Ha-Joon Chang on eteläkorealainen taloustieteilijä, joka on kirjoittanut lukuisia menestyskirjoja markkinataloudesta. Chang on markkinatalouden kannattaja, joka kuitenkin alistaa kapitalismin eräänlaiseen syväanalyysiin. Hän ei tyydy hokemaan vanhoja kliseitä markkinoista, vaan kohdistaa kritiikin varsinkin moniin markkinatalouden itsestään selvyyksinä pidettyihin avainkohtiin.
Tervetulleena suomennoksena on ilmestynyt Changin vuonna 2010 julkaisema kirja ”23 Things They Don’t Tell You about Capitalism” (23 tosiasiaa kapitalismista). Kiitokset tästä Into-kustantamolle. Sujuvasta suomennoksesta vastaa Marja Ollila. Chang tarkastelee markkinoiden kehitystä meneillään olevan kriisin näkökulmasta. Vaikka kirja onkin kirjoitettu jo pari kolme vuotta sitten, ei se ole menettänyt yhtään vaikuttavuudestaan.
Tarkoitus ei ole käydä läpi kaikkia 23 syytä, jotka vääristävät toimivaa markkinataloutta, vaan keskittyä joihinkin erityisen oivaltavina pitämiini piirteisiin. En yritäkään väittää, että seuraavassa esitetty on Changia pelkästään. Käytän kirjoittajaa omien ajatusteni pontimena selkeyttääkseni tapahtunutta kehitystä.
Olen itse kartoittanut finanssikriisin kahdeksi keskeiseksi vaikuttimeksi globalisaation (ts. kansakuntien kilpailukyvyssä on tapahtunut paradigman muutos) ja uusliberaalina tunnetun talouspoliittisen ajattelun (tai pikemminkin ideologian), jonka seurauksena markkinoiden vapaus (ja tietoinen vapauttaminen) on tulkittu väärin. Globalisaation ilmiöille on vaikeaa mahtaa mitään, mutta miksi uusliberalistisella ideologialla lisättiin tietoisesti vauhtia globalisaation tuomiin haasteisiin? Saatiin eräänlainen kaksoisongelma – ainakin kehittyneiden länsimaiden näkökulmasta. Chang laajentaa tätä kuvaa käsitteellä omistaja-arvon maksimointi.
Kapitalismin alkuaikoina yrittäjät olivat ”sankariyrittäjiä”, ts. yrittäjät sekä johtivat että omistivat yritystoiminnan, jota harjoittivat. Joseph Schumpeter totesi, että yritysten kasvaessa niiden kehittäminen, tuotekehitys ym. tarvitsivat ammattijohtamista. John Kenneth Galbraith vei asian vielä pidemmälle todetessaan, että ammattijohtajuus on väistämätön kehityssuunta nimenomaan suuryhtiöiden osalta. Johtajuus siis irrotettiin omistajuudesta. Tämän päivän näkökulmasta menneiden vuosikymmenien pohdinnat saattavat tuntua triviaalilta, mutta sitä ne eivät ole. Asioita pohdittiin silloin tähän tyyliin: Kenen asialla ammattijohtajat oikein ovat? Onko ammattijohtajien tarkoitus kasvattaa vain yrityksen liikevaihtoa ja unohtaa omistajien etu? Oliko tarkoitus nostattaa vain toimitusjohtajan omaa gloriaa ja unohtaa, että omistajat halusivat tuottoa sijoittamalleen pääomalle?
Kysymys on kannustinongelmasta. Yksi tapa hoitaa asia oli johtajille annetut kannustimet , joiden seurauksena odotettiin johdon pyrkivän maksimoimaan yrityksen voiton. Omistajan näkökulmasta tämä ei kuitenkaan usein riittänyt. Omistajat halusivat voittojen määräytyvän siten, että nimenomaan he – omistajat – saavat suurimman edun yrityksen toiminnasta. Tähän keksittiin lääkkeeksi 1980-luvulla omistaja-arvon maksimointi. Ratkaisevaksi tuli ammattijohtajan kyky tuottaa rahaa omistajille. Toimitusjohtajan palkkio sidottiin juuri tähän taitoon. Jaettavaa voittoa voitiin kasvattaa esim. leikkaamalla kustannuksia (työvoimaa, investointeja, palkkoja jne.). Omistajat saivat palkkionsa osinkojen suurentamisen kautta ja siten, että yritys osti omia osakkeitaan. Toimitusjohtajat kytkettiin tähän konseptiin siten, että osakeoptioiden osuutta heidän palkastaan nostettiin. Chang mainitsee, että ensimmäisenä omistaja-arvon käsitettä käytti Jack Welch, itsekin ammattijohtaja (General Electric) vuonna 1981. Aluksi uusi ajattelu näytti taivaanlahjalta. Yritysten voitto-osuudet kansantuotteesta lähtivät nopeaan nousuun. Vaikutti siltä, että oli kehitetty todellinen winwin-menestystarina (yritys hyötyi, omistajat hyötyivät, johtajat hyötyivät) . Johtajien palkat joka tapauksessa räjähtivät käsiin. Vanha epäluulo, etteivät ammattijohtajat osaa oikealla tavalla hyödyttää omistajia, katosi.
