Mitä tapahtuu politiikalle?

Olen viimeksi käsitellyt aihetta tuoreessa blogikirjoituksessa ”Mitä tulee politiikan jälkeisen ajan jälkeen?” Siinä tartuin asiaan pidemmän ajan poliittisen muutosten kautta. Politiikka on vuosien ja vuosikymmenien varrella - ainakin osittain - muodostunut konsulttidemokratian ohjaamaksi hallinnoimiseksi. Politiikan aatteet ja ideologiat ovat väistyneet ”asioiden hoidon tieltä”. Toisaalta näyttää siltä, että konsulttidemokratia muodostaa valeasun, jonka alla vasta kovaa politikointia harjoitetaankin. Onhan mukavaa antaa kuva, että ”asiat ratkaisevat”. Epäsuosittu politiikkaleima pystytään väitetysti pistämään sivuun. Seuraavassa käsittelen politiikan tekoa käytännönläheisemmin. Mitä juuri nyt on tapahtumassa? Mitkä virtaukset ovat työntymässä politiikanteon eturintamaan.

Aloitetaan esimerkillä. Jussi Halla-aho edustaa yhtä vallitsevaa suuntausta. Hän on juuri korostanut perussuomalaisten puoluevaltuuston kokouksessa pitämässään puheessa menestymistä vaaleissa menestyksen vuoksi . Kyky kerätä ääniä on tärkeämpää kuin ehdokkaan erinomaisuus. Siis periaatteet ja ohjelmat ovat toki merkitseviä, mutta niiden ohi menee äänten saalistaminen. Eli jos pidät yllä hienojan periaatteita, niin et menesty, jos et ole vetovoimainen henkilö. Toisaalta onnistuneesti markkinoimalla itseäsi poliitikkona saat kannatusta, jonka avulla voit tehdä mieleistäsi politiikka. Ehtiihän tuon sisällön pohtimaan ajallaan! Joku voisi sanoa tähän, että tällaistahan tämä on aina ollut. En ole ihan samaa mieltä.

Itse asiassa tällainen periaatteeton lähestyminen politiikkaan on velkaa Donald Trumpille. Se on siis kovin trendikästä juuri nyt. Yhdysvalloissakin perinteiset poliittiset asetelmat republikaanien ja demokraattien välillä ovat mutkistuneet presidentin kannatushakuisten aivomyrskyjen keskellä.

Toisaalta juuri kuluvalla vaalikaudella orastaneella ”menestystä on saatava menestyksen vuoksi” -politiikalla on aiheutettu paljon hässäkkää, kun vastuuttomasti käyttäytyneet kansanedustajat ”teen mitä mieleeni juolahtaa” -mandaattinsa turvin ovat ryhtyneet soveltamaan oman käden poliittista tms. oikeutta, joka on aiheuttanut harmaita hiuksia puolueelle ja/tai poliitikolle itselleen. Ennusmerkit siis viittaavat siihen, että sama jatkuu ja vahvistuu.

Yritän väittää, että vanhat puolueet yrittävät pitää kiinni ideologiasta, poliittisista ohjelmista ja pätevistä vaaliehdokkaista ”listavaalien tapaan”. Yritetään siis pitää poliittinen sanoma tai viesti etualalla ja sen kanssa rinnalla tukeudutaan toki vetovoimaisiin ehdokkaisiin.

Uuden kulttuurin testitapauksena voidaan pitää tilannetta, jossa joudutaan miettimään onko jokin ehdokas kelvollinen omalle puolueelle. Jussi Halla-Ahon mielestä ehdokas sulkee itsensä ulos vaaliasetelmista ja koko puolueesta vasta, jos syyllistyy ”moraalisesti erityisen paheksuttaviin rikoksiin”. Tarkemmin hän määrittelee tällaisiksi rikkomuksiksi ”erityisesti vakavat väkivalta- ja tai seksuaaliset rikokset”. Onpa raja puolueesta ulossulkemiselle pistetty korkeaksi! Tuntuu siltä, että melkein mitä tahansa saa tehdä, kunhan ei sorru selviin rikoksiin.

Tällä määrittelyllä Halla-aho kelpuuttaa mukaan vaaleihin räväköitä hahmoja, joilla on kokemusperäisesti potentiaalinen taipumus saattaa itsensä ja puolueensa kiusallisiin tilanteisiin. Oletus on, että nämä poikkeuksellisen korkean profiilin populistiset kansanviihdyttäjät ovat vaaleissa ehdokaslistoilla mukana ja heidän avullaan nostetaan puolueen horjuvaa poliittista kannatusta. Kovinpa ahdistavaksi koetaan tilanne, kun tällaiseen joudutaan turvautumaan.

Samaa linjaa Halla-aho jatkaa poliittista linjaa koskevassa suunnanmäärityksessä, jossa hän taktikoi asettamalla sosiaalipoliittiset, verotukselliset ja työmarkkinapoliittiset tavoitteensa sellaisiksi - vasemmiston ja oikeiston välissä - että ne maksimoivat kannatuksen.

::::::::::::::::

Samatyyppistä pohdintaa käy Tuomas Niskakangas Merkintöjä-palstalla Helsingin Sanomissa 20.5.2018. Hän pyrkii löytämään sinisille kuvitteellisen ”oikean” poliittisen ohjelman nykyisen tilalle, joka ei kirjoittajan mielestä tue menestystä. Kysymys on siis markkinaraon etsimisestä. Sinisethän virallisesti haluavat olla jatkossa ”uudistusmielinen konservatiivinen puolue”. Tulee mieleen kokoomuksen 1960-luvun iskulause ”dynaaminen konservatismi”.

Niskakangas maalaa poliittiselle kartalle sinisille uuden ohjelman, joka muodostuu 1) maahanmuutosta ilman rasismia, 2) uuden työväen äänestä (suunnattuna uusille työläissukupolville) ja 3) rehdisti konservatiivisen puolueen leimasta.

Niskakangas ei pohdi, kuinka yhteensopivia tai sekoittavia ovat esimerkiksi konservatiivinen ajattelutapa ja uusi työväen ääni. On sanottava, että sinisten ja persujen ongelmien juuret löytyvät nykyiselle vaalikaudelle masinoiduista lupauksista, joiden täyttymättömyys on aiheuttanut ihmisille pettymyksen. Puolueen jakautuminen ei tuonut helpotusta asiaan, vaan naulasi romahtaneet kannatusluvun alas.

Niskakangas yrittää virittää samanlaista äänestysympäristöä kuin Halla-aho eli maksimoida kannatuksen sovittamalla ohjelma ihmisten kysyntään, eikä niiden arvojen mukaisiksi, jotka persut ja siniset ovat kokeneet tärkeiksi. Toki eroakin on, sillä Niskakangas ei yritä maksimoida kannatusta ehdokasasettelun henkilövalintojen avulla.

:::::::::::::::::

Ihmisille halutaan siis tarjota ohjelmaa, mikä arvioidaan sulavimmin omaksuttavaksi ja sellaisten ehdokkaiden avulla, jotka - riippumatta ajatuksen syvyydestä – keräävät puolueelle mahdollisimman paljon ääniä.

Veikkaan, että ihmiset kaipaavat kuitenkin joltisenkinlaista vakautta poliittiseen elämään eikä niinkään uusia iskulauseita, joista äänestäjät vaistoavat teennäisyyden. Mitä tulee originelleihin ehdokkaisiin niin arvioin, että jatkossa sian ostamista säkissä varotaan aiempaa tarkemmin.

Helsingin Sanomat tarjoaa 19.5.2018 pääkirjoituksessaan ”Politiikka tarvitsee arvokeskustelua” sattumoisin selkeän kannanoton tämän blogikirjoituksen teemaan: ”Jos puolueiden poliittiset tavoitteet typistyvät seuraavien vaalien voittamiseen, puolueista tule osto- ja myyntiliikeitä, joita erilaiset etujärjestöt ja muut edunvalvonnan ammattilaiset pääsevät ohjailemaan. Kansanvaltaa edustavilta puolueilta on lupa odottaa syvällisempää ja pitemmälle tähtäävää ohjelmatyötä, joka loisi pohjaa aidolle kansalaiskeskustelulle.”