maanantai 27. helmikuuta 2017

Hegemoniataistelu on täällä tänään

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov on julistanut länsimaiden hegemonian loppuneeksi. Taustalla on tietenkin Vladimir Putinin valtapoliittiset tavoitteet, mutta kannattaa panna merkille myös Lavrovin julistuksen filosofinen ja ideologinen sanoma. Venäjä haluaisi itsensä länsimaiden sijalle uuden maailman henkiseksi johtotähdeksi. Jotta tämä onnistuisi täytyisi löytyä yhteisiä tekijöitä.

On vaikeaa löytää yhtä nimittäjää kuvaamaan Putinin ja Lavrovin ”Uuden Venäjän” filosofiaa ja toisaalta läntisiä oikeistolaisia virtauksia. Yritän kuitenkin.

Yksi yhteinen käsite voisi olla konservatismi, mutta se sotkeentuu ainakin minun käsitteistössäni - sellaisenaan käytettäessä - tiettyihin perinteisen konservatismin ”jaloihin” piirteisiin. Siispä käsitettä on supistettava oikeistokonservatismiksi, jolloin mukaan sopinevat mm. Turkki, Unkari, Puola, Le Penin Ranska, Ukipin Britannia ja tietenkin Putinin Venäjä ja Trumpin Yhdysvallat. Toinen käsite, joka voisi olla yhteinen uudelle suuntaukselle on autoritärismi liberaalin demokratian vastavoimana. Tätäkin käsitettä on syytä muokata uudelleen: käyttäisin käsitettä autoritäärinen populismi. Populismi tuo mukaan näkökohdan, jossa maailmaa tietoisesti yksinkertaistetaan. Mukaan tähän kategoriaan voisin sisällyttää mm. kaikki edellä mainitut tahot. Sen sijaan käsitteet illiberaali ja epädemokraattinen sopivat ainoastaan vaihtelevasti yllä olevaan maa- tai henkilöluetteloon. Joudutaan jättämään useita varauksia.

Entä jos mennään hieman syvemmälle lavrovilaiseen ajatteluun. Mitä paljastuu? Hänen mielestään Eurooppa on nyt jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Mutta mistä kaikki oikein alkoi? Seuraavassa eräs pohdinta länsimaisen kulttuuriliberalismin juurista (tarkasteltuna olettamistani lavrovilaisista lähtökohdista). Kulttuuritaistelu liittyy varhaiseen 1930-luvun hegemoniseen taisteluun porvariston ja vasemmiston välillä. Taistelua käytiin sekä pääoman ehdoilla että kulttuuririntamalla. Marxilaisen teorian mukaan porvaristo pyrki käyttämään kulttuurihegemonista asemaansa hyväkseen työväkeä vastaan. Sille piti kehittää vastavoima, jonka airueksi lähti osa älymystöä.

Amerikkalainen versio kulttuurimarxilaisuudesta syntyi natsi-Saksasta paenneiden juutalaisten keskuudessa. Näiden juutalaisten väitettiin perustaneen marxilaisen ”kulttuurihaaran” taloudellisen marxilaisuuden rinnalle amerikkalaisiin yliopistoihin. Kulttuurimarxilaisuus liitettiin seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin, ympäristöaktivisteihin. Tässä voi olla viha perä, kunhan jätetään tietyt salaliittomaisuuteen viittaavat piirteet pois.

Tästä voisi päätellä, että ainakin jostakin näkövinkkelistä kysymys on kristillisyyden jakautumisesta jossakin vaiheessa kahdeksi pääsuunnaksi, Lavrovin mainitsemiksi historiallisiksi kristillisiksi arvoiksi ja juutalais-kristillisiksi modernin yhteiskunnan uudistustarpeiksi (Lavrovilla jälkikristillisyys).

Siemen oli kylvetty ja em. ilmiöt tekivät läpimurron 1960-luvulta alkaen. Vastustajat niputtivat vasemmistoälymystön ”kulttuurisotilaiden” (cultural warrior) joukoksi, jota johtivat marxilaiset filosofit.

::::::::::::::::::::

Tästä voidaan johtaa syrjähyppy kotimaiseen keskusteluun, jossa oikeistokonservatiivit ovat nostaneen tikun nokkaan kulttuurimarxilaisuuden. Meillä keskustelua ovat ylläpitäneet mm. Timo Soini, Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig. Heidän mielestään Suomessa liberaalit demokraatit (vasemmistoliberaalit, marxilaiset, kulttuurimarxilaiset) ovat vuosikymmeniä pyrkineet luomaan yhteiskunnallisen keskustelun polkuja, joihin on liittynyt hegemonistisia pyrkimyksiä. Tämä ns. suvaitsevaisto toimii kirjoittajien mielestä itse asiassa suvaitsemattomasti johdettuaan ja johtaessaan keskustelua halumaansa suuntaan.

Väitetyn kulttuurimarxilaisuuden eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys, avioliitot samaa sukupuolta olevien kesken…..) voidaan aatteellisesti kytkeä nykypäivän poliittiseen kenttään. On tapahtunut sukupolvisiirtymä, jossa 1960-luvun liberaalia (oikeisto- ja vasemmistoliberaalia) perinnettä jatkavat tänä päivänä liberaalit vasemmistolaiset, vihreät ja joiltakin osin keskusta- ja oikeistoliberaalit. Suuri osa perinteestä on hukkunut yleiseen konservatiivissävyiseen porvarillistumiseen.

Oikeisto-vasemmistoakseli pelkästään tuskin riittää erottamaan monivivahteisen liikkeen vastustajat kannattajista, vaikka vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatismi-liberalismi -akseli.

Kaikki tämä on arvo- ja ideologiakentän uudelleen järjestäytymistä. Mielenkiintoista tässä on liberaalin oikeiston asemoituminen tässä tilanteessa. Liikkuuko liberaali oikeisto kohti konservatismia, jossa se kohtaa perinteisen kristillisyyden, vai pysyttäytyykö se vapaamielisyyden kategoriassa, jolloin se itseasiassa lähestyy Soinin leimaamia kulttuurimarxilaisia.

Joka tapauksessa vastareaktio ilmenee hegemoniataisteluna, jossa soinilaiset uuskonservatiivit ovat ottaneet ”suvaitsevaiston” pilkan kohteeksi yrittäen muokata pohjaa Suomessa kansainväliselle uuskonservatismille ja autoritääriselle populismille.

:::::::::::::::::::::::

Jos Venäjä halua itsensä uuden uljaan maailman johtotähdeksi ja Donald Trump tuntee tiettyä sielujen sympatiaa Putin kanssa (oikeistokonservatiivinen autoritärismi), niin onko mahdollista, että nämä kaksi suurvaltajohtajaa löytävät toisensa? Selvää on, että jos yhteinen sävel jollakin ihmeen konstilla löytyisi, seuraisi siitä taistelua johtoasemasta Putinin ja Trumpin välillä. Trump haluaa tehdä diilin Putinin kanssa mutta ei siltä pohjalta, että Trump jää lehdelle soittelemaan.

Viime aikoina on uutissoitu, kuinka myönteinen suhtautuminen Putiniin on lisääntynyt jopa dramaattisesti Yhdysvaltain republikaanien keskuudessa. Helmikuussa 2017 peräti 32 prosenttia republikaanisesta ilmoitti pitävänsä Putinista (kaksi vuotta sitten vain 12 prosenttia). Vastaavasti Putiniin kielteisesti suhtautuvien määrä on romahtanut . Kotimaassaan Putinilla on yhä mahtava asema kansalaisten keskuudessa. Länsimaiset liberaalit tahot – jotka vierastavat vahvasti Venäjää – ovat hämmentyneitä tapahtuneesta muutoksesta. Samalla he ovat vapaamielisyytensä johdosta syytettyjen penkillä sekä Venäjän johdon että Trumpin puolelta.

Oleellista on, että idästä käynnistynyt uusautoritäärisyys on nyt kovaa vauhtia leviämässä länteen ja saanut pelottavia ilmenemismuotoja mm. lehdistön ja sähköisen median toiminnan rajoittamispyrkimyksissä. Asiaa voisi tarkastella vaikkapa esimerkin valossa. Kun Trumpin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Michael T. Flynn erotettiin, esitettiin Valkoisesta talosta syyksi vehkeily venäläisten kanssa. Hetken päästä asiaan puuttui presidentti Trump, joka pani erottamisen syyksi valemedian valheelliset syytökset. Flynn piti ”uhrata” medialle. Näin ”vaihtoehtoinen totuus” (mikä mainio nimi hullunkurisuudessaan!) hävisi ja Trump koki henkilökohtaisen tappion ”perinteiselle totuuskäsitykselle”, jota hänen on mahdoton antaa anteeksi.

Myös Suomessa on ”putinilaisia” varsinkin perussuomalaissa hämmentävän suuri määrä. Siispä Venäjä voi olla ärsyttävä rajanaapuri, mutta jos haluat autoritäärisen populismin kautta järjestystä maailmaan, kaikki synnit sivuutetaan! Perusuomalaisten johdossa on paljon Donald Trumpin avoimia ja ambivalentteja kannattajia.

Kuinka kauan oikeistokonservatiivien kupla kestää? Hallitusvastuussa se kyllä kärsii tappioita, mutta osassa valtioista oikeistokonservatiivien asema hallitusvastuussa on kiveen hakattu. Syrjäyttäminen on vaikeaa. Kuitenkin on yhtä vaikeaa kuvitella, että populismin kupla kestää kovin kauan. Jo pelkästään pakolais- ja maahanmuutto-ongelman helpottuminen Isisin hävitessä taistelun saattaa kääntää mielipiteiden virtaa.

Populisteja ovat suosineet päätöksenteon etääntyminen äänestäjistä liberaaleissa demokratioissa (mm. EU!), yksinkertaisten ratkaisujen onnistunut tarjoaminen monimutkaisiin ongelmiin poliittisten helppoheikkien taholta, epäilyt eliitin tarkoitusperiä kohtaan, ihmisten kärsimätön suhtautuminen suhteellisen hitaaseen demokraattiseen päätöksentekoon ja liberaalin demokratian syyllistäminen milloin mistäkin ongelmasta - ja yleensä aiheetta.

Meillä Suomessa Kunnallisalan kehittämissäätiön tuoreessa tutkimuksessa vahvistuu kuva politiikkaan ja poliittisiin päättäjiin kohdistuvasta epäluottamuksesta. Juuri nyt liberaali välillinen demokratia on joillakin tahoilla huonossa huudossa. Sen sisälläkin kuplii autoritäärisiä ilmiöitä. Ainakin osa selittyy muodikkaalla some-raivon muokkaamalla ilmapiirillä. Mitään isoa konkreetista muutosta en näe politiikan sisällöissä tapahtuneen. Vaikeassa taloudellisessa ympäristössä hallitus-oppositio -asetelmassa ei esimerkiksi ole tapahtunut äkkikäänteitä, vaikka omien paineidensa keskellä painiskelevaa mediaa seuraamalla voisi jotain tällaista päätellä.

Kysymys on globaaleiden ilmiöiden tarjoamista taloudellisyhteiskunnallista haasteista, joihin todellisuutta yksinkertaistava autoritäärinen populismi tarjoaa omia yksioikoisia ratkaisujaan.

Uskon kuitenkin, että liberaalin demokratian vastaisku on ovella. Vastaavasti ihmiset kyllästyvät katteettomiin oikeistopopulistien lupauksiin ja loittonevat johtajistaan. Lopulta ratkaisevaa on mielipiteen esittämisen vapauden aste. Vastuuntuntoisen liberaalin median merkitys tässä on suuri.

Suuressa kuvassa putinilais-trumpilainen demokratian vastainen suuntaus näyttää nyt dynaamisesti etenevältä voimalta. Historiallisessa katsannossa hegemonioiden taistelu on siis meneillään – oma kantani ei ole jäänyt epäselväksi.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Tilasto, valhe, vaihtoehtoinen totuus

Kun tarkastellaan Yhdysvaltain viime aikaista politiikkaa, on jouduttu epätodellisen tuntuiseen tilanteeseen. Enää ei taistella pelkästään ”musta tuntuu” -väitteiden oikeellisuudesta, vaan aivan pläkkiselvistä luvuista. Aiemmin asiantuntemus perustui lukuihin. Enää asia ei ole yhtä varma.

Donald Trumpin myötä on syntynyt ajatus, jossa ”luku” totuuden heijastajana on tullut tiensä päähän. Onneksi tässä ei vielä ole kysymys kaikkien hyväksymästä ajattelutavasta, mutta suunta on nähtävissä.

Paul Krugman tarkastelee uutta lukumagiaa tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”On Economic Arrogance” (20.2.2017). Siinä hän tulee aivan Trumpin koko hallitsemisen idean ydinkysymykseen: mihin perustetaan tulevat talouden kasvun luvut? Yhdysvalloissa on totuttu siihen, että kongressin budjettitoimisto (Congressional Budget Office = CBO) ja keskuspankki tarjoavat realistisen käsityksen liittovaltion tulo- ja menotaloudesta ohi puoluepoliittisen propagandan.

Nyt meillä on käytössä Trumpin todellisuus, joka perustuu aivan toisiin lukuihin kuin CBO:n skenaariot. Krugman toteaa heti kättelyssä, että Trumpin hallinnon luvut perustuvat katteettomaan optimismiin.

Nyt ollaan varsinaisen testin edessä, sillä aiemmin Trump on perustanut twitter-viestinsä esimerkiksi rikollisuuden kehittymisestä hevosmiehen tietotoimistoon. Rikollisuuden hän on väittänyt olevan Obaman jäljiltä historiallisen korkealla tasolla, kun se tosiasiassa on ennätyksellisen alhaisella tasolla. Tai hän on väittänyt, että vaaleissa annettiin miljoonia laittomia ääniä, johon kukaan varteenotettava asiantuntija ei usko – ei demokraateissa eikä republikaaneissa. Presidentti, joka väittää median tuottavan valeuutisia syytää niitä itse ulos tuhkatiheään.

Kaikki valheellinen tai epäkurantti tieto ei kuitenkaan lähde Trumpista, vaan itse asiassa republikaaninen puolue on syytänyt epäpätevää tietoa kukkuramitoin erilaisista tuuteista ainakin parikymmentä vuotta. Trump on siis vain lisännyt kierroksia vanhoihin pohjiin. Republikaaninen odotusarvo talouden kasvusta heidän omilla vallassaolokausillaan on ollut aivan liian optimistinen. Krugman yrittää analysoida, mistä tämä kasvuoptimismi johtuu.

Lähtökohtana on Trumpin hallinnon kasvuprojektio 3-3,5 prosenttia (trumpilaiseen tyyliin suurempiakin lukuja on esitetty). Tämä ei sinänsä ole ennenkuulumaton lukema, koska Reaganin kaudella päästiin 3,4 prosenttiin ja Clintonin kaudella 3,7 prosenttiin. Mutta näiden lukujen toistuminen systemaattisesti vuodesta toiseen on tätä nykyä epärealistista.

Trump ei ota huomioon olosuhdemuutosta. Reaganin aikana työvoimaan sisältyivät suuret ikäluokat (Baby Boomers, 1946-64 syntyneet). Ne lisäsivät volyymia työmarkkinoilla kiihdyttäen kasvua. Nyt samat ikäluokat ovat poistumassa työvoimasta, kuten tapahtuu Suomessakin. Työssäkäyvät ikäluokat pienenevät.

Lisäksi sekä Reaganin että Clintonin hallinnot perivät korkean työttömyyden eli taloudessa oli paljon työvoimareserviä, joka salli nopean kasvun. Nyt työttömyys on reilusti alle viiden prosentin. Ollaan lähellä täystyöllisyyttä. Krugman ei näytä huomioivan Yhdysvaltain hyvin alhaista työllisyysastetta. Se ei siis ilmeisesti toimi työvoimareservinä?

Ainoa mahdollisuus kovaan kasvuun on tuottavuuden suunnattoman nopea paraneminen. Mutta onko se mahdollista republikaanien talouspolitiikalla?

Krugmanin mielestä, mikään ei tue väitettä, että republikaanien hellimät veroleikkaukset toimisivat kasvun katalysaattorina. Reagan laski veroja saavuttaakseen kovemman kasvun (ja onnistuikin siinä kohtalaisesti), mutta Clinton kiristi veroja saavuttaen vielä kovemman kasvun, vaikka republikaanit pelottelivat Clintonin politiikan tuhoavan kasvun alutkin. Obaman aikaiset veronkiristykset (veronkiristykset rikkaille ja Obamacare) aiheuttivat kasvusysäyksen, jolla vapauduttiin finanssikriisin tuhovaikutuksista. Jälleen republikaanit aiheettomasti syyttivät demokraattipresidenttiä talouden viemisetä perikatoon. Samantyyppisiä tuloksia on saatu osavaltiotasolta: verojenkiristäjät ovat lisänneet talouskasvua, jota vastoin verojen leikkaajat ovat joutuneet korjaamaan verovajetta korotuksilla.

Muitakin lyhytnäköisiä keinoja käytetään.

Trump yrittää lyhyellä aikavälillä saada kasvua aikaiseksi ympäristölainsäädäntöä väljentämällä, mutta tulevien sukupolvien taakkaa lisäämällä.

:::::::::::::::::::::::::

On meneillään vaihtoehtoisen totuuden juhlat, jolla yritetään perustella nopeasti saatavaa talouden kasvua. Luvut ovat niin kuin ne kirjoitetaan, ja ne saadaan näyttämään siltä, mitä niissä halutaan nähdä: ne merkitsevät paluuta kuviteltuun menneiden aikojen talouskasvuun, jolloin elettiin aivan toisissa olosuhteissa. Se oli aikaa, joka ei palaa. Samasta osoitteesta löytyy ”Make America Great Again”.

Eikä tässä ole kysymys ainoastaan Trumpista, vaan hänen taustapuolueensa on innokkaasti mukana näissä kyseenalaisten lukujen kekkereissä. Boolimaljaa kannetaan ylikuumenemisen merkkinä parhaillaan juhlapöytään. Historiallinen tieto (tilastot) on sivuutettu, tilalle on keksitty mystisiä lukuja ja niiden varaan rakentuva vaihtoehtoinen totuus.

::::::::::::::::::::::::

Paul Krugman tuntee samaa tuskaa kuin moni muukin liberaali intellektuelli, joka näkee Trumpissa (ja muissa hänen kaltaisissaan) lähinnä moukkamaisuutta. Mikä trumpismille on luonteenomaista? Sanoisin tiivistetysti, että trumpismi muodostuu hämäräreunaisesta kuvasta, miltä maailman tulisi näyttää. Se erottelee jyrkästi oikean ja väärän, hyvän ja pahan, isänmaallisen ja epäisänmaallisen. Se yksinkertaistaa maailmankuvaa eikä hyväksy maailman moninaisuutta.

Krugmanin täytyy tuntea, että maailma, jossa hän on halunnut elää on epä-älyllisin perustein sortumassa. Voi olla, että hän tuntee häpeää muiden puolesta. Tämä on tuskallista ja jaan tuon tunteen Krugmanin kanssa. Krugmanin maailma on analysoitu hänen tunnetussa kirjassaan ”The Conscience of a Liberal” (2007). Sen motoksi voisi sopia: elä ja anna toistenkin elää.

Kirjassa määritetään liberalismi ilmiöksi, jota kannattaa paljon useampi kuin sitä haluaa käyttää kuvaamaan itseään. Pelkäänpä, että frustraation yksi syy saattaa olla, että nyt konservatismista voidaan sanoa samaa.

En tietenkään ole yksi yhteen Krugmanin linjoilla. Panin merkille, kuinka hän presidentinvaaleissa hyväksyi vain Hillary Clintonin, kun taas itse näin Bernie Sandersissa kiintotähden Amerikan poliittisella taivaalla. Krugman on myös huomattavan teräväsanainen, jolla hän on hankkinut vihamiehiä itselleen.

Krugman on mitä puhtain itärannikon eliitin jäsen. Onko se jotain luotaantyöntävää? Toisten mielestä on. Itse näen tuossa eliitissä myötätunnon osoituksia heikoimpia kohtaan. Siinä ei ole ainakaan päällimmäisenä herraskaista tai ylemmyydentuntoista omaa etua tavoittelevaa rikkaan ihmisen elitististä ajattelua.

Krugman on joutunut tilanteeseen, jossa on moni tämän päivän liberaali vasemmistolainen. Vapaakauppaan ja demokraattisiin vapauksiin kohdistunut antipatia on levinnyt laajalle ja nationalistiset ja protektionistiset päämäärät ovat saaneet jalansijaa laajalti. Krugmanin, kuten monen muunkin vapausarvojen kannattajan on syytä pohtia, mikä meni pieleen. Globaali vapaakauppa on monille sikakapitalismin ilmentymä. Liian moni on ajautunut tilanteeseen, jossa unelmat ovat osoittautuneet katteettomiksi.

torstai 23. helmikuuta 2017

Entä jos usko omaan populistiseen propagandaan loppuu?

Republikaanien ja demokraattien välirikko Yhdysvalloissa on tunnustettu tosiasia jo 1990-luvulta lähtien. Löylyä eripuraan lisäsi teekutsuliike 2000-luvun alussa, mutta ei siinä suinkaan kaikki, sillä Donald Trump on lyönyt kaikki epäsovinnaisuuden ennätykset.

On ihmetelty Trumpin sekoilevaa johtajatyyliä ja epäilty jopa, että se on niin hienoa taktiikkaa, ettei sitä tyhmempi heti huomaa. Oma käsitykseni on, että jos taktiikkaa on, se on peräisin presidentin ykkösavustajan Steve Bannonin spekulatiivisesta maailmasta, joka ei lupaa hyvää niille, jotka yrittävät löytää järjen hivenen noudatetusta politiikasta.

Miten tapahtumien logiikka voitaisiin eritellä niin, että historian kulku tulisi edes jossain määrin ymmärretyksi?

Yritän seuraavassa pohtia asiaa yhden mediamaailman taustavaikuttajan, nimittäin Glenn Beckin kautta. Beck on oikeiston kellokkaita ja ammatiltaan radio- ja televisiojuontaja, joka on kirjoittanut myös kirjoja.

Beckin jyrkkä maailmankuva herätti takavuosina Yhdysvalloissa laajaa huomiota. Hän leimasi herkästi esim. vasemmistoon vivahtavat kansalaiset kommunisteiksi tai marxisteiksi. Vuoden 2014 paikkeilla Beck joutui syvään ristiriitaan entisen elämänsä kanssa. Avioero, uskoon tuleminen ja yhteiskunnallisen maailmankuvan haaksirikko ilmensivät muutosta.

Hänet voidaan huoletta rinnastaa teekutsuliikkeen kärkihahmoihin. Beck jakoi heidän maailmakuvansa henkilökohtaiseen kriisiinsä saakka. Mikä Beckin tarinassa nostaa hänet yksilötarkastelun yläpuolelle tietynlaisen yhteiskunnallisen ajattelun symboliksi?

Kysymys on siitä, että demokraattien ja republikaaninen välirikko on paljolti johdettavissa Beckin kaltaisten ihmisten tavasta ajatella. Olen monesti ihmetellyt tätä poltetun maan taktiikkaa. Sen mukaan demokraatteja syytetään miltei kaikesta pahasta, minkä maa päällään kantaa. Tulee tunne, että ovatko nämä ihmiset ideologisessa sokeudessaan sairaita, vai mistä on kysymys.

Käytännössä Beck hyökkäsi raskaasti Bill Clintonia ja Barack Obamaa vastaan hulluuden rajoille saakka.

Huvittavaa tässä on, miten ”tasapuolisesti” siis vakavasti ottaen näitä ihmisiä on mediassa kohdeltu. Heille on annettu tilaa, vaikka esimerkiksi minun mielestäni he edustavat lähinnä amerikkalaisuutta tuhoavaa voimaa. Trumpin politiikan yksi haarauma on nimenomaan suhtautuminen teekutsuliikkeen ideologiaan. Trump on saanut voimaa ei niinkään republikaanien establishmentin vastustamisesta, vaan teekutsuliikkeen aiheuttamien vaurioiden korjaamisesta. Miksi? Siksi, että ihmiset laajalti ovat uskoneet teekutsuliikkeen propagandaan, että Amerikka tuhoutuu – väitetysti - ”sosialistiseksi” ryhtymisen johdosta. Paikalle on rientänyt Trump valkoisella ratsullaan ja ryhtynyt korjaamaan teekutsuliikkeen ihmisten mielikuvissa synnyttämiä tuholaiskuvia. Kaikki tämä on tietenkin ollut lähinnä propagandaa, jonka monet ovat ottaneet tosissaan.

En yritä vähätellä valkoisen teollisuustyöväen ahdistusta, mutta toisaalta mitä teekutsuliike on tehnyt asioiden korjaamiseksi? Päällimmäiseksi jää syvän kahtiajakautumisen ajattelematon kiihdyttäminen.

Nyt Beck on herännyt tunnontuskiin ja todennut, että hän ”auttoi repimään maan kahtia”. Harvinaista rehellisyyttä, mutta kuka arvioi tämän kahtia repimisen henkisen ja aineellisen hinnan? En tässä ota kantaa siihen, mikä osuus Beckin katumuksesta johtuu hänen henkisestä ahdingostaan ja kuinka suuri osa yhteiskunnallisen tilan analysoinnista.

Atlantic-lehden tammi-helmikuun numerossa Beckin kohtaloa käsitellään jutussa ”Glenn Beck´s regrets”. Siinä annetaan ymmärtää, että Beckin paranoidi tyyli tasoitti tietä trumpismille, minkä edellä itsekin totesin – tosin hieman eri näkövinkkelistä. Nyt Beck vertaa Trumpia Hitleriin. Beckin kaltaisen ihmisen kokema psyykinen turbulenssi on hurja. Samalla se kuvaa, miten vaikeaan tilanteeseen ajatteleva amerikkalainen konservatiivi on joutunut. Ajatelkaapa, että vaaleissa Beck tuki poliittisesti aivan oikeaa reunaa kulkenutta Ted Cruzia, mutta kun Cruz - hävittyään itse ensin taistelun presidenttiehdokkuudesta - antoi tukensa Trumpille, veti Beck omansa pois Cruzilta (itse asiassa hän pyysi anteeksi tukeaan Cruzille).

Voi olla vaikeaa löytää poliittista kotia, kun mies kuitenkin yleisellä tasolla haluaa olla edelleen konservatiivi. Hän ei kuitenkaan enää sulata oikeisto-vasemmisto -jakoa eikä ideologioita yleensäkään.

Luulenpa, että näitä poliittisen kotinsa menettäneitä on paljon ja heitä on lähitulevaisuudessa paljon lisää. Se mihin, he uskoivat teekutsuliikkeen voiman päivinä, ja mihin osa uskoo vieläkin Trumpin toimiessa messiaana on huteralla pohjalla pidemmällä aikavälillä. Beck on kulkenut ehkä tämän kehityskulun kärjessä ja havainnut ajattelun tuhoavuuden. Beck on korvannut aiemman yhteiskunnallisen ”uskonsa” mormoniuskonnolla. Saman tilanteen edessä on varman moni muukin, kun sfääreissä huiteleva Trump-usko hellittää. Mutta miten politiikka voisi edistää tasapainoista ajattelua niin, ettei tarvitsi kulkea Beckin mutkikkaita polkuja?

Minulla ei ole vastauksia, on vain arveluja. Monilta puuttuu kyky elää epävarmuuden keskellä, halutaan ehdottomia vastauksia ehdottomiin kysymyksiin. Populismi on siitä ”hyvä”, että se tarjoaa ratkaisun monimutkaisiinkin ongelmiin. Ja äärioikeistolaisten liikkeiden tapaan teekutsuliike on populismia. Jos silti epäonnistutaan haetaan korvaavat ratkaisut – Beckin tapaan - vaikkapa uskonnosta.

Ainoa päteväksi kokemani ohjenuora on maailman kohtaaminen sellaisena kuin se on. Siihen ei kuulu työpaikkojen takaisinsaaminen palaamalla menneeseen maailmaan eikä nationalismin ylikorostaminen.

Jos pystytään vielä hetki Beckissä, niin hän haluaisi nyt luoda umpeen synnytettyjä (ja synnyttämiään) avoimia haavoja. Hän pelkää, että ollaan vuoden 1933 tiellä. Mutta juuri nyt on kysyttävä Atlantic-lehden tapaan, onko Beckin herääminen tapahtunut liian myöhään?

Ennakoiko Beckin kulkema reitti myös Trumpin-Bannonin tulevaisuudessa kulkemaa , jossa vihollisia on joka mutkassa vaanimassa. Taktiikka ja strategia sotkeutuvat vainoharhaisuuden ja kostonhimon kanssa vyyhdiksi, joka peittyy tiheään usvaan, kunnes jonain päivänä herätään reaalimaailmaan…...

tiistai 21. helmikuuta 2017

Mies, joka unohti olevansa presidentti

Ohessa oleva teksti ei ole totta, se on ainoastaan vaihtoehtoinen totuus.

Iäkäs mies lukee lehteä samalla jutellen läheistensä kanssa. Silloin tällöin hän vilkaisee oikeistolaista TV-kanavaa, josta hän tietää tulevan ideologisesti häntä itseään lähellä olevaa ohjelmaa. Mies panee merkille Ruotsista kertovan ohjelman, jossa käsitellään pakolaiskysymyksen aiheuttamia ongelmia. ”Taas Ruotsissa näyttää olevan näitä pakolaisten aiheuttamia mellakoita, raiskauksista näyttävät puhuvan”, hän mietteissään pohdiskelee.

Mies on Yhdysvaltain presidentti.

Seuraavana päivänä hänellä on lehdistötilaisuus, jossa hän puheen lomassa spontaanisti muistaa edellisen illan ohjelman ja toteaa ohimennen, että ”eilisen illan tapahtumissa taas nähtiin, mikä tilanne on pakolaisia hyysäävässä Ruotsissa”.

Seuraavana päivänä presidentti saa palautetta ympäri maailman, jonka jälkeen hän ainakin hetken muistaa olevansa Yhdysvaltain valtionpäämies. ”Eihän tässä näin pitänyt käydä”, toteaa presidentti. ”Selvittäkööt avustajat, mitä oikein tarkoitin”, hän pyörittelee mielessään, ”taidanpa panna vielä twiittauksenkin, kun kärpäsestä kerran muutenkin tehdään härkänen”.

Häntä harmittaa median jatkuva suunsoitto hänen toiminnastaan, jossa ei ole mitään vikaa, päinvastoin hallinto toimii kuin hyvin rasvattu kone.

Eniten häntä kiusaa se, että hänen puheitaan vääristellään. Väitetään, että hallinnossa vallitsee kaaos. Naurettavaa! Kaikki vaalilupaukset on pantu täytäntöön ja nekin, jotka vielä ovat toteuttamatta ovat vireillä ja hyvässä vauhdissa. Liberaali lehdistö on vieläkin katkera Hillary Clintonin tappiosta ja kostaa hänelle, miehelle, joka tekee Amerikasta jälleen suuren. Ei hän sille mahda mitään, jos Obama on sössinyt sekä ulko- että sisäpolitiikan. ”Mutta nyt asiat pannaan kuntoon”, vakuuttaa presidentti.

Hän tuntee itsensä syyllistetyksi median keksimiin valeuutisiin ja aivan aiheetta. Mitä kaikkea media onkaan hänelle aiheuttanut! Otetaan esimerkiksi Israelin ja palestiinalaisten suhteet. Pari viikkoa sitten hän avasi kokonaan uuden luvun yhdestä maailman herkimmistä konfliktipesäkkeistä Lähi-Idässä ja julisti Yhdysvaltain tästä eteenpäin noudattavan yhden valtion politiikkaa. Kiitosta ei tullut muualta kuin Israelista. Aivan johdonmukaisesti presidentti totesi pääministeri Benjamin Netanjahun USA:n vierailun yhteydessä pidetyssä lehdistötilaisuudessa, että israelilaiset ja palestiinalaiset saavat järjestää keskinäiset suhteensa aivan niin kuin haluavat, yhden tai kahden valtion pohjalta. ”He saavat minulta täyden tuen mille tahansa keskenään sopimalleen ratkaisulleen”, hän julisti. Presidentti kuulee kuinka vieressä seisova Netanjahu nauraa. Sekin osoittaa, että ”politiikkani on Israelin puolelta perusteltua ja hyväksyttyä”. Seuraavana päivänä Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs toteaa varmuuden vakuudeksi, että Yhdysvaltain perinteinen kahden valtion politiikka ei ole muuttunut miksikään. Kyllä tämän pitäisi olla selvää: Yhdysvallat ei ole aiheuttamassa minkäänlaista sekaannusta Israelin ja palestiinalaisten suhteissa, päinvastoin!

On iljettävää kuinka media levittää valeuutisia, toteaa presidentti turhautuneena. Presidentin väitetään sanoneen asioita, joita hän ei ole tarkoittanut. Muutoksia hallinnossa on jouduttu tekemään, mutta ne eivät johdu hallinnon virheistä, vaan siitä, että liberaali lehdistö vuotaa kaikki asiat julkisuuteen. Sitten on pakko isomman vahingon välttämiseksi uhrata virkamies. Todella säälittävää kampitusta.

Presidentti haluaa muistuttaa, että liberaali media valeuutisineen vetää maton suuren Amerikan alta. Juuri lehdistön kannattama ”moniarvoinen yhteiskunta”, ”kaiken sallivuus” ja suvaitsematon suhtautuminen hiljaisen enemmistön arvoihin on Yhdysvaltain alennustilan syy. Kaikkien pitäisi puhaltaa yhteiseen hiileen, presidentin hiileen.

Meksikon ja Kiinan kaltaiset valtiot ovat ryöstäneet amerikkalaisten työpaikat ja köyhdyttäneet valkoisen keskiluokan, joka on amerikkalaisuuden ydintä. On aika pistää kova kovaa vastaan. Jos Kiina ja Meksiko eivät suostu diileihin, niitä rangaistaan muurilla, sekä tullimuurilla että oikealla muurilla.

Entä sitten Venäjä-suhteet? Vilpitön tarkoitus on ollut rakentaa suhteet kuntoon demokraattien aiheuttamien vaikeuksien jälkeen. ”Lavrov näyttää julistaneen, että lännen aika on ohi maailmanpolitiikassa”, mutisee presidentti. Ovela avaus Lavrovilta! Tämäkin osoittaa, että he ovat valmiit käynnistämään diilin, jonka avulla suhteet pannan kuntoon. Politiikassa on liian paljon byrokratiaa ja hidasteita. Bisnes as usual -pohjalta monet asiat ovat järjestettävissä käden käänteessä. Kättä päälle on parempi diili kuin kymmenet sopimukset, joita kukaan ei noudata. Avustajat keksikööt pari kolme liikkuvaa osaa, jolla edistetään diiliä: ei voi ottaa, jos ei anneta jotain! ”Onneksi minulla on Steve Bannonin kaltainen kaveri avustajana, jolla on vaistomainen suurten asioiden taju”, hän mielessään hyrisee.

Kun ulkoministeri ja puolustusministeri ovat sanoneet, ettei minkäänlainen yhteistyö Venäjän kanssa tule kysymykseen Ukrainan ja Krimin takia, niin se on vain presidentin kannan täydennystä. Sopu on käden ulottuvilla, kunhan vain media ei pääse tuhoamaan orastavia diilejä.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Keskusteluja historian kanssa: kolmekymmentäluvun vihainen nuori mies

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi……

Löytyisikö tulevaisuus menneisyydestä? Kysymys on asetettu tuhansia kertoja. Nytkään ei kannata odottaa selkeitä vastauksia. Mutta häämöttäviä ääriviivoja voidaan tunnistaa. Masentavinta on, että sotaisa retoriikka näyttää aina palaavan muodossa tai toisessa. Miksikö? Jotta voitaisiin taas sodan jälkeen sanoa, että ”ei enää koskaan”.

Asiayhteys tuli mieleeni, kun luin Matti Kurjensaaren teosta ”30-luvun vihainen nuori mies”. Olen toki lukenut kirjan jo aikaisemminkin, mutta nyt perspektiiviä on syntynyt enemmän ja palaan sen teemoihin. Lähteenä käytän ensisijaisesti kirjan 60 sivun pituista johdantoa.

Kirja on julkaistu vuonna 1962 ja kertoo Kurjensalon päivistä (1935-37) kulttuuriradikaalin viikkolehden ”Nykypäivän” päätoimittajana, toimitussihteerinä, oikolukijana ja lähettinä, kuten Kurjensaari ironisesti toteaa. Kurjensaari edusti tuohon aikaan selkeästi liberalismia (”vannoutunut ståhlbergilainen”), joten radikaali liberaali lehti sopi miehelle juuri tuohon aikaan. Hänen toimeksiantajinaan lehteä perustettaessa olivat Edistyspuolueen oppositioainekset, joista tunnetuin oli A.K. Cajander, myöhempi pääministeri. Sillä toisella puolella oli T.M. Kivimäki kannattajineen. Lehden päämääränä oli tavoittaa ylioppilaita laajempi tilaus- ja kannatuspohja. Uusi lehti perustettiin kilpailijaksi tuolloin vielä vahvalle AKS:lle.

Yhteiskunnallista taistelua käytiin porvariston sisällä oikeiston ja liberaalien välillä. ”Nykyaika” oli suhteellisen heiveröinen antiteesi silloiseen oikeistohenkiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Samalla käytiin taistelua älymystön sieluista.

Lehden toimittaminen oli luku sinänsä, sillä lupautuessaan tehtävään Kurjansaarelta unohtui yksi asia: oman palkan neuvotteleminen. Apua ei löytynyt mistään, joten aktiivinen Kurjensaari rahoitti elämänsä suoraan lehden tilausmaksuilla! Levikki ei ollut kaksinen, joten leipä oli kapea.

Oliko Kurjensaari vihainen nuori mies? Mika Waltarin ”Ilon ja aatteen vuodet” -teoksessa (1965) esittämän todistuksen mukaan ei ollut. Sen sijaan Kurjensaari oli Waltarin sanoin ”hämmentynyt, pettynyt, rikkinäinen ja onneton intellektuelli, joka tuskallisesti etsi omaa sijaansa, omaa asemaansa 30-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa”.

Kurjensaarikin toteaa, että itse 30-luku oli häntä vihaisempi. Sen sijaan hän oli erinomaisen analyyttinen aikansa havainnoija. Sanoisin, että historian retrospektiona ”30-luvun vihainen nuori mies” on muistettava klassikko. Se sisältää mainion ikkunan 1930-luvun liberaaliin radikalismiin.

Kurjensaari esittelee elävästi muutamia tuon ajan vaikuttajayksilöitä. Hän oppi tuntemaan mm. Nyrki Tapiovaaran ja muodostaa tästä poikkeuksellisen lahjakkaasta miehestä syväanalyysin. Molemmat olivat jyrkästi AKS:ää ja IKL:ää vastaan. Demokratia ei ollut nousevan sivistyneistön keskuudessa suosittua.

Kun Kurjensaari arvioi voittajia liberaalien ja AKS:n välillä käydyissä debateissa, päätyi hän odotetusti AKS:ää myötäilevien linjan voittoon: ”AKS oli joukkoliike, vapaamieliset muodostivat korkeintaan keskustelukerhon”, hän toteaa turhautuneena. AKS:n kellokkaat hakeutuivat uratietoisesti yhteiskunnallisesti vaikuttaviin tehtäviin ja rivijäsenet porvarillisiin työpaikkoihin. Kansallismielinen AKS sijoitti esimerkiksi miehiään ulkoministeriöön, josta ruotsinkielisiä kammettiin pois.

Se mikä osuu tänä päivänä ajan hermoon, on Kurjensaaren pohdinta 1930-luvun demokratian heiveröisyydestä. Esimerkiksi Englanti ja Ranska noudattivat horjuvaa puolueettomuuspolitiikkaa suhteessa Espanjan sisällissotaan, kun taas diktatuurit Saksa ja Italia liittoutuivat yksiselitteisesti kenraali Francon kanssa.

Länsivallat olivat horjuvuudessaan huonossa huudossa nuoren suomalaisen sivistyneistön keskuudessa. Hitlerin Saksa taas osoitti voimansa ja päättäväisyytensä. Kurjensaari toteaa: ”Nuori polvi kunnioitti sotilaallista voimaa, tekoja. Kuinka raihnaiselta näyttikään yli satavuotisessa rauhassa elänyt Skandinavia” Kurjensaari kertoo anekdoottina tavanneensa suojeluskuntaupseerin, jonka mielestä Suomen historiallisena tehtävä oli valloittaa Ruotsi. Hyvä asiahan se ei ole, ”mutta ei sille mitään mahda , se on pakko”, lisäsi tämä herkkä upseeri kyynelet silmissä. Pikkujuttu mutta kuvaa hyvin vallinnutta tragikoomista asenneilmastoa.

Jotain samaa näen tässä päivässä: demokratia on pitkän seesteisen vahvan kauden jälkeen ajautunut ennenkuulumattomiin vaikeuksiin. Johtavat demokratiat näyttäytyvät heikkoina; autoritäärisesti johdetut valtiot saavuttavat voittoja. Ja kansalaiset hämmästelevät... Perussuomalaisten kaltaiset populistit - vaikka ovatkin kärsineet uskottavuusongelmista - keräävät ainakin samanhenkisten parissa irtopisteitä.

Kolmekymmentäluvun ilmiö oli ”pakina”, se leimahti kukoistukseen ja levisi pieniinkin lehtiin. Kuuluisin pakinoitsija oli Sasu Punanen. Tänä päivänä blogit ja yleensä some ajavat saman asian. Tärkeä väline se oli Kurjensaarellekin. Hän käytti nimimerkkiä Jeremias Ylioppilaslehden pakinoissa 1930-luvun alussa ja jatkoi samalla nimimerkillä ”Nykypäivässä”. ”30-luvun vihainen nuori mies” koostuu pääosin Jeremiaan pakinoista.

Edistyspuolueen ongelma oli sen poliittisen vaikutusvallan väheneminen, vaikka sillä olikin pääministeri (Cajander). Se ei pystynyt erottautumaan porvarillisesta rintamasta riittävästi. Kurjensaari pyrki vaikuttamaan nuoreen sivistyneistöön liberaalien hyväksi, mutta totesi oikeiston vastarinnan kovaksi. Edistyspuolueen tappiot osoittautuivat myös Kurjensaarelle suureksi henkilökohtaiseksi tappioksi. Heiveröiset demokraattiset pyrinnöt jäivät suojeluskuntien idän vastaisten pyrintöjen alle. Siellä oli ainoa selkeä vihollinen.

Kurjensaaren voima ja tulevaisuusodotus lepäsi kirjailijoiden ja taitelijoiden varassa. Kurjensaaren kannattajat olivat hajanaisia ja neutraaleja verrattuna aiemmin 1930-luvulla AKS:n ja sittemmin IKL:n järjestäytyneisyyteen. Hänen humanisminsa ja demokratiansa olivat puolustuskannalla, niin kuin ne olivat laajemminkin. ”Nykypäivä” taisteli ohjelmansa mukaisesti ”yhteiskunnallisen ja rationaalisen ajattelutavan, ajatuksenvapauden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, selkeän ja todellisuuspohjaisen kirjallisuuden ja taiteen puolesta”. Se ilmoitti myös taistelevansa poliittisia hurmosliikkeitä ja poliittista mystiikkaa vastaan.

::::::::::::::

Kolmekymmentäluvun kokemuksena voisi viitata silloiseen kuvitelmaan suuresta Suomesta. Näkemys oli itseriittoinen, yltiöpäisen Suomi-keskeinen. Suomi oli lopulta isoisten pelinappula, joka pelastui oman taistelutahtonsa ja hyvän onnen ansiosta.

Kurjensaarella on viesti, joka on pätevä tänäkin päivänä: Hän viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.

::::::::::::::

Kuka viime vuosikymmenien hahmo muistuttaa eniten Kurjensaarta?

Muistelmissaan, ”Muisteja” Peter von Bagh miltei huomaamatta sanoi aivan oleellisen asian, kun hän mainitsi haluavansa tulla muistetuksi Matti Kurjensaaren seuraajana. Olen näkevinäni von Baghin ”kuvallisena” versiona Kurjensaaresta.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Nato-intoilijoiden takinkääntö

Yle on teettänyt Taloustutkimuksella kyselyn suomalaisten halukkuudesta liittyä Natoon.

Suomalaisten suhde liittoutumiseen on pysynyt vakaana. Prosentit ovat nyt 51 prosenttia vastaan, 21 prosenttia puolesta. Epävarmoja on enemmän kuin aiemmin eli 28 prosenttia.

Melko suurena uutisena on otsakoitu Nato-entusiasti Jukka Tarkan ”takinkäännöstä”, kun hän ilmoitti, ettei aja Natoon liittymistä. Tässä kannattaa olla tarkkana. Ei hän Nato-mielisyydestään ole luopunut, vaan laskelmoi, että jos yllä esitetyillä kannatusluvuilla ruvetaan ajamaan Suomea Natoon ja kansan selvän enemmistön vaatimuksesta järjestetään kansanäänestys, niin Suomi lukkiutuu Naton ulkopuolelle määräämättömäksi ajaksi. Siispä NÄISSÄ olosuhteissa Nato-äänestystä on turha haikailla. Se on ”arvaamaton ja laskematon riski” sanoo Tarkka.

Tarkkamaiseen räväkkään tyyliin hän maalaa pirun seinälle leimaten Suomen ”turvallisuuspoliittiseksi banaanitasavallaksi", jos nyt lähdetään ajamaan Suomea epäonnistuneesti Natoon.

Itse Nato-kantaansa hän ei ole muuttanut miksikään, hän ei vain halua kokeilla kepillä jäätä näillä reunaehdoilla. Epävarmojen kohonnut osuus kertonee todellisesta epävarmuudesta, sillä Donald Trump on sekoittanut pakkaa ristiriitaisilla lausunnoillaan. Veikkaan kuitenkin, että hänen realiteetintajunsa palaa pikkuhiljaa, kun hän käsittää minkälaisessa tilanteessa länsi makaa tällä hetkellä. Silti Trumpin kanssa saa pelätä äkkinäisiä harkitsemattomia lausuntoja myös ulkopolitiikasta, joita sitten joudutaan korjaamaan.

Suomalaiset ovat säilyttäneet realiteettien tajun paljon paremmin, kun säikyt ruotsalaiset, jotka ovat levitelleet munat moneen koriin. Periaatteessa riskien jakaminen on hyvä asia, mutta ruotsalaisten suhtautuminen on tosipaikan tullen aina ambivalentti. Toivottavasti sitä aikaa ei tule, jolloin Ruotsin kanta joutuu puntariin.

Suomen tuki ja turva on itsenäinen, oma puolustus täydennettynä Ruotsi-yhteistyöllä. Tätä kokonaisuutta voidaan taas täydentää EU-yhteistyöllä. Nato-kumppanuudet ovat listassa viimeisenä ja silloinkin suurin varauksin. En ole muuttanut kantaani mihinkään viidennen artiklan osalta: se on hyvin yleisluontoinen lauseke, joka ei sido konkretiaan. Turvatakuut ovat aivan liian epävarmat, jotta Natoon kannattaisi niiden takia liittyä verrattuna vaihtoehtoon, että Venäjä-suhteet säilytetään vakaana.

Ylen kyselyssä vanhemmat ikäluokat suhtautuvat paljon kriittisemmin Natoon kuin nuoret, jotka taas ovat ”yliedustettuna” epävarmojen joukossa. Tämä on ymmärrettävää, koska perspektiiviä ei ole ehtinyt kertyä. Niinpä 50-70-vuotiailla on mahdollisuus valaista lähihistoriaa nuoremmille sukupolville.

Jotkut ovat ihmetelleet, miksi Ylen tutkimuksessa Venäjän uhkaksi kokevien määrä on pudonnut 56 prosentista (2014) 47 prosenttiin. Mielestäni tässä ei ole mitään ihmettelemistä, sillä vuosien 2014-2015 paniikki oli ylilyönti. Nyt on tapahtunut järkevöitymistä. Uhkakuvasyndrooma on väistymässä, jos mitään yllättävää ei tapahdu.

::::::::::::::::::::::::::

Jukka Tarkan (ja esimerkiksi UPI:n Mika Aaltolan) mielestä Natoon liittymisen aika meni jo. Tämä ajattelu on voimassa toistaiseksi - määräämättömän ajan. Tämä on uusi versio takinkäännöstä: siinä haikaillaan vanhaa hyvää takkia, joka tuli annettua kirpputorille. Eli siis Natoon liittymisen ikkunan annettiin sulkeutua typerästi. Kaikesta paistaa turhautuneisuus, kun ”vähä ymmärrys” sai määrätä turvallisuuspoliittisen käyttäytymisen ”paremman ymmärryksen” sijasta.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Harmitonta ja vahingollista populismia

A-studiossa 13.2.2017 haastateltiin Jyrki Kataista populismista. Harvinaisen tervehenkisiä ajatuksia! Kokoan aluksi oheen Kataisen mielipiteitä ja kommentoin niitä saman tien. Samassa ohjelmassa esiintynyt Princetonin yliopiston professori Jan-Werner Müller puhui myös selkeästi tilanteesta, johon olemme ajautuneet.

Trumpin virkaanastujaispuheessa esittämä iskulause, että valta siirretään nyt Washingtonilta (so. puolueilta ja hallintokoneistolta) kansalle hänen presidenttikaudellaan oli paljon puhuva. Sisältäähän se tulkinnan, että Trump itse on kansan tulkki. Huutoäänestykseen ei nimittäin voida ryhtyä kansan äänen selville saamiseksi.

Kikka on siinä mielessä hyvä, että se tehoaa kannattajiin, jotka muutoinkin ovat jo antautuneet messiaalleen. Suuri osa kansaa on toki täysin eri mieltä eikä lähde juoneen mukaan.

Populistien iskulauseisiin kuuluu myös vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelun murtaminen ja korvaaminen patriotismi- globalisaatio vastakkainasettelulla - näin varsinkin Euroopassa. Otollinen aihe, kun huomioidaan Euroopan viimeaikainen maahanmuuttokeskustelu.

Yksi keskeinen populistinen teema on julkisten menojen hyväksikäyttö erilaisten hankkeiden (kuten jättimäisten infrahankkeiden) toteuttamiseksi. Tämä on aivan eri asia kuin esimerkiksi meillä esille nostetut jo toteutetut tai suunnitellut infrahankkeet. Niiden suunnittelusta ja toteutuksesta ovat vastanneet vastuulliset poliittiset tahot. Selvää on kuitenkin, että Euroopan ja Yhdysvaltojen populistit käyttävät omaa suunnatonta investointi-intoaan järkevää elvytystä suunnittelevia vastaan.

Tärkeä pointti em. haastatteluissa oli huomioida, että Puola ja Unkari käyttävät EU-varoja populististen suunnitelmiensa rahoittamiseen, vaikka muutoin suhtautuvat EU:hun äärimmäisen kielteisesti. Siinäpä yksi keino varmistaa vallassa pysyminen - EU:n hyväksikäyttö. Yksi syntitaakka lisää EU:n kannettavaksi!

Median rooli populistien moitittavana välikappaleena on yksi avainasioita. Trump ja pienemmät johtajat ison Trumpin perässä ovat julistaneet sodan ”liberaalille” medialle. Sen on väitetty edustavan eliittiä, joka on populistien väitteen mukaan sanellut tähän saakka ”oikeassa olemisen” pelisäännöt. Ei enää. Koska itsekin olen liberaalin demokratian sisällä todennut eliitin olevan vahvoilla on muutaman selventävä sana paikallaan. Eliitillä en ole tarkoittanut koko lehdistöä ja kaikkia kirjoituksia, vaan esim. Natoon liittymisen kannatusta, joka on silmiinpistävän laaja-alaista lehtien pääkirjoituksissa verrattuna kansalaisten mielipiteisiin. Yleisemmällä tasolla pidän suomalaisen lehdistön tasoa verrattain hyvänä ja anti-populistisena.

Median rooliin liittyy paljon sellaista, joka ansaitsee syvällisemmän analyysin, kuin mihin tässä on tilaisuus. Nyt populistit yrittävät todellista mediakaappausta, jossa liberaali lehdistö yritetään hiljentää leimaamalla se valemediaksi, joka tuottaa valeuutisia. Tämä on ennen kuulumattoman väärä väite. Toista syytetään ansaitsemattomasti siitä, mihin itse jatkuvasti sorrutaan! Oma lukunsa on, että populistit ovat ääriajattelullaan julistaneet kaikki muut tahot paitsi populistit eliitiksi!

Populismin esteenä valtaanpääsylle nähdään monissa maissa noudatetut ihmisoikeus-, ihmisarvo- ja oikeusvaltioperiaatteet. Olisi todella tärkeää, että viimeisen sadan vuoden populismin (fasismi, natsismi, kommunismi) ”saavutukset” nostettaisiin näkyvästi esille varoittavina esimerkkeinä oikeusvaltioperiaatteen vastaisuudesta.

Jyrki Katainen aivan oikein puuttui yhteen tärkeimmistä populismi nousun syistä, kun hän perusteli ilmiön menestystä talouden vaikeuksilla. Melkein maassa kuin maassa on samat ongelmat eli laajat sosiaaliturvan ja sivistyksen ohjelmat ovat vaikeuksissa, koska menot on mitoitettu toisenlaisten olosuhteiden mukaisiksi. Populistit käyttävät armottomasti hyväkseen talouden aneemista tilaa. Siispä tie ylös populismin suosta nousee taloudellisten ongelmien voittamisen kautta. Osassa Euroopan valtioista tässä onkin onnistuttu kohtuullisesti, joka on merkinnyt populistien voiman heikkenemistä siihen verrattuna, millainen se on ollut parhaimmillaan.

Kun haastattelija kysyi Kataisen kantaa pitäisikö populistit päästää vaalien tuloksen mukaisesti valtaan oli hän selkeästi sitä mieltä, että näin olisi meneteltävä. Suomi on lopulta ehkä paras esimerkki siitä, miten populismille käy, kun se joutuu koalitiohallituksen kompromissien keskelle. Yhdysvallat voi olla poikkeus tästä, koska presidentin toimivaltuudet ovat niin laajat. Mutta Yhdysvalloissa onkin luotettava siihen, että demokraattiset voimat saavat lopulta järjen äänen kuuluville.

Populismia on hyvin monentasoista ja monenlaatuista. Edellä esitettyä ei voida sovittaa yhtenäisen käsitteen taakse. Katainen jakaa populistit harmittomiin ja vahingollisiin tarkoittaen selvästi, että harmittomia edustavat perusuomalaisten kaltaiset tahot, jotka voidaan hallitusvastuulla saattaa demokraattiseen kehikkoon. Haitallisiin kuuluvat selvästi autoritäärisesti hallitut maat, kuten Turkki, Puola ja Unkari. Demokraattisilla voimilla on vain rajalliset keinot asettaa kyseenalaiseksi valtaapitävien tahtotila. Myös trumpismi kokeilee autoritäärisyyden rajoja (nepotismi, keskuspankin painostaminen, salakähmäinen sopiminen vieraan vallan edustajien kanssa jne.). Yhdysvalloissa on taannuttu pisteeseen, jota ei voinut kuvitella vielä vuosi sitten.

Ominaista vahingolliselle populismille on vapaan median kyseenalaistaminen ja demokratian ”ulkoistaminen yhdelle henkilölle”. Oikeasti vaikeat asiat pyritään hoitamaan yksinkertaistammalla ne äärimmilleen. Trumpin twitter-viestittely symboloi mielestäni hyvin tätä yksinkertaistettua maailmaa. Kysymys on eräänlaisesta pikkunäppäryyskilpailusta, kuka sanoo sattuvimmin.

Katainen kiinnittää huomiota samaan seikkaan, johon itsekin olen kajonnut monta kertaa, eli että liberaali demokratia on reagoinut hitaasti tapahtuneeseen muutokseen yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa olosuhteissa. Kansalaisten jakautuminen on johtanut ylitsepääsemättömiin ongelmiin.

Tästä pääsemme liberaalien tahojen päänsärkyyn. Trumpilaiset tahot väittävät, että demokraatit eivät ole tehneet mitään taantuvien alueiden ja huono-osaisten hyväksi, mutta miltei mikä tahansa demokraattien vaaliohjelma osoittaa päinvastaista. Demokraatit ovat olleet aloitteellisia pyrkimyksessä kohentaa ihmisten asioita, mutta republikaanit ovat asettuneet poikkiteloin ja torpedoineet demokraattien pyrinnöt. Minulla on käsitys, että demokraateissa on paljon myötätuntoisesti köyhtyviin ihmisin suhtautuvia ryhmittymiä (joista osa myös rikkaita) . Se siis on vain osittain vastenmieliseksi koetun eliitin puolue.

Kun demokraatit pyrkivät 1990-luvulta 2010-luvulle kohentamaan keski- ja pienituloisten asemaa, toimivat republikaanit juuri päinvastaisella tavalla. Trickle-down economicsin johdattelemana keveästi verotetuista suurista tuloista piti osan valua keski- ja pienituloisten eduksi.

Kun keski- ja pienituloisten palkat jämähtivät ”teorian vastaisesti” paikoilleen tai jopa taantuivat, niin hyödyn keräsivät paradoksaalisesti Donald Trump ja välillisesti republikaanit, jotka itse olivat aiheuttamassa tuloerojen kasvun viime vuosikymmeninä! Pitäisikö siis olla iloinen Trumpin voitosta (hänhän on luvannut korjata pieni- ja keskituloisten asemaa, jota olen näissä blogikirjoituksissa edellyttänyt kerta toisensa jälkeen). Tilanne on skitsofreninen: voiko väärä mies olla oikeassa? Suuri ratkaisematon kysymys on, että Trump ei ole toteuttanut vielä ainuttakaan tuloihin vaikuttavaa lupaustaan.

:::::::::::::::::::::::::

Mikä on harmittoman ja vahingollisen populismin ero henkilötasolla suoritettuna vertailuna? Otetaan esimerkiksi Timo Soinin suhde Donald Trumpiin. Soini ihailee Trumpia, koska näkee itsensä Trumpin tilalla, mutta sofistikoituna versiona. Soini näkee Trumpin toiminnassa suuren taktisen kuvion. Itse olen edustanut toista linjaa: Trumpissa on vain siteeksi taktiikkaa ja valtavasti impulsiivista, kostonhimoista luonnetta.

Tarkemmin analysoitaessa Trumpilla on kyllä taktinen kuvio, mutta sillä on hyvin vähän tekemistä reaalimaailman kanssa. Sen hän on omaksunut tärkeimmältä strategiselta avustajaltaan Steve Bannonilta. Ongelma on se, että Bannonin taktiset kuviot syntyvät hänen luuloharhaisessa maailmassaan. On selvää, että Soini laskee horjuvan poliittisen kannatuksensa paljolti Trump-ilmiön synnyttämän menestyksen varaan. Tätä ohutta ja riskaabelia korttia hän pyrkii hyödyntämään niin paljon kuin pystyy.

Trumpin menestys tuo myös Soinille menestystä, hän laskee. Trumpin ylilyöntejä ja suoranaisia valheita hän arvostelee, mutta ei anna niille kovin suurta painoarvoa.

Entä jos populismia mitataan suurvaltojen suhteiden tasolla? Jälleen esimerkin voimalla eteenpäin! Kyynisesti voidaan kysyä, kumpi on suurempi uhka maailmanrauhalle Trump vai Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-un. Positiivisesti ajatellen sekä Kim Jong-un että Trump ovat suunpieksäjiä: puheet eivät johda tekoihin. Suurin vastuu epätoivottavan kehityskulun estämisessä on liberaalin demokratian rintaman kyvyssä kestää populististen johtajien paineessa.

Yhtä kyynisesti voidaan ajatella, että maailmanrauha on Putinin ja Kiinan Xin varassa. On siis toivottavaa, että he eivät provosoidu Trumpista.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Demokratian häpeä

HS:n Laura Saarikoski kertoo 9.2.2017 ”Väärä mielipide ei ole hulluutta” -kolumnissaan, kuinka Yhdysvalloissa poliittinen vastakkainasettelu muuttuu helposti vainoharhaisuudeksi ja hysteriaksi. Ei tyydytä siihen, että ollaan eri mieltä poliittisen vastustajan kanssa, vastustajaa on lyötävä, mitä kovemmin sen parempi.

Aivan oikein hän ottaa esimerkiksi Hillary Clintonin, joka joutui presidentinvaalikampanjan aikana törkeän panettelun kohteeksi. Clintonin tiliin pistettiin mitä mielikuvituksellisempia tekoja (lasten hyväksikäyttö, murhat ym.). Saarikoski sanoo eurooppalaisena tuntevansa olonsa kiusaantuneeksi ja tosikoksi (!).

Mieluummin määrittäisin tunteen häpeäksi. Autoritäärisiä yhteiskuntia voidaan syyttää tällaisista kokemuksista, mutta ei näytä demokratiankaan pesä puhtaalta.

Saarikoski näkee asian niin että ”yhdysvaltalaisessa politiikassa ei riitä, että on vastapuolen kanssa eri mieltä; vastapuoli pitää nähdä pahana ja hulluna”.

Onko kysymys pelkästään poliittisen vastustuksen kääntymisestä hysteriaksi toista osapuolta vastaan? Itse olen pannut merkille eräänlaisen ”tasapuolisuusperiaatteen”, joka ilmeni siten, että äänestäjä totesi vaalien alla, ettei kumpikaan ehdokas ansaitse ääntäni. Syyttävä sormeni osoittaa Trumpiin. Trump itse ja Trumpin kannattajat tekivät kampanjasta likaisen ja tämän seurauksena Clintonkin piti ”tasapuolisuussyistä” leimata kelvottomaksi, vaikka presidenttiehdokas itse ei antanut syytä tähän (ei edes sähköposteillaan).

Blogikirjoituksessa ”Clinton vs. Trump: lähiottelussa pätevä nainen ja herra arvaamaton” (28.9.2016) totean seuraavaa: ”Olen …… määrittänyt asian niin, että tasapainoajattelun seurauksena Trumpin möhläykset projisoituvat Clintoniin halusipa hän sitä tai ei. Niinpä epäkorrektiudet, mitä Trump harrastaa on ”käännetty” vastavuoroisesti Clintonin ongelmiksi. Kun Clintonia ei voi moittia katupoikakielenkäytöstä hänen vioikseen pistetään paitsi sähköpostin käytön virheet, niin myös hänen terveydentilansa. On hämmentävää, kun kuulee leimattavan presidenttiehdokkaan mielenterveydeltään järkkyneeksi tai syöpäsairaaksi ilman minkäänlaisia todisteita.”

Vaalikampanjan aikana Clinton joutui Trumpin hyökkäysten kohteeksi, joihin Clinton – sivistynyt kun on - vastasi vain, että ”seuratkaa valheenoikaisukanavaa kotisivuillani”. Valitettavasti valheiden oikaisusta ei ollut mitään hyötyä Trumpin tapauksessa, koska Trump teki valheesta hyveen.

Mielipiteiden vangitsija Trump lietsoi hysteriaa ja uskollinen kannattajakunta sulatti kaikki viheliäisyydet sellaisenaan. Kuinka kauan kannattajat seisovat heitä huijaavan presidentin takana? Olen yrittänyt näissä kirjoituksissa tuoda esille yleissivistyksen merkitystä demokratian toimivuuden takaajana. Yleissivistys tarkoittaa tässä yhteydessä riittävän monipuolista ja kriittistä perehtymistä asioihin. Taitaa olla hurskas toive.

Trumpin käyttäytymistä voidaan siis selitellä myötäsukaisesti ja ymmärtävästi vaikka kuinka pitkälle. Ja niin monet tekevätkin. Jos ei muita perusteita löydy niin otetaan käyttöön ”tasapainoajattelu”: muutkin käyttäytyvät yhtä sikamaisesti (mikä ei pidä paikkaansa).

:::::::::::::::::::::::::

On yksi asia, joka määrittää omaa suhtautumistani kategorisesti, ja se on valehtelu. Toistuva vilpillisyydessä viihtyminen tarjoaa pelottavan todellisuuskuvan vääristymän.

Laura Saarikoski arvioi Trumpin käytöstä 10.2.2017 kolumnissaan ”Trump unohtaa, ettei maa ole firma” seuraavasti: ”Ainoa selitys Trumpin käytökselle taitaa olla se , että Trump yrittää johtaa maata kuin yritystä”. Siis yksityistä yritystä voi ja saa johtaa uhkailemalla, pelottelemalla ja valehtelemalla? Tuskinpa sentään, eettiset säännöt ovat useimmissa yrityksissä hyvin tiukat. Trumpin johtaminen on yksiselitteisesti huonoa johtamista - missä tahansa yhteisössä tai yrityksessä.

Saarikoski kirjoittaa aivan oikein, että kun Trumpia pidetään hulluna vesitetään hänen politiikkansa ansaitsema kritiikki: hulluahan ei tarvitse ottaa vakavasti. Mutta Trump pitää ottaa vakavasti.

Saarikoski vertaa Trumpia toiseen republikaaniin, Barry Goldwateriin, jolla myös oli tuhoisia ajatuksia (ydinaseen käyttö) vaalikampanjassaan vuonna 1964, mutta Goldwater kuitenkin kunnioitti politiikan periaatteita. Toivottavaa olisi, että Trump kokisi samanlaisen poliittisen herätyksen, kuin Goldwater, joka vanhoilla päivillään omaksui hyvin liberaaleja ja järkiperäisiä kannanottoja.

:::::::::::::::::::::::

Väärä mielipide ei tietenkään ole hulluutta, mutta Trumpin kohdalla onkin kysymys siitä, että hän halua muokata todellisuuden haluamakseen - tosiasioiden vastaisesti - ja se on järjetöntä.

On totta, että Trumpin toilailujen yksityiskohtainen kyttäys alentaa häneen kohdistuvan perustellun kritiikin laadukkuutta. Siksi median tulisi pidättyä juorutietojen metsästykseltä (Trumpin bakteerikammo, narsistinen huomionkipeys ym.) ja keskittyä presidentintehtäville vahingollisten päättömyyksien julkituontiin.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Keskusteluja historian kanssa: Kurjensaari, Venäjä ja Suomi

Näin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien kynnyksellä ajattelin lanseerata sarjan, jossa ”keskustelen” jonkin historian vaikuttajayksilön kanssa jostakin hänen kirjoittamastaan (tai hänestä kirjoitetusta) kirjasta. Kirjoittaja voi olla jo manan majoille mennyt, mutta sehän ei vähennä mielenkiintoa. Luotaan henkilön ja kirjan kautta Suomen itsenäisyyden 100-vuotishistoriaa jostakin valitsemastani näkökulmasta.

Esikuvakin löytyy: Kalifornian yliopiston, Berkeleyn Harry Kreislerin luoma haastattelujen sarja, ”Conversations with History”, jossa hänen vieraanaan oli politiikan, talouden, tieteen ja kulttuurin merkkihahmoja. Haastatteluja on kertynyt vuodesta 1982 peräti 600 kappaletta. Olen monia niistä katsellut kuunnellut innoituksen lähteenä. Tietenkään en edes yritä matkia Kreislerin sarjaa: tyydyn keskusteluihin kirjojen kanssa!

Ensimmäiseksi ”vieraaksi” valitsin Matti Kurjensaaren ja hänen kirjansa ”Suomalainen päiväkirja”. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1956, mutta minä tartuin sen uusintapainokseen vuodelta 1976 ja vielä tarkemmin sen jälkikirjoitukseen ”Uudet päätelmät”. Siinä Kurjensaari reflektoi mennyttä 20 vuoden ajanjaksoa, sen muutoksia ja omia mielenliikkeitään. Teemaksi olen valinnut Neuvostoliiton.

”Päätelmissä” Kurjensaari lainaa Halldor Laxnessia: ”On totta, että jos venäläisten kanssa alkaa riidellä ja rähjätä, ei heistä saa irti muuta kuin iankaikkista itsepäisyyttä. He eivät koskaan anna periksi, jos käy heidän kimppuunsa tai on heille hävytön, sillä he tietävät, että jo heidän pelkkä (geopoliittinen) painonsa….. pystyy vastustamaan ketä tahansa…. ” Ja edelleen: ”Jos heitä ahdistaa väkivallalla tai vihamielisyydellä nujertaakseen tai taivuttaakseen heidät …..niin he silmää räpäyttämättä kiistävät tosiasiat”. Kurjensaari vetää ironisen johtopäätöksen, jonka mukaan on eräs toinenkin kansakunta, joka käyttäytyy samalla tavalla….. ”Pahalla meitä (suomalaisia) ei saa mihinkään.”

Kurjensaaren kommentit omasta ajastaan saavat erityisen merkityksen, kun ottaa huomioon kirjoittamisajankohdan (1976) suomettuneen ilmapiirin. Kurjensaaren perussuhtautuminen Neuvostoliittoon on ajan hengen mukaisesti suomettuneen suopea, mutta rajansa kaikella: Kurjensaari puoltaa teknis-taloudellista yhteistyötä, mutta humanistisella puolella hän näkee ristiriitaisuuden kahden maan välillä. Erityisesti hän painottaa historiakäsitysten eroavuutta. Naapurin mukaan ”historia on politiikan välikappale”. Tässä Kurjensaari tietenkin osuu naulankantaan, vaikka ei Suomessakaan olla kokonaan irti tästä ajattelusta. Itse emme sitä vain herkästi huomaa. Ero Venäjän ja Suomen välillä on kuitenkin aivan selvä. Mikään tästä ei ole muuttunut ehkä 1990-luvun alun hetkellistä avoimuuden aikaa lukuunottamatta.

Kurjensaari tuo esille koko Venäjän historian satoja vuosia kestäneen dilemman: luoteisrajan turvaamisen. Suurvalta Ruotsi oli aikanaan pääosin uhkan rakentaja, mutta nyttemmin länsivallat laajemmin koetaan uhkatekijäksi. Kurjensaari toteaa luottavaisesti, että Venäjä ei epäile Suomea. Myöhemmin paljastunut 1970-luvun historia osoittaa, että Neuvostoliitto ei luottanut Suomen puolustuskykyyn. Luottamus oli hyvien suhteiden kuorruttamaa. Kurjensaaren myönteisesti arvioima yhteistyöelokuva, ”Luottamus”, oli kankean liturginen, vaikka se Kurjensaaren mielestä oli kirjoittamishetkellä ”kuin Suomen itsenäisyyden uusi tunnustus”. Kurjensaari arvioi myös eurooppalaisen kommunismin ja NKP:n eroja.

Kurjensaari pohtii, millä edellytyksillä silloin vahva eurokommunistinen liike menestyisi ja päätyy arvioon että näitä kahta – idän ja lännen kommunismia - ei voi verrata. Sen verran ylivoimainen länsi on verrattuna itään. Myös kansojen luonne-erot vaikuttavat: ranskalaisia Kurjensaari arvioi teräviksi, älyllisiksi ja koviksi, venäläisiä tunteikkaiksi, pehmeiksi ja vähään tyytyviksi. Olavi Paavolainen käytti venäläisistä kuvailevampaa ilmausta, ”nautinnonhimoton kansa”, kun taas Ranskassa oli ilmestynyt juuri tuolloin kirja ”Purnaajat , oppikaa purnaamaan”.

Kurjensaari valittaa, että ”ihmissuhteita hoidetaan Neuvostoliitossa valtuuskuntatasolla”, kun länsimaissa suhteet hoidetaan yksilötasolla. Hän protestoi Neuvostoliiton yhdenmukaistettua elämänmenoa: poikkeamista ei sallita. Kaikessa on kaavamaisesti suunnitellun makua: ystävätkin valitaan saatavan hyödyn näkökulmasta. Lähes neutraalisti Kurjensaari toteaa, että ”tuskin missään muualla Euroopassa pidetään Neuvostoliitoa niin suuressa arvossa kuin Suomessa”. Suomi oli vaaraton naapuri, jota hieman holhottiin. Vaikeimmassa asemassa itäisessä naapurissa on kirjailija, joka tarvitsee tukirungon, valtion, mutta ei jatkuvaa kontrollia.

Kriittinen essee on kirjallisuudenlaji, jolla ”on hengitysvaikeuksia naapurin ilmastossa”. Kurjensaari säilyttää ystävyydenpanssarin ulkokuoren, mutta sen sisällä hän jakelee kipakoita huomautuksia erheistä ja toivottavista uudistuksista. Kurjensaarta ärsyttää poliittisen kommentaattorin viisi-kuusi kertaa kolumnia kohden tapahtuva viittaaminen puolueen pääsihteerin puheeseen.

Raju kansainvälinen kilpailu on läsnä neuvostodellisuudessa: erikoismiesten, lahjakkuuksien tarve on huutava ja jokaista hyödyllistä lahjakkuutta suositaan erilaisin etuoikeuksin. Taakan erikoismiesten ja naisten suosimisesta joutuu kantamaan nöyrä, hyväntahtoinen ja vähään tyytyvä venäläinen ihminen. Kurjensaari: ”Pohjoismaat ovat Neuvostoliiton rinnalla pienen ihmisen yhteiskuntia”.

Kurjensaaren kirjoituksessa näkyy varhainen arvio Neuvostoliiton tarvitsemasta liennytyksestä. Ei voi välttyä ajatukselta, että se tapahtui pakon edessä.

Kurjensaari arvioi yhdeksi suureksi eroksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä ”säätykierron”. Ehkä nyt puhuttaisiin sosiaalisesta koheesiosta: Neuvostoliitossa tarvittiin verinen vallankumous muutoksen aikaansaamiseksi, kun taas Suomessa asian hoiti pohjoismainen malli. Nyt jo taakse jäänyt tulevaisuus osoitti, että Venäjä palautui tai siirtyi neuvostovallan aikuisesta pakolla tapahtuneesta etujen tasaamisesta (jos sitä yleensäkään tapahtui) oligarkkien ja äkkirikastuneiden harvainvaltaan.

Kilpailussa lännen kanssa Neuvostoliitto oli alakynnessä koko ajan: sen tuli kaiken aikaa näyttää maailmalle ideologiansa pätevyys. Kurjensaari sanoo suoraan, että Neuvostoliitto on ”sotatilassa” länttä vastaan. Tätä ajattelua kuvaa hyvin Stalinin jo 1930-luvulla esittämä kiteytys, jota Kurjensaari lainaa: ”Me olemme edistyneistä maista viisikymmentä tai sata vuotta jäljessä. Meidän on saavutettava tämä etumatka, ellemme halua tulla tuhotuiksi. Se on saavutettava kymmenessä vuodessa”. Tämä kuuluisa lausahdus selittää paljon Stalinin kiirehtimistä koskien vainoja, keskittymistä raskaaseen teollisuuteen, sotaan valmistautumista ja työväelle tarjottuja etuja (mm. viisipäiväinen työviikko jo 1930-luvulla). Se on tulevaisuutta pelkäävän Stalinin vainoharhainen visio. Lievemmässä muodossa tämä pelko ulottui Neuvostoliiton tuhoutumiseen saakka.

Kurjensaari ihailee valtansa huipulla ollutta Kekkosta häiritsevällä tavalla. Kirjoittaessaan presidentistä hän yhtäkkiä kadottaa muutoin luonteenomaisen piirteensä, kriittisyyden. Selkeästi tämä harhateille eksyminen tulee esille aivan kirjan lopussa, kun hän toteaa, että ensimmäisen maailmansodan myötä tapahtuneiden kuninkaiden ja keisareiden kaatumisen jälkeen on palattu ”puhtaaseen ja järkiperäiseen hallitsija-ajatukseen”. Esimerkkeinä hän luettelee Adenauerin, Titon, de Gaullen, (Janos) Kadarin, Ceausescun ja Kekkosen. Kurjensaaren mielestä ”kysymyksessä on kansainvälinen ilmiö, uusi käsitys demokratian eduista ja soveltamisesta ; kun on löydetty hyvä mies, hänestä pidetään kiinni”. Terve. Kaikki työkö demokratian hyväksi perustuu vain ”hyvän ” miehen etsimiseen, jonka jälkeen valta voidaan luovuttaa hänelle? Mielenlaadultaan liberaalin demokraatin, Kurjensaaren, ajattelun kehikossa tämä edustaa pohjanoteerausta. Vai edustaako? Emmekö ole jälleen tänä päivänä palaamassa autoritääristen johtajien kauteen liberaalin ”demokratiaharharetken” jälkeen? Hyvät miehet ovat olleet tässä välissä hukassa, mutta nyt näyttää paremmalta!

Kansanvallan hukkaaminen näin herkästi on - Kurjensaaren ollessa kyseessä - todella kevytmielistä. Jos hän eksyy kansanvallan mutkikkailta poluilta harhateille, niin mitä sitten pitäisi ajatella häntä kyvyttömimmistä ihmisistä? Kannattaako ihmetellä ollenkaan? Ehkä meillä ihmisillä on vahvan auktoriteetin kaipuu, joka aina silloin tällöin demokratiapuuskassa paradoksaalisesti unohtuu?

Tässä on varmaankin selittelyn paikka. Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että olivathan Adenauer, de Gaulle kansojensa kunnioittamia johtohahmoja myös kansanvallan näkökulmasta katsottuna. Ja Kadarin ja varsinkin Ceausescun maine tuhoutui vasta viitisentoista vuotta myöhemmin totuuden paljastuttua.

Matti Kurjensaaren teos (ja ”Uudet päätelmät”) kertoo matkasta suomettumiseen, mutta hän jättää suuret varaukset. Kurjensaari pitää tiukasti kiinni henkisestä liikkumatilastaan ja arvioi varsin realistiselta pohjalta Neuvostoliittoa. Hän symboloi ajattelua, jonka avulla Suomi selvisi kylmästä sodasta: tarvittiin sopeutumista ja kykyä vetää raja kohtuuttomia vaatimuksia kohdattaessa.

torstai 9. helmikuuta 2017

Muunneltua totuutta vai ovelaa taktikointia?

Media on täynnä arvailuja Donald Trumpin todellisista tarkoitusperistä. Ensimmäinen reaktio monilla on ollut kauhistuminen. Tällaista ei yksinkertaisesti ole koettu. Ymmärrän näitä ihmisiä. He ovat olettaneet, että väitetystä politiikan likaisuudesta huolimatta presidenttiä kohtaan voidaan tuntea jonkinmoista kunnioitusta. Lopputulos on ollut toisenlainen, sillä Trumpin toiminta on ollut käsittämätöntä, suorastaan järjetöntä touhua. Kannattajien mielestä presidentti saa taas puhua ja tehdä mitä tahansa, kunhan toimii heidän hyväkseen.

Ne, jotka ovat lukeneet Trumpin kirjan ”The Art of the Deal” panostavat kahteen teoriaan. Ensinnäkin ihmiset haluavat kuulemma kuulla ”totuudellista liioittelua” (joka on Trumpin mielestä ”liioittelun viaton muoto”). Toisen teorian mukaan Trump uskoo ”suuren valheen teoriaan”. Ihmiset epäilevät pieniä valheita, mutta suuria valheita uskotaan, koska niitä ei voida hahmottaa: ne menevät niin sanotusti yli hilseen. Näitä Trumpin muka sisimmän paljastuksia levitetään nyt periaatteella, keksinpäs, mikä tässä on takana! On ihmisiä, jotka selittävät Trumpin lupaukset ja teot juuri edellä esitetyistä näkökulmista. Tähän joukkoon kuuluu lähes varauksetta Timo Soini, joka lienee Suomen tunnetuin trumpilainen.

Jostakin syystä em. teoriat eivät tehoa tämän kirjoittajaan, ei sen takia, etteikö Trumpilla olisi taipumusta moiseen taktikointiin, vaan sen takia, että selitys on aivan liian yksioikoinen. Monet konservatiivit haluavat uskoa näihin selityksiin, koska ne selittävät miehen ominaislaatua ideologisista lähtökohdista. Koska Trump sortuu jättimäisiin ylilyönteihin, täytyy hänen käytöstään selittää jotenkin älyllisesti teorioiden kautta.

Viekö Trump siis mediaa kuin ”pässiä narusta”? En suostu purematta nielemään tällaisia arvailuja. Trumpin luonteenlaadulle on tosiasiassa ominaista periksiantamattomuus, herkkähipiäisyys, huumorintajuttomuus (tosikkomaisuus) ja epätoden ja toden sekoittaminen.

HS:n Saska Saarikoski toteaa eräässä kommenttipuheenvuorossaan, että Trumpilla ei ole mitään syytä muuttaa (liioittelijan) tapojaan - ”eikä hän varmaan osaisikaan”. Tuo viime mainittu lausahdus kertoo totuuden Trumpista. Läheskään kaikki ei ole taktisesti suunniteltua, vaan hän ei yksinkertaisesti pysty poikkeamaan itsepintaisista päähänpinttymistään. Niinpä kerta toisensa jälkeen joudumme toteamaan, kuinka Trump taistelee viimeiseen saakka epätotuuksiensa puolesta.

Trump on luonut itselleen mallikäyttäytymisen, johon hän on lainannut osia Itä-Euroopan autoritäärisiltä johtajilta, osia liikemiesuransa varrelta ja osia pakkomielteistään.

Hän tuottaa itse twitter-viesteillään tai puheillaan perättömiä uutisia (esim. että kaikki kielteiset uutiset hänestä ovat valeuutisia tai että terroriteot ovat niin yleisiä kaikkialla Euroopassa, ettei epärehellinen media enää edes uutisoi niistä). Valkoisen talon lehdistöpäällikkö Sean Spicer sanoi vastikään, että uutisoimattomista terrori-iskuista toimitetaan lista. Tämä tosin muutettiin trumpilaiseen tyyliin muotoon, että tulee lista terrorioteoista, joista on raportoitu ”liian vähän”. Seuraus: julkaistiin sekava lista, johon sisältyivät mm. kaikki laajasti uutisoidut terroriteot. En voi ymmärtää tätä muutoin, kuin että lista on julkaistu Trumpin kaiken uskovaa kannattajakuntaa varten.

Joseph McCarthy käytti 1950-luvulla samantyyppistä metodia pelotellessaan amerikkalaisia perusteettomasti kommunistiuhalla. McCarthy ei koskaan julkaissut kommunistilistaansa, jota mitä ilmeisemmin ei edes ollut.

Taistelussa Isisiä vastaan on jo tapahtunut käänne parempaan suuntaan. Trumpilla on kiire luoda uhkakuvia, muutoin hän menettää yhden tärkeimmistä pelotteluagendoistaan.

Näyttää siltä, että Trump projisoi omat totuuden vastaiset puheensa kansainväliseen mediaan. Näin lehdistöstä tulee totuuden muuntelija hänen itsensä sijasta. Ei taida olla ihan ensimmäinen kerta historiassa, kun tehdään tällainen ”kääntö”. Tällä tavoin leimataan suuri osa kansainvälisestä lehdistöstä perusteettomasti Trumpin vastaisen propagandan tuottajaksi.

On täysin turhauttavaa todistella Trumpin väitteitä vääriksi, koska niiden paljoudella on vain tarkoitus turruttaa ihmiset. On huvittavaa seurata, kuinka kansainvälinen media kerta toisensa jälkeen ”oikaisee” juttuja, joiden ei alunperinkään pitänyt sisältää faktaa. Olemme siirtyneet maailmaan, johon eräät pinttyneet konservatiivit kuten Timo Soini suhtautuvat kyynisesti: ”tämä on vain Trumpin taktiikkaa”.

Presidentti on rakentanut pelon ilmapiirin, jossa liioitellulla terroriuhalla pelotellaan, ei suinkaan poliittisia vastustajia, vaan kannattajia. Terroritekoja toki sattuu jatkossakin, mutta ne eivät ole missään suhteessa Trumpin niistä maalaamaan ylimitoitettuun kuvaan, jolla vaalikarja pidetään kurissa ja nuhteessa.

Pahinta tässä on, että massiiviset kannattajajoukot uskovat kaikkeen tähän soopaan ilman, että oikaisut pystyvät vaikuttamaan heihin millään tavalla. Kysymys on massiivisesta itsepetoksesta.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Vasemmistoliberalismi vs. konservatismi/oikeistoliberalismi

Sekä Suomessa että maailmalla vallitsee arvojen sekamelska, josta on vaikeaa erottaa punaista lankaa. Sama koskee tietysti poliittisia/ideologisia suuntauksia. Yritän seuraavassa valaista asiaa liberalismin näkökulmasta ulottaen tarkastelun kauas vasemmalla ja kauas oikealle. Tämä saattaisi mahdollistaa jonkinasteisen kokonaiskuvan muodostamisen muutoin vaikeasti ymmärrettävästä arvo/ideologiahäkkyrästä.

Lähtökohta on siis se, että vasemmistoliberalismin muodostama edistyksellinen (konservatiivien mukaan elitistinen) maailmankatsomus täydennettynä puhtaalla vasemmistolaisella ulottuvuudella tarjoaa toisen puoliskon tarkastelutavasta. Toisen tarjoaa oikeistoliberalismi täydennettynä oikeistokonservatiivisella (käytän jatkossa myös nimeä uuskonservatismi) arvomaailmalla. Tämän katsannon reunojen ulkopuolelle jää oikeistoautoritäärisyys. Minkä tahansa anarkismin suljen tarkastelun ulkopuolelle sen vähäisen merkityksen vuoksi.

Tässä arvojakaumaa on siis tarkasteltu leveällä pensselillä. Muussa tapauksessa on vaikeaa luoda kokonaiskuvaa, koska aatteiden ja arvojen reunat ovat pehmeitä ja siirtymiset eri fraktioiden sisällä (ei siis välillä) ovat tavanomaisia.

Vaihtelen seuraavassa näkökulmaa Suomen ja Yhdysvaltain välillä. Taustalähteinä olen käyttänyt useita konservatiiveja ja liberaaleja lähellä olevia lähteitä. Mielipiteistä vastaa kuitenkin kirjoittaja.

Oikeistokonservatismi syyttää vasemmistoliberalismia hegemonisesta asenteesta, jonkinasteisesta mielipideherruudesta, joka määrittää ”oikean” lukemattomissa asioissa. Näen asian niin, että vaikka autoritäärinen oikeisto on edennyt viimeaikoina, varsinaisen vasemmiston kanssa kilpailevan vaihtoehdon tarjoaa oikeistoliberalismi/arvokonservatismi. Varsinkin Yhdysvalloissa oikeistoliberalismi yrittää tunkeutua vasemmistoliberalismin tontille omalla liberalismimäärittelyllään. Vastakkainasettelu on valmis.

Väitteen mukaan vasemmistoliberalismi on luonut hegemonian, jonka mukaan ei-vasemmistolainen poliittinen kantaaottava puhe on vihapuhetta.

Oikeistoliberalismi on saanut Donald Trumpista puhtia arvojen kumouspyrkimykselleen ja tavoitteelleen syrjäyttää vasemmistoliberalismi, jonka se on nähnyt uhkana amerikkalaisille arvoille. Oikealla on käsitys, että arvokonservatismi ei ole pystynyt pistämään kampoihin aatteellisessa taistelussa varsinkin, kun valtamediassa vasemmistoliberaaleilla on vahva ote. Miten Trumpin protektionismi on sovitettavissa yhteen oikeistoliberalismin kanssa? Välitön vastaus voisi olla: ei mitenkään. Mutta tässä onkin oleellista, että trumpilainen Yhdysvallat sulkeutuu ratkomaan ongelmiaan liittovaltion rajojen sisäpuolella. Ja siellä liberaali/konservatiivimääritykset voidaan luoda ikiomin säännöin.

::::::::::::::::::::::::::

Perinteistä käsitystä oikeistoliberaalista edustaa Aleksander Stubb, joka on eurooppalainen, vapaamielinen maailmankansalainen. Arvokonservatiivit Suomessa torjuvat jyrkästi Stubbin arvoperinnön. Samaan aikaan he sanoutuvat irti MV-lehden änkyrärasismista ja -oikeistolaisuudesta. Näin he raivaavat tilaa liberaalimmalle keskitien arvokonservatismin tulkinnalle.

Edellä viittaan konservatiiviseen verkkolehti ”Oikeaan mediaan”, joka yrittää avata uuden väylän konservatiiviselle ”totuudelle”. Oleellista tässä lanseerauksessa näyttää olevan ”faktalähtöisyys” siten, että tosiasioita lähestytään ”konservatiivisesta suunnasta”. Nähtävissä on kahden totuustulkinnan välinen taistelu, kun perinteinen media – konservatiivien väitteen mukaan - näkee asiat yltiöliberaalista näkökulmasta. Näkökulmien eroissa kysymys voi olla aivan finesseistä. Eri asia on lähteekö uusi verkkojulkaisu lentoon. Haasteita piisaa.

Mikä on väittelyn ytimessä? Sanoisin, että se on hegemonistinen ote, jonka konservatiivien väittämän mukaan, vasemmistoliberaalit ovat saavuttaneet. Väitteen mukaan Yle, Helsingin sanomat ja muu valtamedia ruokkivat yleistä mielipidettä, että monikulttuurisuus, sukupuolineutraali avioliitto, EU-myönteisyys ym. edustavat valtavirtaa. Vastaavasti – konservatiivien väitteen mukaan – valtamedia katsoo heikosti koulutettujen ja ikääntyneiden edustavan modernismin vastustamista.

Perusväittämä on asenteellinen ja kaavamainen, sillä ”valtamedian” antama kuva on kyllä monipuolisempi, kuin mitä konservatiivit väittävät. Suomessa on esimerkiksi uutisoinnissa keskimäärin kohtuullisen korkea taso, vaikka itsekin olen arvostellut median elitistisyyttä (tosin eri lähtökohdista kuin populismiin taipuvat uuskonservatiivit). Hesarin tuore tutkimus koskien suomalaisten instituutioiden luotettavuutta osoittaa, että kansalaisten luottamus mediaan on korkealla tasolla. Uuskonservatiivisilla kyseenalaistajilla on kova ja osin turhauttavakin työ haastaessaan vakiintuneen median uskottavuuden.

Uuskonservatiivit pyrkivät luomaan kuvan, jonka mukaan yhteiskunnan hiljaiset muodostavat lopulta enemmistön, vaikka valtamediassa luodaan toisenlainen kuva.

::::::::::::::::::::::::::::

Seuraavassa käytän kommentointini pohjana kolumnisti Dennis Pragerin äkkivääriä kannanottoja kirjoituksessa ”America´s Second Civil War”, joka avaa ikkunan konservatiivien/oikeistoliberaalien Trump-orientoituneeseen maailmaan.

Pragerin oikeistoliberalismi on jotain aivan muuta kuin stubbilainen liberalismi. Se vaikuttaa ahdasmieliseltä samanmielisten ”vapaudelta”. Prager yrittää kaapata liberalismin käsitteen omaan käyttöönsä. Tämä kaipaa selitystä.

Yhdysvalloissa oikeistoliberalismi syyttää vasemmistoliberalismia ”kaiken” suvaitsemisesta, mutta myös vastustajien sulkemisesta keskustelun ulkopuolelle ”suvaitsemattomalla” (!) suhtautumisella konservatiiveihin! Väitteen mukaan vasemmistoliberalismi näkee Yhdysvallat negatiivissävyisesti rasistisena, muukalaisvihamielisenä, kolonialistisena, mammonaa palvovana, uskonnollisena jne. maana. Yhdysvalloissa vasemmistoliberaalit ovat väitteen mukaan ottaneet vallan kouluissa ja yleensä nuorison keskuudessa.

USA:ssa tähän liberaalivasemmiston ryhmään kuuluvat itä- ja länsirannikon liberaalit vasemmistolaiset, sandersilaiset ja osa Hillary Clintonin kannattajista. Suomessa tähän ryhmään kuuluvat – laaja-alaisesti katsottuna - punavihreät ja jopa kokoomuksen ja keskustan liberaalifraktiot.

Mitä nämä ”oikeistoliberaalit” USA:ssa tarkalleen ottaen tavoittelevat? Silmiinpistävää on eri kansallisuusryhmien assimilaation hyväksyminen. Mitä tällä tarkoitetaan? Ilmeisesti vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana tapahtunutta sulautumista amerikkalaiseen yhteiskuntaan pidetään luonnollisena asiana (muuta mahdollisuutta ei oikeastaan ole, sillä käytännössä kaikkien amerikkalaisten esi-isät ovat tulleet Yhdysvaltoihin muualta). Oikeistoliberaalit kannattavat assimilaatiota, jossa eri etniset ryhmät ovat yhtä kantaväestön kanssa. Tämä sisältää rankan ehdon: etniset ryhmät hyväksytään, jos ne hyväksyvät valtavirtaväestön arvot ja elämäntavat. Vanha sulautumisassimilaatio siis hyväksytään, mutta nykyaikana asetetaan ”oikeille amerikkalaisille arvoille” tiukat ehdot: hyväksyttyä on antivasemmistolaisuus, pro-amerikkalaisuus, juutalaiskristilliset arvot. On hyväksyttävä myös periaate, jossa läntinen sivilisaatio on keskiössä ihmiskunnan historiassa.

Oleellista edellä esitetyssä on, että erillistä rodullista identiteettiä ei voida korostaa, koska sehän on sulautumisen vastaisuutta. Siispä se on oikeistoliberaalien mukaan rasismia! Vasemmistoliberaalien mukaan taas eri etnisten ryhmien rauhanomainen rinnakkaineläminen on tavoiteltava tila omine uskonnollisine ja kulttuurisine tapoineen.

Edellä esitetty herättää paljon avoimia kysymyksiä.

Ensinnäkin oikeistoliberalismissa luodaan yhtenäinen kuva kansasta, vaikka se ei käytännössä toteudu (vrt. esim. Obaman aikaiset tapahtumat). Liberalismin perusajatuksen vastaisesti oikeistoliberalismissa pakotetaan hyväksymään yhteiset arvot, eikä hyväksytä laajaa arvoskaalaa ja laajaa uskonollista diversiteettiä.

Pragerin kaltaisten jyrkkyys hämmentää: ”There will be unity only when the left vanquishes the right or the right vanquishes the left”. Menneen suuruuden kuviteltu palauttaminen ja monien tässä ajassa ilmenevien asioiden sekoittaminen todistamattomiin historiallisiin yhteyksiin eivät selkeytä maailmankuvaa, vaan päinvastoin sotkevat sitä entisestään.

:::::::::::::::::::::

Median roolin muuttuminen (josta verkkolehdet ovat vasta alkua) on johtamassa faktan ymmärtämisessä ja käsittelyssä aivan uusiin ilmenemismuotoihin. Kansansivistystyöllä on merkittävä haaste ”totuuden” erittelijänä. Objektiivisen totuuden tavoittelu saattaa jatkossa peittyä toden ja valheen (ja viihteen) sekoitukseen (vrt. valeuutiset, vaihtoehtoinen totuus).

Moniarvoisella medialle on tärkeä tehtävä säilyttää ja kehittää omaa faktojen käsittelyn malliaan, niin että populistisille uusille medioille säilyy vahva haastaja.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Mitä konservatiiviliikkeestä on jäljellä?

Movement Conservatism on Yhdysvaltain republikaanipuolueen sisällä kymmenien vuosien ajan vaikuttanut voima. Sen alkujuuret ulottuvat 1930-luvun puoleenväliin ja liberaalien New Dealin vastaiseen reaktioon. Alkuvuosikymmeninä sen vaikuttavina osina olivat libertaarit, traditionalistit ja antikommunistit. Seitsemänkymmentäluvulta lähtien siihen on voitu lisätä uuskonservatiivit ja uskonnollinen oikeisto. Movement Conservatism -nimi on ollut aktiivisessa käytössä ehkä 50-60 vuotta. Konservatiiviliikkeen huomionarvoisin piirre on ollut ”suuren hallituksen” vastaisuus. On katsottu, että iso hallinto tuhoaa yksilön aloitteellisuuden. Skandinaavisesti tarkasteltuna väite tuntuu vähintäänkin liioitellulta, mutta amerikkalaisittain – oikeiston näkökulmasta - relevantilta.

Olen kuvannut konservatiiviliikettä oheisella ”kartalla” pyrkien ottamaan sen ulottuvuudet mahdollisimman hyvin huomioon.

MOVEMENT CONSERVATISM -KARTTA. Näpäytä kuvaa

Yhdysvaltain republikaanipresidenteistä Dwight D. Eisenhower oli selkeästi ”New Deal -presidentti”. Hän ei asettanut kyseenalaiseksi esimerkiksi rikkaiden korkeaa verotusta. Myös Richard Nixonin kaudella – monista ristiriitaisuuksista huolimatta – ei ajauduttu yhteiskuntapolitiikan ydinkysymyksissä syviin ristiriitoihin demokraattien kanssa.

Ensimmäinen konservatiiviliikkeen presidentti oli Ronald Reagan. Tultaessa 2000-luvulle Movement Conservatism oli ottannut ”lopullisesti” vallan republikaanisen puolueen sisällä. George Bush nuorempi pyrki toteuttamaan konservatiiviliikkeen periaatteita ohjelmallisesti. Yritys ei onnistunut kuin osittain, kun finanssikriisi turmeli Bushin maineen ja pyrinnöt. Viimeisin ja radikaalein vaihe Movement Conservatismin sisälle ilmaantui Barack Obaman kaudella, kun radikaalioikeistolainen teekutsuliike otti koko puolueen otteeseensa aiheuttaen jyrkän ristiriidan pääpuolueiden välillä ja osittain myös republikaanipuolueen sisällä. Näin yhdeksänkymmentäluvulta lähtien kärjistynyt pääpuolueiden välinen välirikkoasetelma saavutti ääripisteensä finanssikriisin jälkimainingeissa.

Käytännössä koko yhteiskunnallinen ilmapiiri on Movement Conservatismin aikana oikeistolaistunut.

En käy konservatiiviliikkeen monitahoista historiaa läpi tällä kertaa tarkemmin, vaan keskityn erittelemään Donald Trumpin suhdetta liikkeeseen. Jotta Trumpin toimille saataisiin taustaa, on selvää, että Trumpin ilmeistä irtiottoa Movement Conservatismista täytyy eritellä.

Trump on aloittanut uuden kauden puolueiden välisessä historiassa, sillä hän ei ole puolueuskollinen soturi, vaan on hakenut etäisyyttä molempiin pääpuolueisiin. Hänen filosofiaansa kuvaa inho Washingtonia (= poliittinen establishmentti) kohtaan, josta on tullut puoluemädännäisyyden symboli. Totta on, että korruptio, kongressin miljonäärit ja elitistinen ote kansakunnan johdossa ovat herättäneet laajasti arvostelua amerikkalaisten keskuudessa. Trump käytti kampanjassaan tehokkaasti hyväkseen kansalaisten politiikan ja eliitin vastaisuutta. Oli kuitenkin kohtalainen yllätys, että patoutunut puoluevastaisuus työntyi Trumpin välityksellä näin selvästi läpi koko poliittisen kentän.

Minulle ei ole selvinnyt vielä, mikä rooli republikaanipuolueen establishmentilla on Trumpin hallinnossa. Epäilemättä hänen avustajakuntansa ja ministerinsä ovat republikaaneja, mutta samalla heillä on erityinen rooli ja republikaanien varsinainen johto on hieman sivussa Trumpin valtavirtapolitiikasta. Trump tarvitsee republikaaneja, vaikka yrittääkin hallita heistä riippumatta. Ehkä voitaisiin sanoa, että Trumpin ja republikaanien ohjelmilla on sukulaisuussuhde.

Trumpin hallinto on eriskummallinen sekoitus vanhaa rakennetta ja uutta autoritääristä presidenttikeskeistä hallintoa vähän Itä-Euroopan valtioiden tapaan. Trump on ajautunut noudattamallaan politiikalla ristiriitaan oikeusjärjestelmän, kongressin, ulkovaltojen ja monien eri järjestöjen kanssa, koska hänen hallintonsa yrittää saada legitimiteetin murskaamalla vastustuksen ja saattamalla vastustajat tapahtuneen tosiasian eteen.

Kongressissa 1990-luvulta asti - demokraattien vallassaoloaikana - toteutettu republikaanien poltetun maan taktiikka on vaihtunut Trumpin nyt aloittaessa demokraattien systemaattiseen vastarintaan republikaanien ehdotuksia ja aloitteita vastaan - asiasta riippumatta. Demokratia on näyttänyt heikolta ja avannut tien Trumpin kaltaisen autoritäärisen persoonan läpimurrolle, joka pyrkii vetoamaan suoraan kansaan ohi poliitikkojen.

Piirtämässäni kuviossa en tarkastele Movement Conservatismia (republikaaneja) puoluelähtöisesti, vaan enemmänkin filosofisena ja ideologisena tausta-aatteena. Tähän kehikkoon yritän sovittaa Trumpin sekavan ideologisen ja pragmaattisen toimintatavan. Trump on säilyttänyt kielteisen suhtautumisen isoon hallintoon vähintäänkin Reaganiin verrattavalla tavalla (”hallitus ei ole ratkaisu ongelmiin, vaan se on itse ongelma”). Miten tämä käytännössä ilmenee, on täysin auki, sillä Trump ei ole ainakaan toistaiseksi nimityksissään osoittanut karsintahaluja.

Pohjimmiltaan Trump on kuitenkin välinpitämätön Movement Conservatismia kohtaan. Miksi? Koska konservatiiviliike muodostaa – yhdessä demokraattien kanssa - vieroksutun poliittisen eliitin. Movement Conservatismin valta perustuu pieneen eliittiin ja pienenevään valkoiseen keskiluokkaan. Trump hakee kannatuksensa laajemmasta väestöpohjasta, johon kuuluu mm. työväestöä ja muita ”päähänpotkittuja” ryhmiä. Kansalaiset eivät halua myöskään palata bushilaiseen epäonnistuneeseen uusliberalismi-konservatismisekasoppaan.

Trumpin talouspoliitikka on sekava yhdistelmä erilaisia aineksia. Hän näyttää uskovan valumateoriaan, jonka mukaan rikkaille ohjatut veronalennukset valuvat kaikkien kansalaisten hyväksi. Miljardööreillä on vankka edustus hänen hallinnossaan. Konservatiivien tapaan hän kuitenkin haluaa vähentää byrokratiaa, lisätä armeijan rahoitusta, leikata verotusta radikaalisti, parantaa infraa sekä tukea yrityksiä. Asian kääntöpuoli, eli miten menojen lisäykset ja tulojen vähennykset rahoitetaan, vaikuttaa olevan reaganilaisella pohjalla: veronalennusten oletetaan rahoittavan itse itsensä talouden kasvavan dynamiikan kautta. Reaganin aikana saldo jäi miinusmerkkiseksi, koska noudatettu politiikka rahoitettiin lisävelanotolla. Trump ei ole pystynyt vakuuttamaan, että kehitys olisi toisenlainen tällä kertaa.

Koen myös, että Trumpin suhde uskonnolliseen oikeistoon on ambivalentti. Trumpille sillä on lähinnä välinearvo: sitä on pakko suosia, koska ihmiset ovat keskimäärin niin uskonnollisia.

Kaiken ydin trumpilaisessa politiikassa on uhkakuvien lietsonta, jolla äänestäjät pidetään hallinnassa. Kukapa ei haluaisi tuntea oloaan turvalliseksi. On paljon ihmisiä, jotka tuntevat henkilökohtaisen turvallisuuden vähentyneen (työpaikkojen huononeminen, elämänpiirin rapautuminen, tulevaisuudenuskon heikkeneminen……), mutta he projisoivat henkilökohtaiset turvattomuuspelkonsa etnisten ryhmien mahdolliseen terroriin. Tämä on todellinen tupla-ase Trumpin käsissä.

Donald Trump vierastaa eurooppalaista yhteiskuntamallia monista eri syistä. Se edustaa sosialismia (hyvinvointiyhteiskunta), taloudellista ja poliittista jähmettyneisyyttä, dynaamisuuden kaikkinaista puutetta ja siivellä eläjän elkeitä (armeijamenoista tinkiminen Nato-yhteistyössä). Mutta….. liittolaiset ovat olleet tärkeitä republikaanien establishmentille ja Trumpinkin kanta lieventynee liittolaiskysymyksessä.

::::::::::::::::::::

Movement Conservatism lähestyy eläkeikää – siitä ei taida olla enää dynaamiseksi voimaksi. Voidaan jopa kysyä onko konservatiiviliike Trumpin katsannossa pelkkä illuusio. Onko republikaaninen puolue eri ”lafkoineen” siis vain painostusryhmä muiden joukossa? Ja mitä tulee teekutsuliikkeeseen, joka on vähemmistö republikaanien sisällä, on se kokonaisuus huomioiden vain pienehkö fraktio.

Edellä esitetystä on tullut niin paljon poikkeavuutta ”Movement Conservatism” -karttaani, että voidaan jopa kysyä onko konservatiiviliike sellaisena kuin se on opittu tuntemaan 60 vuoden aikana kuollut? Jotkut ovat aivan aidosti tätä mieltä. Kaikkiaan Movement Conservatism (kts. kuva) edusti sellaista politiikkaulottuvuuksien yhdistelmää, että sen kannatus oli kummastuttavaa ja ristiriitaista: se ei ajanut missään tapauksessa niiden asiaa, jotka olivat joutuneet antamaan periksi tulotasossa, vaan yritti pitää otteen heistä suosimalla konservatiivisia uskonnollisia ja moraalisia arvoja, joita tiesi vanhoillisten kannattavan tulotasosta riippumatta. Movement Conservatism suorastaan ajoi tuloerojen kasvattamista. Oliko kysymys kannattajakunnan huijauksesta vanhoillisten arvojen siivellä? Kun paljastui, että keisarilla ei ollut vaatteita, ihmiset suuttuivat ja ryntäsivät messiaansa (Trump) tykö…..

:::::::::::::::::::::::::

Mitä ihmiset hakivat tukiessaan Trumpia? He eivät halunneet Movement Conservatismin standardeja, vaan jotain, joka pelastaisi heidät kokemastaan ahdingosta.

He eivät halua korostetusti pientä hallitusta, vaan hallituksen räätälöityä apua juuri heille. Keskiluokkaisilta kannattajilta on kadonnut turvallisuudentunne. He kokevat, että amerikkalainen unelma ei ole toteutunut heidän kohdallaan, ja elämä on ollut tavallaan hukkaan heitettyä. Se yhteiskunta, jossa ihmiset ovat eläneet sodan jälkeen ja joka on tuonut amerikkalaisille parhaat hetket, on kadonnut ja uusi ei ole tuonut tilalle kuin heikentyneitä työpaikkoja.

Vapauskaan ei ole itsestään selvästi merkityksellinen asia, jos sillä ei ole ihmisiä hyödyttävää vaikutusta. Tätä kautta on selitettävissä myös Bernie Sandersin vasemmistolaisen ohjelman saama suosio presidentinvaalikampanjassa – tarvitaan elinolosuhteiden parantamista.

Tähän umpikujaan tuli tarjoamaan pelastussanomaa Trump, ilman että ainakaan minä voisin olla vakuuttunut hänen tarjoamansa avun relevanttiudesta. Ihmiset tarttuivat Trumpiin kuin hukkuva oljenkorteen.

