Ovatko maailman mahtajat tulleet hulluiksi? Kysymys tulee väistämättä mieleen, kun miettii, mitä maailmalla parhaillaan tapahtuu. Ei riitä, että meillä on Pohjois-Korea, Iran, Syyria. Meillä on lisäksi Venäjä ja Kiina. Ja vielä meillä on kirsikkana leivoksen päällä Donald Trumpin Yhdysvallat. Pienemmät valtiot ja kihot ovat sitten vielä erikseen. Jonon hännillä ovat ”epäonnistuneet valtiot”. Tässä esitetty katsanto heijastaa ”maailman onnistuneimman valtion”, Suomen näkökulmaa.
Helsingin Sanomien Kolumni-palstalla (”Vitsit ovat vähissä, kun politiikasta tulee parodiaa”, 10.5.2018) Kari Huhta löytää jotain oleellista nykymenosta. Hän tuo parodian aivan nykypolitiikan iholle, jopa sen sisälle. Kun politiikka vinksahtaa raiteiltaan, muuttuvat TV:n politiikkaparodiat todellisemiksi kuin todellisuus itse.
Meidän tulee ainakin puolittain teeskennellä, että Trump on vakavasti otettava valionpäämies, muutoinhan emme voisi keskustella mistään maailmanpolitiikan substanssista. Samaan aikaan mielessämme mietimme, että tässä kaikessa ei ole mitään järkeä. Maailmanpolitiikan suuret johtajat joutuvat sekä teeskentelemään ymmärtävänsä jotain tästä kaikesta että pelaamaan omaa peliään: voihan olla, että tästä Trumpista on jotain hyötyä, miksi siis leimata hänet edesvastuuttomaksi sälliksi.
Trumpin myötä mikään liioittelu (”sairaalan lattia lainehti verestä”) ei ole yliampuvaa. Sanoista on tullut kliseitä, mikään ei hätkähdytä. Jos uskoisin salaliittoteorioihin näkisin tässä jonkin maailmanlaajuisen juonen, johon meidät on kiedottu mukaan. Mutta kun en ole salaliittomiehiä, täytyy yrittää pärjätä vähäisellä järkiparalla.
Trumpin vastine vanhalla mantereella on Vladimir Putin, joka on perinteisempi suurvaltajohtaja. Hänkin on omaksunut suurellisia visioita Venäjästä – totta tai tarua, mutta Putinille itselleen tavoitteet taitavat olla reaalimaailman faktoja. Länsi on piirittänyt Venäjän ja siksi Venäjän pitää olla jatkuvassa valmiudessa.
Mikä on Putinin ja Trumpin keskinäisen kanssakäymisen – sielujen sympatian - clue? Epäilen, että se paljastuu vasta joskus monien vuosien päästä.
Mitkä käsitteet liittäisin maailman kolmeen suureen? Kiina on niin potentiaalinen maailmanvaltias, että vain se itse voi tuhota mahdollisuutensa. Yhdysvallat on asemiaan menettävä suurvalta, jolla on pakkomielle todistaa suuruuttaan (vielä vuonna 1950 Paul Nitzen johtama komitea julisti raportissaan, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa). Venäjä on heikoimpana kolmesta valinnut uhoamisen ja maailmansodalla pelottelun vaikutuskanavakseen.
:::::::::::::::::::
Trumpin naisseikkailut alkavat näyttää loputtomalta saippuasarjalta, jossa tutkivaan journalismiin vakavasti suhtautuvien uskottavuus joutuu kovalle koetukselle. Mikä on ajojahdin ja objektiivisen argumentoinnin välinen hämärä ero?
Poliittista satiiria TV:ssä on harjoitettu ehkäpä 1960-luvun alusta lähtien (näyttöjä vanhemmistakin tapauksista voi toki olla). Englannin televisioon ilmestyivät ensimmäiset poliittiset satiirit Profumo-skandaalin aikoihin. Tarjosihan saarivaltakuntaa ravisuttanut skandaali fiktiotakin herkullisemman tarinan, johon oli sekoittuneena kylmän sodan kauhukuvia, vakoojia, lihaksia ja niveliä verryttäviä osteopaatteja, ministereitä, kauniita naisia, seksiä, rikkaita omistajasukuja ja kiihottavia sattumuksia kaikkien näiden välillä. Ja kansa seurasi tapahtumia herpaantumattomalla mielenkiinnolla.
Entä jos kaikki tämä menee överiksi: parodia on todellisempaa kuin todellinen elämä? On jo melkoinen saavutus päästä parodiassa samaan mihin päästään poliittisessa draamassa.
::::::::::::::::::::::
Tämän poliittisen asetelman höysteenä ovat säännöllisin välein toimitettavat vaalit. Niissä valtaa pitäviä vaihdetaan tai sitten – toisessa ääripäässä – ainakin näennäisen demokraattisesti valitaan sama johtaja kerta toisensa jälkeen uudelleen. Kansakin on tinkinyt kansanvallasta: samoilla vallanpitäjillä mennään, kun kerran tähänkin saakka on pärjätty ja siinä sivussa vaalikarjaa hellitään mukavilla pikku lahjoilla.
Lobbareiden määrä on hämmentävä, heitä parveilee pilvin pimein valtaa edustavien seurassa. Kari Huhta mainitsee ammattiyhdistyksen vahvana esimerkkinä lobbarikoneistosta (ja vertaa sitä Yhdysvaltain Kansalliseen kivääriyhdistykseen NRA:han). Hän ei mainitse porvarimediaa lobbauksen mahtiesimerkkinä Suomessa. Ehkä olemme niin tottuneet porvarimedian ”sitoutumattomuuteen”, että sitä ei tarvitse enää mainita. Tai sitten kirjoittaja ei halua sahata oksaa, jolla istuu.
Huhta oivaltaa hyvin politiikan, siihen kohdistuvan parodian ja viihteen kolmiyhteyden. Tässä epäpyhässä kolminaisuudessa viihde tarjoaa eskapismia, mahdollisuuden paeta kaikkea tapahtunutta hyväksyttävällä ja miellyttävällä tavalla. Onhan mukavampaa seurata jääkiekon MM-kisoja, jos vaihtoehtona ovat Iranin tai Pohjois-Korean ydinaseiden kehittämismahdollisuuksien loputon pohdiskelu. Parodia on osa viihdettä , mutta tarjoaa samalla mahdollisuuden naureskeluun reaalipolitiikan kustannuksella.
Trumpin kaltaisen viihdehahmon ytimeen pureutuminen ei taida onnistua muutoin kuin parodian keinoin, koska Trump uskoo itseensä: hän on diilintekijä, joka ei usko tavanomaisiin kaupantekotapoihin. Kannatus noudatettavalla politiikalla hankitaan ”tekemällä Amerikasta suuri”. Ihmisten itsetuntoa hyväillään antamalla kuva, jossa tavallinen äänestäjä on osa jotain suurta tarinaa.
Pilkanteko politiikan kustannuksella on kaksiteräinen miekka. Parodialla voidaan paljastaa jotain oleellista politiikan muutoin hämärään jäävästä rakenteesta tai sisällöstä. Samalla kuitenkin politiikan arvostukseen voidaan vaikuttaa negatiivisella tavalla, koska pilkka näivertää politiikan uskottavuutta. Varsinkin ne, jotka suhteutuvat muutoinkin politikkaan skeptisesti saavat lisää vettä myllyynsä: onhan nautittavaa naureskella julkisuuden henkilön kustannuksella.
Kari Huhta näyttää valavan uskoa liberaalin demokratian oikeusvaltioperustaan. Sen nimiin olen itsekin vannonut. Kysymys on siitä kestääkö demokratia painetta. 1940-luvun alussa maailmassa oli ehkä vain kymmenkunta demokratiaa (Suomi juuri ja juuri rajatapauksena mukana joukossa). Nyt ollaan samantapaisten haasteiden äärellä. Maailman valtioiden jatkuva demokratisoituminen on osoittautunut haaveeksi vain.
Trump on paljastanut lopullisesti sen liberaalin demokratian heikkouden,missä älykkäästi mediajulkisuutta hyödyntäen populismia hyväksikäyttäen armoton liikemies voi nousta maailman kuvitelluksi johtajaksi.
VastaaPoistaJos yhdysvalloissa olisi kansan syvilläriveillä ollut kaikki kunnossa,ei tämänkaltaiseen polittiseen liittoutumaan ei olisi ollut mahdollisuuksi,mutta kuten olet kirjoittanut aiemmin,varsinkin amerikkalainen työväenluokka on joutunut perikadon partaalle,valitettavasti Trump ainoastaan lisää heidän taloudellista ahdinkoaan.
Sosiaalisesti ja polittisesti Trumpin kannattajat saavat sitä mitä haluavatkin nähdä,eli liberaalien kaikenpuolista lyömistä.
Putin puolestaan pelaa oman strategian mukaista peliä,nostaakseen maansa kviteltua arvovaltaa,viimeisin saavutus ja suoritus,eli Ketzin sillan valmistuminen on kiistaton tekninen saavutus,vielläpä vaieissa taloudellisissa olosuhteissa,onhan siltaa urakoinut taho länsimaiden pakotteiden kohteena,eli rahoitusta näyttää löytyvän muista kohteista,kuin Washihgtonin konsensuksen tyrannian vaikutuspiirissä olevista kohteista,tuo konsensus on nyt paljatanut todelliset kasvonsa,koska vasta nyt on nähty mitä tapahtuu,kun swift järjestelmästä jokin taho irroitetaan.
Olen samaa mieltä, että Trumpin kaltaisella hahmolla on myös tilausta. Liberaali demokratian väitetty heikkous ei kuitenkaan saa merkitä antautumista, vaan rationaalisin perustein taistelua populismia vastaan. Työväenluokka on joutunut vastenmielisen pelin kohteeksi. Tässä vihje: työväen aseman puolustustamista ei pidä laiminlyödä, vaikka vyörytys on kova.
VastaaPoistaTalvella maahamme perustetiin, ilmeisesti huumorimielessä työhaluttomien liike, joka taistelee palkkatyö orjuutta vastaan.
VastaaPoistaLiike pitää palkkatyötä ihmisarvoa alentavana,orjuuteen verrattavana ilmiönä.
Liikkeellä ei sinällään ole mitään työtä vastaan ilmiönä,vaan jokaisen työntekiän tulisi käsitttää ja ymmärtää itsensä autonomiseksi yrittäjäksi,joka myy palveluksiaan ainoastaan parhaksi katsomillaan ehdoilla parhaaksi katsomilleen tahoille.
Työhaluttomat ovat siis oikeastaan palkkaorjuus haluttomia, he tahtovat oikeastaan näillä keinoin palauttaa työntekijöiden suhtellisen aseman suhteessa pääomaan tulevaisuudessa entiselleen neuvottelu asemissa kansantuloa jaettaessa.
Koko kehittyneen maaiman ogelmahan on tegnologisen kehityksen tuottama epäsuhta työvoiman tarjonnan suhteen,kaikki vähänkin paremmin palkatut työpaikat ollaan korvaamassa tietotekniikalla,jopa lakimiehistä ja pankiireista alkaen.
Nuo kuuluisat Trumpin ylistämät työpaikat ovat sellaisia minkä palkoilla ei kansalainen pysty perhettään elättämään.
Ammattiyhdistysliikkeen tuisikin ottaa myönteisempi suhde perustuloon,vaikkapa kansalaisosigon muodossa,jolloin kansantalouden todellista jakovaraa voitaisiin käyttää laajojen kansankerrosten yrittelijäisyyden vahvistamiseen.