lauantai 29. joulukuuta 2012

Outsider avarsi suomalaisten maailmankuvaa

Viime kesänä tuli kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun aloitin Outsiderin Pekka Lipposten keräämisen. Viisikymmenvuotissyntymäpäivillä sain viimeiset puuttuvat kirjaset lahjaksi. Kiitokset vielä kerran vaimolle ja kollegoille! Samalla tuli kerätyksi kaikki Kalle-Kustaa Korkit. Lipposia on 96 ja Korkkeja 73 (jo neljäkymmentä luvulla ilmestynyt lyhyt erillinen Lippossarja ei mielestäni ole tässä vertailukelpoinen, eivät myöskään muutamat väljähtyneesti ilmestyneet Pekka Lipponen & Kalle-Kustaa Korkki -kirjaset varsinaisen sarjan ilmestymisen jälkeen). Pekka Lipposen seikkailut ilmestyivät vuosina 1956-1964. Korkki alkoi ilmestyä vuonna 1958. Kuusikymmentäluvun puolivälissä näiden herrojen aika oli jo ohi.

En ole koskaan ymmärtänyt aikanaan hyvin suositun radiosarjan luonnetta: Lipposesta tehtiin siinä lähinnä tahaton pelle. Toista on kirjasarja. Vaikka sielläkin joissakin jaksoissa alitettiin rima, syntyi myös pieniä helmiä.

Lipponen oli reipashenkistä luettavaa sekä isille että pojille. Seksiä ei ollut. Jos Pekka näki vetävän näköisen naisen hän nielaisi kerran. Kun hän näki vielä seksikkäämmän naisen, hän nielaisi kahdesti. Siinä oli seksit. Väkivalta oli veretöntä, vaikka ammuskelua olikin. Ehkä koviten väkivalta kohdistui Pekkaan itseensä, joka lyötiin tainnoksiin keskimäärin pari-kolme kertaa jokaisessa 90-96-sivuisessa kirjassa.

Keräily alkoi vuonna 1962 isovanhempieni luona. Oltiin heinätöissä. Päärakennuksen vintillä oli pikku boksi, jossa nukuttiin. Huoneen päädyssä oli pieni ikkuna. Siellä hämyisessä tunnelmassa luin ensimmäisen kerran kirjan numero 68 ”Turkkilaista lunta”. Vieläkin kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä, kun Outsider kuvaa tapahtumien ympäristöä: ”Iltataivas Istanbulin yllä oli muuttumassa nopeasti syvän koboltinsiniseksi…..”

Outsider alias Aarne Haapakoski oli itse maailmanmatkaaja. Se toi uskottavuutta seikkailujen ympäristökuvaukseen. Jossain vaiheessa Outsiderin tunnelmointi oli koko kiinnostukseni avainasia.

Seppo Tuisku kirjoitti kirjoja käsittääkseni jo 1950-luvun lopulla Outsiderin haamukirjoittajana ja jatkoi sitten yksin, kun Haapakoski kuoli vuonna 1961. Kun kirjoittaa kaksi lähes satasivuista kirjaa kuukaudessa vuosien ajan, ei voi ajatella, että syntyy mestariteoksia. Syntyy käyttöviihdettä.

Tilasin kustantajalta varhaisia Lipposkirjoja 10 kappaleen erissä. Postiljooni kantoi ne kotiin saakka. Hyvin suuri osa kirjoista on kerätty antikvariaateista. Jotkut numerot ovat jääneet erityisesti mieleen varsin kiehtovina. Mainittakoon tässä Lippossarjan numero 38 ”Myrkytetty tikari” ja numero 54 ”Kohtaus Nubian pikajunassa”.

Tällaisissa sarjoissa mielenkiintoisinta jälkikäteen on se, miten ne heijastavat ilmestymisaikojensa ajan henkeä. Lipposen menestys varmaan osin perustui siihen, että Lipponen oli Jaakko Selinin varhainen versio maailmanmatkaajasta. Lipponen kävi mitä eksoottisimmissa paikoissa kaikilla mantereilla. Siihen aikaan, 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa, matkustelu ulkomailla oli harvojen herkkua. Eksoottiset olosuhteet vangitsivat ihmisten mielet. Ainakin saattoi kuvitella, miltä tuntui olla kaukaisilla mailla.

Lipponen oli umpisuomalainen mailla vierahilla. Hänen kommenttinsa toisrotuisista olivat karkeita, rasistisia. Tietysti tulee verranneeksi Lipposen kielenkäyttöä nykyisten muukalaisvihamielisten ihmisten puheisiin ja saattaa yllättäen löytää yhtymäkohtia: ovatko mutakuonot palanneet kielenkäyttöön lipposlaisessa mielessä? Outsiderin lähestymistapa on paradoksaalinen: toisaalta hän avarsi suomalaisten maailmankuvaa, toisaalta hän suodatti näkemykset savolaislähtöisen Lipposen kautta. Ehkä tässä oli yhdistelmä, joka tehosi.

Helsingin Sanomien haastatellessa kerran sarjan johdosta, toimittajat ihmettelivät, miksi pidän kirjoja kauhtuneessa matkalaukussa enkä esimerkiksi vitriinissä. Se nyt vain osoittaa arkista suhtautumista asiaan. Ehkä Lipponen on matkalaukussa aina valmiina lähtöön kohti uusia seikkailuja! Kerran sarjan keräyksen varhaisessa vaiheessa unohdin Lipposia täynnä olevan salkun junaan ja Lipposet lähtivätkin seikkailemaan. Salkku ja Lipposet löytyivät Joensuusta. Luoja varjelkoon VR:ää.

Mitä Lipposella tai Korkilla on annettava tälle päivälle? Kun kirjat lakkasivat ilmestymästä 1960-luvun puolivälissä, olivat toisenlaiset sankarit korvanneet heidät. Jerry Cotton tarjosi kovaksikeitetympää ja väkivaltaisempaa toimintaa kuin varsinkin Lipposet. Suomen Cottoneissa oli myös omaperäistä huumoria (saksalaiset alkuperäiset kertomukset olivat kyllä tosikkomaisia). Tietenkin TV:n sarjafilmit (Pyhimys, Nimeni on Cox, Bat Masterson jne. ) 1960-luvun vaihteessa ja heti sen jälkeen veivät suosiota Lipposen kaltaisilta tarinoilta.

Ehkä Korkki oli kohtalaisen lähellä kovapintaisia kilpailevia sankareita, mutta ei Korkinkaan vetovoima riittänyt. Ymmärrän varsin hyvin sarjan hiipumisen. Jotenkin Lipposet ja Korkit sopivat välittömästi sodan jälkeiseen aikaan. Ihmisillä oli suunnaton kevyen viihteen tarve. Kilpailijoitakin oli vähänlaisesti. Tietenkin radion kuunnelmien suunnaton suosio selittää paljon menestyksestä. Lipposen kohdalla se merkitsi 5 minuutin kuunnelmapätkiä keskipäivällä.

Mikä on tällaisen sarjan rahallinen arvo tällä hetkellä? Kirjamessuilla käydessäni olen vertaillut antikvariaattien ulosmyyntihintoja. Olen päätynyt arvioon, jossa kumpikin sarja on muutaman tuhannen euron arvoinen. Näillä hinnoilla Lipposia ja Korkkeja ei kannata realisoida. Enkä oikeastaan halua tehdä sitä mistään summasta.

Jäljelle jäävät muistot tarinoista. Korkkisarjan numerossa 2 ”Hopeinen pistoolinluoti” Outsider aloittaa kertomuksensa sankarinsa tapaamisesta seuraavasti: ”Tapasin Kalle-Kustaa Korkin Rosemarissa Caprilla ja istuimme monta iltaa hotellin muskatelliviiniköynnösten kattamalla terassilla, katsellen kuinka auringon lasku kimaloi Sorenton lahdelle ja valo sammui ja tähdet syttyivät ….”

perjantai 28. joulukuuta 2012

The winner takes it all

Viime vuosisatojen historia voidaan jakaa teknisten edistysaskeleiden mukaan ehkä kolmeen hyppäykselliseen vaiheeseen: ensimmäinen on höyrykoneiden myötä tapahtunut teollinen vallankumous 1700-luvun lopulta lähtien, toinen on sähkön läpimurtoon perustuva vallankumous 1800-luvun lopulta alkaen ja kolmas on informaatioteknologian paradigman muutos 1900-luvun lopulla. Tietenkin jako voidaan perustaa muihinkin edistysaskeliin, esim. polttoaineisiin, lääketieteeseen tms.

Kolmen teknisen edistysaskeleen keskinäistä suhdetta voidaan myös miettiä. Ei ole mitenkään varmaa, että informaatioteknologia olisi näistä vaikuttavin (se rakentuu sitä paitsi sähkön muodostamalle kivijalalle). Sen suuri merkitys on maailman pienentymisessä. Meillä on vihdoinkin Marshall McLuhanin maailmankylä täällä. Vai onko?

Toisaalta on syytä muistaa, että tämä viimeisin vallankumous on vielä kesken. Emme varmasti ole nähneet kaikkia niitä ihmeitä, mitä IT:n varaan voidaan rakentaa. Paul Krugman tuo esille erään mielenkiintoisen piirteen viime aikojen teknisestä kehityksestä nimittäin sen, että monet kehitysaskeleet ovat olleet hitaita, kestäneet vuosia. Tekstin tunnistus, puheentunnistus, hahmon tunnistus, kaikki ovat vieneet tavattomasti aikaa, eivätkä ne vieläkään ole läheskään valmiit, pikemminkin päinvastoin. Meidän on vaikea hahmottaa eri edistysaskeleita. Ainakin minulla on ollut kuvitelma, että monet asiat etenevät nopeammin kuin mitä on tapahtunut.

Onko erilaisen automaatiokehityksen seurauksena työpaikat katoamassa? On selvää, että työpaikat katoavat jatkossa kiihkeämmässä tahdissa kuin tähän saakka. Liikennepoliisit hävisivät kymmeniä vuosia sitten ja korvattiin vilkkaimmissa paikoissa automaattisesti toimivilla liikennevaloilla. Toisaalta informaatioteknologia on luonut uusia työpaikkoja. Johtopäätöksenä voitaneen esittää, että muutoksia työpaikkojen sisältöön ja luonteeseen tulee jatkuvasti. Tilanteen hallittavuus tulee päähaasteeksi.

Mielekkäämpi pohdinnan aihe on se, kuka saa rahat IT:n siivittämästä kehityksestä ? On todettu monissa yhteyksissä, että globalisaatio ja teknologinen kehitys suurentavat tuloeroja: tarvitaan yhä spesifimpiä taitoja ja ihmisten osaamiserot kasvavat. Osa töistä putoaa rutiinitehtäviksi, ei tarvita enää juurikaan esimerkiksi puhtaaksikirjoittajia. Työtehtävien hierarkia vähenee, kun väliportaita ei enää tarvita ja koneet hoitavat yksinkertaisimmat tehtävät.

Globalisaatio vie töitä kehittyviin maihin. Länsimaissa aiemmat osaamisintensiiviset hyväpalkkaiset työt, esim. autojen valmistus ”vaihtuvat” heikosti palkattuihin palvelualan työpaikkoihin. Esimerkiksi Wallmartilla on 1 600 000 työpaikkaa nyt, kun vuonna 1962 sillä ei ollut yhtään (keskipalkka Wallmartissa on noin 10 dollaria tunnissa). Palkkatyö ikäänkuin kokee eroosion.

Yhdysvaltalaistyöntekijöiden keskimääräinen tuntipalkka nousi 18,90 dollarista 21,34 dollariin (inflaatiotarkistetut luvut) vuosina 1973-2006. Kehitys on ollut dramaattisen heikkoa. Seuraukset ovat tutut: perheen äidit ovat menneet töihin, työpäiviä on pidennetty (ja lomia lyhennetty) ja on otettu vastaan useita töitä. Viimeinen vaihe – mutta vasta viimeinen vaihe - kehityksessä on ollut velanotto. Se on ollut monille amerikkalaisille ainoa vaihtoehto elintason laajentamiseksi.

Kehitystä on vahvistanut ammattiyhdistysliikkeen heikkous monissa maissa. Erityisesti Britanniassa ja Yhdysvalloissa ammattiyhdistys on tietoisesti ajettu alas. Entiset valkoisen enemmistön tekemät työt on korvattu värillisten tekemillä töillä. Näin on saatu halpaa työvoimaa, jonka seurauksena tietyt palvelut ovat edullisia kuluttajille. Korkean järjestäytymisasteen maissa sinnitellään vielä ”korkeilla” palvelualan palkoilla ja se näkyy palvelun hinnoissa. Toisaalta palvelualan köyhälistöä ei ole päässyt syntymään. Ruotsissa ja Saksassa on kuitenkin liuuttu jo tähän suuntaan halpa- ja osa-aikatyön lisääntyessä.

Osaamiskuilu on yksi seuraus globaalista ja teknologisesta kehityksestä. Tästä on seurannut palkkakuilu. On erittäin tärkeää huomioida kehityksen suunta: kuilu on edelleen kasvamassa informaatioyhteiskunnan laajetessa. Kun kulutus vähenee heikkojen tulojen seurauksena, pitäisi se tajuta sekä rikkaiden että köyhien ongelmaksi. Velkataloudella ei pitkälle pötkitä.

Olen monesti kiinnittänyt huomiota siihen, että kun trendi on päällä, halutaan lisätä vauhtia trendiin. Niinpä kun tuloerot ovat kasvaneet ja kuvittelisi edes myötätunnosta tunnettavan armeliaisuutta köyhien elintason nostamiseen, niin samaan aikaan eliitti rupeaa kapinoimaan muka enemmistön tyranniaa vastaan. Samaan syssyyn tuomitaan altruismi mitä viheliäisimpänä suhtautumistapana.

Mitä tarvitaan kehityksen kääntämiseksi? Kehityksen kääntämiseksi tarvitaan erittäin kova panostus koulutukseen ja ennen kaikkea monipuoliseen ammatilliseen koulutukseen. Tarvitaan myös kovaa edunvalvontaa: tuloerojen repeäminen on kertakaikkiaan estettävä. Keinot ovat vähissä. Kun olen itse playoffs -menetelmällä pudotellut eri vaihtoehtoja pois, päästäkseni todennäköisimpään lopputulokseen, on jäljelle jäänyt oikeastaan vain yksi keino: innovatiivista ajanhermoon soveltuvaa työtä tarvitaan lisää. Valtiolla ei tulevaisuusperspektiivistä katsottuna ole mitään tärkeämpää roolia kuin tukea uutta tekemistä. Työaikojen pidentäminen on tässä vain sivujuonne.

Kahmivatko siis voittajat kaikki tulot tulevaisuudessa? Ei mielestäni , jos toimeen ryhdytään edellä mainituin keinoin . Viimeistään siinä vaiheessa, kun tulonjakotaistelun voittajat tajuavat, että kysymyksessä on Pyrrhoksen voitto, suunta kääntyy.

Hitaamman rahan puolesta

Useimmat talouden asiantuntijat ovat sitä mieltä, että tavallinen tuotannollinen ja palvelutoiminta muodostuivat sijoittajan kannalta muutamien viime vuosikymmenien aikana liian hidastuottoisiksi. Teollisuuteen sijoittaminen koettiin epämuodikkaaksi, tuotot jäivät liian pieniksi. Toki oli hyviäkin perinteisiä sijoituskohteita, mutta trendi ohjasi muualle. Tarkoitan nyt tapahtunutta finansialisaatiokehitystä (jotkut – kuten uusmarxilaiset - puhuvat kapitalismin rahallistumisesta). Finansialisaation ja finanssikriisin keskiössä olivat erilaiset rahamarkkinainnovaatiot. Ne kehiteltiin pääosin 1980- ja 1990-luvulla.

Mitä tapahtui 1930-luvulla? Yhdysvalloissa perustettiin Fanny Mae -niminen puolijulkinen asuntorahoittaja. Se osti pankkien asuntolainoja, arvopaperisti ne ja myi markkinoilla sijoittajille. Tällä mahdollistettiin valtava esikaupunkialueiden omakotirakentaminen Frank Lloyd Wrightin viitoittamalla tavalla. Asuntorahoittajien hartioita ikään kuin levennettiin.

Mikä ero 1930-luvun asuntorahoitusmekanismilla on 2000-luvulla tapahtuneeseen asuntorakentamiseen ja asuntolainojen arvopaperistamiseen? Ne vaikuttavat päällepäin identtisiltä, mutta eivät sitä kuitenkaan ole.

Avainkäsitteeksi nostan rahan kiertonopeuden. Rahan reaalinen kiertonopeus on liian hidas useimmille tahoille. Reaalista kiertonopeutta kuvatkoon esimerkki, jossa asiakas menee pankkiin ja nostaa lainan. Laina pysyy pankin taseessa kunnes se on maksettu kokonaisuudessaan pois. Selkeää ja yksinkertaista!

Rahan kiertonopeutta voidaan kiihdyttää esimerkiksi arvopaperistamisella, kuten tehtiin 1930-luvulla. Tuolloin tapahtui varsin järkevä kiertonopeuden kiihdytys. Sille oli selkeä tarve. Kymmenien vuosien ajan kiihdytys onnistui, koska luottotappioiden määrä oli pysyvän oloisesti noin 5 % lainoituksen määrästä. Se oli helppoa (helppoa ja helppoa!) leipoa sisään asuntolainarahoituksen mekanismeihin.

Kahdeksankymmenluvulta alkanut kehitys saavutti täyden voimansa 2000-luvun alussa. Näytti siltä, että rahan kiertonopeutta kiihdytettiin äärimmilleen, haluttiin isompia tuottoja sijoitetulle pääomalle. Tapahtui valtavia ylilyöntejä, joita olen kuvannut esimerkiksi tämän blogikirjoitussarjan kuviossa ”Rahamarkkinakriisin synty”. Kolmekirjaiminen aakkosmössö (CDO:t, CDS:t jne.) vietti riemujuhliaan. To make money out of money saavutti täyttymyksen.

Kiertonopeuden kiihdyttämistä ”harjoiteltiin” esimerkiksi Yhdysvaltain säästöpankkikriisissä, IT-kuplassa 1998-2000 sekä Suomen ja Ruotsin 1980-luvun lopun kuplissa. Edelleen samoja piirteitä on Argentiinan, Espanjan, Thaimaan, Etelä-Korean, Venäjän ja monien muiden maiden rahamarkkinakuplissa 1990- ja 2000-luvulla. Vauhti kuitenkin kiihtyi oleellisesti 2000-luvulle tultaessa. Rahan kiertonopeus irtaantui yhä enemmän reaalisesta kiertonopeudesta. On mahdotonta sanoa, missä kohtaa tilanne karkasi käsistä; joka tapauksessa paljon aikaisemmin kuin akuutti kriisi puhkesi.

Avainasioita oli, että pankkien, varjopankkien ja luottoluokittajien tietokoneohjelmissa käytettiin 5 % luottotappio-olettamaa toteutuneen historian mukaisesti. Tuottovaatimusten vanavedessa riskit kasvoivat suunnattomasti: AAA-paperit liudentuivat riskipitoisempiin arvopapereihin salakavalasti. Luottotappiot kasvoivat 5 prosentista ennenkuulumattomiin mittoihin. Luottoluokittajien olisi pitänyt toimia unilukkareina, eräänlaisina sijoittajille tarkoitettuina peruutuspeileinä, jotka olisivat reaalisesti kertoneet lainahistoriasta. Sitä ne eivät tehneet osin varjopankkien ja luottoluokittajien moraalikadosta johtuen. Moraalikadon ohella sijoittajan ja alkuperäisen asuntolainanottajan välille muodostui sakea, läpitunkematon rahankierron formularata (kts. ”Rahamarkkinakriisin synty” -kuvio), jonka liikkeiden seurantaan ihmisen näkökyky ja ajatus ei riittänyt.

Tällä hetkellä ja vielä vuosien ajan maksamme rahan kiertonopeuden kiihdytyksestä maltaita. Vieläkään tuo vaihe ei ole ohi, sillä rahan kiertonopeuden hillitsemispyrkimykset ovat vastatuulessa. Pankkien ja muiden rahalaitosten lobbarit ovat olleet aktiivisesti liikkeellä ja pyrkineet minimoimaan itselleen aiheutuvan ”vahingon”. Rahan kiertonopeuden hillitsemisessä on tietenkin kysymys sääntelystä.

Tietenkin tekninen kehitys on ollut kuvatunlaisen kehityksen mahdollistaja. Globaalisti käytetyt tietokonepohjaiset rahansiirrot ovat kehittyneet ajatusta nopeammiksi. Sääntelyn tulisi vastata samoin keinoin. Sääntelijät tahtovat vain olla koko ajan kierroksen myöhässä. Rahamarkkinadoping toimii tieteellisellä pohjalla.

Tulevat taloushistorioitsijat joutuvat pohtimaan, mistä yllä oleva oikeasti kertoo. On selvää, että ainakin osittain taustalla on länsimaiden ”häviö” (toistaiseksi) teollisuustuotannon volyymeissä. Tuotanto ja osaaminen ovat paenneet itäisille maille. Kun pääoma on etsinyt heikosti tuottavien teollisuus- ja palvelutuotannon osakkeiden sijalle vauhdikkaampia kohteita on päädytty eksoottisempiin finansialisaatioratkaisuihin. Kärsimätön raha ei ole jaksanut odotella reaalitalouden kierron hitaissa mutkissa, vaan on etsinyt leveämpiä ja nopeampia suoria, joilla paahtaa.

Onnettomuudeksi rahamarkkinoiden sääntelyn purku toteutui pahimmassa kohdassa. Juuri 1980-2000-luvulla olisi tarvittu teho- ja nopeusrajoituksia sääntelyn purun sijaan. Tämä ei kuitenkaan riitä: olisi tarvittu myös tuotannon vielä suurempaa rationalisointia, vielä suurempaa työn tuottavuuden lisäystä, jotta olisi pystytty kilpailemaan halpatuotannon kanssa. Moni sanoo, ettei se olisi ollut mahdollista, oli vain siedettävä tapahtunut kehitys.

Eteläkorealainen taloustieteilijä Ha-Joon Chang sanoo, että ”markkinat ovat liian tehokkaat”. Liiallisen tehokkuuden seurauksena raha pakeni tuotannosta rahoitusbusinekseen. Käytännössä tämä merkitsi, että monet Yhdysvaltain teollisuusyritykset muuttuivat rahoitusyhtiöiksi 1980-luvulta alkaen. Jättimäisten GM:n ja GE:n liikevoitoista suurin osa tuli rahoitusliiketoiminnasta eikä tuotannosta.

Kun bruttokansantuote on useissa johtavissa länsimaissa kehittynyt 1980-luvun jälkeen hitaammin kuin sitä ennen, on tälle jokin syy. Yksi syy on, että kärsimätön raha ei jaksa odottaa teollisuusinvestoinnin valmistumista, vaan hakeutuu nopeampirytmisille markkinoille. Tämä johtaa helposti siihen, että pitkäkestoisempi yritysten talouden suunnittelu kärsii, tarvittavia investointeja ei pystytä rahoituksen puutteen takia toteuttamaan jne. Kaikella tällä on välillinen vaikutus BKT:n kehitykseen – negatiivisella tavalla.

Ainoa keino hidastaa rahan kiertonopeutta lienee sääntely. Rahamarkkinasääntely voisi ohjata rahaa takaisin tuotannollisen toiminnan ja siitä johdettujen palvelujen kehittämiseen. Samaan aikaan kannattaisi kiihdyttää teollisuuden investointeja valtion tuella. Olisiko tässä tapa hidastaa rahan kiertoa tuotannolliselle toiminnalle sopivaksi?

torstai 27. joulukuuta 2012

Ja uusi Nokia on…. Nokia!

Uusi vuosi lähestyy ja on Uudenvuoden lupausten aika. Mitään henkilökohtaista en blogissa aio luvata, mutta lupaan Nokian puolesta joitakin asioita.

Nokian ennakkoluuloton hittipuhelin Lumia 920 on ollut markkinoilla reilun kuukauden. Ainoa syy miksi se ei ole menestynyt vieläkin paremmin on puhelimen toimitusvaikeudet (komponenttipula?). Puhelimena se on erittäin kilpailukykyinen (omistan kyseisen puhelimen). Lumia 820 on huokeampi vaihtoehto, joka puree ensi vuonna. Nokia täydentää sarjaa alaspäin, jolloin saadaan kehittyville markkinoille tarkoitettujen Asha-puhelimien yläpuolelle halpa Windows 8 Lumia, useampiakin. Melkein älypuhelimet, Ashat jatkavat maailmanvalloitustaan ja saavuttavat myös länsimarkkinoilla vahvan aseman taantumassa kärvistelevien kuluttajien keskuudessa. Nokialle muodostuu ”värisuora” erikaliiberisia puhelimia asiakkaiden iloksi. Kiinan markkinoilta kuuluu kummia. Nokia 920T-malli muodostuu hitiksi. Hyvä operaattorituki vie Nokian läpi harmaan kiven.

Helmi-maaliskuussa ilmestynee Lumia 920i-malli tai sitten sen korvaa aivan uusi huippupuhelin loppukeväästä. Samalla 920-malli hinnoitellaan houkuttelevasti. Sarjaa täydentää Nokian uusi tabletti, joka synkronoidaan puhelimen ja muun merkkisten Windows 8 -tietokoneiden kanssa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Nokian kamerateknologia saavuttaa uuden huipun yhdessä Carl Zeissin ja kumppanien kanssa. Synkronoituna entistä paremmin karttapalveluihin muodostuu uuden hitin ainekset.

Yritykset innostuvat uudesta Windows 8 -kokonaisuudesta. Nokiaa moittineet tahot saavat nenilleen. Tosin ne eivät lopeta urputusta, vaan keksivät yhä uusia keinoja mollata ”Mokiaa”. Pääosin valittajat ovat suomalaisia.

Samalla muuttuvat puheet Suomen alasajosta. Toivo herää ja Nokian alihankkijat, ohjelmistoyhtiöt saavat uutta uskoa. Yhdessä muiden toimien kanssa Suomeen alkaa muodostua IT-klusteri 2, joka keskittyy ohjelmistotuotteiden ympärille. Suomen karhu voimaantuu uudelleen.

EK:n viisaat tuovat näkyvästi ilmi, että ilman heidän herättelyviestejään näkösällä oleva positiivinen kehitys ei olisi voinut olla mahdollista.

Valtio tukee omien kanaviensa kautta tulevaa kehitystä. Typerät puheet valtion roolin vähentämisestä IT-yritystuissa lopetetetaan hyödyttöminä. Tajutaan eteläkorealaisten oppien kautta, että valtio ei ole este menestykselle, vaan osa menestystä.

Nokian osake kohoaa kohti 10 euroa, aletaan puhua Stephen Elopin Nightmare Teamistä, joka muodostuu painajaiseksi kilpailijoille.

Elopille aletaan loppuvuodesta suunnitella patsasta. Hanke siirtyy, koska syntyy valtava kina siitä pitääkö patsaan olla näköispatsas vai symboloida Nokian Connecting people -slogania.

Hyvää Uuttavuotta!

tiistai 25. joulukuuta 2012

Tiedonvälitystä Päivi Istalan tapaan

Ei ollut mitenkään itsestään selvää, että lukisin Päivi Istalan muistelmateoksen Ristivetoa. Ajattelin lukea kiinnostavimmat kohdat ja palauttaa sitten kirjan kirjastoon. Toisin kävi. Luin lopulta kirjan kokonaan. Pitkä lainausjono kertoo kirjan kysynnästä.

Istalan teos on ikkuna erään aikakauden historiaan kokonaisuudessaan, mutta erityisen ansiokas se on valottaessaan - yleisradion erikseen ja mediamaailman yleensä - lähihistoriaa. Tämä on paljon sanottu, sillä Istala kirjoittaa rajulla naisenergialla yltyen välillä apinaraivoon. Intensiivisestä tyylistä seuraa moni hyvä asia, joskin näkökulma saattaa olla hyvinkin subjektiivinen. Sitä Istala ei hevillä myönnä, sillä hän pitää armotonta rehellisyyttä yhtenä elämänsä johtolankana.

Kun Istala kostaa kokemansa vääryyden hän tekee sen pohjiaan myöten. Tyypillinen tilanne on, että joku esimiestason henkilö on arvioinut Istalaa (tai koko toimittajakuntaa) jollakin luonnehdinnalla, joka ulkopuolisenkin näkökulmasta on vähemmän sopivaa tai ainakin kyseenalaista. Istala menee ”tukkoon” eikä tyrmistykseltään löydä puolustautumiskeinoja. Asia ei kuitenkaan jää tähän, vaan Istala kaivaa sotakirveen ja suunnittelee vastaiskun, jolla loukattu itsetunto saa hyvityksen. En halua varsinaisesti moittia Istalan näkemystä, vaikka monesti tulee mieleen huudahtaa ”anna nyt jo olla”. Ei, sitä Istala ei tee. Hän järjestää itsensä ja loukkaavasti häntä kohdelleen tapaamisen ja antaa sanan säilällä takaisin. Siinä ei kuvia kumarrella, vaan ansionsa saavat niin lähiesimiehet kuin yleisradion pääjohtajat.

Istalan suhtautumisessa muihin ihmisiin musta ja valkoinen vuorottelevat, harmaan sävyt ovat vähissä (joskaan eivät kokonaan pois). Hän ylistää ymmärtäjiään, mutta haukkuu pahanpäiväisesti henkilöt, jotka ovat häntä kaltoin kohdelleet. Usein tulee mieleen, että eikö vähempikin riitä. Miksi hän ei anna jonkin (vähäisen) asian mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos?

Istala pysyi aina toimittajana eikä toiminut koskaan esimiehenä yleisradiossa. Hän ei objektiivisesti katsoen ollut mikään helppo alainen (nyt hän on eläkkeellä), vaan kyseenalaisti tyhmät tai ”tyhmät” päätökset. Kun itse olen toiminut esimiehenä voin joissakin yhteyksissä tuntea sielujen sympatiaa joitakin Istalan esimiehiä kohtaan.

Päivi Istala on lähes malliesimerkki ihmisestä, joka ei hevillä hellitä: työ tehdään valtavalla intensiteetillä. Jos jossakin on tehtävää, ”puuhaa”, on Istala sitä tekemässä. Aivan ihailtavaa on se valikoimattomuus, jolla hän teki mitä tahansa hanttihommaa, vaikkapa välipalan hankkiminen koko porukalle.

Osin sukurasitteena, osin omasta luonteenlaadustaan johtuen Istala liukui alkoholismiin. Siitäkin hän kertoo itseään ja muita säälimättä. Miten uskomattoman ehdoton luonteenlaatu hänellä onkaan! Hän oli arkkialkoholisti, veti lärvit, mutta vastapainoksi oli työssään tunnollisuuden perikuva. Hänet on palkittu pitkäaikaisella raittiudella.

Ihmissuhteet ovat kautta kirjan koetteilla. Hän ei tunnu missään kohdassa valitsevat helpointa tietää. Aina edetään vaikeimman kautta. Avioliitto (samoin kuin muut miessuhteet) kuvataan niin raadollisesti, että puistattaa.

Sitten asia, joka on herättänyt huomiota joissakin arvioinneissa: hän kertoo nimellä arvostelun/ylistyksen kohteistaan. Monet näistä ovat edelleen työelämässä mukana, elävät ja hengittävät. Sitä voi vain miettiä, mitä hänen henkilöarviointinsa kohteiksi joutuneet miettivät.

Yksi rankimmista repäisyistä on kuvaus Suomen Teatterikoulun korkeakouluosaston 30-vuotisluokkakokouksesta. Luokka ei ole suuri, alle 10 henkeä, mutta tapaaminen on myrskyisä: Istala katsoo joutuneensa koulukiusauksen kohteeksi aikuisten kollegojensa taholta. Istala antaa ymmärtää, että hän alkoholihuuruisessa tapaamisessa saa muilta tunnustuksen todella tapahtuneesta kiusaamisesta. Hän tuntuu olevan ympäristölleen kaikkea liikaa: liian temperamenttinen, liian aktiivinen, liian innokas, ”entusiasti-Istala”. Jossain arvostelussa sanottiin, että luokkakokouksesta saisi näytelmän. Ihan varmasti.

