Joseph McCarthy ja Donald Trump

Olen muutamaan otteeseen kirjoittanut amerikkalaisesta poliitikosta Joseph McCarthystä tai pikemminkin ilmiöstä nimeltä mccarthyismi. Minusta hänen läpimurrossaan 1950-luvulla oli samanlaisia piirteitä kuin nyt on Donald Trumpin pääsyssä valtaan. Käytän tässä kirjoituksessa pohjana kirjoitustani ”Mccarthyismi ja tämän päivän vihapuheet” (1.5.2013).

Joseph McCarthy oli ammatiltaan lakimies. Hänellä oli ilmeisen ylikehittynyt kunnianhimo, joka ajoi häntä eteenpäin urallaan. Jää vaikutelma, että hän yritti etsimällä etsiä väylää poliittiseen kuuluisuuteen. Päästyään senaattiin 1946 hän ei saanut juonen päästä kiinni ennen kuin keksi kommunismin vastaisuuden aseekseen vuosikymmenen vaihteessa.

Lähtölaukauksena oli puhe, jonka tämä wisconsinilainen senaattori piti kotiosavaltiossaan vuonna 1950, ja jossa hän sanoi ulkoministeriössä olevan 205 nimeltä tiedettyä kommunistia (jota hän ei pystynyt koskaan todistamaan). Tämä räjäytti julkisuusmyllyn, joka kantoi hänen populismiaan useita vuosia eteenpäin. Hänestä tuli todellinen julkkis. McCarthyn väitteet upposivat otolliseen maaperään. Ydinpommin salat, Korean sota ja Hollywoodin liberaalit ohjaajat ja näyttelijät olivat omiaan herättämään vainoharhaista suhtautumista kommunisteihin.

Myös Donald Trumpia eteenpäin vievänä voimana on ylikehittynyt kunnianhimo. McCarthyn tapaan hän näkee vihollisia sielläkin, missä heitä ei ole. Trump sekä rakentaa muuria että särkee niitä ympäriltään.

Donald Trumpin ”kommunistit” ovat terroristeja. Aivan kuten McCarthyn aikana oli olemassa kommunisteja, jotka tekivät myyräntyötä amerikkalaisessa yhteiskunnassa, on terrorismi todellinen ilmiö tämän päivän maailmassa. Kysymys on molempien herrojen osalta massiivisesti ylimitoitetusta toimenpidekirjosta, jolta puuttuu reaalinen peruste. Uhkien luominen on osa poliittista menestystä. Erona miesten välillä on lähinnä se, että globalisaation myötä tulleet ”vapaakauppauhat” eivät olleet McCarthyn asialistalla. Trump on rakentanut niistä valtavan pelonlähteen amerikkalaiselle yhteiskunnalle.

Sekä McCarthyyn että Trumpiin kohdistuu elokuva- ja viihdemaailman enemmistön jyrkkä antipatia. Viime kädessä kysymys on sanan- ja ilmaisunvapauden rajoitteista. Mccarthyismi tuhosi monen lahjakkaan taiteilijan, poliitikon ja virkamiehen uran. Monet ahdistettiin ilmiantajiksi, jotta olisivat pelastaneet oman nahkansa. Ne, jotka saivat tuomion pysyivät pannassa mccarthyismin hiipumisen jälkeenkin, joka sekin osoittaa, että vainoharhaisuus on yhtä nimettyä henkilöä syvemmällä kansakunnan sielussa. Lahjakkuuksien (tiedemiehet, eri alojen asiantuntijat) tuhlaileva torjuminen ja maahanpääsyn estäminen on sekä Trumpin että McCarthyn diskriminoivan politiikan eräs merkittävä seurausvaikutus.

Trump pyrkii mm. mediaan kohdistuvalla uhkailullaan hiljentämään perustellun arvostelun häntä itseään kohtaan. Moni pelkää McCarthyn aikojen tapaan leimatuksi tulemista ja vetäytyy pois julkisuuden valokeilasta.

Television nouseva merkitys tiedonvälityksessä toimi aluksi McCarthyn eduksi: hän sai suunnattomasti näkyvyyttä mediassa. Toimittajia ei kiinnostanut taustatietojen tarkistaminen, heitä kiinnosti McCarthyn persoona.

Miltei vastaavasti voidaan määrittää Trumpin menestysresepti. Trumpin psyykellä on keskeinen merkitys arvioitaessa hänen narsistista julkisuudenkipeyttään ja vastaavasti median kiinnostusta häneen. McCarthyn aikaiset valtakunnalliset tv-verkot ovat nyt korvautuneet kaapeli-tv:llä ja some-viestinnällä. Tv-verkkojen yli 60 vuoden takainen massiivinen yleisön tavoittelu on korvautunut yhtä massiivisella henkilökohtaisella lähestymistavalla twitter-viestien kautta.

Tänä päivänä toki faktojen tarkistus on eri tasolla kuin 60 vuotta sitten. Nyt kuitenkin polarisaatioilmiö on paljon jyrkempää kuin silloin, ja eri tahot voivat valita kanavapaljouden (radio, tv) keskeltä omaa henkilökohtaista kantaa puolustavia tietolähteitä seurattavakseen. On vaikeaa sanoa, onko objektiivisuutta tavoittelevan tiedonvälityksen levityksessä menty eteen- vai taaksepäin.

McCarthy liittyy saumattomasti FBI:n J. Edgar Hooverin kanssa joukkoon, joka kuvitteli vainoharhaisesti täin kokoisen Yhdysvaltain kommunistisen puolueen jotenkin järkyttävän maailman mahtavimman valtion tasapainoa. Sanon tämän vähättelemättä Neuvostoliiton soluttautumista liittovaltion hallintoon vakoojien avulla.

Monet suhtautuivat jo alun perin Wisconsinin senaattoriin epäilevästi, mutta he pitivät häntä hyvänä pelotteena kommunismia vastaan. Tarkoitus pyhittää keinot! Samalla tavalla Trumpilla on kannattajia, jotka eivät jaa hänen tapaansa ajatella, mutta antavat Trumpin tehdä likaisen työn ja katsovat hänen autoritäärisyyttään ja valheitaan läpi sormien.

McCarthy edusti väärin ymmärrettyä patriotismia: ensin määritettiin isänmaallisuus äärimmäisen kapea-alaisesti negaation kautta (kommunismin vastaisuus) ja sitten vedettiin raja ”vastustajiin”, joita ruvetaan sättimään ja syrjimään. Monet vastustajat olivat tavallisia liberaaleja kansalaisia. Onko tässä jotain tuttua?

Vastaavasti Trumpin isänmaallisuus on tarkasti rajattua oikeassa olemista. Vastustajat leimataan epäisänmaallisiksi ja heihin kohdistetaan some-kiusaamista. Kiihkeät kannattajat ovat kiinnostuneet vain omista taloudellista eduistaan ja ostavat melkein minkä tahansa näennäisisänmaallisen valeuutisen.

Päällimmäisenä molemmissa ilmiöissä näyttää olevan polarisoitunut vihapuhe.

Vihapuheiden kaksinaismoralistinen ja tekopyhä torjuminen ei riitä. Tarvitaan aitoa sivistystahtoa, tiedon objektiivista välittämistä ja korkeaa moraalia, jotta säästymme mccarthyismin ja trumpismin kaltaisilta prosesseilta.

Näissä ilmiöissä on jotain sellaista, jota on vaikeaa määritellä. Mikä synnyttää tällaiset ”liikkeet” tai ”epidemiat”? Takana täytyy olla omaan itseen kohdistuvasta alemmuudentunteesta, joka sitten projisoidaan ulkoiseen vaaraan. Toisen maailmansodan jälkeen seinälle maalatuksi piruksi kelpasi Neuvostoliiton yllättävän nopeasti kehittämä ydinase. Syntyi todellinen pommihysteria. Tänä päivänä on vaikea käsittää ydinasepelon käsin kosketeltavaa luonnetta, mikä vallitsi 1950-luvulla.

Ydinaseet pelottavat tänäkin päivänä, mutta niiden kanssa on opittu elämään. Uutena kauhun lähtökohtana on terrorin manaama joukkomurhaaja, joka saattaa iskeä mihin tahansa.

Suurimpana syynä pidän kuitenkin taikauskon ja vainoharhaisuuden yhdistelmää, joka ei netin kaiken kattavan tietotulvan kautta ole poistunut, vaan saanut suorastaan lisää poweria. Vastuu tiedottamisen eettisitä säännöistä on hämärtynyt tai pahimmillaan kadonnut kokonaan. Maailman muuttuminen ympärillä (joka usein heijastuu oman taloudellisen aseman heikkenemisenä erityisesti länsimaissa) projisoidaan useiksi uhkatekijöiksi, joita ovat esimerkiksi eri uskontokunnat, ideologiat, etniset ryhmät tai muunlaiset vähemmistöt. Kysymys on ”muukalaisuuden” aiheuttamasta pelosta ja pelon pelosta.