Tiedonvälitystä Päivi Istalan tapaan

Ei ollut mitenkään itsestään selvää, että lukisin Päivi Istalan muistelmateoksen Ristivetoa. Ajattelin lukea kiinnostavimmat kohdat ja palauttaa sitten kirjan kirjastoon. Toisin kävi. Luin lopulta kirjan kokonaan. Pitkä lainausjono kertoo kirjan kysynnästä.

Istalan teos on ikkuna erään aikakauden historiaan kokonaisuudessaan, mutta erityisen ansiokas se on valottaessaan - yleisradion erikseen ja mediamaailman yleensä - lähihistoriaa. Tämä on paljon sanottu, sillä Istala kirjoittaa rajulla naisenergialla yltyen välillä apinaraivoon. Intensiivisestä tyylistä seuraa moni hyvä asia, joskin näkökulma saattaa olla hyvinkin subjektiivinen. Sitä Istala ei hevillä myönnä, sillä hän pitää armotonta rehellisyyttä yhtenä elämänsä johtolankana.

Kun Istala kostaa kokemansa vääryyden hän tekee sen pohjiaan myöten. Tyypillinen tilanne on, että joku esimiestason henkilö on arvioinut Istalaa (tai koko toimittajakuntaa) jollakin luonnehdinnalla, joka ulkopuolisenkin näkökulmasta on vähemmän sopivaa tai ainakin kyseenalaista. Istala menee ”tukkoon” eikä tyrmistykseltään löydä puolustautumiskeinoja. Asia ei kuitenkaan jää tähän, vaan Istala kaivaa sotakirveen ja suunnittelee vastaiskun, jolla loukattu itsetunto saa hyvityksen. En halua varsinaisesti moittia Istalan näkemystä, vaikka monesti tulee mieleen huudahtaa ”anna nyt jo olla”. Ei, sitä Istala ei tee. Hän järjestää itsensä ja loukkaavasti häntä kohdelleen tapaamisen ja antaa sanan säilällä takaisin. Siinä ei kuvia kumarrella, vaan ansionsa saavat niin lähiesimiehet kuin yleisradion pääjohtajat.

Istalan suhtautumisessa muihin ihmisiin musta ja valkoinen vuorottelevat, harmaan sävyt ovat vähissä (joskaan eivät kokonaan pois). Hän ylistää ymmärtäjiään, mutta haukkuu pahanpäiväisesti henkilöt, jotka ovat häntä kaltoin kohdelleet. Usein tulee mieleen, että eikö vähempikin riitä. Miksi hän ei anna jonkin (vähäisen) asian mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos?

Istala pysyi aina toimittajana eikä toiminut koskaan esimiehenä yleisradiossa. Hän ei objektiivisesti katsoen ollut mikään helppo alainen (nyt hän on eläkkeellä), vaan kyseenalaisti tyhmät tai ”tyhmät” päätökset. Kun itse olen toiminut esimiehenä voin joissakin yhteyksissä tuntea sielujen sympatiaa joitakin Istalan esimiehiä kohtaan.

Päivi Istala on lähes malliesimerkki ihmisestä, joka ei hevillä hellitä: työ tehdään valtavalla intensiteetillä. Jos jossakin on tehtävää, ”puuhaa”, on Istala sitä tekemässä. Aivan ihailtavaa on se valikoimattomuus, jolla hän teki mitä tahansa hanttihommaa, vaikkapa välipalan hankkiminen koko porukalle.

Osin sukurasitteena, osin omasta luonteenlaadustaan johtuen Istala liukui alkoholismiin. Siitäkin hän kertoo itseään ja muita säälimättä. Miten uskomattoman ehdoton luonteenlaatu hänellä onkaan! Hän oli arkkialkoholisti, veti lärvit, mutta vastapainoksi oli työssään tunnollisuuden perikuva. Hänet on palkittu pitkäaikaisella raittiudella.

Ihmissuhteet ovat kautta kirjan koetteilla. Hän ei tunnu missään kohdassa valitsevat helpointa tietää. Aina edetään vaikeimman kautta. Avioliitto (samoin kuin muut miessuhteet) kuvataan niin raadollisesti, että puistattaa.

Sitten asia, joka on herättänyt huomiota joissakin arvioinneissa: hän kertoo nimellä arvostelun/ylistyksen kohteistaan. Monet näistä ovat edelleen työelämässä mukana, elävät ja hengittävät. Sitä voi vain miettiä, mitä hänen henkilöarviointinsa kohteiksi joutuneet miettivät.

Yksi rankimmista repäisyistä on kuvaus Suomen Teatterikoulun korkeakouluosaston 30-vuotisluokkakokouksesta. Luokka ei ole suuri, alle 10 henkeä, mutta tapaaminen on myrskyisä: Istala katsoo joutuneensa koulukiusauksen kohteeksi aikuisten kollegojensa taholta. Istala antaa ymmärtää, että hän alkoholihuuruisessa tapaamisessa saa muilta tunnustuksen todella tapahtuneesta kiusaamisesta. Hän tuntuu olevan ympäristölleen kaikkea liikaa: liian temperamenttinen, liian aktiivinen, liian innokas, ”entusiasti-Istala”. Jossain arvostelussa sanottiin, että luokkakokouksesta saisi näytelmän. Ihan varmasti.