Lähihistorian kirjaamisen tarkkuus on edellyttänyt tarkkoja muistiinpanoja tapahtumahetkellä. Muutoin näin yksityiskohtaiset kuvaukset eivät ole selitettävissä. Hänellä täytyy olla huippuluokan muisti, joka on sekä helpotus että rasite. Silti lainausmerkeissä esitetyt pitkät lainaukset eivät voi olla aivan tarkkoja. Tämän Istala varmaankin on ottanut huomioon, kun historian todistusvoimaa joskus arvioidaan.

Yksi kirjan mahtavista historian dokumentaatioista on ns. reporadion ajan kuvaus. Sitähän on ruodittu yleensä äärimmäisen kriittisesti. Sosialistina Istala paljastaa sen toisen puolen ja hyvä näin. Tässä on aivan mahdotonta analysoida Istalan katsontokantoja edes sinnepäin. Hän heittäytyy koko kapasiteetillaan tuon ajan puolustajaksi. Menettelytavoissa saattoi olla jotain, mutta itse asia, TV:n ja radion toimitustyön muuttuminen saa Istalasta kärjekkään puolustajan. En muistanutkaan tällä tarkkuudella, miten Ristivetoa-ohjelma ikään kuin symboloi ajassa käytyä henkien taistelua. Persian shaahin vierailu on eräänlainen kulminaatiopiste: Kekkonen esti Istalan shaahikritiikin etukäteen, mutta kiitti sitten, kun ohjelma vierailun jälkeen esitettiin!

Lukija on monesti ymmällä: onko tässä kysymys pikkutarkasta – mutta raadollisesta - juorukirjasta (täytyyhän kirjalle saada menekkiä) vai onko kysymyksessä kliinisen tarkka yhteiskunnallisen ilmapiirin kuvaus. Ehkä kirja on sekoitus näistä.

Koin itselleni tärkeäksi Istalan kirjan loppuosassa esittämän arvion nykyajan (toimittaja)ihmisten yleissivistyksen tasosta. Istala antaa tulla jälleen tuutin täydeltä. Häntä harmittaa vietävästi esitettyjen asioiden epätarkka ilmaiseminen. Hän katsoo edustavansa suurten ikäluokkien - pilkun tarkkaa -”vanhanaikaista” objektiivisuuden tavoittelua. Hän ärsyyntyy nykytoimittajien puolihuolimattomasta esitystavasta. Olen itse kiinnittänyt huomioni - Istalan tapaan - ajankohtaisohjelmien, esseiden, haastattelujen eräänlaiseen ”historiattomuuteen”: ei eroteta suuria asioita pienistä, ei nähdä historiaa jatkumona, ei nähdä syy-seuraussuhteita, esitetään juuri tapahtuneita asioita ennenkuulumattomina, vaikka vähäinenkin perehtyminen olisi osoittanut ”ainutlaatuisuuden” himphampuksi. Istala antaa yleissivistykselle sille kuuluvan arvon! Tästä analyysista kiitokset hänelle.

Toisaalta pikkutarkka luonteenlaatu tulee esille, kun Istala kohdistaa kaiken raivonsa puhetavan virheisiin, kirjoitusvirheisiin, väärin lausuttuihin vieraskieliin sanoihin. Näitä tapaa mediamaailmassa niin tuhkatiheään, että rupeaa pelkäämään Istalan hermojen kestävyyttä hänen purkaessaan alleviivasti virhesumaa. Oikeassahan hän tässä asiassa kuitenkin on. Kai jonkun tämäkin oli sanottava!

Istalalla on vaikuttava kielitaito, hän kehittää ”koko kirjan ajan” itseään, pitää huolta kansainvälisistä yhteyksistä, ei pelkää työtä missään vaiheessa. Tyypillinen työnarkomaani? Ehkä, tunnistan monissa kohtaa itseni.

Päivi Istala on maailmanparantaja, hellittämätön itsensä ja ympäristönsä kehittäjä. Yksi hänen ongelmiensa ytimessä oleva asia on varmaan, ettei hän päästä läheisiään helpolla: jos esimies ei osaa johtaa tulee palaute usein karkeimman kautta. Perheelle ei jää sen ansaitsemaa aikaa ja jäljet näkyvät. Onko hän valinnut itse tämän tien vai kohtaloko sen valinnan on tehnyt?

Monet inhosivat Istalaa ja inhoavat varmaan vielä varmemmin tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen. Istala ei säästä ketään, ei myöskään itseään. Mitä arkipsykologia sanoisi? Istala kuvaa itseään jännittäjäksi, joka haasteiden keskellä on hermona, jännittää aivan tuhottomasti. Hän pelkää itse, mutta puolustautuessaan aggressiivisesti, pelottaa muita.

Kirja kannattaa lukea ennakkoluulottomasti myös niiden, jotka eivät ole Istalan kanssa samaa mieltä. Historia on täynnä näkökulmia, tämä on yksi niistä. Jossain kaukana häämöttää totuus kuin taivaanranta, sitä voi lähestyä, mutta ei koskaan saavuttaa.

torstai 20. joulukuuta 2012

Valittujen Palojen medialinjaukset

Reader`s Digestin eli Valittujen Palojen kansainvälisten painosten päätoimittaja Raimo Möysä esittää Helsingin Sanomien haastattelussa 20.12 2012, että lehdissä objektiivisuus on vanhanaikainen tavoite. En ole samaa mieltä.

Meillä on jo netti, joka tarjoaa mielipiteitä joka lähtöön. Netin yleisöpalstat ovat täynnä nimimerkkien takaa lauottuja mielipiteitä. Ns. laatulehdistö – sikäli kun sillä tarkoitetaan objektiivisuuteen pyrkimistä – on siis pois muodista.

Möysän käsitys on hyvin amerikkalainen. Hänen linjansa johtaa ongelmaan, mikä Yhdysvalloissa on jo pitkään havaittu: median kenttä on polarisoitunut: konservatiivit ja liberaalit ovat jakaneet mediakentän. Tästä on seurannut ilmiö nimeltä fact check-tiedotusvälineet. On siis syntynyt ”kanavia”, jotka vahtivat esitettyjen asioiden oikeellisuutta. Tämänhän pitäisi olla hyvä asia! Näennäisesti se onkin, mutta on muistettava, että sen taustalla on täysin subjektiiviseen tietoon perustuva uutisointi. Tämän tyyppinen asenteellinen uutisointi pakottaa tarkistamaan tiedot.

Möysä listaa lehdistössä nousussa ja laskussa olevia trendejä: nousussa ovat mm. luotettavuus ja laskussa objektiivisuus! Eivätkö nämä liity kiinteästi toisiinsa? Jos eivät, niin silloin Möysän täytyy tarkoittaa, että kukin uutisoinnin/keskustelun osapuoli tuo esille omaa kantaa puolustavat (luotettavat?) mielipiteet ja vain ne, ja muut keskustelun osapuolet huolehtikoon, että heidän kantansa tulee esille samalla tavalla yksipuolisen luotettavasti! Vaikeaksi menee.

Yhdysvalloissa on edetty pitkälle polarisoituneessa ajattelussa: on konservatiivien

TV-kanavia ja liberaalien TV-kanavia. Seurasin kerran hyvin tunnetun radioäänen äärikonservatiivisen Rush Limbaughin radio-ohjelmaa, jossa ohjelman kuuntelijat saivat esittää mielipiteensä esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnasta. Ohjelmaan soittanut naishenkilö puolusti eurooppalaistyyppistä hyvinvointimallia. Limbaughin raivo kasvoi sitä mukaa kun nainen argumentoi mielipiteitään. Väittely päättyi häkellyttävällä tavalla, kun Limbaugh täysin malttinsa menettäneenä huusi eläimellisellä äänellä: ”pois akka puhelinlinjoiltani!”. Möysän ajattelun eräs seuraus on mielipideilmaisun polarisoitumisen kiihdyttäminen: keltään ei oikeastaan vaadita pyrkimystä tasapuolisuuteen.

Laskussa on Möysän mukaan luottamus hallitukseen. Perin amerikkalainen ilmiö tämäkin. Mielestäni se ei ole edes tuore trendi, vaan jo iät ja ajat vaikuttanut. Jos käsitystä laajennetaan, niin silloin tarkoitetaan – paitsi poliitikkoja – niin koko viranomaistoimintaa. Viranomaisten ajatellaan tämän filosofian mukaan peittelevän omia laiminlyöntejään esim. onnettomuustapauksissa. En usko, että skandinavian maissa tämä olisi yleinen trendi, vaikka virkavalta koville erilaissa paineissa joutuukin.

Valitut Palat ei ole koskaan pyrkinytkään objektiivisuuteen, vaan levittämään amerikkalaisuuden ilosanomaa pidäkkeettömästi. Lehden tarinat on tehty saman kaavan mukaan: ensin on vähän vaikeaa, sitten seuraa pyristely ulos vaikeuksista ja lopputuloksena on onnellinen loppu. Jutut päättyvät samalla tavalla kuin Prinsessa Ruusunen -sadussa: elämä ei ole jatkumo, vaan sillä on onnellinen päätepiste. Tietysti monet ihmiset pitävät tällaisista yksinkertaisista kaavanmukaista tarinoista, aikuisten saduista.

Vastenmielisintä on, kun tällainen guru tulee Suomeen kertomaan, että tämä mediatouhu on meillä vanhanaikaista. Edellisen kerran amerikkalaiset tulivat meille kertomaan vanhanaikaisuudestamme rahamarkkinakriisin alla: meillä ei oikein osattu näitä uusia rahoitusinstrumentteja.

Näin puhuu mies jonka ainoa tarkoitus on löytää yleisön mieltymysten yhteinen nimittäjä. Eli siis myydä lehteä niin paljon kuin ikinä mahdollista. Tämä on yksipuolinen lähtökohta. Laatulehdistöä tarvitaan jatkossakin. Toivottavasti sille, ja digitaalisille versioille siitä, löytyy jatkossakin tarvetta. Valitettavasti näen yleisön pilkkoutuvan erilaisiin pienryhmiin, joilla jokaisella on suosikkinsa. Eikö tämä ole demokratiaa ? Kyllä on, mutta toivoisin silti, että yleissivistyksen tarjonta pitäisi pintansa. Pidän tämän aatteen kohtalaisina esitaistelijoina esimerkiksi Helsingin Sanomia ja New York Timesia.

Mikään uusi trendi ei ole myöskään ”tavallisten ihmisten tarinat”, vaikka Möysä yrittää näin väittää, onkohan Möysä hieman vanhanaikainen? Jos Valitut Palat taistelee tupakanpolttoa, huumeiden käyttöä ja liikalihavuutta vastaan, ei minulla ole mitään tällaista yksipuolista propagandaa vastaan.

Paul Krugman kiinnitti huomiota joitakin aikoja sitten käsitteeseen, jolle hän antoi nimen balance cult (käännös voisi olla ”tasapuolisuuskultti). Hän tarkoitti, että jos TV:stä tulisi dokumentti maapallon muodosta, niin siinä haastateltaisiin ihmisiä, jotka pitävät maapalloa joko litteänä tai pallona. Dokumentin loppuyhteenvetona sitten todetaan ”puolueettomasti”, että ”maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä”. Kenenkään tunteita ei haluta loukata, muodostavathan he suuren yleisön. Tällä esimerkillä voitaneen viitata Möysän ajatteluun jakautuneesta totuudesta. Erilaisten totuuksien salliminen ylittää kirkaasti tieteen järkevyydelle asettamat rajat. Tällainen ”poikkitieteellisyys ” meitä siis uhkaa.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Newtownin tragedia - mielenterveyskysymys vai kulttuurin tuote?

Kaikki me olemme olleet järkyttyneitä Newtownin surmista. Oikeastaan on turha yrittää löytää sanoja, miltä tragedia tuntui. Lukemattomat ihmiset ovat pohtineet, mitä tapahtui ja miksi. Tiedotusvälineet ovat myös analysoineet tapahtuman syitä. Virheitäkin on tehty ”nopeat syövät hitaat” -hengessä, sillä jotkin median edustajat aiheuttivat vahinkoa liian aikaisella vahvistamattomien tietojen julkaisulla.

Olen itse pyrkinyt pohtimaan vastaavia väkivallantekoja blogikirjoituksessa ”Kahden tulen välissä”. Ohessa pieni lainaus tuosta kirjoituksesta: ”Moni konservatiivi kokee siis olevansa kahden tulen välissä: häntä uhkaavat ulkoiset viholliset (terroristit, kommunistit) ja kotikonnuilla, sisäisesti myös ”iso valtiovalta”, joka rajaa hänen toiminta-aluettaan. Jossain ääripäässä aseellinen varustautuminen voi tapahtua poliisin, yhteiskuntakoneen aiheuttaman uhan nimissä.”

Asejärjestöillä on usein konservatiivinen tausta. Se ei kuitenkaan ole ydinasia: monet demokraatit yhtälailla kannattavat laajaa aseenkanto-oikeutta. Viholliskäsite on käsittämättömän laaja. Itsepuolustuksen voi kohdistaa kuviteltua vihollista vastaan. Viholliseksi saatetaan mieltää yhteiskunta, jota edustaa esimerkiksi koululaitos. Sairas mieli tai pakkomielle ohjaavat ihmisen käytöstä, vaikka ympäristö ei ole havainnut etukäteen väkivaltaisia piirteitä tulevassa joukkosurmaajassa.

Newtownin yhteydessä on esitetty, että rehtorit pitäisi varustaa rynnäkkökivääreillä. Teknisestikin olisi ollut mahdotonta estää tragedian syntyä, niin pienessä ajassa surmatyöt tehtiin. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy hylätä rehtorien aseistaminen. Halutaanko todella koulujen käytäville tulitaisteluja ? Useimmat rehtorit vastustavat jo periaatteessa tällaisia järjettömiä ehdotuksia. Monille koko ehdotus on loukkaava. Aselakien kannattajille saattaa riittää, kun veritekojen yhteydessä sankarirehtori tappaa väkivallantekijän. Oikeutettu kosto lännen malliin!

Suomen vastaavan tyyppisten (jos näin voidaan sanoa) väkivallantekojen yhteydessä on keskusteltu aseiden hallussapidon rajoituksista ja tiukennuksia aseiden hallussapitoon ja säilytykseen on tehty. Näillä toimilla pelkästään ei estetä tappamista tai tappamisen aikomusta. Ase voidaan ottaa lukitusta asekaapista, kun avain on annettu läheiselle, esimerkiksi oman perheen jäsenelle. Kuitenkin tämä tie on oikea. Aseen käyttöä muussa kuin ampumaurheilun yhteydessä pitää rajoittaa, vaikka itse urheilulaji kärsisikin. Metsästysaseet lienee pakko hyväksyä. Kysymys aseenkäytön rajoituksista tarkoittaa aseeseen tarttumisen tilaisuuksien vähentämistä. Se on ehkä enintä, mitä voidaan sanoa. Erikseen on sitten sarjatuliaseet. Niiden käyttöä on vaikea perustella mitenkään sodan tai sodanluonteisen tilanteen ulkopuolella. Clintonin aikana jo kerran aikaansaatu automaattiaseiden käytön kielto olisi palautettava.

Kulttuuriset tekijät ovat vaikeasti hahmotettava kokonaisuus. Yksilön suoja – oman käden kautta - on viety Yhdysvalloissa pitkälle yhteiskunnan tarjoaman suojan sijasta. On valtava paine pienentää valtiota edelleen. Pyrkimys yövartijavaltioon merkitsee sitä, että vain armeija, poliisi, palokunnat ja eräät muut instituutiot voisivat olla valtiovallan kustantamia, jos nekään. Vastuu itsensä puolustamisesta jätetään yksilölle itselleen

Pehmeistä keinoista tingitään kustannussäästöjen nimissä. Sosiaaliturvan säästöt kohdistuvat usein niihin tahoihin, jotka eniten tarvitsevat apua.

Aseiden käyttöä suosiva kulttuuri toisaalta ja sosiaalinen työ yhdistettynä aseiden käytön rajoituksiin toisaalta ovat kuin tuli ja vesi. Mielenterveysongelmien osalta ennaltaehkäisy (tai varhainen puuttuminen) on kaikkein tärkeintä työtä. Tämä kuulostaa melkein kliseeltä. Ennalta ehkäisevä työ on hankalaa sen takia, että läheisen mielenterveyden ongelmat pyritään torjumaan omassa mielessä. Yhteiskunta ja yksityiset tahot kehittävät monia ratkaisuja, joilla fyysinen vaara pystytään torjumaan ennalta, mutta mielen terveyden vaarojen ennalta ehkäisy on paljon vaikeampi haaste.

Sairauden varhainen tunnistaminen on avainasia. Aivan liian usein mielenterveyden ongelmat leimataan masennukseksi. Masennus on sosiaalisesti hyväksyttävää. Kenellä tahansa voi olla ”depis”. Väitän, että depressio on usein eräänlainen peitetarina, joka kehitetään potilaan suojaksi. Peitetarinassa ovat mukana sairaan omaiset, ystävät ja sairas itse. Siinä sivussa lääkärikin tulee sumutetuksi. Ammattihenkilöstöllä on tavaton vastuu sairauden tunnistamisessa.

Barack Obaman viivyttely koskien esitystä aselakien kiristämisestä on ärsyttänyt monia. Fiscal Clift on liittovaltion suuri haaste tällä hetkellä ja Obama ei haluaisi itsensä ja republikaanien väliin lisäongelmia. Silti tuntuu vieraalta, että Obama lupaa vain yleisellä tasolla puuttua murhenäytelmän syihin. Veikkaukseni on, että hänen on pakko tulla ulos kuoresta ja tehdä selkeä esitys ainakin konetuliaseiden käyttökiellon osalta. Kysymys silloinkin on vain paluusta ennen vuotta 2004 vallinneeseen tilaan.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Valinnan vaikeus: teollisuus vai palvelut?

Otsakkeen kysymys on tavallaan turha, sillä molemmat kietoutuvat toisiinsa erottumattomasti. Kuitenkin haluan painottaa teollisuutta ykköshyvinvoinnin lähteenä, koska palvelut rakentuvat useissa tapauksissa (vientiin menevän) tuotannon päälle. Arvioin tässä Etlan ”Uutta arvoa palveluista” -kirjan. Kirjan tarkoituksena on korostaa palvelujen merkitystä, mutta samalla tasapainottaa vastakkainasettelua teollisuus-palvelut.

Oikeastaan erottaisin kaksi palvelun tuotantotapaa: toinen on palvelu-palvelu (hiusten leikkuu tai koulupalvelut), toinen on tuotannosta poikiva palvelu (esimerkiksi hissien valmistuksesta seuraava tutkimus, tuotekehitys, markkinointi, myynti ja tuotannon johto). Työpaikkojen synnyttäjänä palvelu-palvelu on hyvin merkittävä kansantalouden kannalta. Palvelujen digitalisoinnista puhutaan, mutta monet niistä ovat hyvin henkilökohtaisia ja siksi vaikeaa tietoteknistää.

Olen usein miettinyt esimerkiksi lukio-opetuksen toteutusmahdollisuuksia muulla tavoin kuin lähiopetuksena (toki läksyt, valmistautuminen koulupäivään tapahtuu nytkin etänä) . Asia on herkkä sillä monille lukio-opetuksen muuttaminen etäopetuksena tapahtuvaksi on liian rohkea toimenpide. Kysymys on nuoren koko tulevaisuudesta. Silti lähtisin asteittain toteuttamaan muutosta. Etä- ja lähiopetusta ei pidä nähdä missään tapauksessa toistensa vaihtoehtoina, vaan toisiaan tukevina palveluina. Organisointi vaatii paljon ponnisteluja, mutta on hoidettavissa. Suurin osa lukio-opetuksesta on kirjallisiin lähteisiin perehtymistä. Ne voitaisiin siirtää verkkoon. Verkko-opetuksen tukena tarvitaan ehdottomasti lähiopetusta sekä henkilökohtaisesti että ryhmässä. Lukiorakentamista ei siis voi lopettaa, mutta tilojen monikäyttöisyyttä voidaan hyödyntää. Opettajien koulutus ja opetussuunnitelmien muokkaaminen verkko-opetukseen soveltuvaksi ovat vaativia toimenpiteitä, mutta yliopisto-opetuksen kokemukset rohkaisevat. Opettajan rooli muuttuisi painotetusti opetusta tukevaksi, neuvontatyön luonteiseksi työksi.

Viennin ja tuonnin osalta teollisuus-palvelut -asetelma on monimutkainen. Uutta arvoa palveluista -kirjassa todetaan, että tilastot antavat virheellisen kuvan maailmankaupasta. Palveluiden osuus ei ole 20 %, vaan peräti 50 %. Ero johtuu mittaustavoista. Lisäksi 70 % maailmankaupasta on monikansallisten yritysten sisäistä kauppaa.

Niin mittaustavat ? Ennen teollisuuden sisälle laskettiin myös siitä johdetutut palvelut, nyt ne eriytetään (esim. ulkoistuksen kautta). Eikö tämä vääristä menneiden aikojen tilastoja ? Väitetty palveluvaltaisuuden nopea kehittyminen saattaa olla osaksi tilastovirhettä. Osittain tästä syystä (erottamalla palvelut tuotannosta) palvelukauppa on saatu monissa kehittyneissä maissa ylijäämäiseksi. Osa palvelujen kasvusta liittyy käsitteeseen finansialisaatio.

Rahamarkkinapalvelut lisääntyivät aivan epärealistisen korkealle tasolle finanssikriisiä synnytettäessä 2000-luvun alkuvuosina. Ei voi sanoa, että globaalisti ajatellen rahamarkkinapalveluiden kasvu olisi ollut eduksi maailmantaloudelle. Korkeasti koulutettujen liian suuri siirtyminen töihin rahamarkkinasektorille ja investointirahan siirtyminen teollisuudesta liiaksi rahamarkkinoille olivat osaksi tapahtuneen katastrofin syy. On selvää, että osa palvelusektorin kasvusta johtui kaikkien resurssien yli-investoinnista rahatalouteen tavaroiden ja muiden palveluiden sijasta.

Haluaisin myös erottaa toisistaan ne palvelu-teollisuusyritykset, jotka valmistavat tuotteen Suomessa ja ne, jotka ovat siirtäneet tuotannon pois jättäen vain palvelut Suomeen. Tämä liittyy oleellisesti teollisuuden säilymiseen Suomessa. Liiallinen palveluvaltaisuuden korostaminen johtaa teollisuusyritysten ja teollisuustyön vähättelyyn. Asettaisin ehdottomasti teollisuus-palvelu -kokonaisuuden säilyttämisen Suomessa ensisijaiseksi tavoitteeksi. Nokian Suomen toimintojen siirtyminen pelkästään palvelujen piiriin ei ole ollut yhtiön tarkoitus eikä kansantalouden etu.

Etlan kirjan osuvin havainto on teollisuuteen liitettyjen palveluiden muuttuminen yhä merkittävämmäksi kilpailutekijäksi kansainvälisillä markkinoilla. Erityisesti korostuvat asiantuntijatehtävät. Suomessa teollisuudessa työskentelevistä noin 28% on asiantuntija tai erityisasiantuntijatehtävissä, kun vastaava luku EU-maissa on keskimäärin 21 %. Suomi on siis onnistuja teollisuuden ja palvelujen kytkemisessä toisiinsa.

Ongelmana on ollut se, että kun teollisuustuotteiden hinnat (halpa palkkatyö Kaukoidässä) ovat laskeneet ovat palvelutyöt länsimaissa koko ajan kallistuneet. Palkka-aleja on toteutettu vain Euroopan kriisimaissa. Palvelujen vienti ei ole kyennyt korvaamaan tavaratuonnin enemmyyttä osin palvelujen vaikean myynnin ja osittain palvelujen kalleuden takia. On luontevaa ajatella, että teollisuustuotteiden vientiin liittyvät erityisasiantuntijatehtävät menevät kaupaksi tavaranviennin ohessa (esim. hissien huolto). Länsimaissa valmistettujen tavaratuotteiden hinnanlasku ei siis välttämättä ole ongelma, jos samalla palveluiden vientiä voidaan edistää.

Edellä oleva pohdinta liittyy ns. Baumolin tautiin. Teollisuudessa työn tuttavuus on lisääntynyt voimakkaasti. Toisin on monissa palveluissa. Miesten hiusten leikkuu kesti 15-20 minuuttia 1960-luvulla ja sen se kestää tänäänkin. Teollisuuden palkankorotuksia voidaan perustella työn tuottavuuden kasvulla. Palveluiden palkat ovat nousseet suurin piirtein samaan tahtiin, vaikka tuottavuus ei ole noussut teollisuuden tahdissa – eikä useilla aloilla voikaan nousta.

Hyvinvointipalvelujen vienti on teollisuuden tuotteita haastavampi tehtävä. Kysymys ei ole siitä, etteikö mahdollisuuksia olisi. Määrät vain jäävät niin alhaiselle tasolle, etteivät ne muuta palvelukaupan rakenneta riittävästi.

Tilastojen ylläpitäjille yllä kuvattu kehitys on suuri haaste. On vaikeaa erottaa palveluja tuotannosta. Siksi kovin suorasukaisia johtopäätöksiä on syytä välttää.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Kirjastossa

Olen kirjaston (kirjastojen) suurkuluttaja. Nykyaikainen kirjasto on monipuolinen manuaalisen ja sähköisen palvelun yhdistelmä. Kirjoja, tallenteita ym. voi tilata lähialueen kirjastoista ja esimerkiksi yliopistojen kirjastoista. Kotoa käsin pääsee käsiksi uutuuksiin, uusimaan lainat ja jne. Kirjasto on paikka, jossa voi tutustua uusiin kirjoihin. Monasti teen niin, että lainaan ensin kirjan ja kun totean sen hyväksi, ostan heti perään.

Nykyaikaisen sanonnan mukaan kirjasto on jaetun läsnäolon paikka. Elinkeinoyhteyksistäni muistan käsitteen yhteinen olohuone. Sillä tarkoitettiin esimerkiksi keskustaajamassa olevaa viihtyisää keskuskatua kahviloinen ja kaupan palveluineen. Jaettu läsnäolo ja yhteinen olohuone ovat saman asian eri puolia Ihmiset viihtyvät paikoissa, joissa voivat olla yksin, mutta ryhmässä. Kun seuraa ostoskeskuksessa ihmisvirtaa, huomaa miten asiakas yksin tai kaverin kanssa kulkee asiakaspaljouden keskellä etsien jotain hakemaansa tai tehdäkseen heräteostoksen. Silloinkin ollaan yksin ryhmässä. Ihmiset usein moittivat ruuhkaa, mutta kuitenkin menevät ruuhkaan. On kiva olla siellä, missä muutkin ovat.

Samaa ilmiötä pohditaan kirjastojen osalta. Jotkut pelkäävät, että sähköiset palvelut tyhjentävät kirjaston, mutta nyt näyttääkin siltä, että ihmiset haluavat kirjastosta sosiaalisen kanssakäymisen paikan. Halutaan siis olla muiden ihmisten kanssa ryhmässä kirjastossakin.

Kauppa on osin siirtynyt verkkokauppaan. Kyseessä on sama ilmiö kuin kirjastoissa sähköisten palvelujen osalta. Tässäkin näkisin niin, että ihmiset kokevat tietyn turvallisuuden tunteen nähdessä muiden ihmisten tekevän samaa kuin mitä itse tekee.

Kirjastossa on erityinen tunnelma. Mieleiseni kirjasto on ehkä kaikkein modernein kirjasto tällä hetkellä, Kaisa-kirjasto Helsingin Kaisaniemessä. Jo aulan kirjakahvila saa meikäläisen täysin vastustuskyvyttömään kuntoon. Myönnän monasti miettiväni, mitähän tuokin kahvikupposen ääressä istuva ihminen juuri nyt ajattelee. Syntyy vapautunut tunnelma, jossa ihmiset juttelevat keskenään. Joukko on kansainvälistä. Nautin kuunnella keskustelua, jossa ihmiset vaihtavat kuulumisia englannin tai jollakin muulla kielellä.

Kaisassa tuntuu samalta kuin monasti Akateemisessa kirjakaupassa, olet sivistyksen ja tiedon keskellä samanhenkisten parissa. Luojan kiitos suomalaiset ovat vielä kirjaihmisiä.

Kun käyn kuntosalilla ja muiden liikuntaharrastusten parissa havaitsen haastatellessani ihmisiä, että kuntosalilla ei todella näytä käyvän kirjaihmisiä. Joku tunnustaa lukeneensa kirjan joskus lapsuudessaan. Olenko jonkinlainen hybridi: tykkään liikunnasta ja lukuharrastuksesta – olenko siis omituinen?

Kirjastot ovat muuttumassa monipalvelupaikoiksi: on hiljaista tilaa, puolihiljaista tilaa ja hälisevää tilaa. Kirjastosta saa nykyisin myös lainata mitä merkillisimpiä esineitä, työvälineitä, ym. Miksikä ei? Joskus häiritsee, kun ihmiset juttelevat keskenään kovaäänisesti ikään kuin olisivat tavaratalossa – ehkä he ajattelevatkin niin ? Tai kun kännykkä soi, vastataan tottuneesti huomioimatta, että ollaan kirjaston hiljaisessa tilassa.

Britanniassa on Big Society -käsitteen innoittamana ryhdytty korvaamaan kirjastovirkailijoita vapaaehtoistyöntekijöillä (tai osuuskuntatyyppisillä ratkaisuilla). Voihan näissä olla puolensa, mutta epäilen, että pelkkä into ei riitä. Arvostan kirjastojen ammattitaitoisia työntekijöitä. Emmekö voisi pysyä tässä meidän ikiomassa Great Society -mallissa?

lauantai 15. joulukuuta 2012

Krugman, robotit ja rosvoparonit

Paul Krugman pohtii tuoreessa kolumnissaan työn ja pääoman, työn ja teknologisen kehityksen välistä suhdetta. Hän kärjistää sanomaansa: työntekijän toisella puolella ovat robotit ja toisella puolella rosvoparonit.

Krugman kantaa huolta työvoimasta, joka on kovassa paineessa monen eri tahon hiillostuksessa. Yhdysvaltain keskuspankki arvioi, että työttömyys on normaalia korkeammalla tasolla vielä vuonna 2015. Yhdysvalloissa 7-8 prosentin työttömyys on sosiaaliturvan heikkouksien takia aivan liian korkealla tasolla.

Se, että monissa edistynyttä teknologia vaativissa töissä korvataan ihminen robotilla (automaatiolla) ei ole ihan uusi ilmiö. Aiemmin tästä ilmiöstä on puhuttu lisääntyvän työttömyyden näkökulmasta. Uusi tilanne on syntynyt siitä, että joidenkin tuotteiden pitkälle viety automatisoitu valmistaminen on mahdollistanut valmistamisen paluun esimerkiksi Kiinasta Yhdysvaltoihin. Vielä on liian aikaista sanoa onko kysymyksessä eräänlainen paradigman muutos. Arvailua voidaan kuitenkin harrastaa. Krugman mainitsee esimerkkinä tietokoneen emolevyjen valmistuksen, joka on palaamassa lähtömaahan. Emolevyn tekevät pääasiassa robotit ja halpa aasialainen työvoima ei ole enää syy viedä valmistusta ulkomaille.

Monilla aloilla on meneillään sama kehitys: kielenkääntäminen, lainopillinen neuvonta hoidetaan automaation avulla ja se vähentää työvoiman tarvetta. Erityispiirteenä on havaittavissa, että nykyisin robotisoidaan korkeaa taitoa vaativia ja korkeapalkkaisia työntekijöitä. Automaatio ei siis vähennä enää pelkästään rutiiniluontoisia työtehtäviä.

