Hitaamman rahan puolesta

Useimmat talouden asiantuntijat ovat sitä mieltä, että tavallinen tuotannollinen ja palvelutoiminta muodostuivat sijoittajan kannalta muutamien viime vuosikymmenien aikana liian hidastuottoisiksi. Teollisuuteen sijoittaminen koettiin epämuodikkaaksi, tuotot jäivät liian pieniksi. Toki oli hyviäkin perinteisiä sijoituskohteita, mutta trendi ohjasi muualle. Tarkoitan nyt tapahtunutta finansialisaatiokehitystä (jotkut – kuten uusmarxilaiset - puhuvat kapitalismin rahallistumisesta). Finansialisaation ja finanssikriisin keskiössä olivat erilaiset rahamarkkinainnovaatiot. Ne kehiteltiin pääosin 1980- ja 1990-luvulla.

Mitä tapahtui 1930-luvulla? Yhdysvalloissa perustettiin Fanny Mae -niminen puolijulkinen asuntorahoittaja. Se osti pankkien asuntolainoja, arvopaperisti ne ja myi markkinoilla sijoittajille. Tällä mahdollistettiin valtava esikaupunkialueiden omakotirakentaminen Frank Lloyd Wrightin viitoittamalla tavalla. Asuntorahoittajien hartioita ikään kuin levennettiin.

Mikä ero 1930-luvun asuntorahoitusmekanismilla on 2000-luvulla tapahtuneeseen asuntorakentamiseen ja asuntolainojen arvopaperistamiseen? Ne vaikuttavat päällepäin identtisiltä, mutta eivät sitä kuitenkaan ole.

Avainkäsitteeksi nostan rahan kiertonopeuden. Rahan reaalinen kiertonopeus on liian hidas useimmille tahoille. Reaalista kiertonopeutta kuvatkoon esimerkki, jossa asiakas menee pankkiin ja nostaa lainan. Laina pysyy pankin taseessa kunnes se on maksettu kokonaisuudessaan pois. Selkeää ja yksinkertaista!

Rahan kiertonopeutta voidaan kiihdyttää esimerkiksi arvopaperistamisella, kuten tehtiin 1930-luvulla. Tuolloin tapahtui varsin järkevä kiertonopeuden kiihdytys. Sille oli selkeä tarve. Kymmenien vuosien ajan kiihdytys onnistui, koska luottotappioiden määrä oli pysyvän oloisesti noin 5 % lainoituksen määrästä. Se oli helppoa (helppoa ja helppoa!) leipoa sisään asuntolainarahoituksen mekanismeihin.

Kahdeksankymmenluvulta alkanut kehitys saavutti täyden voimansa 2000-luvun alussa. Näytti siltä, että rahan kiertonopeutta kiihdytettiin äärimmilleen, haluttiin isompia tuottoja sijoitetulle pääomalle. Tapahtui valtavia ylilyöntejä, joita olen kuvannut esimerkiksi tämän blogikirjoitussarjan kuviossa ”Rahamarkkinakriisin synty”. Kolmekirjaiminen aakkosmössö (CDO:t, CDS:t jne.) vietti riemujuhliaan. To make money out of money saavutti täyttymyksen.

Kiertonopeuden kiihdyttämistä ”harjoiteltiin” esimerkiksi Yhdysvaltain säästöpankkikriisissä, IT-kuplassa 1998-2000 sekä Suomen ja Ruotsin 1980-luvun lopun kuplissa. Edelleen samoja piirteitä on Argentiinan, Espanjan, Thaimaan, Etelä-Korean, Venäjän ja monien muiden maiden rahamarkkinakuplissa 1990- ja 2000-luvulla. Vauhti kuitenkin kiihtyi oleellisesti 2000-luvulle tultaessa. Rahan kiertonopeus irtaantui yhä enemmän reaalisesta kiertonopeudesta. On mahdotonta sanoa, missä kohtaa tilanne karkasi käsistä; joka tapauksessa paljon aikaisemmin kuin akuutti kriisi puhkesi.

Avainasioita oli, että pankkien, varjopankkien ja luottoluokittajien tietokoneohjelmissa käytettiin 5 % luottotappio-olettamaa toteutuneen historian mukaisesti. Tuottovaatimusten vanavedessa riskit kasvoivat suunnattomasti: AAA-paperit liudentuivat riskipitoisempiin arvopapereihin salakavalasti. Luottotappiot kasvoivat 5 prosentista ennenkuulumattomiin mittoihin. Luottoluokittajien olisi pitänyt toimia unilukkareina, eräänlaisina sijoittajille tarkoitettuina peruutuspeileinä, jotka olisivat reaalisesti kertoneet lainahistoriasta. Sitä ne eivät tehneet osin varjopankkien ja luottoluokittajien moraalikadosta johtuen. Moraalikadon ohella sijoittajan ja alkuperäisen asuntolainanottajan välille muodostui sakea, läpitunkematon rahankierron formularata (kts. ”Rahamarkkinakriisin synty” -kuvio), jonka liikkeiden seurantaan ihmisen näkökyky ja ajatus ei riittänyt.

Tällä hetkellä ja vielä vuosien ajan maksamme rahan kiertonopeuden kiihdytyksestä maltaita. Vieläkään tuo vaihe ei ole ohi, sillä rahan kiertonopeuden hillitsemispyrkimykset ovat vastatuulessa. Pankkien ja muiden rahalaitosten lobbarit ovat olleet aktiivisesti liikkeellä ja pyrkineet minimoimaan itselleen aiheutuvan ”vahingon”. Rahan kiertonopeuden hillitsemisessä on tietenkin kysymys sääntelystä.

Tietenkin tekninen kehitys on ollut kuvatunlaisen kehityksen mahdollistaja. Globaalisti käytetyt tietokonepohjaiset rahansiirrot ovat kehittyneet ajatusta nopeammiksi. Sääntelyn tulisi vastata samoin keinoin. Sääntelijät tahtovat vain olla koko ajan kierroksen myöhässä. Rahamarkkinadoping toimii tieteellisellä pohjalla.

Tulevat taloushistorioitsijat joutuvat pohtimaan, mistä yllä oleva oikeasti kertoo. On selvää, että ainakin osittain taustalla on länsimaiden ”häviö” (toistaiseksi) teollisuustuotannon volyymeissä. Tuotanto ja osaaminen ovat paenneet itäisille maille. Kun pääoma on etsinyt heikosti tuottavien teollisuus- ja palvelutuotannon osakkeiden sijalle vauhdikkaampia kohteita on päädytty eksoottisempiin finansialisaatioratkaisuihin. Kärsimätön raha ei ole jaksanut odotella reaalitalouden kierron hitaissa mutkissa, vaan on etsinyt leveämpiä ja nopeampia suoria, joilla paahtaa.

Onnettomuudeksi rahamarkkinoiden sääntelyn purku toteutui pahimmassa kohdassa. Juuri 1980-2000-luvulla olisi tarvittu teho- ja nopeusrajoituksia sääntelyn purun sijaan. Tämä ei kuitenkaan riitä: olisi tarvittu myös tuotannon vielä suurempaa rationalisointia, vielä suurempaa työn tuottavuuden lisäystä, jotta olisi pystytty kilpailemaan halpatuotannon kanssa. Moni sanoo, ettei se olisi ollut mahdollista, oli vain siedettävä tapahtunut kehitys.

Eteläkorealainen taloustieteilijä Ha-Joon Chang sanoo, että ”markkinat ovat liian tehokkaat”. Liiallisen tehokkuuden seurauksena raha pakeni tuotannosta rahoitusbusinekseen. Käytännössä tämä merkitsi, että monet Yhdysvaltain teollisuusyritykset muuttuivat rahoitusyhtiöiksi 1980-luvulta alkaen. Jättimäisten GM:n ja GE:n liikevoitoista suurin osa tuli rahoitusliiketoiminnasta eikä tuotannosta.

Kun bruttokansantuote on useissa johtavissa länsimaissa kehittynyt 1980-luvun jälkeen hitaammin kuin sitä ennen, on tälle jokin syy. Yksi syy on, että kärsimätön raha ei jaksa odottaa teollisuusinvestoinnin valmistumista, vaan hakeutuu nopeampirytmisille markkinoille. Tämä johtaa helposti siihen, että pitkäkestoisempi yritysten talouden suunnittelu kärsii, tarvittavia investointeja ei pystytä rahoituksen puutteen takia toteuttamaan jne. Kaikella tällä on välillinen vaikutus BKT:n kehitykseen – negatiivisella tavalla.

Ainoa keino hidastaa rahan kiertonopeutta lienee sääntely. Rahamarkkinasääntely voisi ohjata rahaa takaisin tuotannollisen toiminnan ja siitä johdettujen palvelujen kehittämiseen. Samaan aikaan kannattaisi kiihdyttää teollisuuden investointeja valtion tuella. Olisiko tässä tapa hidastaa rahan kiertoa tuotannolliselle toiminnalle sopivaksi?