Lähihistorian kirjaamisen tarkkuus on edellyttänyt tarkkoja muistiinpanoja tapahtumahetkellä. Muutoin näin yksityiskohtaiset kuvaukset eivät ole selitettävissä. Hänellä täytyy olla huippuluokan muisti, joka on sekä helpotus että rasite. Silti lainausmerkeissä esitetyt pitkät lainaukset eivät voi olla aivan tarkkoja. Tämän Istala varmaankin on ottanut huomioon, kun historian todistusvoimaa joskus arvioidaan.

Yksi kirjan mahtavista historian dokumentaatioista on ns. reporadion ajan kuvaus. Sitähän on ruodittu yleensä äärimmäisen kriittisesti. Sosialistina Istala paljastaa sen toisen puolen ja hyvä näin. Tässä on aivan mahdotonta analysoida Istalan katsontokantoja edes sinnepäin. Hän heittäytyy koko kapasiteetillaan tuon ajan puolustajaksi. Menettelytavoissa saattoi olla jotain, mutta itse asia, TV:n ja radion toimitustyön muuttuminen saa Istalasta kärjekkään puolustajan. En muistanutkaan tällä tarkkuudella, miten Ristivetoa-ohjelma ikään kuin symboloi ajassa käytyä henkien taistelua. Persian shaahin vierailu on eräänlainen kulminaatiopiste: Kekkonen esti Istalan shaahikritiikin etukäteen, mutta kiitti sitten, kun ohjelma vierailun jälkeen esitettiin!

Lukija on monesti ymmällä: onko tässä kysymys pikkutarkasta – mutta raadollisesta - juorukirjasta (täytyyhän kirjalle saada menekkiä) vai onko kysymyksessä kliinisen tarkka yhteiskunnallisen ilmapiirin kuvaus. Ehkä kirja on sekoitus näistä.

Koin itselleni tärkeäksi Istalan kirjan loppuosassa esittämän arvion nykyajan (toimittaja)ihmisten yleissivistyksen tasosta. Istala antaa tulla jälleen tuutin täydeltä. Häntä harmittaa vietävästi esitettyjen asioiden epätarkka ilmaiseminen. Hän katsoo edustavansa suurten ikäluokkien - pilkun tarkkaa -”vanhanaikaista” objektiivisuuden tavoittelua. Hän ärsyyntyy nykytoimittajien puolihuolimattomasta esitystavasta. Olen itse kiinnittänyt huomioni - Istalan tapaan - ajankohtaisohjelmien, esseiden, haastattelujen eräänlaiseen ”historiattomuuteen”: ei eroteta suuria asioita pienistä, ei nähdä historiaa jatkumona, ei nähdä syy-seuraussuhteita, esitetään juuri tapahtuneita asioita ennenkuulumattomina, vaikka vähäinenkin perehtyminen olisi osoittanut ”ainutlaatuisuuden” himphampuksi. Istala antaa yleissivistykselle sille kuuluvan arvon! Tästä analyysista kiitokset hänelle.

Toisaalta pikkutarkka luonteenlaatu tulee esille, kun Istala kohdistaa kaiken raivonsa puhetavan virheisiin, kirjoitusvirheisiin, väärin lausuttuihin vieraskieliin sanoihin. Näitä tapaa mediamaailmassa niin tuhkatiheään, että rupeaa pelkäämään Istalan hermojen kestävyyttä hänen purkaessaan alleviivasti virhesumaa. Oikeassahan hän tässä asiassa kuitenkin on. Kai jonkun tämäkin oli sanottava!

Istalalla on vaikuttava kielitaito, hän kehittää ”koko kirjan ajan” itseään, pitää huolta kansainvälisistä yhteyksistä, ei pelkää työtä missään vaiheessa. Tyypillinen työnarkomaani? Ehkä, tunnistan monissa kohtaa itseni.

Päivi Istala on maailmanparantaja, hellittämätön itsensä ja ympäristönsä kehittäjä. Yksi hänen ongelmiensa ytimessä oleva asia on varmaan, ettei hän päästä läheisiään helpolla: jos esimies ei osaa johtaa tulee palaute usein karkeimman kautta. Perheelle ei jää sen ansaitsemaa aikaa ja jäljet näkyvät. Onko hän valinnut itse tämän tien vai kohtaloko sen valinnan on tehnyt?

Monet inhosivat Istalaa ja inhoavat varmaan vielä varmemmin tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen. Istala ei säästä ketään, ei myöskään itseään. Mitä arkipsykologia sanoisi? Istala kuvaa itseään jännittäjäksi, joka haasteiden keskellä on hermona, jännittää aivan tuhottomasti. Hän pelkää itse, mutta puolustautuessaan aggressiivisesti, pelottaa muita.

Kirja kannattaa lukea ennakkoluulottomasti myös niiden, jotka eivät ole Istalan kanssa samaa mieltä. Historia on täynnä näkökulmia, tämä on yksi niistä. Jossain kaukana häämöttää totuus kuin taivaanranta, sitä voi lähestyä, mutta ei koskaan saavuttaa.