Krugmanin ajatuksia on hyvä verrata Aalto-yliopiston kansantaloustieteen professorin Matti Pohjolan ajatuksiin. Pohjola toteaa meneillään olevan trendin vastaisesti , että työajan pidentäminen ei luo kasvua. Ainoastaan työn tuottavuuden kasvu nostaa elintasoa. EK:ssa ollaan varmaan vähän ymmällä professorin kannanotoista.

Pohjola yhtyy tässä Krugmanin ajatteluun, jossa teknologinen kehitys kyllä vie toisaalta työpaikkoja (työn tuottavuus nousee), mutta toisaalta myös tekee kehittyneiden maiden työpaikat kilpailukykyisemmiksi. Tämä taas mahdollistaa elintason nousun.

Entä sitten monopoliyritykset (tai pikemminkin oligopolit)? Lisääntyvät yrityskeskittymät voivat tyrehdyttää työvoiman kysynnän. Krugmanin ajatuksenjuoksu kulkee suurin piirtein näin: ensin muodostuu yrityskeskittymiä, sitten nämä lobbaavat itselleen yhteisöveron alennuksia samalla, kun yritysten voitot nousevat työntekijöiden kustannuksella.

Monopolikapitalismista vedetyt johtopäätökset ovat spekulatiivisia. Vuosituhannen alkuvuosina vallitsi globaali fuusioitumisvimma, joka tuhosi työpaikkoja. Suuret yritykset muuttuivat vielä suuremmiksi. Finanssikriisi pysäytti tämän kehityksen toistaiseksi. Toisaalta fuusioiden joukossa on paljon epäonnistumisia, jotka nekin ovat varmaan hillinneet keskittymistrendiä. On mielenkiintoista nähdä jatkuuko fuusioituminen, jos (tai kun) talous jossakin vaiheessa kääntyy nousuun.

Uusien - käytännössä toimivien ja markkinoitavissa olevien - innovaatioiden tarve on huutava. Kaikesta keskustelusta voi päätellä, että vain uudet ideat lopulta ovat kilpailukyvyn ja elintason kasvattamisen kannalta merkitseviä. Työajan lisäys ja palkka-ale ovat sittenkin toissijaisia. Työpaikan innovaatioita luova ilmapiiri on ratkaisevaa. Taas kääntyy huomio työnantajien toimenpiteisiin työympäristössä.

Edellä kuvattuja, Krugmanin esille tuomia muutoksia, on liian aikaista todistaa tapahtuvaksi laajemmassa mielessä. Tarvitaan vahvempaa näyttöä.

PS Epäilenpä, että Krugmanilta ilmestyy oheista aiheesta kirja. Sitä on syytä odottaa.

torstai 13. joulukuuta 2012

Karhun kainalossa - lännettynyt kuva kylmän sodan Suomesta

Jukka Tarkka on kirjoittanut laajan teoksen Suomen kylmän sodan ajan historiasta. Kirjan nimi ”Karhun kainalossa” kuvaa ensisijassa kylmää sotaa Neuvostoliitto-suhteiden näkökulmasta. Tarkka itsekin sanoo, että kysymyksessä on yleiskuvaus (ei siis tutkimus). Kirja perustuu runsaaseen lähdemateriaaliin, joka ensisijaisesti muodostuu jo kirjoitetusta historiasta. Tarkan teos pyrkii olemaan kokonaisvaltainen yhteenveto vuosista 1947-1990.

Kuvatut tapahtumat ovat sinällään tuttuja eikä tässä ole tarkoitus ruveta referoimaan kirjaa lähemmin. Ehkä näkökulmani on ensisijassa sen asenteen läpivalaisua, jonka Tarkka on omaksunut.

Kirja on kirjoitettu erittäin sujuvalla tyylillä ja kielen hallinta on monipuolista ja elävää. Kirjaa on helppo lukea , vaikkei olisikaan perehtynyt aikakauden historiaan tarkemmin.

Olen itse lukenut intohimoisesti melkein kaiken käsiin saamani kirjallisuuden kuvatulta ajanjaksolta. Vasta viime vuosina olen jotenkin harpponut kirjallisuutta. Se johtuu tietystä vieraantumisesta, jota olen tuntenut erityisesti Kekkosen perinneyhdistyksen hengessä esitettyihin näkemyksiin. Historiankirjoitus on saanut vahvasti subjektiivista luonnetta.

Jukka Tarkka ei ole koskaan ollut suopea maireille kekkostulkinnoille eikä ole nytkään. Hänellä on jossain määrin pyrkimys irtaantua asenteesta, joka monilla kirjoittajilla on ollut. Hän pyrkii realistiseen näkemykseen kiehtovasta aikakaudesta. Tarkka tunnistaa helposti Juhani Suomen asenteellisen Koivistokirjoittelun. Juuri tämä menneiden vuosien erikaliiberisten kirjoittajien ”kaveri- tai perhekirjoittelu” on loitontanut minua Suomen viime vuosikymmenien poliittisen historian kirjoittelusta. Olen jopa muutamina viime vuosina toivonut, että kokonaan uusi historioitsijasukupolvi (Keskisarja ?) tarttuisi toisen maailmansodan jälkeiseen historiaan ja toisi jotain uuttaa perinteiseen kuvaan. Mielessä on käynyt, että voisiko kirjoittaja olla ulkomaalainen. Eksoottinen kielemme on tietenkin tehokas este riittävälle perehtymiselle itse substanssiiin.

Tarkka on aina ollut länteen suuntautunut. Se onkin kirjan kaihertavin piirre. Kirjassa eletään koko ajan Neuvostoliiton painostuksen alla pyrkien luomaan jännityskirjan vaikutelma aiheeseen. Annan jossain määrin arvon ajatukselle, mutta haluan myös esittää vastateesin tälle asenteelle. Karhu ei ole tyypillinen Neuvostoliitto-nimitys Suomessa. Se on lännestä tuotu käsite. Ehkä tämä kirja on joskus tarkoitettu käännettäväksi muille kielille?

Joskus tulee kummallinen tunne, että Tarkan teoksen mukaan meidän, jotka olemme eläneet tämän ajan olisi pitänyt vapista pelosta. Kumma kyllä en itse kokenut tällaisia tuntemuksia. Enkä usko, että lähipiirinikään tunsi. Jää sellainen vaikutelma, että kirjassa ei riittävästi tuoda esille niitä terveitä Suomen itsemääräämisoikeutta korostavia seikkoja, jotka taatusti olivat olemassa.

Silläkin uhalla, että antaisin vaikutelman jälkiviisaudesta, totean, että liiallinen kiltteys vaivasi Suomea noina aikoina. Sama ilmiö on kyllä todettavissa myös suhteessa EU:hun. Suomi oli pitkään luokan kiltein oppilas, kunnes päätti olla vähän tuhma. Eikä tästä ole kauaa aikaa, kun hikihelmet karpaloivat otsalla, kun Suomen presidentti ei saanut kutsua Valkoiseen taloon. Suomella on ollut tällainen säikyn rooli.

Mikä olisi oma ohjenuorani suhteessa Neuvostoliittoon (Venäjään)? Eräänlaisen tunnuslauseena olen pitänyt Suomen Moskovan suurlähettilään Björn Ahlholmin lausahdusta hänen muistelmateoksessaan ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”: ”Jokainen Neuvostoliiton politiikkaa seuraava tietää, että he aina pyrkivät pitämään kannastaan kiinni, vaikkapa sopivin uhkauksin ja antavat sitten periksi saatuaan ensin kaikki mahdolliset myönnytykset”.

Olisin kaivannut viileyttä Tarkan kuvaukseen (vaikka hän toteaakin yrittäneensä pitää ”pään kylmänä”). Hän tasapainoilee kekkoslaisten ja antikekkoslaisten välillä. Tarkan hienovaraisuus näkyy jossain määrin yöpakkaskuvauksessa, mutta varsinkin noottikriisin analysoinnissa. Jos lähtökohta on tasapainoilla eri lukijaryhmien välillä, on vaara, että ei miellytä ketään. Ajatteleeko kirjoittaja myös kirjansa painosmäärää?

Kun Tarkka esitti kuluvan vuoden kirjamessuilla, että toisen maailmansodan jälkeen Suomen itsenäisyys oli eniten veitsen terällä ns. sotaharjoitusepisodin aikana (1978), niin rohkenen olla eri mieltä. Mistään tällaisesta ei ollut kysymys. Kun nyt olen lukenut ”Karhun”, ei Tarkka itsekkään anna suoranaisesti tätä kuvaa! Olen arvioinut sotaharjoitusdraamaa blogikirjoituksessani ”Lauri Sutela ja Urho Kekkonen – Suomen pelastajat?”

Tarkan kuvaama aika edustaa suomettumisen aikaa. Itse asiassa 1950-luku, joka oli lähempänä kylmän sodan alkujuuria ja Stalinia, ei ollut – kuten Tarkkakin toteaa - erityisen suomettunutta. Suomettuminen liittyy erityisesti 1970-lukuun. Samaan aikaan, kun Neuvostoliiton sotilaallinen voima ja itsetunto saavuttivat täyttymyksen, se alkoi sisältä päin muuttua mahoksi. Tähän saumaan osuivat ikävimmät suomettumisvaiheet.

Alun perin Saksassa käyttöön otettu termi tarkoitti nimenomaan Neuvostoliiton painostusta Länsi-Eurooppaa kohtaan. Itse olisin toivonut Tarkalta vieläkin vahvempaa analyysia mielestäni suomettumisen kaikkein inhottavimpaan puoleen, nimittäin siihen, että suomalaiset käyttivät Neuvostoliitto-suhteita toisia suomalaisia vastaan.

Joka tapauksessa Tarkan kirja ylittää ne tekeleet, joita viime aikoina on kirjoitettu Suomen ja Neuvostoliiton suhteista kylmän sodan aikana. Tarkkaa lukiessa syntyy kokonaiskuva tuosta ajasta. Jää lukijan tehtäväksi säilyttää pää kylmänä tulkintojen osalta.

Vesa Kanniainen vs. Heikki Patomäki

Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen reagoi kovin myöhäsyntyisesti Heikki Patomäen teokseen ”Eurokriisin anatomia – mitä globalisaation jälkeen ?” Kanava-lehden kirjoituksessa ”Komentotalous on surkea ratkaisuehdotus eurokriisiin”.

Kanniainen hyökkää Patomäen kimppuun sokean raivon vimmalla. On vaikea ymmärtää, mistä tällainen antipatia kumpuaa. Onko hänellä jotain henkilökohtaista Patomäkeä vastaan?

Kanniainen vaatii tieteellistä määritelmää uusliberalismille, jota Patomäki pitää nykykriisin taustalla keskeisenä kriisin aiheuttajana (kuten minäkin). En aio esittää mitään tieteellistä määritelmää, mutta pääpiirteet voidaan hahmottaa: tehokkaiden markkinoiden teoria (markkinat ovat aina tai lähes aina oikeassa), sääntelyn purku ja mahdollisimman pieni valtio sekä trickle-down economics (valumatalous).

Kanniainen itse määrittää uusliberalismin ”rajoitetummaksi puuttumiseksi” talouden mekanismeihin ja sen vastavoiman taas pidemmälle meneväksi interventioksi talouden toimintaan. Itse kirjoituksessa hän on paljon kärjekkäämpi.

Kanniainen tarkastelee taloutta kliinisen tosikkomaisesti. Hän ei huomioi sitä, että talouden ongelmat kietoutuvat monella tavalla yhteiskuntapolitiikkaan, historiaan ja sitä, että näistä johdettuja näkemyksiä on hyvin monenkirjavia.

Kanniaisen näkökulma on kapean tieteellinen ja kapean taloustieteellinen. En usko tällaiseen ylemmyydentuntoiseen ”tieteelliseen” näkökulmaan . Olen joissakin blogikirjoituksissani protestoinut tätä taloustieteen henkisesti kapeaa ajattelua vastaan. Patomäki edustaa laaja-alaisempaa näkökulmaa ja ehkä juuri tästä syystä Kanniaisella palaa hihat. Kanniainen tarkastelee finanssikriisiä teoreettisesti kansantaloustieteen näkökulmasta ja Patomäki toteutuneen käytännön näkökulmasta. Ei ihme, että kipinöi.

Yksi avainkäsite Kanniaisella on tasapainon käsite ja hän sanoo, että ”taloustieteilijät viittaavat tasapainolla systeemin kunkin hetkiseen tilaan”. Hän siis yrittää torjua käsityksen, että markkinoiden tasapaino olisi pysyvä tai pysyvyyteen pyrkivä. John Nashiin viitaten hän toteaa että ”useimmat tasapainot ovat taloustieteilijöiden mukaan huonoja”. Ehkä onkin näin. Mutta uusliberaalit edustavat juuri päinvastaista linjaa, jossa markkinat pyrkivät aina tasapainoon. Tämä asenne on finanssikriisin syntymisen kannalta aivan oleellinen: ajateltiin, että markkinat itse tasoittavat esimerkiksi asuntojen hintojen nousun maltillisesti. Näin ei käynyt, vaan hintojen piti ensin käydä älyttömän korkealla ennenkuin ne lähtivät laskuun (lue: romahtivat). Vieläkään ei ole saavutettu järkevää hintatasoa, koska asuntomarkkinat ovat huonossa jamassa Yhdysvalloissa.

Patomäen kritiikki kohdistuu juuri näitä käytännön ideologeja kohtaan, jotka johtivat kehityksen tuhoon. Turha tässä on viisastella, mitä teoriat sanovat, kun todellisuudessa haksahdettiin pahasti metsään. Patomäki viittaa teoreetikkojen ”kuvitemaailmaan”, so. miten talouden ja ihmisten kuvitellaan toimivan. En mahda sille mitään, että Chicagon poikien ja muiden uusliberaalien ideologien teoriat kuulostivat juuri tällaisilta kuvitelluilta todellisuuksilta. Tämä osuu pahasti Kanniaiseen: hän näkee tiedettään pilkattavan.

Kanniainen leimaa Patomäen teesit komentotaloudeksi. Eihän tästä ole kysymys. Patomäki on valinnut varsin epäkiitollisen roolin ja pyrkii asettamaan jonkinlaiset ääriviivat tulevalle maailmalle, jotta koetun kaltaisia kriisejä ei tulisi. Tehtävä on todellakin epäkiitollinen: Patomäen keskeinen ajatus on ”globaali keynesiläisyys”, ts. kansallisvaltiopohjaisesta sääntelystä pitäisi päästä maailmanlaajuiseen sääntelyyn. Voidaan olla toki eri mieltä keinoista, joita hän esittää. Osa niistä on minunkin mielestä utooppisia. Ne ovat todella kaukana horisontissa, mutta ainakin Patomäki yrittää saada jotain tolkkua globaaliin talouteen.

Uusliberaaliin tyyliin Kanniainen leimaa julkisen sektorin syylliseksi rahamarkkinakriisiin. Kanniainen esittää, että ”kriisimaiden julkisen velan kasvu tuotti sen ennakoimattoman shokin, joka nyt horjuttaa (EU:n) rahaliittoa”. Väärin ! Vain Kreikan julkinen talous on ollut pitkään alijäämäinen. Sen sijaan esimerkiksi Espanjan ja Irlannin julkiset taloudet olivat tasapainossa vuonna 2008. Näissä maissa asuntomarkkinoiden ylikuumeneminen, johti kansalaisten velkaantumiseen ja sitten – mutta vasta sitten – julkisen talouden ongelmiin.

Kanniainen syyttää Patomäkeä siitä että tämä kiinnittää huomion seurauksiin, ei syihin. Finansialisaation aiheutti Kanniaisen mielestä Yhdysvaltain keskuspankin johtaja Alan Greenspan. Tämä on aivan liian yksioikoinen mielipide. On totta, että Greenspan piti korkoja alhaisella tasolla it-kuplan puhkeamisen jälkeen. Tämä sinänsä oli oikeaoppista, koska maa oli taantumassa. Virhe tapahtui siinä, että korot jäivät alhaiselle tasolle peräti neljäksi vuodeksi (2001-2004), joka toimi yhtenä – mutta vain yhtenä - katalysaattorina asuntokuplan muodostumiselle. Tässä on kysymys paljon suuremmasta asiasta, nimittäin Greenspania ohjasi uusliberaali politiikka (tai pikemminkin ideologia), jonka mukaan markkinat ovat aina tasapainohakuisessa tilassa. Niinpä markkinoiden dynamiikkaan (nouseviin asuntojen hintoihin) ei pitänyt puuttua. Tämä ei ollut mikään Greenspanin diktaatti. Sen kannalla olivat esimerkiksi keskuspankin kakkosmies Ben Bernanke ja huomattava joukko taloustieteilijöitä, kärjessä Robert Lucas (Yhdysvaltain kansantaloustieteilijöiden yhdistyksen puheenjohtaja). Muista mainittakoon Etelä-Kalifornian yliopiston taloustieteen professori Arthur Laffer. Kysymys oli kerta kaikkiaan lähes kattavasta ideologisesta sekoilusta. Finansialisaation todellinen alkusyy on noudatettu uusliberaali ajattelutapa sekä yksityisellä että julkisella sektorilla (markkinoden vapaus oli itsetarkoitus, sääntelyä purettiin systemaattisesti jne.)

Greenspanin kunniaksi on sanottava, että hän sentään kongressin kuulusteluissa (v. 2008) myönsi, että hänen ”ajattelussaan oli virhe”. Youtube -videoilta olen pannut merkille, että Arthur Laffer ei vieläkään myönnä tehtyjä virheitä. Kanniainen kysyy vihaisena, miten Patomäki selittää ”Yhdysvaltojen regulaattoreiden epäonnistumisen 2000-luvulla, kun varjopankkijärjestelmä ja haitalliset rahoitustuotteet syntyivät?” Käsittämätön lause ! Kanniaisen kuvailemat asiat tapahtuivat juuri regulaattoreiden alasajon seurauksena, ei regulaattoreiden takia ! Ei ollut riittävää sääntelyä. Tämä on taloushistorian viime vuosien ilmeisimpiä asioita. Yhdysvalloissa sääntelyn uusi tuleminen tapahtui laajemmassa mielessä vasta vuosina 2009-2010.

Kanniainen esittää oksitosiini-hormonin olevan epäsuorasti kadulla kapitalismin ylilyöntejä vastaan protestoivien ihmisten toimien takana. Vainiin. Jos tätä menee selittämään Ateenan kaduilla velloville massoille, niin kannattaa pistää kypärä päähän.

Kirjoituksessa on todellisia kukkasia: ”Ihmisten tulojen täysi tasaaminen on tuhoisaa”. Kuka tällaista on esittänyt? Voin kertoa Kanniaiselle, että vaikka kaikki maailman voimavarat kerättäisiin palkkojen tasaamisen taakse, hanke epäonnistuisi.

Kun Kanniainen syyttää Patomäkeä nöyryyden puutteesta: ”hän ei etsi totuutta, vaan uskoo sen jo löytäneensä”, niin sanoisin, että Kanniaisen kirjoitus paljastaa hänessä itsessään juuri tämän piirteen.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Asuntolainojen lainakatto: kurjimus vai kurjuuden loppu

Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla Juhana Siljander ja Samuel Siljander protestoivat kovasti ministeri Antti Tanskasen työryhmän lainakattoehdotusta (”Lainakatto voi johtaa suuriin ongelmiin”). He pitävät 20 prosentin omavastuuta liian suurena. Itse asiassa he eivät halua muutosta nykytilanteeseen.

Olen useassa blogikirjoituksessa puuttunut liialliseen velkaantumiseen. Asuntojen jatkuvasti nousevat hinnat johtavat lainojen määrän kasvuun. Syitä velkaantumiseen on useita. Asuntojen tarjonta ei ole riittävää, joka johtuu osin kaavoituksen hitaudesta kunnissa. Tarjontaongelman lisäksi asuntojen hintoja nostavat kysyntään liittyvät epäkohdat. Korkojen verovähennysoikeus, sataprosenttisten lainojen myöntäminen, alhaiset korot jne. Kaikki nämä vaikuttavat kierteeseen, joka velkaannuttaa kotitalouksia.

Kirjoittajat vetoavat siihen, että suomalaisten velkaantumisaste (velkaa käytettävissä olevista tuloista) on ”vain” 102.2 prosenttia (2010). Minulla on tuoreempia lukuja: velkaantumisaste on noussut 118 prosenttiin (6/2012). Ongelman ydin onkin velkaantumisasteen nopea nousu, jota kirjoittajat eivät lainkaan huomioi. Vuonna 2000 velkaantumisaste oli vain 65 prosenttia.

Liioin eivät Siljanderit huomioi erittäin voimakasta polarisaatiota kotitalouksien välillä. Meillä on suuri määrä velattomia kotitalouksia. Nämä painavat keskiarvovelkaantumista alaspäin vahvasti. Minun arvioni mukaan meillä on 40 000 kotitaloutta, joiden velka on 500 prosenttia käytettävissä olevista tuloista.

Tyypillistä on myös vertaaminen pohjoismaisten kumppaniemme vastaaviin velkaantumislukuihin. Kun vertaa ruotsalaisten (149 %) tai tanskalaisten (267 %) lukuihin, meidän lukumme näyttävät vähäisiltä. Vertailu on pahasti harhaanjohtavaa. Ruotsin ja Tanskan viranomaiset ovat syvästi huolissaan kotitalouksiensa velkaantumisasteesta. Noin vuosi sitten Tanskan valtiovarainministeriö ilmoitti, että miljoona tanskalaista on ”teknisessä vararikossa” (velka ylittää varallisuuden).

Miksi ihmeessä vertailukohdiksi otetaan katastrofaalisesti velkaantuneet tahot? Tarkoitus on tällä ilmeisesti osoittaa, että meillä ei ole mitään hätää. Tosiasiassa tällainen ”vertailu” on edesvastuutonta.

”Velkaantumisaste onkin lähinnä varallisuusmittari”. Tämä on avainlause Siljanderien kirjoituksessa. Velat on ikään kuin pistetty saataviksi. Tämä on todella vaarallista ajattelua (tai ajattelemattomuutta). ”Pitkälti asuntojen hintojen nousun ansiosta suomalaisten inflaatiokorjattu nettovarallisuus kasvoi vuosien 1998 ja 2009 välillä 66 prosenttia” , Siljanderit kirjoittavat. Tämä, jos mikä on ”amerikkalaista” ajattelua. Juuri näin Yhdysvalloissa perusteltiin Home Equity Loan -tuotetta. Velkaa piti ottaa piripintaan kiinteistön arvo. Asiat ovat periaatteessa hyvin, jos asuntojen hinnat nousevat hamaan maailman tappiin asti. Yhdysvalloissa kovaa velanottoa perusteltiin iskulauseella ”asuntojen hinnat ovat aina nousseet”. Niin, asuntojen hinnat nousivat tappiin vuonna 2006 (silloin ei tiedetty vielä mitään finanssikriisistä, vaikka se nimenomaan johtui asuntokuplasta). Kuplan puhkeamisen vaikutukset tuntuivat raskaimmin vasta 2008-2009 ja kriisin seurauksia maksamme vieläkin: valtion ottamat velat ovat jokaisen veronmaksajan velkoja.

Yhdysvalloissa ajateltiin niin, että kasvavan velan vakuutena omistusasunto pitää kutinsa: pankkien ei tarvinnut olla huolissaan. Olisi pitänyt olla. Siljanderien tapaan ajateltiin, että velka on vain varallisuutta. Jos pankit olisivat edes pitäneet lainat taseissaan olisi vastuu pysynyt lainan myöntäneellä pankilla, mutta kun se myytiin varjopankille, joka arvopaperisti lainan, saatiin vahinko kiertämään. Asuntojen hintojen romahtaminen aiheutti sitten velkadeflaatiotilanteen. Tänäkin päivänä lähes 10 miljoonan amerikkalaisen kotitalouden velka on asunnon arvoa suurempi.

Miksi asuntojen hintojen nousuun (ja sen kautta velkaantumiseen) suhtaudutaan näin huolettomasti? Aivan käsittämätön on kirjoittajien lause: ”Kotitalouksien runsas velkaantuminen on tyypillistä kehittyneille valtioille, joiden bruttokansantuote on suuri”. Jaaha. Pelottaa. En näe tälle lauseelle muuta selitystä kuin että ”olkaa hyvä ja tottukaa velkaantumiseen!” Kun velkaantuminen on kaikelle kansalle tyypillistä, ei siitä tarvitse välittää. Ajatus on siis seuraava: ei kannata kantaa huolta velkaantumisesta, kun muutkin velkaantuvat.

En malta olla ottamatta esille amerikkalaista asuntohintaindeksiä, ns. Case-Shillerin indeksiä (Karl Casen ja Robert Shillerin mukaan). Se osoittaa vakuuttavasti, että asuntojen reaalihinta ei ole noussut juuri lainkaan 1800-luvulta tähän päivään ulottuvan ajanjakson aikana. Asuntojen nopean hinnan nousun vaihe on kuittaantunut vastaliikkeellä, jolloin asuntojen hinnat ovat vastaavasti laskeneet/romahtaneet.

Malttia vaurastumiseen on avainasia! Se ei tarkoita vaurastumista ylenmääräisen velan avulla. Ei se niin ihmeellistä ole: tingitään mukavuudenhalusta ja viivästytetään hiukan vaurastumista. Asuntojen hintakehitys tasaantuu ja omarahoitusosuudetkin pystytään säästämään. Ei kaikkea tarvitse saada heti.

Tuntuu siltä, että kiinteistövälittäjät pelkäävät lainakattoa. Nykyinen malli, jossa myönnetään sadan prosentin tai lähes sadan prosentin lainoja on heistä hyvä. Entä, jos asuntojen hinnat alenevat ja kotitaloudelta loppuvat rahat? ”No sittenhän saan taas myytävää”, totesi tuttu kiinteistövälittäjä.

Olet perillä ennen kuin lähditkään

”Arrive before you leave”, todettiin onnistuneesti aikanaan Concorde-hankkeen mainoslauseessa New Yorkissa (Concordella Atlantin ylittäminen kesti 3 tuntia, kun New Yorkin ja Lontoon välinen aikaero on viisi tuntia). Mikään muu ei sitten oikein onnistunutkaan. Kone oli tuhottoman kallis, meluisa ja vei valtavasti polttoainetta. Ha-Joon Chang käyttää kirjassaan ”23 tosiasiaa kapitalismista” Concorde-hanketta esimerkkinä valtioiden – tässä tapauksessa Englanti ja Ranska – epäonnistuneista teollistamishankkeista. Mutta miksi jotkut valtiot ovat kuitenkin onnistuneet ?

Etelä-Korea on esimerkki onnistujista. Itsekin eteläkorealaisena Chang (pitäisi kai sanoa Ha-Joon, mutta menköön) toteaa sarkastisesti, että sehän tarkoittaisi ”että me eteläkorealaiset olemme maailmanhistorian fiksuinta kansaa”. Itse asiassa Etelä-Korea on kopioinut menettelytavat Japanista, joskin kuten Chang sanoo ”Etelä-Koreassa käytettiin Japania kovempia keinoja”. Esimerkkinä Chang käyttää terästeollisuuden käynnistämistä Etelä-Koreassa. POSCO (Pohang Iron and Steel Company) perustettiin vuonna 1968 rutiköyhään valtioon. Raaka-aineista eikä kivihiilestä ollut tietokaan, johtoon pantiin entinen kenraali. Hanke oli täysin poliittinen, täysin valtiolähtöinen, mutta sotilasdiktatuurissa tämä onnistuu. Maailmanpankki ei antanut rahoitusta, koska hanke oli tuhoon tuomittu. Eteläkorealaiset hankkivat rahoituksen ja teknisen tietämyksen Japanista. Lopputulema on kuitenkin, että tehtaasta tuli erittäin kustannustehokas (nykyisin maailman neljänneksi suurin teräksenvalmistaja) yritys, miksi?

Suurinpiirtein samoilla periaatteilla käynnistettiin Samsung ja LG plus monet muut menestyvät yritykset. Miksi ”historian huonoimmista” ja kaikkien talousteorioiden vastaisista liikeideoista tuli menestystarinoita? Yksi syy - mutta vain yksi syy - on, että valtio käytti keppiä, porkkanaa ja uhkailua päästäkseen päämääräänsä. LG:n piti valmistaa tekstiilejä, mutta valtio ilmoitti toimialaksi sähkökaapelit. Että sillä tavalla. Taiwan ja Kiina sovelsivat edellä mainittuja oppeja omina versioinaan hyvällä menestyksellä.

Tietenkin voisin lisätä tähän Suomen - sekä onnistujana että epäonnistujana. Toisen maailmansodan jälkeen perustettu – osin sotakorvaustoimituksiin perustunut – teollisuus oli erittäin valtiovetoista. Suomalaiset veronmaksajat osallistuivat veroineen ja säästöineen rahoitukseen viivästyttämällä omaa vaurastumistaan. Valco-kuvaputkihanke taas esitetään usein esimerkkinä valtiojohtoisesta huonosta hankkeesta. Tosin minulle suurin pettymys oli se, että suomalainen tietotaito ei riittänyt kuvaputkien valmistamiseen edes Hitachin avustamana eikä se, että se oli poliittisesti huonosti johdettu.

Olen itse kiinnittänyt huomiota ehkä kaikkein epäpyhimpään esimerkkiin eli Yhdysvaltoihin valtion tukiaisten mallimaana ! Yliopistot ovat kyllä pääosin yksityisiä, mutta saavat erittäin suuren osan rahoituksestaan liittovaltiolta. Chang vahvistaa kuvaa toteamalla, että amerikkalainen puolijohde-, lentokone- ja internetteollisuuden kehitys perustuu valtion rahoittamiin tutkimusohjelmiin. Itse asiassa Chang toteaa, että kaikkein epätodennäköisimmät valtiot, USA ja Britannia ovat rikastuneet suojelemalla kotimaisia yrityksiä ja maksamalla tukiaisia eli käyttämällä keinoja, joista ne nyt varoittavat kehitysmaita. Chang ottaa aiheesta kaiken irti kertomalla valtiosta X, jonka teollisuustullit ovat 40-55 %, korruptio kaikissa muodoissaan rehottaa, valtio on laiminlyönyt velkojensa maksua, ulkomaisia sijoittajia syrjitään räikeästi, kartellirakenteet ovat vallitsevia, tekijänoikeuksia ei millään tavalla suojata…… Kysymys kuuluu, mikä valtio on kyseessä ? Tietenkin tämä valtio on äärimmäisen protektionistinen USA 1880-luvulla! Ja nyt tämän uusliberaalein opein hallitun maan taloustieteilijät opettavat vapaan markkinatalouden ehdottomuutta maille, jotka ovat samassa asemassa kuin Yhdysvallat 1800-luvun lopulla!

Mutta taas nykypäivään. Mitkä asiat tukevat valtionyhtiöitä suhteessa yksityisiin yrityksiin? Changin mukaan esimerkiksi se, että yritysjohtajat saattavat joskus olla liian lähellä perustamansa yrityksen toimintaa. Valtio saattaa asiantuntijoineen (tai ulkopuolelta hankkimansa asiantuntijuuden avulla) nähdä paremmin kokonaisuuden. Valtion hyvä verkostoituminen yksityisen sektorin kanssa on tietenkin tärkeää, joskin juuri Changin kotimaa on esimerkki, kuinka siteet – hyväveliverkostot - ovat pahimmillaan muodostuneet liiankin kiinteiksi, korruptioalttiiksi järjestelmiksi. Luonnollisesti Etelä-Korean menettely, jossa se antamansa tuen vastineena vaati tiukkaa raportointia tuloksista, on osa sen menestysreseptiä.

Tietenkin valtiot ovat lukuisia kertoja epäonnistuneet – myös Japani ja Etelä-Korea, mutta varsinkin monet Afrikan maat. Ehkä kuitenkin on niin, että valtion perustettavaksi ovat päätyneet kaikkein eniten pääomia vaatineet ja siten kaikkein eniten riskiä sisältäneet hankkeet. Yksityisellä rahoituksella hankkeet eivät olisi ehkä käynnistyneet ollenkaan.

