Mitä tulee politiikan jälkeisen ajan jälkeen?

Niin & näin -aikakauslehden numerossa 95 (4/2017) Matti Ylönen ja Hanna Kuusela pohtivat politiikan luonnetta ja sisältöä ”post-politiikan jälkeen”. Lähtöteemana on, että globaalien ideologisten visioiden väliset poliittiset kamppailut ovat korvautuneet ”yhteisten asioiden järkevällä hallinnoinnilla”. Tästä esimerkkinä kirjoittavat ottavat esille Francis Fukujaman historian loppu -teeman, jonka mukaan – reippaasti yksinkertaistaen - ideologiat ovat korvautuneet liberaalilla demokratialla, joka ideologisessa mielessä on ikään kuin hajutonta ja mautonta, mutta pitää sisällään ”asioiden hoidon asiallisesti”.

Pyrin ohessa referoimaan ja kommentoimaan Ylösen ja Kuuselan mainiota ja innostavaa kirjoitusta.

Ylönen ja Kuusela ottavat sosiaalidemokraattisen puolueen esimerkiksi ideologisesta/poliittisesta voimasta, joka on sulautunut/vaihtunut aikojen kuluessa asioidenhoitajapuolueen työksi, ilman nimenomaista ja korostunutta poliittista väriä. Viehkosti Tony Blair ja hänen filosofiset taustavoimansa (mm. Anthony Giddens) nimesivät uuden suunnan ”kolmanneksi tieksi” (pelkistäen: ei kapitalismia, eikä sosialismia, vaan kultainen keskitie). Tämä oli peiteilmaisu post-politiikalle, jota sitten Paavo Lipponen ja Gerhard Schröder seurasivat. Kirjoittajat nimeävät tämän – Blairin aikaan - uuden suunnan teknokratiaksi ja managerialismiksi. Kysymys ei tietenkään ollut pelkästään sosiaalidemokraattisesta puolueesta, vaan ajattelutapa levisi kulovalkean tavoin yli poliittisen kentän.

Katosiko politiikasta siis politiikka? Jos ajattelen politiikan viime aikaista mainetta, niin hyvin monet ovat kaataneet likasangon koko käsitteen päälle: asiathan voidaan hoitaa asioina, ilman turhanaikaista poliittista vääntöä. Tämä on salakavala väite, sillä politiikaton politiikka se vasta politiikkaa onkin!

Ylönen ja Kuusela kirjoittivat vuonna 2013 teoksen ”Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton?”, jossa jo pohditaan syntyneen ajattelun suuntaviivoja.

Konsulttidemokratia korvasi itse asiassa politiikan teknokratisoitumisen. Teknokratisoituminen taas voidaan käsittää virkamiesvallaksi Näen itse tämän niin, että sosiaalidemokraateilla oli 1970-luvulla jokseenkin parhaat virkamiehet, jotka edistivät silloista teknokratisoitumista. Synonyyminä käyttäisin käsitettä ”virkavaltaistuminen”.

Konsulttidemokratiassa asia viedään astetta pidemmälle. Sillä ei ole enää yhteyttä post-poliittisiin hallinnoijiin. Konsulttien valta ulottuu lainsäädäntöön ilman, että heillä on poliittista legitimiteettiä. Asiantuntijuus on siis ulkoistettu.

Ymmärrän kirjoittajia hyvin pitkälle. Esitän kuitenkin yhden vastateesin. Eikö edellä kuvatun prosessin ohessa ole edennyt toinen rinnakkainen prosessi, nimittäin politiikan ammattimaistuminen? Politiikka on muuttunut niin monimutkaiseksi, että lopulta vain harvat poliitikot hallitsevat asiaympäristön eksaktisti, jos hekään. Muodostuu siis ”teknokraattipoliitikkoja”, jotka osaamisellaan kilpailevat samalla alueella kuin konsultit pitäen kuitenkin politiikan puolta. Poliittisten päättäjien osaaminen polarisoituu. Rinnakkaisena teemana edellä esitetylle kirjoittajat nostavat esille populismin. Populismi on läpäissyt yhteiskunnallisen päätöksenteon koko Euroopassa. Kippasivatko populistit teknokraatit ja konsultit mäkeen? Tuliko politiikka uudelleen politiikkaan populistien myötä?

Ei tullut, toteavat Ylönen ja Kuusela. Kirjoittajat päätyvät ajatukseen, että populistit ovat itse asiassa liittoutuneet post-poliittisen konsulttidemokratian kanssa. Tämä toteutuu käytännössä Sipilän hallituksessa.

Sipilä antaa ymmärtää, että hän on jättänyt taakseen ideologian ja on julkisestikin kieltänyt olevansa poliitikko. Tällä hän on pyrkinyt saamaan ihmisiltä sympatiaa osakseen, onhan politiikanvastaisuus yksi pysyvän oloisista trendeistä.

