tiistai 18. joulukuuta 2012

Newtownin tragedia - mielenterveyskysymys vai kulttuurin tuote?

Kaikki me olemme olleet järkyttyneitä Newtownin surmista. Oikeastaan on turha yrittää löytää sanoja, miltä tragedia tuntui. Lukemattomat ihmiset ovat pohtineet, mitä tapahtui ja miksi. Tiedotusvälineet ovat myös analysoineet tapahtuman syitä. Virheitäkin on tehty ”nopeat syövät hitaat” -hengessä, sillä jotkin median edustajat aiheuttivat vahinkoa liian aikaisella vahvistamattomien tietojen julkaisulla.

Olen itse pyrkinyt pohtimaan vastaavia väkivallantekoja blogikirjoituksessa ”Kahden tulen välissä”. Ohessa pieni lainaus tuosta kirjoituksesta: ”Moni konservatiivi kokee siis olevansa kahden tulen välissä: häntä uhkaavat ulkoiset viholliset (terroristit, kommunistit) ja kotikonnuilla, sisäisesti myös ”iso valtiovalta”, joka rajaa hänen toiminta-aluettaan. Jossain ääripäässä aseellinen varustautuminen voi tapahtua poliisin, yhteiskuntakoneen aiheuttaman uhan nimissä.”

Asejärjestöillä on usein konservatiivinen tausta. Se ei kuitenkaan ole ydinasia: monet demokraatit yhtälailla kannattavat laajaa aseenkanto-oikeutta. Viholliskäsite on käsittämättömän laaja. Itsepuolustuksen voi kohdistaa kuviteltua vihollista vastaan. Viholliseksi saatetaan mieltää yhteiskunta, jota edustaa esimerkiksi koululaitos. Sairas mieli tai pakkomielle ohjaavat ihmisen käytöstä, vaikka ympäristö ei ole havainnut etukäteen väkivaltaisia piirteitä tulevassa joukkosurmaajassa.

Newtownin yhteydessä on esitetty, että rehtorit pitäisi varustaa rynnäkkökivääreillä. Teknisestikin olisi ollut mahdotonta estää tragedian syntyä, niin pienessä ajassa surmatyöt tehtiin. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy hylätä rehtorien aseistaminen. Halutaanko todella koulujen käytäville tulitaisteluja ? Useimmat rehtorit vastustavat jo periaatteessa tällaisia järjettömiä ehdotuksia. Monille koko ehdotus on loukkaava. Aselakien kannattajille saattaa riittää, kun veritekojen yhteydessä sankarirehtori tappaa väkivallantekijän. Oikeutettu kosto lännen malliin!

Suomen vastaavan tyyppisten (jos näin voidaan sanoa) väkivallantekojen yhteydessä on keskusteltu aseiden hallussapidon rajoituksista ja tiukennuksia aseiden hallussapitoon ja säilytykseen on tehty. Näillä toimilla pelkästään ei estetä tappamista tai tappamisen aikomusta. Ase voidaan ottaa lukitusta asekaapista, kun avain on annettu läheiselle, esimerkiksi oman perheen jäsenelle. Kuitenkin tämä tie on oikea. Aseen käyttöä muussa kuin ampumaurheilun yhteydessä pitää rajoittaa, vaikka itse urheilulaji kärsisikin. Metsästysaseet lienee pakko hyväksyä. Kysymys aseenkäytön rajoituksista tarkoittaa aseeseen tarttumisen tilaisuuksien vähentämistä. Se on ehkä enintä, mitä voidaan sanoa. Erikseen on sitten sarjatuliaseet. Niiden käyttöä on vaikea perustella mitenkään sodan tai sodanluonteisen tilanteen ulkopuolella. Clintonin aikana jo kerran aikaansaatu automaattiaseiden käytön kielto olisi palautettava.

Kulttuuriset tekijät ovat vaikeasti hahmotettava kokonaisuus. Yksilön suoja – oman käden kautta - on viety Yhdysvalloissa pitkälle yhteiskunnan tarjoaman suojan sijasta. On valtava paine pienentää valtiota edelleen. Pyrkimys yövartijavaltioon merkitsee sitä, että vain armeija, poliisi, palokunnat ja eräät muut instituutiot voisivat olla valtiovallan kustantamia, jos nekään. Vastuu itsensä puolustamisesta jätetään yksilölle itselleen

Pehmeistä keinoista tingitään kustannussäästöjen nimissä. Sosiaaliturvan säästöt kohdistuvat usein niihin tahoihin, jotka eniten tarvitsevat apua.

Aseiden käyttöä suosiva kulttuuri toisaalta ja sosiaalinen työ yhdistettynä aseiden käytön rajoituksiin toisaalta ovat kuin tuli ja vesi. Mielenterveysongelmien osalta ennaltaehkäisy (tai varhainen puuttuminen) on kaikkein tärkeintä työtä. Tämä kuulostaa melkein kliseeltä. Ennalta ehkäisevä työ on hankalaa sen takia, että läheisen mielenterveyden ongelmat pyritään torjumaan omassa mielessä. Yhteiskunta ja yksityiset tahot kehittävät monia ratkaisuja, joilla fyysinen vaara pystytään torjumaan ennalta, mutta mielen terveyden vaarojen ennalta ehkäisy on paljon vaikeampi haaste.

Sairauden varhainen tunnistaminen on avainasia. Aivan liian usein mielenterveyden ongelmat leimataan masennukseksi. Masennus on sosiaalisesti hyväksyttävää. Kenellä tahansa voi olla ”depis”. Väitän, että depressio on usein eräänlainen peitetarina, joka kehitetään potilaan suojaksi. Peitetarinassa ovat mukana sairaan omaiset, ystävät ja sairas itse. Siinä sivussa lääkärikin tulee sumutetuksi. Ammattihenkilöstöllä on tavaton vastuu sairauden tunnistamisessa.

Barack Obaman viivyttely koskien esitystä aselakien kiristämisestä on ärsyttänyt monia. Fiscal Clift on liittovaltion suuri haaste tällä hetkellä ja Obama ei haluaisi itsensä ja republikaanien väliin lisäongelmia. Silti tuntuu vieraalta, että Obama lupaa vain yleisellä tasolla puuttua murhenäytelmän syihin. Veikkaukseni on, että hänen on pakko tulla ulos kuoresta ja tehdä selkeä esitys ainakin konetuliaseiden käyttökiellon osalta. Kysymys silloinkin on vain paluusta ennen vuotta 2004 vallinneeseen tilaan.

2 kommenttia:

  1. Ajatuksia:
    - kun on kyse yksilön tekemistä ratkaisuista, niin tärkeää on pystyä näkemään ne merkit, jotka ovat johtamassa tragediaan. Miten se sitten on mahdollista ? En tiedä, mutta onko nyt varmasti niin, että jos henkilö itse kokee olevansa tuen tarpeessa ja apua pyytää, hän myös sitä saa ? Tuntuisi helpoimmalta aloittaa tästä. Vai onko vaikeaa saada rahaa ennaltaehkäisevään toimintaan, koska kunnia siitä saadaan vasta seuraavilla vaalikausilla...(jolloin itse ei ehkä enää olekaan mukana) ?

    VastaaPoista
  2. Ennalta ehkäisevä toiminta tarkoittaa samaa kuin Mäntsälän valtustossa muutama vuosi sitten: yhtäkkiä valtuuston kokouksessa kaikki rupesivat toistamaan mantraa, on ryhdyttävä ennaltaehkäisevään toimintaan. Sitten palkattiin yksi virkamies ennaltaehkäisevään toimintaan(!)Ei ihan näin.
    Tämä on taitolaji. Jos mielenterveys järkyy, vanhemmat eivät sitä tunnusta,potilas itse ei tunnusta ja keskinkertainen psykiatri uskoo edellä mainittuja.

    VastaaPoista