Keskusteluja historian kanssa: kolmekymmentäluvun vihainen nuori mies

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi……

Löytyisikö tulevaisuus menneisyydestä? Kysymys on asetettu tuhansia kertoja. Nytkään ei kannata odottaa selkeitä vastauksia. Mutta häämöttäviä ääriviivoja voidaan tunnistaa. Masentavinta on, että sotaisa retoriikka näyttää aina palaavan muodossa tai toisessa. Miksikö? Jotta voitaisiin taas sodan jälkeen sanoa, että ”ei enää koskaan”.

Asiayhteys tuli mieleeni, kun luin Matti Kurjensaaren teosta ”30-luvun vihainen nuori mies”. Olen toki lukenut kirjan jo aikaisemminkin, mutta nyt perspektiiviä on syntynyt enemmän ja palaan sen teemoihin. Lähteenä käytän ensisijaisesti kirjan 60 sivun pituista johdantoa.

Kirja on julkaistu vuonna 1962 ja kertoo Kurjensalon päivistä (1935-37) kulttuuriradikaalin viikkolehden ”Nykypäivän” päätoimittajana, toimitussihteerinä, oikolukijana ja lähettinä, kuten Kurjensaari ironisesti toteaa. Kurjensaari edusti tuohon aikaan selkeästi liberalismia (”vannoutunut ståhlbergilainen”), joten radikaali liberaali lehti sopi miehelle juuri tuohon aikaan. Hänen toimeksiantajinaan lehteä perustettaessa olivat Edistyspuolueen oppositioainekset, joista tunnetuin oli A.K. Cajander, myöhempi pääministeri. Sillä toisella puolella oli T.M. Kivimäki kannattajineen. Lehden päämääränä oli tavoittaa ylioppilaita laajempi tilaus- ja kannatuspohja. Uusi lehti perustettiin kilpailijaksi tuolloin vielä vahvalle AKS:lle.

Yhteiskunnallista taistelua käytiin porvariston sisällä oikeiston ja liberaalien välillä. ”Nykyaika” oli suhteellisen heiveröinen antiteesi silloiseen oikeistohenkiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Samalla käytiin taistelua älymystön sieluista.

Lehden toimittaminen oli luku sinänsä, sillä lupautuessaan tehtävään Kurjansaarelta unohtui yksi asia: oman palkan neuvotteleminen. Apua ei löytynyt mistään, joten aktiivinen Kurjensaari rahoitti elämänsä suoraan lehden tilausmaksuilla! Levikki ei ollut kaksinen, joten leipä oli kapea.

Oliko Kurjensaari vihainen nuori mies? Mika Waltarin ”Ilon ja aatteen vuodet” -teoksessa (1965) esittämän todistuksen mukaan ei ollut. Sen sijaan Kurjensaari oli Waltarin sanoin ”hämmentynyt, pettynyt, rikkinäinen ja onneton intellektuelli, joka tuskallisesti etsi omaa sijaansa, omaa asemaansa 30-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa”.

Kurjensaarikin toteaa, että itse 30-luku oli häntä vihaisempi. Sen sijaan hän oli erinomaisen analyyttinen aikansa havainnoija. Sanoisin, että historian retrospektiona ”30-luvun vihainen nuori mies” on muistettava klassikko. Se sisältää mainion ikkunan 1930-luvun liberaaliin radikalismiin.

Kurjensaari esittelee elävästi muutamia tuon ajan vaikuttajayksilöitä. Hän oppi tuntemaan mm. Nyrki Tapiovaaran ja muodostaa tästä poikkeuksellisen lahjakkaasta miehestä syväanalyysin. Molemmat olivat jyrkästi AKS:ää ja IKL:ää vastaan. Demokratia ei ollut nousevan sivistyneistön keskuudessa suosittua.

Kun Kurjensaari arvioi voittajia liberaalien ja AKS:n välillä käydyissä debateissa, päätyi hän odotetusti AKS:ää myötäilevien linjan voittoon: ”AKS oli joukkoliike, vapaamieliset muodostivat korkeintaan keskustelukerhon”, hän toteaa turhautuneena. AKS:n kellokkaat hakeutuivat uratietoisesti yhteiskunnallisesti vaikuttaviin tehtäviin ja rivijäsenet porvarillisiin työpaikkoihin. Kansallismielinen AKS sijoitti esimerkiksi miehiään ulkoministeriöön, josta ruotsinkielisiä kammettiin pois.

Se mikä osuu tänä päivänä ajan hermoon, on Kurjensaaren pohdinta 1930-luvun demokratian heiveröisyydestä. Esimerkiksi Englanti ja Ranska noudattivat horjuvaa puolueettomuuspolitiikkaa suhteessa Espanjan sisällissotaan, kun taas diktatuurit Saksa ja Italia liittoutuivat yksiselitteisesti kenraali Francon kanssa.

Länsivallat olivat horjuvuudessaan huonossa huudossa nuoren suomalaisen sivistyneistön keskuudessa. Hitlerin Saksa taas osoitti voimansa ja päättäväisyytensä. Kurjensaari toteaa: ”Nuori polvi kunnioitti sotilaallista voimaa, tekoja. Kuinka raihnaiselta näyttikään yli satavuotisessa rauhassa elänyt Skandinavia” Kurjensaari kertoo anekdoottina tavanneensa suojeluskuntaupseerin, jonka mielestä Suomen historiallisena tehtävä oli valloittaa Ruotsi. Hyvä asiahan se ei ole, ”mutta ei sille mitään mahda , se on pakko”, lisäsi tämä herkkä upseeri kyynelet silmissä. Pikkujuttu mutta kuvaa hyvin vallinnutta tragikoomista asenneilmastoa.

Jotain samaa näen tässä päivässä: demokratia on pitkän seesteisen vahvan kauden jälkeen ajautunut ennenkuulumattomiin vaikeuksiin. Johtavat demokratiat näyttäytyvät heikkoina; autoritäärisesti johdetut valtiot saavuttavat voittoja. Ja kansalaiset hämmästelevät... Perussuomalaisten kaltaiset populistit - vaikka ovatkin kärsineet uskottavuusongelmista - keräävät ainakin samanhenkisten parissa irtopisteitä.

Kolmekymmentäluvun ilmiö oli ”pakina”, se leimahti kukoistukseen ja levisi pieniinkin lehtiin. Kuuluisin pakinoitsija oli Sasu Punanen. Tänä päivänä blogit ja yleensä some ajavat saman asian. Tärkeä väline se oli Kurjensaarellekin. Hän käytti nimimerkkiä Jeremias Ylioppilaslehden pakinoissa 1930-luvun alussa ja jatkoi samalla nimimerkillä ”Nykypäivässä”. ”30-luvun vihainen nuori mies” koostuu pääosin Jeremiaan pakinoista.

Edistyspuolueen ongelma oli sen poliittisen vaikutusvallan väheneminen, vaikka sillä olikin pääministeri (Cajander). Se ei pystynyt erottautumaan porvarillisesta rintamasta riittävästi. Kurjensaari pyrki vaikuttamaan nuoreen sivistyneistöön liberaalien hyväksi, mutta totesi oikeiston vastarinnan kovaksi. Edistyspuolueen tappiot osoittautuivat myös Kurjensaarelle suureksi henkilökohtaiseksi tappioksi. Heiveröiset demokraattiset pyrinnöt jäivät suojeluskuntien idän vastaisten pyrintöjen alle. Siellä oli ainoa selkeä vihollinen.

Kurjensaaren voima ja tulevaisuusodotus lepäsi kirjailijoiden ja taitelijoiden varassa. Kurjensaaren kannattajat olivat hajanaisia ja neutraaleja verrattuna aiemmin 1930-luvulla AKS:n ja sittemmin IKL:n järjestäytyneisyyteen. Hänen humanisminsa ja demokratiansa olivat puolustuskannalla, niin kuin ne olivat laajemminkin. ”Nykypäivä” taisteli ohjelmansa mukaisesti ”yhteiskunnallisen ja rationaalisen ajattelutavan, ajatuksenvapauden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, selkeän ja todellisuuspohjaisen kirjallisuuden ja taiteen puolesta”. Se ilmoitti myös taistelevansa poliittisia hurmosliikkeitä ja poliittista mystiikkaa vastaan.

::::::::::::::

Kolmekymmentäluvun kokemuksena voisi viitata silloiseen kuvitelmaan suuresta Suomesta. Näkemys oli itseriittoinen, yltiöpäisen Suomi-keskeinen. Suomi oli lopulta isoisten pelinappula, joka pelastui oman taistelutahtonsa ja hyvän onnen ansiosta.

Kurjensaarella on viesti, joka on pätevä tänäkin päivänä: Hän viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.

::::::::::::::

Kuka viime vuosikymmenien hahmo muistuttaa eniten Kurjensaarta?

Muistelmissaan, ”Muisteja” Peter von Bagh miltei huomaamatta sanoi aivan oleellisen asian, kun hän mainitsi haluavansa tulla muistetuksi Matti Kurjensaaren seuraajana. Olen näkevinäni von Baghin ”kuvallisena” versiona Kurjensaaresta.