Jukka Tarkka on kirjoittanut laajan teoksen Suomen kylmän sodan ajan historiasta. Kirjan nimi ”Karhun kainalossa” kuvaa ensisijassa kylmää sotaa Neuvostoliitto-suhteiden näkökulmasta. Tarkka itsekin sanoo, että kysymyksessä on yleiskuvaus (ei siis tutkimus). Kirja perustuu runsaaseen lähdemateriaaliin, joka ensisijaisesti muodostuu jo kirjoitetusta historiasta. Tarkan teos pyrkii olemaan kokonaisvaltainen yhteenveto vuosista 1947-1990.
Kuvatut tapahtumat ovat sinällään tuttuja eikä tässä ole tarkoitus ruveta referoimaan kirjaa lähemmin. Ehkä näkökulmani on ensisijassa sen asenteen läpivalaisua, jonka Tarkka on omaksunut.
Kirja on kirjoitettu erittäin sujuvalla tyylillä ja kielen hallinta on monipuolista ja elävää. Kirjaa on helppo lukea , vaikkei olisikaan perehtynyt aikakauden historiaan tarkemmin.
Olen itse lukenut intohimoisesti melkein kaiken käsiin saamani kirjallisuuden kuvatulta ajanjaksolta. Vasta viime vuosina olen jotenkin harpponut kirjallisuutta. Se johtuu tietystä vieraantumisesta, jota olen tuntenut erityisesti Kekkosen perinneyhdistyksen hengessä esitettyihin näkemyksiin. Historiankirjoitus on saanut vahvasti subjektiivista luonnetta.
Jukka Tarkka ei ole koskaan ollut suopea maireille kekkostulkinnoille eikä ole nytkään. Hänellä on jossain määrin pyrkimys irtaantua asenteesta, joka monilla kirjoittajilla on ollut. Hän pyrkii realistiseen näkemykseen kiehtovasta aikakaudesta. Tarkka tunnistaa helposti Juhani Suomen asenteellisen Koivistokirjoittelun. Juuri tämä menneiden vuosien erikaliiberisten kirjoittajien ”kaveri- tai perhekirjoittelu” on loitontanut minua Suomen viime vuosikymmenien poliittisen historian kirjoittelusta. Olen jopa muutamina viime vuosina toivonut, että kokonaan uusi historioitsijasukupolvi (Keskisarja ?) tarttuisi toisen maailmansodan jälkeiseen historiaan ja toisi jotain uuttaa perinteiseen kuvaan. Mielessä on käynyt, että voisiko kirjoittaja olla ulkomaalainen. Eksoottinen kielemme on tietenkin tehokas este riittävälle perehtymiselle itse substanssiiin.
Tarkka on aina ollut länteen suuntautunut. Se onkin kirjan kaihertavin piirre. Kirjassa eletään koko ajan Neuvostoliiton painostuksen alla pyrkien luomaan jännityskirjan vaikutelma aiheeseen. Annan jossain määrin arvon ajatukselle, mutta haluan myös esittää vastateesin tälle asenteelle. Karhu ei ole tyypillinen Neuvostoliitto-nimitys Suomessa. Se on lännestä tuotu käsite. Ehkä tämä kirja on joskus tarkoitettu käännettäväksi muille kielille?
Joskus tulee kummallinen tunne, että Tarkan teoksen mukaan meidän, jotka olemme eläneet tämän ajan olisi pitänyt vapista pelosta. Kumma kyllä en itse kokenut tällaisia tuntemuksia. Enkä usko, että lähipiirinikään tunsi. Jää sellainen vaikutelma, että kirjassa ei riittävästi tuoda esille niitä terveitä Suomen itsemääräämisoikeutta korostavia seikkoja, jotka taatusti olivat olemassa.
Silläkin uhalla, että antaisin vaikutelman jälkiviisaudesta, totean, että liiallinen kiltteys vaivasi Suomea noina aikoina. Sama ilmiö on kyllä todettavissa myös suhteessa EU:hun. Suomi oli pitkään luokan kiltein oppilas, kunnes päätti olla vähän tuhma. Eikä tästä ole kauaa aikaa, kun hikihelmet karpaloivat otsalla, kun Suomen presidentti ei saanut kutsua Valkoiseen taloon. Suomella on ollut tällainen säikyn rooli.
Mikä olisi oma ohjenuorani suhteessa Neuvostoliittoon (Venäjään)? Eräänlaisen tunnuslauseena olen pitänyt Suomen Moskovan suurlähettilään Björn Ahlholmin lausahdusta hänen muistelmateoksessaan ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”: ”Jokainen Neuvostoliiton politiikkaa seuraava tietää, että he aina pyrkivät pitämään kannastaan kiinni, vaikkapa sopivin uhkauksin ja antavat sitten periksi saatuaan ensin kaikki mahdolliset myönnytykset”.
Olisin kaivannut viileyttä Tarkan kuvaukseen (vaikka hän toteaakin yrittäneensä pitää ”pään kylmänä”). Hän tasapainoilee kekkoslaisten ja antikekkoslaisten välillä. Tarkan hienovaraisuus näkyy jossain määrin yöpakkaskuvauksessa, mutta varsinkin noottikriisin analysoinnissa. Jos lähtökohta on tasapainoilla eri lukijaryhmien välillä, on vaara, että ei miellytä ketään. Ajatteleeko kirjoittaja myös kirjansa painosmäärää?
Kun Tarkka esitti kuluvan vuoden kirjamessuilla, että toisen maailmansodan jälkeen Suomen itsenäisyys oli eniten veitsen terällä ns. sotaharjoitusepisodin aikana (1978), niin rohkenen olla eri mieltä. Mistään tällaisesta ei ollut kysymys. Kun nyt olen lukenut ”Karhun”, ei Tarkka itsekkään anna suoranaisesti tätä kuvaa! Olen arvioinut sotaharjoitusdraamaa blogikirjoituksessani ”Lauri Sutela ja Urho Kekkonen – Suomen pelastajat?”
Tarkan kuvaama aika edustaa suomettumisen aikaa. Itse asiassa 1950-luku, joka oli lähempänä kylmän sodan alkujuuria ja Stalinia, ei ollut – kuten Tarkkakin toteaa - erityisen suomettunutta. Suomettuminen liittyy erityisesti 1970-lukuun. Samaan aikaan, kun Neuvostoliiton sotilaallinen voima ja itsetunto saavuttivat täyttymyksen, se alkoi sisältä päin muuttua mahoksi. Tähän saumaan osuivat ikävimmät suomettumisvaiheet.
Alun perin Saksassa käyttöön otettu termi tarkoitti nimenomaan Neuvostoliiton painostusta Länsi-Eurooppaa kohtaan. Itse olisin toivonut Tarkalta vieläkin vahvempaa analyysia mielestäni suomettumisen kaikkein inhottavimpaan puoleen, nimittäin siihen, että suomalaiset käyttivät Neuvostoliitto-suhteita toisia suomalaisia vastaan.
Joka tapauksessa Tarkan kirja ylittää ne tekeleet, joita viime aikoina on kirjoitettu Suomen ja Neuvostoliiton suhteista kylmän sodan aikana. Tarkkaa lukiessa syntyy kokonaiskuva tuosta ajasta. Jää lukijan tehtäväksi säilyttää pää kylmänä tulkintojen osalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti