – elämisen olosuhteiden kohentuessa - mahdollisuus laajentaa demokraattisesti johdettujen maiden määrää.

Mounk ja Foa käsittelevät demokratian haasteita poliittisesta näkökulmasta. Jos näkökulma vaihdetaan ihmisoikeuksia ja median vapautta koskevaksi, katsantokanta voi muuttua: kuinka kauan tehokkaan tietoliikenteen oloissa autoritaariset valtiot pystyvät pitämään demokratiarajoituksensa. Nyt ne ovat pärjänneet suhtautumalla välinpitämättömästi ihmisoikeuksiin ja sananvapauteen.

Poliittisen autoritaarisuuden menestys ei välttämättä merkitse kansalaisten onnellisuuden kasvua, kuten olemme tuoreista tutkimuksista havainneet. Liberaali demokratia tarjoaa sittenkin parhaat mahdollisuudet turvalliselle tasapainoiselle ja onnelliselle elämälle – ainakin toistaiseksi.