Hegemoniataistelu on täällä tänään

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov on julistanut länsimaiden hegemonian loppuneeksi. Taustalla on tietenkin Vladimir Putinin valtapoliittiset tavoitteet, mutta kannattaa panna merkille myös Lavrovin julistuksen filosofinen ja ideologinen sanoma. Venäjä haluaisi itsensä länsimaiden sijalle uuden maailman henkiseksi johtotähdeksi. Jotta tämä onnistuisi täytyisi löytyä yhteisiä tekijöitä.

On vaikeaa löytää yhtä nimittäjää kuvaamaan Putinin ja Lavrovin ”Uuden Venäjän” filosofiaa ja toisaalta läntisiä oikeistolaisia virtauksia. Yritän kuitenkin.

Yksi yhteinen käsite voisi olla konservatismi, mutta se sotkeentuu ainakin minun käsitteistössäni - sellaisenaan käytettäessä - tiettyihin perinteisen konservatismin ”jaloihin” piirteisiin. Siispä käsitettä on supistettava oikeistokonservatismiksi, jolloin mukaan sopinevat mm. Turkki, Unkari, Puola, Le Penin Ranska, Ukipin Britannia ja tietenkin Putinin Venäjä ja Trumpin Yhdysvallat. Toinen käsite, joka voisi olla yhteinen uudelle suuntaukselle on autoritärismi liberaalin demokratian vastavoimana. Tätäkin käsitettä on syytä muokata uudelleen: käyttäisin käsitettä autoritäärinen populismi. Populismi tuo mukaan näkökohdan, jossa maailmaa tietoisesti yksinkertaistetaan. Mukaan tähän kategoriaan voisin sisällyttää mm. kaikki edellä mainitut tahot. Sen sijaan käsitteet illiberaali ja epädemokraattinen sopivat ainoastaan vaihtelevasti yllä olevaan maa- tai henkilöluetteloon. Joudutaan jättämään useita varauksia.

Entä jos mennään hieman syvemmälle lavrovilaiseen ajatteluun. Mitä paljastuu? Hänen mielestään Eurooppa on nyt jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Mutta mistä kaikki oikein alkoi? Seuraavassa eräs pohdinta länsimaisen kulttuuriliberalismin juurista (tarkasteltuna olettamistani lavrovilaisista lähtökohdista). Kulttuuritaistelu liittyy varhaiseen 1930-luvun hegemoniseen taisteluun porvariston ja vasemmiston välillä. Taistelua käytiin sekä pääoman ehdoilla että kulttuuririntamalla. Marxilaisen teorian mukaan porvaristo pyrki käyttämään kulttuurihegemonista asemaansa hyväkseen työväkeä vastaan. Sille piti kehittää vastavoima, jonka airueksi lähti osa älymystöä.

Amerikkalainen versio kulttuurimarxilaisuudesta syntyi natsi-Saksasta paenneiden juutalaisten keskuudessa. Näiden juutalaisten väitettiin perustaneen marxilaisen ”kulttuurihaaran” taloudellisen marxilaisuuden rinnalle amerikkalaisiin yliopistoihin. Kulttuurimarxilaisuus liitettiin seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin, ympäristöaktivisteihin. Tässä voi olla viha perä, kunhan jätetään tietyt salaliittomaisuuteen viittaavat piirteet pois.

Tästä voisi päätellä, että ainakin jostakin näkövinkkelistä kysymys on kristillisyyden jakautumisesta jossakin vaiheessa kahdeksi pääsuunnaksi, Lavrovin mainitsemiksi historiallisiksi kristillisiksi arvoiksi ja juutalais-kristillisiksi modernin yhteiskunnan uudistustarpeiksi (Lavrovilla jälkikristillisyys).

Siemen oli kylvetty ja em. ilmiöt tekivät läpimurron 1960-luvulta alkaen. Vastustajat niputtivat vasemmistoälymystön ”kulttuurisotilaiden” (cultural warrior) joukoksi, jota johtivat marxilaiset filosofit.