Ehkä kysymys on siitä, että ainakaan ideologisista syistä ei kannata hyljeksiä kumpaakaan päävaihtoehtoa, yksityistä tai valtio-omisteista, vaan ratkaista asia saumattomalla yhteistyöllä eri toimijoiden kesken. Tämä koskee erityisesti sellaista vaihetta, jota nyt Suomessa eletään. En todellakaan takertuisi ideologisiin näkökohtiin sen enempää verotuskysymyksissä (teollisuuden veronkevennykset) kuin omistuspolitiikassa (valtion aloitteellisuuden hyväksyminen).

Niin, Concorde ei varmaankaan olisi koskaan noussut ilmaan, jos sen takana eivät olisi olleet isäntävaltiot. Pompöösi hanke ei koskaan päässyt perille. Perillepääsy-yritykset olisi ehkä pitänyt lopettaa jo ennen lähtöä.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Olivetti M 24 SP

Elettiin kahdeksankymmentäluvun puoliväliä. IBM PC oli kova sana. Se oli hinnaltaan vain kovin kallis. Niinpä monet valmistajat kehittivät klooneja, jotka usein olivat etevämmin toteutettu kuin se ”oikea” IBM:n mikrotietokone. Itsekin innostuin tuohon aikaan mikroista. Olimme kehitelleet vaimoni kanssa ohjelmistoa kokonaisen oppilaitosryhmän hallinnolliseen käyttöön. Marssin kunnanjohtajan puheille ja perustelin tulevaa hankintaani, jonka olin valmistellut huolellisesti. Pelkäsin hylkäyspäätöstä, olihan tämän ”halvan” kloonikoneen hinta 24 000 silloista markkaa (euroiksi muutettuna 4000 euroa ja inflaatio huomioon ottaen tämän päivän rahassa varmaan 7000-8000 euroa). Kunnanjohtaja, joka oli vanhoilla päivillään ilmoittanut alaisilleen, että ”pitäkää minut irti näistä ATK-asioista”, erotti kuitenkin keveästi pienet asiat ja suuret asiat toisistaan: voit hankkia koneen ! Niin minä sain ikioman henkilökohtaisen tietokoneen ! Enkä mitä tahansa konetta, vaan kovan luokan Olivetti M 24 SP:n. Siinä oli Intelin 8 MHZ prosessori 8086 (ei siis 8085 !), 20 MB:n kovalevy ja sekä lerppu- että korppuasemat . Terve. Kehuin koneen ominaisuuksia kaikille, jotka jaksoivat kuunnella. Tarkentavia kysymyksiä ei esitetty . Onneksi. Vieläkin harmittaa, kun annoin sen vuosia myöhemmin pois eräälle tutulle. Sitä konetta ei olisi saanut rikki muutoin kuin pudottamalla se lattialle.

Mitä IBM:lle ja Olivetille kuuluu nyt ? IBM myi mikrotietokoneensa kiinalaiselle Lenovolle ja myös Olivetti möi PC-busineksen pois vuonna 1997. Viime vuosina yhtiö on monien vaiheiden kautta palannut mikrotietokonebusinekseen, muttei mitenkään merkittävänä toimijana. Hyvin tyypillistä kehitystä länsimaissa.

Ha-Joon Chang on selittänyt muutosta oivallisesti teoksessaan ”23 tosiasiaa kapitalismista”. Teollisuuden osuus elinkeinorakenteessa pienenee. Kuluttajien vaurastuessa kysyntä siirtyy teollisuustavaroista palveluihin eli tapahtuu ”de-industrialization”. Yleensä puhutaan, että kansantalous siirtyy jälkiteolliseen vaiheeseen. Mutta mikä on totuus teollisuuden ja palvelujen suhteesta?

Chang kiinnittää huomiota näköharhaan, joka johtuu siitä, että teollisuusyritykset ovat ulkoistaneet toimintoja, jotka ovat palveluja. Aiemmin ne luokiteltiin teollisuustuotannoksi, tuottivathan teollisuusyritykset ne itse. Palvelutuotanto siis kasvaa tilastoissa! Lisäksi esim. Britanniassa moni teollisuusyritys on pyytänyt luokittelemaan harjoittamansa yritystoiminnan palveluksi.

Normaali selitys teollisuustuotannon vähenemiselle on, että teollisuustuotanto on siirtynyt Kiinaan. Chang kuitenkin viittaa tilastoihin, joiden mukaan Kiinan nousu maailmantehtaaksi selittää vain noin 20 % rikkaiden maiden teollisuuden supistumisesta. Teollisuuden supistuminen alkoi monissa maissa jo 1970-luvulla.

Todellisia syitä palvelujen nousuun teollisuuden kustannuksella selvittäessään Chang toteaa seuraavaa: ”Kaikesta päätellen käytämme tuloistamme yhä suuremman osan palveluihin siksi, että palvelut kallistuvat suhteellisesti koko ajan, emme suinkaan siksi, että kulutamme jatkuvasti enemmän palveluita absoluuttisesti ottaen”. Ja aivan oikein: tietokonetta käyttävän henkilön palkka on noussut koko ajan (joka näkyy palvelun hinnassa), kun vaikkapa tuon Olivetin ”superkoneen” kaltaisen nykyaikaisen mikron hinta on pudonnut dramaattisesti 1980-luvun puoleenväliin verrattuna. Itse asiassa kirjoitan tätä blogia 1100 euroa maksavalla tietokoneella, jonka teho on huikea Olivetti M 24 SP:hen verrattuna.

Chang vertaa tietokoneen käyttöä parturissa käyntiin. Parturimenot ovat lisääntyneet koko ajan, vaikka parturissa käydään saman verran kuin 10 vuotta sitten. Tietokoneiden käyttö on sen sijaan lisääntynyt valtavasti samaan aikaan kun niiden hinta on pudonnut. Mistä moinen johtuu ? Syy on ilmeinen: teollisuustuotannossa tuottavuus kasvaa yleensä nopeammin kuin palvelutuotannossa.

Teollisuudessa voidaan lisätä koneita, kun taas palvelutyö on usein henkilökohtaista työtä. Suomessa on syyllistetty rankasti kuntien palvelutyötä siksi, että sen tuottavuus on parantunut huomattavasti hitaammin kuin esim. teollisuudessa. Tuottavuutta onkin palveluissa lähdetty ”parantamaan” omituisella tavalla: on heikennetty opetuksen laatua esim. sallimalla suuremmat luokkakoot. Yksityisen sektorin asiakaspalvelussa on yhä vähemmän henkilöstöä. Asiakas saa etsimällä etsiä palvelun tarjoajaa: palvelun laatu heikkenee, mutta tuottavuus siis nousee! Kukapa ei olisi ärtyneenä odottanut puhelinpalvelujonossa neuvojaa jossakin kiperässä ongelmassa. Asiakkaan on vaikea iloita tuottavuuden noususta!

On tietenkin palvelualoja, joissa voidaan tuottavuutta lisätä teollisuuden veroisesti. Rahoitussektori käy tästä esimerkkinä. Mutta miten kävikään finanssikriisissä ? Kehitettiin finanssi-innovaatioita, joiden avulla tuottavuutta voitiin lisätä, mutta valitettavasti innovaatioita käytettiin riskien kasvattamiseen. Rahoitussektori kasvoi nopeasti, mutta kestämättömällä pohjalla.

Chang selittää siis teollisuuden supistumisen suurelta osin sillä, että teollisuustuotannossa tuottavuus kasvaa nopeasti, minkä seurauksena teollisuustavaroiden suhteelliset hinnat laskevat.

Olenko minä ja monet muut olleet siis turhaan huolestuneita teollisuustyön vähenemisestä ? Ei suinkaan. Koska palveluvaltaisessa taloudessa tuottavuus kasvaa hitaammin, koko kansantalouden kasvu hidastuu. (Kasvava) nopean tuottavuuden teollisuus ei ole lisäämässä vauhtia.

Teollisuuden heikkeneminen johtaa kauppataseen vajeeseen. Perinteisesti ongelmaa on hoidettu devalvaatiolla. Eri asia on sitten, että esim. Kreikan kaltainen heikon teollisen pohjan valtio ei todennäköisesti edes omaan valuuttaan siirtyen voi korjata kilpailukykyään devalvoimisella. Eikä tietenkään pysty Suomikaan, mutta onneksi meillä on vielä teollista pohjaa.

Yksi tapa ”korjata” teollisuustuotannon alenemista (sekä kauppa- ja vaihtotaseen heikkouksia) on lainata rahaa ulkomailta. Ja näinhän on todella tehty länsimaissa! Kaikkialla, jopa palveluvaltaisessa Yhdysvalloissa, myönnetään, että tämä on kestämätön tie. Palveluiden osuuden kasvaessa (ja muiden seikkojen pysyessä ennallaan) maan vientitulot vähenevät. Sekä Yhdysvallat että Britannia (Lontoon City !) ovat esimerkkejä menestyvän palvelusektorin maista. Silti kumpikaan ei tahdo saada kauppatasettaan kuntoon. Jos nämäkään kaksi todella palveluvaltaista maata eivät siinä onnistu, niin mitenkä muut maat siinä voisivat menestyä. Yhdysvalloissa palvelutase on ollut monina vuosina 150 mrd dollaria ylijäämäinen, mutta se ei auta, kun tavaratase on ollut 700 mrd alijäämäinen.

Paras tapa edetä palveluvaltaisuudessa on lisätä palveluja teollisuus edellä, so. voimistuva teollinen tuotanto lisää markkinointia, tuotekehitystä ja johdon tehtäviä.

Olemmeko juuri nyt muutoksen edessä ? Maailmalta kuuluu huhuja joiden mukaan teollisuus on palaamassa kehittyneisiin länsimaihin. Joiltakin osin kyllä, mutta kokonaisuuden kannalta liian hitaasti. Tarvitaan siis muita keinoja. Löytyisikö ratkaisu siitä, että nyt veroina perittävät varat jätettäisiin osaksi teollisuuteen. Mutta ei omistajien tai johdon palkkioihin, vaan siten, että yritys ”pakotetaan” investoimaan.

Voisiko Olivetin paluu Italiaan olla pysyvää ? Voisiko Nokia käynnistää uudelleen matkapuhelimien tuotannon Suomessa? Epäilen. Vai olisiko kaikki liikenevät panokset suunnattava olemassa olevan teollisuuden tukikeinoihin?

perjantai 7. joulukuuta 2012

Chang ja kapitalismin kritiikki

Ha-Joon Chang on eteläkorealainen taloustieteilijä, joka on kirjoittanut lukuisia menestyskirjoja markkinataloudesta. Chang on markkinatalouden kannattaja, joka kuitenkin alistaa kapitalismin eräänlaiseen syväanalyysiin. Hän ei tyydy hokemaan vanhoja kliseitä markkinoista, vaan kohdistaa kritiikin varsinkin moniin markkinatalouden itsestään selvyyksinä pidettyihin avainkohtiin.

Tervetulleena suomennoksena on ilmestynyt Changin vuonna 2010 julkaisema kirja ”23 Things They Don’t Tell You about Capitalism” (23 tosiasiaa kapitalismista). Kiitokset tästä Into-kustantamolle. Sujuvasta suomennoksesta vastaa Marja Ollila. Chang tarkastelee markkinoiden kehitystä meneillään olevan kriisin näkökulmasta. Vaikka kirja onkin kirjoitettu jo pari kolme vuotta sitten, ei se ole menettänyt yhtään vaikuttavuudestaan.

Tarkoitus ei ole käydä läpi kaikkia 23 syytä, jotka vääristävät toimivaa markkinataloutta, vaan keskittyä joihinkin erityisen oivaltavina pitämiini piirteisiin. En yritäkään väittää, että seuraavassa esitetty on Changia pelkästään. Käytän kirjoittajaa omien ajatusteni pontimena selkeyttääkseni tapahtunutta kehitystä.

Olen itse kartoittanut finanssikriisin kahdeksi keskeiseksi vaikuttimeksi globalisaation (ts. kansakuntien kilpailukyvyssä on tapahtunut paradigman muutos) ja uusliberaalina tunnetun talouspoliittisen ajattelun (tai pikemminkin ideologian), jonka seurauksena markkinoiden vapaus (ja tietoinen vapauttaminen) on tulkittu väärin. Globalisaation ilmiöille on vaikeaa mahtaa mitään, mutta miksi uusliberalistisella ideologialla lisättiin tietoisesti vauhtia globalisaation tuomiin haasteisiin? Saatiin eräänlainen kaksoisongelma – ainakin kehittyneiden länsimaiden näkökulmasta. Chang laajentaa tätä kuvaa käsitteellä omistaja-arvon maksimointi.

Kapitalismin alkuaikoina yrittäjät olivat ”sankariyrittäjiä”, ts. yrittäjät sekä johtivat että omistivat yritystoiminnan, jota harjoittivat. Joseph Schumpeter totesi, että yritysten kasvaessa niiden kehittäminen, tuotekehitys ym. tarvitsivat ammattijohtamista. John Kenneth Galbraith vei asian vielä pidemmälle todetessaan, että ammattijohtajuus on väistämätön kehityssuunta nimenomaan suuryhtiöiden osalta. Johtajuus siis irrotettiin omistajuudesta. Tämän päivän näkökulmasta menneiden vuosikymmenien pohdinnat saattavat tuntua triviaalilta, mutta sitä ne eivät ole. Asioita pohdittiin silloin tähän tyyliin: Kenen asialla ammattijohtajat oikein ovat? Onko ammattijohtajien tarkoitus kasvattaa vain yrityksen liikevaihtoa ja unohtaa omistajien etu? Oliko tarkoitus nostattaa vain toimitusjohtajan omaa gloriaa ja unohtaa, että omistajat halusivat tuottoa sijoittamalleen pääomalle?

Kysymys on kannustinongelmasta. Yksi tapa hoitaa asia oli johtajille annetut kannustimet , joiden seurauksena odotettiin johdon pyrkivän maksimoimaan yrityksen voiton. Omistajan näkökulmasta tämä ei kuitenkaan usein riittänyt. Omistajat halusivat voittojen määräytyvän siten, että nimenomaan he – omistajat – saavat suurimman edun yrityksen toiminnasta. Tähän keksittiin lääkkeeksi 1980-luvulla omistaja-arvon maksimointi. Ratkaisevaksi tuli ammattijohtajan kyky tuottaa rahaa omistajille. Toimitusjohtajan palkkio sidottiin juuri tähän taitoon. Jaettavaa voittoa voitiin kasvattaa esim. leikkaamalla kustannuksia (työvoimaa, investointeja, palkkoja jne.). Omistajat saivat palkkionsa osinkojen suurentamisen kautta ja siten, että yritys osti omia osakkeitaan. Toimitusjohtajat kytkettiin tähän konseptiin siten, että osakeoptioiden osuutta heidän palkastaan nostettiin. Chang mainitsee, että ensimmäisenä omistaja-arvon käsitettä käytti Jack Welch, itsekin ammattijohtaja (General Electric) vuonna 1981. Aluksi uusi ajattelu näytti taivaanlahjalta. Yritysten voitto-osuudet kansantuotteesta lähtivät nopeaan nousuun. Vaikutti siltä, että oli kehitetty todellinen winwin-menestystarina (yritys hyötyi, omistajat hyötyivät, johtajat hyötyivät) . Johtajien palkat joka tapauksessa räjähtivät käsiin. Vanha epäluulo, etteivät ammattijohtajat osaa oikealla tavalla hyödyttää omistajia, katosi.

John Kenneth Galbraith tajusi edessä olevan haasteen jo paljon ennen kuin Welch keksi käsitteensä. Työpaikkoja vähennettiin armotta, alihankkijat pantiin lujille, poliitikkoja uhattiin työpaikkojen siirtämisellä halvemman työvoiman maihin, palkkoihin – varsinkin ”vapaan palkanmuodostuksen” maissa - kohdistettiin kova alentamispaine jne. Galbraith esitti kaukonäköisesti jo 1950-luvulla, että tuleva kehitys vaatii laajenevaa sääntelyä ja vahvaa ammattiyhdistystä. Vallitsevan trendin julma logiikka toimi juuri päinvastaiseen suuntaan. Sääntelyä purettiin ja ammattiyhdistys – varsinkin Yhdysvalloissa ja Englannissa – ajettiin alas. Hyödyn saajiksi jäivät, kuten oli tarkoituskin, omistajat ja toimiva johto.

