Valinnan vaikeus: teollisuus vai palvelut?

Otsakkeen kysymys on tavallaan turha, sillä molemmat kietoutuvat toisiinsa erottumattomasti. Kuitenkin haluan painottaa teollisuutta ykköshyvinvoinnin lähteenä, koska palvelut rakentuvat useissa tapauksissa (vientiin menevän) tuotannon päälle. Arvioin tässä Etlan ”Uutta arvoa palveluista” -kirjan. Kirjan tarkoituksena on korostaa palvelujen merkitystä, mutta samalla tasapainottaa vastakkainasettelua teollisuus-palvelut.

Oikeastaan erottaisin kaksi palvelun tuotantotapaa: toinen on palvelu-palvelu (hiusten leikkuu tai koulupalvelut), toinen on tuotannosta poikiva palvelu (esimerkiksi hissien valmistuksesta seuraava tutkimus, tuotekehitys, markkinointi, myynti ja tuotannon johto). Työpaikkojen synnyttäjänä palvelu-palvelu on hyvin merkittävä kansantalouden kannalta. Palvelujen digitalisoinnista puhutaan, mutta monet niistä ovat hyvin henkilökohtaisia ja siksi vaikeaa tietoteknistää.

Olen usein miettinyt esimerkiksi lukio-opetuksen toteutusmahdollisuuksia muulla tavoin kuin lähiopetuksena (toki läksyt, valmistautuminen koulupäivään tapahtuu nytkin etänä) . Asia on herkkä sillä monille lukio-opetuksen muuttaminen etäopetuksena tapahtuvaksi on liian rohkea toimenpide. Kysymys on nuoren koko tulevaisuudesta. Silti lähtisin asteittain toteuttamaan muutosta. Etä- ja lähiopetusta ei pidä nähdä missään tapauksessa toistensa vaihtoehtoina, vaan toisiaan tukevina palveluina. Organisointi vaatii paljon ponnisteluja, mutta on hoidettavissa. Suurin osa lukio-opetuksesta on kirjallisiin lähteisiin perehtymistä. Ne voitaisiin siirtää verkkoon. Verkko-opetuksen tukena tarvitaan ehdottomasti lähiopetusta sekä henkilökohtaisesti että ryhmässä. Lukiorakentamista ei siis voi lopettaa, mutta tilojen monikäyttöisyyttä voidaan hyödyntää. Opettajien koulutus ja opetussuunnitelmien muokkaaminen verkko-opetukseen soveltuvaksi ovat vaativia toimenpiteitä, mutta yliopisto-opetuksen kokemukset rohkaisevat. Opettajan rooli muuttuisi painotetusti opetusta tukevaksi, neuvontatyön luonteiseksi työksi.

Viennin ja tuonnin osalta teollisuus-palvelut -asetelma on monimutkainen. Uutta arvoa palveluista -kirjassa todetaan, että tilastot antavat virheellisen kuvan maailmankaupasta. Palveluiden osuus ei ole 20 %, vaan peräti 50 %. Ero johtuu mittaustavoista. Lisäksi 70 % maailmankaupasta on monikansallisten yritysten sisäistä kauppaa.

Niin mittaustavat ? Ennen teollisuuden sisälle laskettiin myös siitä johdetutut palvelut, nyt ne eriytetään (esim. ulkoistuksen kautta). Eikö tämä vääristä menneiden aikojen tilastoja ? Väitetty palveluvaltaisuuden nopea kehittyminen saattaa olla osaksi tilastovirhettä. Osittain tästä syystä (erottamalla palvelut tuotannosta) palvelukauppa on saatu monissa kehittyneissä maissa ylijäämäiseksi. Osa palvelujen kasvusta liittyy käsitteeseen finansialisaatio.

Rahamarkkinapalvelut lisääntyivät aivan epärealistisen korkealle tasolle finanssikriisiä synnytettäessä 2000-luvun alkuvuosina. Ei voi sanoa, että globaalisti ajatellen rahamarkkinapalveluiden kasvu olisi ollut eduksi maailmantaloudelle. Korkeasti koulutettujen liian suuri siirtyminen töihin rahamarkkinasektorille ja investointirahan siirtyminen teollisuudesta liiaksi rahamarkkinoille olivat osaksi tapahtuneen katastrofin syy. On selvää, että osa palvelusektorin kasvusta johtui kaikkien resurssien yli-investoinnista rahatalouteen tavaroiden ja muiden palveluiden sijasta.

Haluaisin myös erottaa toisistaan ne palvelu-teollisuusyritykset, jotka valmistavat tuotteen Suomessa ja ne, jotka ovat siirtäneet tuotannon pois jättäen vain palvelut Suomeen. Tämä liittyy oleellisesti teollisuuden säilymiseen Suomessa. Liiallinen palveluvaltaisuuden korostaminen johtaa teollisuusyritysten ja teollisuustyön vähättelyyn. Asettaisin ehdottomasti teollisuus-palvelu -kokonaisuuden säilyttämisen Suomessa ensisijaiseksi tavoitteeksi. Nokian Suomen toimintojen siirtyminen pelkästään palvelujen piiriin ei ole ollut yhtiön tarkoitus eikä kansantalouden etu.

Etlan kirjan osuvin havainto on teollisuuteen liitettyjen palveluiden muuttuminen yhä merkittävämmäksi kilpailutekijäksi kansainvälisillä markkinoilla. Erityisesti korostuvat asiantuntijatehtävät. Suomessa teollisuudessa työskentelevistä noin 28% on asiantuntija tai erityisasiantuntijatehtävissä, kun vastaava luku EU-maissa on keskimäärin 21 %. Suomi on siis onnistuja teollisuuden ja palvelujen kytkemisessä toisiinsa.

Ongelmana on ollut se, että kun teollisuustuotteiden hinnat (halpa palkkatyö Kaukoidässä) ovat laskeneet ovat palvelutyöt länsimaissa koko ajan kallistuneet. Palkka-aleja on toteutettu vain Euroopan kriisimaissa. Palvelujen vienti ei ole kyennyt korvaamaan tavaratuonnin enemmyyttä osin palvelujen vaikean myynnin ja osittain palvelujen kalleuden takia. On luontevaa ajatella, että teollisuustuotteiden vientiin liittyvät erityisasiantuntijatehtävät menevät kaupaksi tavaranviennin ohessa (esim. hissien huolto). Länsimaissa valmistettujen tavaratuotteiden hinnanlasku ei siis välttämättä ole ongelma, jos samalla palveluiden vientiä voidaan edistää.

Edellä oleva pohdinta liittyy ns. Baumolin tautiin. Teollisuudessa työn tuttavuus on lisääntynyt voimakkaasti. Toisin on monissa palveluissa. Miesten hiusten leikkuu kesti 15-20 minuuttia 1960-luvulla ja sen se kestää tänäänkin. Teollisuuden palkankorotuksia voidaan perustella työn tuottavuuden kasvulla. Palveluiden palkat ovat nousseet suurin piirtein samaan tahtiin, vaikka tuottavuus ei ole noussut teollisuuden tahdissa – eikä useilla aloilla voikaan nousta.

Hyvinvointipalvelujen vienti on teollisuuden tuotteita haastavampi tehtävä. Kysymys ei ole siitä, etteikö mahdollisuuksia olisi. Määrät vain jäävät niin alhaiselle tasolle, etteivät ne muuta palvelukaupan rakenneta riittävästi.

Tilastojen ylläpitäjille yllä kuvattu kehitys on suuri haaste. On vaikeaa erottaa palveluja tuotannosta. Siksi kovin suorasukaisia johtopäätöksiä on syytä välttää.