::::::::::::::::::::

Tästä voidaan johtaa syrjähyppy kotimaiseen keskusteluun, jossa oikeistokonservatiivit ovat nostaneen tikun nokkaan kulttuurimarxilaisuuden. Meillä keskustelua ovat ylläpitäneet mm. Timo Soini, Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig. Heidän mielestään Suomessa liberaalit demokraatit (vasemmistoliberaalit, marxilaiset, kulttuurimarxilaiset) ovat vuosikymmeniä pyrkineet luomaan yhteiskunnallisen keskustelun polkuja, joihin on liittynyt hegemonistisia pyrkimyksiä. Tämä ns. suvaitsevaisto toimii kirjoittajien mielestä itse asiassa suvaitsemattomasti johdettuaan ja johtaessaan keskustelua halumaansa suuntaan.

Väitetyn kulttuurimarxilaisuuden eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys, avioliitot samaa sukupuolta olevien kesken…..) voidaan aatteellisesti kytkeä nykypäivän poliittiseen kenttään. On tapahtunut sukupolvisiirtymä, jossa 1960-luvun liberaalia (oikeisto- ja vasemmistoliberaalia) perinnettä jatkavat tänä päivänä liberaalit vasemmistolaiset, vihreät ja joiltakin osin keskusta- ja oikeistoliberaalit. Suuri osa perinteestä on hukkunut yleiseen konservatiivissävyiseen porvarillistumiseen.

Oikeisto-vasemmistoakseli pelkästään tuskin riittää erottamaan monivivahteisen liikkeen vastustajat kannattajista, vaikka vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatismi-liberalismi -akseli.

Kaikki tämä on arvo- ja ideologiakentän uudelleen järjestäytymistä. Mielenkiintoista tässä on liberaalin oikeiston asemoituminen tässä tilanteessa. Liikkuuko liberaali oikeisto kohti konservatismia, jossa se kohtaa perinteisen kristillisyyden, vai pysyttäytyykö se vapaamielisyyden kategoriassa, jolloin se itseasiassa lähestyy Soinin leimaamia kulttuurimarxilaisia.

Joka tapauksessa vastareaktio ilmenee hegemoniataisteluna, jossa soinilaiset uuskonservatiivit ovat ottaneet ”suvaitsevaiston” pilkan kohteeksi yrittäen muokata pohjaa Suomessa kansainväliselle uuskonservatismille ja autoritääriselle populismille.

:::::::::::::::::::::::

Jos Venäjä halua itsensä uuden uljaan maailman johtotähdeksi ja Donald Trump tuntee tiettyä sielujen sympatiaa Putin kanssa (oikeistokonservatiivinen autoritärismi), niin onko mahdollista, että nämä kaksi suurvaltajohtajaa löytävät toisensa? Selvää on, että jos yhteinen sävel jollakin ihmeen konstilla löytyisi, seuraisi siitä taistelua johtoasemasta Putinin ja Trumpin välillä. Trump haluaa tehdä diilin Putinin kanssa mutta ei siltä pohjalta, että Trump jää lehdelle soittelemaan.

Viime aikoina on uutissoitu, kuinka myönteinen suhtautuminen Putiniin on lisääntynyt jopa dramaattisesti Yhdysvaltain republikaanien keskuudessa. Helmikuussa 2017 peräti 32 prosenttia republikaanisesta ilmoitti pitävänsä Putinista (kaksi vuotta sitten vain 12 prosenttia). Vastaavasti Putiniin kielteisesti suhtautuvien määrä on romahtanut . Kotimaassaan Putinilla on yhä mahtava asema kansalaisten keskuudessa. Länsimaiset liberaalit tahot – jotka vierastavat vahvasti Venäjää – ovat hämmentyneitä tapahtuneesta muutoksesta. Samalla he ovat vapaamielisyytensä johdosta syytettyjen penkillä sekä Venäjän johdon että Trumpin puolelta.

Oleellista on, että idästä käynnistynyt uusautoritäärisyys on nyt kovaa vauhtia leviämässä länteen ja saanut pelottavia ilmenemismuotoja mm. lehdistön ja sähköisen median toiminnan rajoittamispyrkimyksissä. Asiaa voisi tarkastella vaikkapa esimerkin valossa. Kun Trumpin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Michael T. Flynn erotettiin, esitettiin Valkoisesta talosta syyksi vehkeily venäläisten kanssa. Hetken päästä asiaan puuttui presidentti Trump, joka pani erottamisen syyksi valemedian valheelliset syytökset. Flynn piti ”uhrata” medialle. Näin ”vaihtoehtoinen totuus” (mikä mainio nimi hullunkurisuudessaan!) hävisi ja Trump koki henkilökohtaisen tappion ”perinteiselle totuuskäsitykselle”, jota hänen on mahdoton antaa anteeksi.

Myös Suomessa on ”putinilaisia” varsinkin perussuomalaissa hämmentävän suuri määrä. Siispä Venäjä voi olla ärsyttävä rajanaapuri, mutta jos haluat autoritäärisen populismin kautta järjestystä maailmaan, kaikki synnit sivuutetaan! Perusuomalaisten johdossa on paljon Donald Trumpin avoimia ja ambivalentteja kannattajia.

Kuinka kauan oikeistokonservatiivien kupla kestää? Hallitusvastuussa se kyllä kärsii tappioita, mutta osassa valtioista oikeistokonservatiivien asema hallitusvastuussa on kiveen hakattu. Syrjäyttäminen on vaikeaa. Kuitenkin on yhtä vaikeaa kuvitella, että populismin kupla kestää kovin kauan. Jo pelkästään pakolais- ja maahanmuutto-ongelman helpottuminen Isisin hävitessä taistelun saattaa kääntää mielipiteiden virtaa.

Populisteja ovat suosineet päätöksenteon etääntyminen äänestäjistä liberaaleissa demokratioissa (mm. EU!), yksinkertaisten ratkaisujen onnistunut tarjoaminen monimutkaisiin ongelmiin poliittisten helppoheikkien taholta, epäilyt eliitin tarkoitusperiä kohtaan, ihmisten kärsimätön suhtautuminen suhteellisen hitaaseen demokraattiseen päätöksentekoon ja liberaalin demokratian syyllistäminen milloin mistäkin ongelmasta - ja yleensä aiheetta.

Meillä Suomessa Kunnallisalan kehittämissäätiön tuoreessa tutkimuksessa vahvistuu kuva politiikkaan ja poliittisiin päättäjiin kohdistuvasta epäluottamuksesta. Juuri nyt liberaali välillinen demokratia on joillakin tahoilla huonossa huudossa. Sen sisälläkin kuplii autoritäärisiä ilmiöitä. Ainakin osa selittyy muodikkaalla some-raivon muokkaamalla ilmapiirillä. Mitään isoa konkreetista muutosta en näe politiikan sisällöissä tapahtuneen. Vaikeassa taloudellisessa ympäristössä hallitus-oppositio -asetelmassa ei esimerkiksi ole tapahtunut äkkikäänteitä, vaikka omien paineidensa keskellä painiskelevaa mediaa seuraamalla voisi jotain tällaista päätellä.

Kysymys on globaaleiden ilmiöiden tarjoamista taloudellisyhteiskunnallista haasteista, joihin todellisuutta yksinkertaistava autoritäärinen populismi tarjoaa omia yksioikoisia ratkaisujaan.

Uskon kuitenkin, että liberaalin demokratian vastaisku on ovella. Vastaavasti ihmiset kyllästyvät katteettomiin oikeistopopulistien lupauksiin ja loittonevat johtajistaan. Lopulta ratkaisevaa on mielipiteen esittämisen vapauden aste. Vastuuntuntoisen liberaalin median merkitys tässä on suuri.

Suuressa kuvassa putinilais-trumpilainen demokratian vastainen suuntaus näyttää nyt dynaamisesti etenevältä voimalta. Historiallisessa katsannossa hegemonioiden taistelu on siis meneillään – oma kantani ei ole jäänyt epäselväksi.