Mitenkään hurrattavia eivät Sipilän ja hänen puolueensa kannatusluvut ole olleet. Ovatko ihmiset siis kuitenkin – puheista viis – politiikan tekemisen kannalla? Ehkä koko leikkausaparaatti on toiminut luojaansa vastaan (leikkaukset ovat sataneet kokoomuksen laariin). Haluavatko ihmiset hiljaa mielessään politiikkaa politiikkaan? Sama kohtalo – aleneva kannatustrendi - näyttää kohdanneen perussuomalaisia, jotka alun perin kytkeytyivät Sipilän teknokraattisiin päätöksiin.

Sipilän konsulttidemokratiasta kertoo hänen iskulauseensa ”tulos tai ulos”, jota hän on toistanut eri yhteyksissä. Tärkeää käytännön työssä on ”ratkaisukeskeinen hallinnointi”. Hallitusohjelma on strateginen paperi, jonka kautta hallitaan paitsi taloutta niin myös politiikan alaa laajemmin.

Taustalta löytyy Sitran määrittämät suuntaviivat strategisesta valtiosta. Sen avulla toteutetaan strategista ketteryyttä. Muistan itsekin lukeneeni vielä töissä ollessani Mikko Kososen ”Fast Strategyn”, joka kuvasi Nokian tapaa hallita kännykkätuotantoa. Paradoksaalisesti Nokia kaatui nimenomaan siihen, että se ei ollut tarpeeksi ketterä ja nopea. Mielenkiintoista tietenkin on, miten oikeaan osuvia Kososen valtiolle tarjoamat strategiat ovat Sitran masinoimina ja Sipilän toteuttamina.

Oleellista oli, että tavallinen hallitusohjelma ei käynyt nykyiselle hallitukselle. Tässä kohtaa Sitran konsultointi tuli hätiin. Nyt kokeiltiin valtioon ketteryysfilosofiaa.

Ainakin ajoittain Sipilän hallituksen työskentely on näyttänyt vauhkolta eikä ketterältä. On jouduttu perumaan useita hankkeita huonon (lue: liian kiireisen) valmistelun tuloksena. Laaja-alainen valmistelu on jätetty sivuun ja tilalle on tullut nopea oikominen, jotta määräajat pitävät.

Sipilän keskeisenä poliittisena ideana kirjoittajat pitävät populistien sitomista managerialismiin. Populistien politiikassa keskeisenä on ollut identiteettipolitiikka: omaa elintapaa ja kulttuuria uhkaavat pakolaiset, maahanmuuttajat, seksuaalivähemmistöt ja ”punavihreät”. Oikeistopopulismi on löytänyt leikkausten kautta yhtymäkohdat managerialismiin ja konsulttidemokratiaan. On syntynyt ikään kuin työnjako, jossa populistit ajavat identiteettipolitiikkaa ja managerialistit tiukkaa budjettipolitiikkaa.

Samaan aikaan populistien alun perin pienitulosiin kohdistamat tavoitteet - vanhan politiikan työvälineet! - ovat jääneet katveeseen, joka on näkynyt kannatuksen sulamisena. Jytkyvaiheen kannattajat ovat tunteneet tulleensa petetyksi.

Ajoittain on tuntunut, että populistit ovat jättäneet talouspolitiikan muille keskittyessään identiteettipolitiikkaan. Kuitenkin riittävät oikeistoideologiset yhtymäkohdat ovat pitäneet populistit hallituksessa, joskin alkuperäiset populistit ovat jakautuneet hallitukseen ja oppositioon.

Samaan aikaan sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa on löytynyt vastapooli noudatetulle managerialismille. Bernie Sanders ja Jeremy Corbyn ovat olleet airueina nostamassa politiikan merkitystä. Sosiaalidemokraattinen managerialismi saattaa olla väistymässä ja tilalle on tulossa talous- ja sosiaalipolitiikan uudelleenarviointia. Samalla haastetaan managerialistit ja oikeistopopulistit.

On liian aikaista sanoa saavuttavatko uuden haastajat menestystä. On mahdollista, että konsulttidemokratia sulattaa osan uudesta politiikan asettamasta haasteesta. Samaan aikaan populistit yrittävät koota joukkojaan ympäri Eurooppaa uuteen voimainkoetukseen. Löytävätkö managerialistit pysyvämminkin kansallismieliset, oikeistolaiset populistit? Jos näin käy, eivät nykyiseen konsulttidemokratiaan tyytymättömät saa vastakaikua ajatuksilleen.

Vaikka Ylösen ja Kuuselan kirjoitus sisältääkin joitakin tendenssimäisiä piirteitä (konsulttidemokratian kaikkivoipaisuuden korostaminen), antaa se ajattelemisen aihetta varsinkin niille, jotka haluaisivat nähdä politiikan uuden tulemisen.