Seurauksena olivat kasvavat tuloerot. Vauraudesta osattomiksi jääneet ottivat velkaa pysyäkseen yltäkylläisyyden trendissä mukana. Tällä kehityksellä on ollut tuhoisat seuraukset, kuten tiedämme. Subprime ongelma on ollut paljon laajempi kuin vain pelkästään köyhiä koskeva. Monissa hyvinvointivaltiokategoriaan yksiselitteisesti kuuluvissa maissa ohessa kuvattu kehitys on ollut lievempää (tulojen tasaus ja sosiaalipolitiikka ovat toimineet luonteensa mukaisesti), mutta kyllä katsoisin, että nykyinen asuntokupla (hintakupla, velkakupla) on meillä osittain edellä esitetystä trendistä johtuva. On siis tapahtunut voimakas tulonsiirto rikkaille.

Yritysten voitto-orientoitumiskehitys johti erääseen dramaattiseen ajattelutapamuutokseen, joka tuli alun perin esille jo 1990-luvulla ja IT-kuplan puhkeamisen jälkeen uudelleen 2000-luvun alussa. Näennäinen menestys synnytti täysin katteettoman kuvitelman loputtomasta noususuhdanteesta, johon olen viitannut useissa blogikirjoituksissani.

Yritysten voittojen kansantuoteosuuden kasvaessa investoinnit ovat kärsineet. Omistajakeskeisyys ja ahneus ovat keskeisiä syitä sille, että teollinen tuotanto on laiminlyöty monissa länsimaissa. Tuotannolliseen toimintaan sijoittaminen ei ole kerta kaikkiaan ollut riittävän tuottoisaa. Rahamarkkinoilla voittojen ripeä kotiuttaminen tuotti onnistuessaan nopean, mutta lyhytaikaisen hyödyn. Chang kärjistää arvionsa niin pitkälle, että omistajat ikään kuin antavat yrityksen ajautua ongelmiin: lyhyen ajan tuotto-odotusten takia pitkäkestoinen sijoittaminen on kärsinyt ja välttämättömät investoinnit ovat jääneet tekemättä.

Changin merkittävä havainto on, että kun ennen 1980-lukua yhdysvaltalaiset yritykset käyttivät omien osakkeiden ostoon alle viisi prosenttia voitosta, niin vuonna 2008 ostot olivat uskomattomat 280 prosenttia! Nokiakin olisi nykyisessä anemiassaan tarvinnut omien osakkeiden ostamiseen käyttämänsä rahat taloutensa pönkittämiseen meneillään olevassa siirtymävaiheessa.

Tavoitteena pitäisi olla pitkäksi aikaa sitoutuneet sidosryhmät (vaikka osa sijoittajista olisikin lyhyen ajan taktikoijia). Keinoja on useita: käytetään useita osakesarjoja (joilla on erilainen äänivalta), työntekijöiden edustus yrityksen johdossa (esim. Saksa), osittainen valtio-omistus (hyvin monet länsimaat), yritysten ristiinomistus (Japani). Kaikissa näissä on tietenkin omat haasteensa. Ne ovat kuitenkin tapoja sitoa omistajuutta pidemmäksi aikaa vaihtoehtona ”liikkuville osakkeenomistajille”.

Jack Welchkin on todennut Changin mukaan, että omistaja-arvo on luultavasti ”maailman typerin ajatus”.

Niputtaisinko - kirjoitukseni alkuun viitaten – omistaja-arvon uusliberaalin ideologian luomuksiin vai näkisinkö sen omana erityispiirteenä markkinatalouden kehityksessä ? Kyllä ajankohta (ideoitu 1980-luvun alussa) ja muut piirteet viittaavat vahvasti uusliberaaleihin trendeihin.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Presidentti Niinistö: ”Virheet tehdään hyvinä aikoina”

Presidentti Niinistön mukaan ei olla varauduttu riittävästi siihen, että taloudessa voi mennä huonostikin. Talouspolitiikassa virheet tehdään nousukaudella: menestys nousee hattuun. Hän esittää asian toisen Varsinais-Suomesta tulleen valtiomiehen Mauno Koiviston tapaisella fundeeraamisella.

Niinistö on aikaisemminkin tuonut esille saman suuntaisia mielipiteitä. Reagoin eräässä blogikirjoituksessani aika kriittisesti Niinistön luonnehdintaan keynesiläisyydestä (”Niinistö ja keynesiläisyys”). Niinistö on kokonaisuus huomioon ottaen kuitenkin oikealla asialla.

Jostakin syystä nämä arvostelut lauotaan ilmaan. Niihin pitäisi saada järeyttä. Niinistö ei kuitenkaan halua (eikä ehkä pysty) viemään asiaa eteenpäin. Talouspolitiikassa hän on taustavaikuttaja. Asioiden kulkuun ei näytetä myöskään kansalaisten puolelta kiinnitettävän erityistä huomiota, vaikka kysymyksessä on vakava asia.

Suhdannevaihteluihin suhtaudutaan toispuoleisesti. Taantumassa ainakin yritetään elvyttää, mutta korkeasuhdanteessa ei haluta eikä osata viilentää (ei ainakaan tarpeeksi). Tätä voisi sanoa toispuoleiseksi keynesiläisyydeksi, mikä Niinistöäkin harmittaa.

”Antaa mennä, kuin kerrankin menee” on mielipide, joka on kuultu kerran jos toisenkin viimeisten kymmenien vuosien aikana. Laskukausina moititaan tiedotusvälineitä mustan puhuvasta uutisoinnista , jolla väitetyn mukaan aiheutetaan taantuma, jollei peräti lama. Olisikohan syytä pieneen itsekritiikkiin? Kyllä taantuman takana on aina reaalitalouden heikkoudet. Tiedotusvälineet tuovat toki oman kuorrutuksensa pessimistisiin näkemyksiin, mutta eivät ne taantumaa aiheuta!

Olisi edes joskus mukava kuulla yritysjohtajan suusta kriittinen kommentti ylikuumenevan talouden vaiheessa: nyt mennään liian kovaa, jarrutetaan rohkeasti ! Se toisi uskottavuutta myös taantuman lietsojia kohtaan esitettyyn arvosteluun. Taitaa olla turha toivo odottaa tällaista.

Tutkimuslaitokset lausuvat usein varoittavia sanoja, mutta ne kuulostavat niin aneemisilta. ”Siellä ne taas puhuvat omaa pessimististä jargonia”, saatetaan kuitata.

Olen pyrkinyt erittelemään noususuhdanteen vaaroihin liittyviä seikkoja eräässä aiemmassa blogikuvassani ”Miksi ei reagoida ?”. Tässä tuon nämä kritiikit esille vielä sanallisesti:

1)Väärä optimismi (arvostelijat leimataan korkeasuhdanteessa pahan ilman linnuiksi tai ilonpilaajiksi).

2)Korkeasuhdanteeseen liittyvää kuplaa ei voi analysoida ennenkuin se on puhjennut (Alan Greenspan !). Ajattelu johtaa helposti siihen, ettei talouden kriisejä voida lainkaan estää ennakolta.

3)Väärät ihmiset ovat oikeassa ja oikeat ihmiset ovat väärässä. Oikeat ihmiset edustavat establismenttia, joka ei voi myöntää tehtyjä virheitä. Väärät ihmiset ovat totuuden puhujia, joita ei voi ottaa vakavasti (vaikka olisivatkin esimerkiksi yliopistoprofessoreja).

4)Todellisesta asioiden kulusta ei olla selvillä. Arvuutellaan, mitä muut mahdollisesti tekevät, mutta heikko näkyvyys, ”sodan sumu” (fog of war) estää näkemästä talouden kehityksen vaaroja.

5)Taloustieteen edustajat epäonnistuvat arvioissaan. Onko taloustiede tiedettä ? Paul Krugman: ”taloustieteilijät eivät ole ratkaisu, vaan he ovat osa ongelmaa”.

6)Kokemuksesta ei opita ilveelläkään (Rogoff/Reinhardt: This time is different).

7)Halu/kyky ennaltaehkäistä korkeasuhdanteessa muodostuvaa kriisiä puuttuu. Liian moni saa hyötyä kriisin kehittymisvaiheessa. Ei haluta asettua trendiä vastaan.

8)Vastustetaan ideologisista syistä kaikkea puuttumista markkinoihin. Kriisin on synnyttänyt ideologia, jonka kannattajat eivät luovu ajattelustaan, vaikka sillä on tuhoisat seuraukset.

Köyhyys, miksi ? - BBC:n debatti

TV-yhden köyhyys-teema keskittyi taannoin siihen, miksi köyhyys on niin laajamittaista esimerkiksi Afrikassa ja Intiassa. Oli arvattavissa, että erimielisyyttä syntyi ympäri maailmaa tulleiden keskustelijoiden keskuudessa, joita olivat mm. entinen pääministeri Tony Blair, entinen ministeri ja Maailmanpankin varajohtaja Oby Ezekwesili ja intialainen kansalaisaktivisti Vandana Shiva.

Keskustelijoista Blair oli selkeästi optimistisin. Blair yritti kaikin tavoin siirtää keskustelun pois vaikeuksissa piehtaroimisesta ja löytää ratkaisukeinoja ulos ongelmista. Eniten Blair painotti hyvää hallintoa (so. korruption vastaisuus, pelisääntöjen uudistaminen ja talouden uudistusten käynnistäminen). Blair pyrki hakemaan positiivisia esimerkkejä noususta vaurauteen ja mainitsi erikseen Etelä-Korean. Blairin mielestä juuri myönteisistä esimerkeistä tulisi saada nostetta kehittyvien maiden ongelmiin.

Keskustelussa korostettiin sitä, että miljardi ihmistä on noussut köyhyydestä lyhyellä aikavälillä (tosin Aasian maiden osuus tässä on huomattava). Afrikassakin kuitenkin nähtiin valopilkkuja: lähes puolet väestöstä on suorittanut toisen tai kolmannen asteen koulutuksen, joka minulle oli uutinen. Afrikassa on myös nopein taloudellinen kasvu. Nuorissa on Afrikan tulevaisuus!

Shiva oli kaikkein pessimistisin. Hän eritteli ongelmien syyt: pääomakeskeinen tuotantotapa (maan riistäminen suurliikemiehille). Shiva puolusti pientuotantoa ja naisten työpanosta. On vavahduttavaa kuulla että velkakierteeseen Intiassa joutuneet pientuottajat ovat velkojensa keskellä tehneet suunnattoman määrän itsemurhia (270 000 kpl). Vaikuttaa siltä, että paljon mainostettu pienlainakampanja on pahasti epäonnistunut Intiassa. Onko käynyt niin, että lainojen myöntäminen on joutunut suurten pankkien haltuun, jotka ovat nähneet siinä vain business-ulottuvuuden? Karmeaa!

Shivan mielestä työntekijät eivät ole joutuneet köyhyyteen, vaan heidät on työnnetty sinne. Hän puhuu maananastuksesta, jolla varallisuus keskittyy harvojen käsiin (oligarkit). Maan lisäksi suuryritykset ostavat sähkö- ja vesilaitokset. Shivan mielestä Blairin esille nostamaa hyvää hallintoa ei ole ilman demokratiaa. Yllättävästi Shiva nosti esille luomutuotannon (epäilyni !) ratkaisuna tuotannon ongelmiin. Keinolannoitteiden merkitystä hän piti suorastaan vahingollisena. Muualta saadut tiedot vahvistavat Shivan näkemystä: jopa 40 % maanostosopimuksista tehtiin biopolttoaineiden tuottamiseksi ja vain neljännes päätyi ruokakasvien viljelyyn.

Suurinpiirtein yhtä mieltä keskustelijat olivat vallan liian epätasapainoisesta jakautumisesta. Myös hyvä hallinto voitaneen kirjata yhteiseksi tavoitteeksi. Perusero väittelijöiden kesken syntyi oikeastaan toimenpiteiden järjestyksestä. Blair kaipasi konkreettisia tekoja eikä halunnut keskittyä periaatteellisiin kiistoihin demokratiasta (jota hän tietenkin kannattaa). Blair sen sijaan korosti lahjontakulttuurin pois kitkemistä, laillisuusperiaatteen läpilyöntiä ja infrastruktuurin kehittämistä.

Toisessa päässä Shiva korosti kansanvaltaisen järjestelmän synnyttämisen ensisijaisuutta (eriarvoisuuden poistaminen), oikeudenmukaista maanomistusta (pientuotantoa suosivaa). Hän myös totesi sen hämmentävän piirteen, että kovassakin taloudellisessa kasvussa, köyhyys jää. Edelleen Shiva painotti suurmaanomistajien räikeitä toimia, joilla suljetaan tavallisten kansalaisten tie vaurastumiseen. Shiva korosti, ettei riitä, että todetaan korruptio ongelmaksi. Pitää kertoa korruptoijien nimet ! Suuyritykset saivat jälleen Shivan tuomion. Tuntui siltä, että avain Shivan ajatteluun oli hänen vastenmielisyytensä pääomakeskeistä tuotantotapaa kohtaan.

Afrikassa tuotetaan paljon ruokatarvikkeita, mutta tuotannon hyödyt poistuvat maanosasta. Veroparatiiseihin, totesi Shiva ! Lontookin mainittiin Blairin kiusaksi. Eikä kannata sivuuttaa EU:n roolia, joka toimittaa Afrikkaan suunnattoman määrän elintarvikkeita subventoiden omia viljelijöitään kymmenin miljardein euroin !

Mielenkiintoista oli kuulla Ezekwesilin mielipide, jonka mukaan matkapuhelin on monin verroin merkittävämpi vaurauden lähde kuin suurteollisuuden tuotokset ! Nokia olisi ehkä voinut nostaa omaa profiiliaan tässä asiassa enemmän kuin mitä se on tehnyt!

Tunnen suurta voimattomuutta vetää keskustelusta johtopäätöksiä. Seuraavat ajatukset tulivat kuitenkin mieleen (ei tärkeysjärjestys):

1)Talouspolitiikan (ml. sosiaalipolitiikan) nostaminen keskiöön. Talousosaaminen !

2)Pääomakeskeisen suurtuotannon ja pientuotannon yhteennivominen niin, ettei toinen kärsi (tarvitaan ehdottomasti pääomia, mutta kenen hallussa ne ovat ja mikä on pääomanhaltijoiden ensisijainen tavoite).

3)Demokraattisten periaatteiden läpivienti, jonka kanssa rinnan kulkee hyvän hallinnon periaate (korruptionvastaisuus, oikeusjärjestelmän kehittäminen ja yleensä hallinnon pelisääntöjen uudistaminen).

4)Valtioiden sisällä hallitusten, yritysten ja kansalaisten yhteistyö ja mahdollisimman pitkälle viety yksituumaisuus.

5)Kansainvälisen yhteisön yksimielisyys keskeisistä kehittämisperiaatteista

6)Uuskolonialismin torjuminen kansainvälisen yhteistyön avulla (maita ei enää vallata, vaan sitoutetaan merkittävät tuotannolliset alat itselle)

7)Koulutusjärjestelmän kehittämisen nostaminen ykkösprioriteetiksi ( teollisuuden johtoon ja asiantuntijoiksi on saatava oman maan kansalaiset)

8)Globaalin säätelyn kehittäminen niin, että heikot valtiot saavat riittävän suojan kansainvälistä riistokapitalismia vastaan

9)Kovakaan kasvu ei riitä, vaan tarvitaan kasvun hedelmien nykyistä huomattavasti tasaisempi jakautuminen

10)Maataloustuotannon viennin ja tuonnin problematiikan (ruokaa tuodaan vahvalla subventiolla kehittyneistä maista samaan aikaan, kun pitäisi panostaa omaan tuotantoon) ratkaiseminen.