Asialla on myös toinen puoli: Trump on tehnyt parhaansa tyrkyttääkseen ihmisille viestiä, kuinka huonosti heillä menee ja päästäkseen korostamaan omaa ”pelastajan” rooliaan. Tosiasiassa työttömyys on ainoastaan 4,7 prosenttia ja perheiden keskimääräinen tulotaso nousi vuodesta 2014 vuoteen 2015 peräti 5,2 prosentilla.

Fakta on, että ongelmat ovat Yhdysvalloissa hyvin samantyyppisiä kuin Suomessa ja muualla Länsi-Euroopassa (keskiluokan kokemat paineet, ym.). Yhdysvalloissa ongelmat on kohdattu kuitenkin paljaammin kuin muualla läntisessä maailmassa, koska ei ole ollut laajaa sosiaaliturvaa pehmentämässä vaikutusta. USA poikkeaa muista myös reagointitavassa: se pyrkii Trumpin johdolla harjoittamaan protektionismia otaksuen sen suojelevan oman maan kansalaisten työpaikkoja. Muualla vannotaan kaupan vapauden nimiin. Yhdysvallat luottaa suurten kotimarkkinoiden kykyyn imeä kysyntä. Venäjällä on meneillään vähän samanlainen ”kotimarkkinaistaminen”, tosin pakon edessä johtuen kauppapakotteista.

Trump tuntuu huijaavan jo kerran Movement Conservatismin pettämää keskiluokkaa. Jälleen luodaan katteettomia odotuksia paremmasta, mutta keinot ovat toivottoman vanhanaikaisia.

Voisivatko presidentin äkkijyrkät päätökset ja autoritäärinen ote johtaa lopulta presidentin valtaoikeuksien supistamiseen? Vai voisiko Movement Conservatism vielä tarjota vaihtoehdon oikeistolle?

perjantai 3. helmikuuta 2017

Ruostevyöhyke ruostuu

Paul Krugman kirjoittaa kolumnissaan 27.1.2017 ”Ruostevyöhyke ruosteisemmaksi” (Making the Rust Belt Rustier), kuinka Donald Trumpin yritys palauttaa ruostevyöhykkeen työpaikat tulee suurelta osin epäonnistumaan sillä politiikalla, mitä hän on ilmoittanut noudattavansa.

Krugman ihmettelee Trumpin intoa kääntää taaksepäin Yhdysvaltain 80 vuotta jatkunutta sitoutumista laajentaa maailmankauppaa. Hän on uhannut nostaa 20 prosentilla Meksikosta tuotavien tavaroiden tullia samoin kuin vetäytyä NAFTAsta (Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus), jolla hän rikkoo kauppasopimuksia.

Miksi Trump tekee kaiken tämän? Krugman vastaa: Trump näkee ulkomaankaupan valtataisteluna, jossa joku voittaa toisen kustannuksella. Todennäköisesti seurauksena ei ole teollisuustuotannon alenemisen hidastuminen vaan kiihtyminen.

Trumpin politiikka seurailee Ronald Reaganin toimenpiteitä. Mitä tapahtui 1980-luvulla? Reaganin aikana budjettivaje syveni sotilasmenojen kasvun ja veroleikkausten seurauksena. Tämä nosti korkoja ja vahvisti dollaria, mikä taas teki teollisuustuotannon kilpailukyvyttömämmäksi. Kauppataseen vaje kasvoi, samoin työttömyys. Juuri Reaganin aikana alettiin puhua ruostevyöhykkeestä, jolla tarkoitettiin teollisuustyöpaikkojen katoa Yhdysvaltojen koillisosissa.

Kannattaa myös muistaa, että teollisuustyöpaikkojen alasajo Reaganin aikakaudella osui vahvan protektionismin aikaan. Erityisesti taisteltiin japanilaisten autojen maahantuontia vastaan, joka Krugmanin mukaan maksoi amerikkalaisille kuluttajille 30 miljardia dollaria.

Toistuuko historia? Nobelistin mukaan budjettialijäämä tulee räjähtämään suurituloisille suunnattujen veronalennusten takia. Suurituloiset eivät ole kokemuksen mukaan panneet kulutukseen kasvavia nettotulojaan. Seurauksena on kansantalouden velkaantuminen, jonka odotus on jo nostanut korkoja ja dollarin arvoa. Seurataanko tältäkin osin Reaganin jälkiä, jonka aikana liittovaltion velka kasvoi 260 prosenttia?

Näyttää siltä, että Trumpin protektionismi on paljon tiukempaa kuin Reaganilla, joka vältti olemassa olevien sopimusten rikkomista. Trumpin politiikka voi auttaa joitakin teollisuusaloja, mutta vahingoittaa toisia.

Pelkkä Made in America kuvaa yksinkertaistettua todellisuutta. Tuotteiden osavalmistus (välituotteet) on levinnyt hyvin moniin maihin. On erittäin vaikeaa arvioida, mikä maa voittaa ja mikä taasen häviää. Todennäköisesti tässäkin käy niin, että jotkut Yhdysvaltain teollisuudenalat hyötyvät, mutta toiset kärsivät.

Trump on luonut valtavat odotukset tavallisen amerikkalaisen elinolojen paranemisesta protektionismin suojissa. Mutta onko tässä tapahtumassa iso erehdys? Tässä niin kuin muissakin asioissa on kysymys Trumpin esiin manaamista uhkista (joko toteutuneista tai vielä edessä olevista), joilla hän yrittää vakuuttaa hyväuskoiset äänestäjänsä. Hesarin haastattelussa (29.1.2017) EK:n Saila Turtiainen sanoo mielestäni osuvasti: ”Trump on ehkä ratkaisemassa ongelmia, joita ei ole”.

Yhteenvetona Krugman ennakoi Trump-sokkia teollisuuteen. Suurimpina häviäjinä tulevat olemaan valkoiset työväenluokan äänestäjät, jotka olivat ”kyllin typeriä” uskoessaan Trumpin olevan heidän puolellaan.

Tyly tuomio Krugmanilta. Jäämme odottamaan, miten käy.

PS

Olemme siirtyneet itsekkyyden aikaan. Tästä ilmaisusta voi tulla koko aikakauden tunnus. Unkarin ja Puolan EU-demokratiaperiaatteiden vastainen ajattelu samaan aikaan, kun pyritään ulosmittaamaan kaikki mahdolliset EU-tuet, Itä-Euroopan pakolaisvastaiset toimenpiteet, populistiset ja nationalistiset liikkeet Länsi-Euroopassa, USA:n protektionismi jne. ovat kaikki viitoittamassa tietä pahaenteiseen tuntemattomaan.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Joseph McCarthy ja Donald Trump

Olen muutamaan otteeseen kirjoittanut amerikkalaisesta poliitikosta Joseph McCarthystä tai pikemminkin ilmiöstä nimeltä mccarthyismi. Minusta hänen läpimurrossaan 1950-luvulla oli samanlaisia piirteitä kuin nyt on Donald Trumpin pääsyssä valtaan. Käytän tässä kirjoituksessa pohjana kirjoitustani ”Mccarthyismi ja tämän päivän vihapuheet” (1.5.2013).

Joseph McCarthy oli ammatiltaan lakimies. Hänellä oli ilmeisen ylikehittynyt kunnianhimo, joka ajoi häntä eteenpäin urallaan. Jää vaikutelma, että hän yritti etsimällä etsiä väylää poliittiseen kuuluisuuteen. Päästyään senaattiin 1946 hän ei saanut juonen päästä kiinni ennen kuin keksi kommunismin vastaisuuden aseekseen vuosikymmenen vaihteessa.

Lähtölaukauksena oli puhe, jonka tämä wisconsinilainen senaattori piti kotiosavaltiossaan vuonna 1950, ja jossa hän sanoi ulkoministeriössä olevan 205 nimeltä tiedettyä kommunistia (jota hän ei pystynyt koskaan todistamaan). Tämä räjäytti julkisuusmyllyn, joka kantoi hänen populismiaan useita vuosia eteenpäin. Hänestä tuli todellinen julkkis. McCarthyn väitteet upposivat otolliseen maaperään. Ydinpommin salat, Korean sota ja Hollywoodin liberaalit ohjaajat ja näyttelijät olivat omiaan herättämään vainoharhaista suhtautumista kommunisteihin.

Myös Donald Trumpia eteenpäin vievänä voimana on ylikehittynyt kunnianhimo. McCarthyn tapaan hän näkee vihollisia sielläkin, missä heitä ei ole. Trump sekä rakentaa muuria että särkee niitä ympäriltään.

Donald Trumpin ”kommunistit” ovat terroristeja. Aivan kuten McCarthyn aikana oli olemassa kommunisteja, jotka tekivät myyräntyötä amerikkalaisessa yhteiskunnassa, on terrorismi todellinen ilmiö tämän päivän maailmassa. Kysymys on molempien herrojen osalta massiivisesti ylimitoitetusta toimenpidekirjosta, jolta puuttuu reaalinen peruste. Uhkien luominen on osa poliittista menestystä. Erona miesten välillä on lähinnä se, että globalisaation myötä tulleet ”vapaakauppauhat” eivät olleet McCarthyn asialistalla. Trump on rakentanut niistä valtavan pelonlähteen amerikkalaiselle yhteiskunnalle.

Sekä McCarthyyn että Trumpiin kohdistuu elokuva- ja viihdemaailman enemmistön jyrkkä antipatia. Viime kädessä kysymys on sanan- ja ilmaisunvapauden rajoitteista. Mccarthyismi tuhosi monen lahjakkaan taiteilijan, poliitikon ja virkamiehen uran. Monet ahdistettiin ilmiantajiksi, jotta olisivat pelastaneet oman nahkansa. Ne, jotka saivat tuomion pysyivät pannassa mccarthyismin hiipumisen jälkeenkin, joka sekin osoittaa, että vainoharhaisuus on yhtä nimettyä henkilöä syvemmällä kansakunnan sielussa. Lahjakkuuksien (tiedemiehet, eri alojen asiantuntijat) tuhlaileva torjuminen ja maahanpääsyn estäminen on sekä Trumpin että McCarthyn diskriminoivan politiikan eräs merkittävä seurausvaikutus.

Trump pyrkii mm. mediaan kohdistuvalla uhkailullaan hiljentämään perustellun arvostelun häntä itseään kohtaan. Moni pelkää McCarthyn aikojen tapaan leimatuksi tulemista ja vetäytyy pois julkisuuden valokeilasta.

Television nouseva merkitys tiedonvälityksessä toimi aluksi McCarthyn eduksi: hän sai suunnattomasti näkyvyyttä mediassa. Toimittajia ei kiinnostanut taustatietojen tarkistaminen, heitä kiinnosti McCarthyn persoona.

Miltei vastaavasti voidaan määrittää Trumpin menestysresepti. Trumpin psyykellä on keskeinen merkitys arvioitaessa hänen narsistista julkisuudenkipeyttään ja vastaavasti median kiinnostusta häneen. McCarthyn aikaiset valtakunnalliset tv-verkot ovat nyt korvautuneet kaapeli-tv:llä ja some-viestinnällä. Tv-verkkojen yli 60 vuoden takainen massiivinen yleisön tavoittelu on korvautunut yhtä massiivisella henkilökohtaisella lähestymistavalla twitter-viestien kautta.

Tänä päivänä toki faktojen tarkistus on eri tasolla kuin 60 vuotta sitten. Nyt kuitenkin polarisaatioilmiö on paljon jyrkempää kuin silloin, ja eri tahot voivat valita kanavapaljouden (radio, tv) keskeltä omaa henkilökohtaista kantaa puolustavia tietolähteitä seurattavakseen. On vaikeaa sanoa, onko objektiivisuutta tavoittelevan tiedonvälityksen levityksessä menty eteen- vai taaksepäin.

McCarthy liittyy saumattomasti FBI:n J. Edgar Hooverin kanssa joukkoon, joka kuvitteli vainoharhaisesti täin kokoisen Yhdysvaltain kommunistisen puolueen jotenkin järkyttävän maailman mahtavimman valtion tasapainoa. Sanon tämän vähättelemättä Neuvostoliiton soluttautumista liittovaltion hallintoon vakoojien avulla.

Monet suhtautuivat jo alun perin Wisconsinin senaattoriin epäilevästi, mutta he pitivät häntä hyvänä pelotteena kommunismia vastaan. Tarkoitus pyhittää keinot! Samalla tavalla Trumpilla on kannattajia, jotka eivät jaa hänen tapaansa ajatella, mutta antavat Trumpin tehdä likaisen työn ja katsovat hänen autoritäärisyyttään ja valheitaan läpi sormien.

McCarthy edusti väärin ymmärrettyä patriotismia: ensin määritettiin isänmaallisuus äärimmäisen kapea-alaisesti negaation kautta (kommunismin vastaisuus) ja sitten vedettiin raja ”vastustajiin”, joita ruvetaan sättimään ja syrjimään. Monet vastustajat olivat tavallisia liberaaleja kansalaisia. Onko tässä jotain tuttua?

Vastaavasti Trumpin isänmaallisuus on tarkasti rajattua oikeassa olemista. Vastustajat leimataan epäisänmaallisiksi ja heihin kohdistetaan some-kiusaamista. Kiihkeät kannattajat ovat kiinnostuneet vain omista taloudellista eduistaan ja ostavat melkein minkä tahansa näennäisisänmaallisen valeuutisen.

Päällimmäisenä molemmissa ilmiöissä näyttää olevan polarisoitunut vihapuhe.

Vihapuheiden kaksinaismoralistinen ja tekopyhä torjuminen ei riitä. Tarvitaan aitoa sivistystahtoa, tiedon objektiivista välittämistä ja korkeaa moraalia, jotta säästymme mccarthyismin ja trumpismin kaltaisilta prosesseilta.

Näissä ilmiöissä on jotain sellaista, jota on vaikeaa määritellä. Mikä synnyttää tällaiset ”liikkeet” tai ”epidemiat”? Takana täytyy olla omaan itseen kohdistuvasta alemmuudentunteesta, joka sitten projisoidaan ulkoiseen vaaraan. Toisen maailmansodan jälkeen seinälle maalatuksi piruksi kelpasi Neuvostoliiton yllättävän nopeasti kehittämä ydinase. Syntyi todellinen pommihysteria. Tänä päivänä on vaikea käsittää ydinasepelon käsin kosketeltavaa luonnetta, mikä vallitsi 1950-luvulla.

Ydinaseet pelottavat tänäkin päivänä, mutta niiden kanssa on opittu elämään. Uutena kauhun lähtökohtana on terrorin manaama joukkomurhaaja, joka saattaa iskeä mihin tahansa.

Suurimpana syynä pidän kuitenkin taikauskon ja vainoharhaisuuden yhdistelmää, joka ei netin kaiken kattavan tietotulvan kautta ole poistunut, vaan saanut suorastaan lisää poweria. Vastuu tiedottamisen eettisitä säännöistä on hämärtynyt tai pahimmillaan kadonnut kokonaan. Maailman muuttuminen ympärillä (joka usein heijastuu oman taloudellisen aseman heikkenemisenä erityisesti länsimaissa) projisoidaan useiksi uhkatekijöiksi, joita ovat esimerkiksi eri uskontokunnat, ideologiat, etniset ryhmät tai muunlaiset vähemmistöt. Kysymys on ”muukalaisuuden” aiheuttamasta pelosta ja pelon pelosta.