John Kenneth Galbraith tajusi edessä olevan haasteen jo paljon ennen kuin Welch keksi käsitteensä. Työpaikkoja vähennettiin armotta, alihankkijat pantiin lujille, poliitikkoja uhattiin työpaikkojen siirtämisellä halvemman työvoiman maihin, palkkoihin – varsinkin ”vapaan palkanmuodostuksen” maissa - kohdistettiin kova alentamispaine jne. Galbraith esitti kaukonäköisesti jo 1950-luvulla, että tuleva kehitys vaatii laajenevaa sääntelyä ja vahvaa ammattiyhdistystä. Vallitsevan trendin julma logiikka toimi juuri päinvastaiseen suuntaan. Sääntelyä purettiin ja ammattiyhdistys – varsinkin Yhdysvalloissa ja Englannissa – ajettiin alas. Hyödyn saajiksi jäivät, kuten oli tarkoituskin, omistajat ja toimiva johto.
Seurauksena olivat kasvavat tuloerot. Vauraudesta osattomiksi jääneet ottivat velkaa pysyäkseen yltäkylläisyyden trendissä mukana. Tällä kehityksellä on ollut tuhoisat seuraukset, kuten tiedämme. Subprime ongelma on ollut paljon laajempi kuin vain pelkästään köyhiä koskeva. Monissa hyvinvointivaltiokategoriaan yksiselitteisesti kuuluvissa maissa ohessa kuvattu kehitys on ollut lievempää (tulojen tasaus ja sosiaalipolitiikka ovat toimineet luonteensa mukaisesti), mutta kyllä katsoisin, että nykyinen asuntokupla (hintakupla, velkakupla) on meillä osittain edellä esitetystä trendistä johtuva. On siis tapahtunut voimakas tulonsiirto rikkaille.
Yritysten voitto-orientoitumiskehitys johti erääseen dramaattiseen ajattelutapamuutokseen, joka tuli alun perin esille jo 1990-luvulla ja IT-kuplan puhkeamisen jälkeen uudelleen 2000-luvun alussa. Näennäinen menestys synnytti täysin katteettoman kuvitelman loputtomasta noususuhdanteesta, johon olen viitannut useissa blogikirjoituksissani.
Yritysten voittojen kansantuoteosuuden kasvaessa investoinnit ovat kärsineet. Omistajakeskeisyys ja ahneus ovat keskeisiä syitä sille, että teollinen tuotanto on laiminlyöty monissa länsimaissa. Tuotannolliseen toimintaan sijoittaminen ei ole kerta kaikkiaan ollut riittävän tuottoisaa. Rahamarkkinoilla voittojen ripeä kotiuttaminen tuotti onnistuessaan nopean, mutta lyhytaikaisen hyödyn. Chang kärjistää arvionsa niin pitkälle, että omistajat ikään kuin antavat yrityksen ajautua ongelmiin: lyhyen ajan tuotto-odotusten takia pitkäkestoinen sijoittaminen on kärsinyt ja välttämättömät investoinnit ovat jääneet tekemättä.
Changin merkittävä havainto on, että kun ennen 1980-lukua yhdysvaltalaiset yritykset käyttivät omien osakkeiden ostoon alle viisi prosenttia voitosta, niin vuonna 2008 ostot olivat uskomattomat 280 prosenttia! Nokiakin olisi nykyisessä anemiassaan tarvinnut omien osakkeiden ostamiseen käyttämänsä rahat taloutensa pönkittämiseen meneillään olevassa siirtymävaiheessa.
Tavoitteena pitäisi olla pitkäksi aikaa sitoutuneet sidosryhmät (vaikka osa sijoittajista olisikin lyhyen ajan taktikoijia). Keinoja on useita: käytetään useita osakesarjoja (joilla on erilainen äänivalta), työntekijöiden edustus yrityksen johdossa (esim. Saksa), osittainen valtio-omistus (hyvin monet länsimaat), yritysten ristiinomistus (Japani). Kaikissa näissä on tietenkin omat haasteensa. Ne ovat kuitenkin tapoja sitoa omistajuutta pidemmäksi aikaa vaihtoehtona ”liikkuville osakkeenomistajille”.
Jack Welchkin on todennut Changin mukaan, että omistaja-arvo on luultavasti ”maailman typerin ajatus”.
Niputtaisinko - kirjoitukseni alkuun viitaten – omistaja-arvon uusliberaalin ideologian luomuksiin vai näkisinkö sen omana erityispiirteenä markkinatalouden kehityksessä ? Kyllä ajankohta (ideoitu 1980-luvun alussa) ja muut piirteet viittaavat vahvasti uusliberaaleihin trendeihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti