Keskusteluja historian kanssa: menneen maailman viimeiset taistelut

Jotkut päivät historian kulussa on syytä alleviivata ja palata niihin vielä kauan pölyn jo laskeuduttua. Tuo ajatus tuli mieleeni, kun muistelin Johannes Virolaisen elämäkerrallista kirjaa vuodelta 1982, ”Yöpakkasista Juhannuspommiin” ja siinä esitettyä kohtausta politiikan huipulta. Tarkoitan toukokuun 19. päivää vuonna 1979. Annetaanpa Virolaisen itsensä kertoa, mitä silloin tapahtui: ”…. oli pyhäpäivä, kaunis ja aurinkoinen. Se tarjosi tilaisuuden jo viivästyneiden kevätkylvöjen suorittamiseen. ……. iltapäivällä siinä kolmen maissa, peltotielle ajoi musta Saab ja siitä nousi tumma mies, presidentin turvallisuuspäällikkö Kivimäki, ojentaen minulle kirjeen. Saab ehti hädin tuskin palata Turuntielle ja kääntää kulkunsa kohti Helsinkiä, kun traktorin turvahytissä istuen revin nopeasti kirjekuoren auki…. olin yllättynyt siitä, että kirje tuodaan kesken pyhäpäivän….” Ja yllätys kasvoi, kun Virolainen tulkitsi kirjeen merkitsevän Kekkosen ja hänen itsensä pitkän yhteistyösuhteen päättymistä. Kirjeessä Kekkonen esitti harminsa, että kokoomus oli voittanut maaliskuussa pidetyt vaalit. Monisanaisesti Kekkonen selitti, että politiikka suosii likaista ja kunniatonta peliä. Tämä epärehellinen peli oli saatava loppumaan. Tarvittiin paasikiveläinen herätys samaan tyyliin kuin sodan jälkeen, jolloin Paasikivi vaati uusia kasvoja eduskuntaan. Ja siitä presidentti pääsi vihdoin asiaansa: Virolaisen oli kieltäydyttävä valtioneuvoston jäsenyydestä! Tämä teko saisi aikaan politiikan tervehtymisen! Kaiken lisäksi Kekkonen esitti, että Virolainen voisi palata valtioneuvoston jäseneksi uusien vaalien jälkeen! Jo asetelmana tilanne oli herkullinen. Elettiin kokonaan toisenlaista Suomea kuin tänään. Kirje tuotiin suoraan traktorin koppiin maanviljelijä, kansanedustaja Virolaiselle. Kekkosmaisella kiireellä kirje toimitettiin suoraan Saabilla kevätkylvöjä suorittavalle veteraanipoliitikolle! Ei puhettakaan salamana sinkoilevista sähköposteista tai tekstiviesteistä, twitteristä nyt puhumattakaan.

Virolainen katsoi kirjeen olevan kehotus siirtyä politiikasta syrjään. Verukkeeksi kelpasi ”Paasikiven malli”. Virolainen piti ilmiselvänä, että kirjeessä oli selittelyn makua ja todellisuudessa Kekkosen tahto oli, että Virolainen jouti syrjään.

Kekkosen ajatuksenjuoksu luultavasti johtui kokoomuksen saamasta suuresta äänimäärästä, joka turhautti presidenttiä: noissa olosuhteissa kokoomusta oli vaikea sijoittaa suomettuneen Suomen hallitukseen. Taustalla vaikutti mm. edellisenä kesänä (1978) saksalaisten lehtien kirjoittelu, jossa Kekkosta arvosteltiin ankarasti, koska tämä oli tuhonnut Paasikiven perinnön (jonka mukaan Neuvostoliittoon tuli suhtautua pidättyvästi). Totta kai presidenttiä kiusasi moinen kirjoittelu.

Tuolloin päädyttiin ratkaisuun, jossa Virolainen lähetettiin Saksaan pitämään Suomen ”rauhantahtoista puolueettomuuspolitiikkaa” korostava puhe. Hyvät suhteet Neuvostoliittoon - Virolainen korosti - ovat osa Suomen vapaaehtoisesti noudattamaa politiikkaa. Neuvostoliiton painostusta suhteiden hoidossa ei ollut.

Virolaisen puhe saikin Saksan johdon tuomitsemaan suomettumispuheet. Jopa Kekkonen kehui puhetta, joskin passasi sitten toteamalla Kekkosen ja Virolaisen yhteisille ystäville, että ”jos kuvittelette, että minä siitä miehestä tykkään, niin siinä te kyllä erehdytte”. Virolaisesta oli kerta kaikkiaan päästävä eroon.

::::::::::::::::::::

Maaliskuun 1979 vaalit jättivät paljon traumoja ulko- ja sisäpoliittisiin suhteisiin. Virolaisen vierailu Saksassa vaati jälkihoitoa, niinpä hallituskiireet saivat hetkeksi väistyä, kun UKK teki vierailun Saksan liittotasavaltaan 6.5.-9.5. 1979. Matkan aikana ja heti sen jälkeen Kekkosella oli hallituskysymyksessä paljon ratkottavia asioita. Kymmenen päivää matkan päättymisen jälkeen turhautunut Kekkonen lähetti turvallisuuspäällikkönsä viemään kirjettä Virolaiselle edellä kuvatulla tavalla.

Saatuaan ”traktorikirjeen” otti Virolainen välittömästi seuraavana päivänä yhteyttä presidenttiin ja esiintyi sovinnollisesti, joskin oli hämmentynyt kohtelustaan. Presidentti tasoitteli tarjoamalla Virolaiselle eduskunnan puhemiehen paikkaa (joka sittemmin toteutuikin). Ahti Pekkala piti siirtää tieltä valtiovarainministeriksi! Näin siis ministerinpaikkoja jaettiin, vaikka hallituskoalitio ei ollut vielä kasassa. Virolaista hämmensi entisestään Kekkosen tarjoukset urakiertoon - ja tarjoamatta jättämiset.

Monien vaiheiden jälkeen hallitus saatiin pystyyn Mauno Koiviston johdolla, joka oli toinen Kekkosen hyljeksimä ja pyrkyrinä pitämä poliitikko. Kekkonen pyrki vaikuttamaan ministerinimityksiin nimi nimeltä, joka ärsytti suunnattomasti Koivistoa.

:::::::::::::::::::::::::

Tuosta 19.5. 1979 päivämäärästä käynnistyi prosessi, jossa Virolainen oli systemaattisesti Kekkosen silmätikkuna. Niinpä kun Virolainen antoi haastattelun Suomen kuvalehdelle (julkaistiin 15.6.1979), jossa hän kuuluisalla tavalla kertoi, että syynä kokoomuksen poisjääntiin juuri nimetystä hallituksesta - jälleen kerran - olivat ulkopoliittiset syyt eli ns. ”yleiset syyt”, niin kuin Virolainen sen sanoi, eivät sisäpoliittiset syyt. Virolaisen lausahdus korostui, kun kuvalehden toimittaja otsakoi räväkästi: ”Yöpakkasten pelko syrjäytti kokoomuksen”. Juuri valittu eduskunnan puhemies ei ollut näin sanonut, mutta toki hän antoi ymmärtää, että otsakkeessa oli vinha perä todetessaan, että kerran hän on ollut vastaavassa tilanteessa (yöpakkaset) eikä toiste tee samaa virhettä.

Kekkonen menetti malttinsa ja estelyistä huolimatta riensi 20.6.1979 televisioon, jossa haukkui Virolaisen pystyyn. Kaikki johtui - niin Kekkonen väitti - harmistumisesta, jonka sai aikaan hyvin onnistuneen Saksan vierailun pilaantuminen Virolaisen haastattelun johdosta. Tosiasiassa, jos Kekkonen ei olisi kiinnittänyt näin räikeästi asiaan huomiota, olisi tapaus vähitellen mennyt ohi ja häipynyt unohduksen yöhön.

Varsinainen sykäys Kekkosen odottamattomaan ulostuloon oli suurlähettiläs Rytkösen puhelinsoitto, jossa hän kertoi, että Saksan lehdet ovat uudelleen käynnistäneet suomettumiskirjoitukset.

Virolainen toteaa, että UKK:n reaktio ”oli kohtuuttoman voimakas”. Ei jääne epäilyä siitä, että osa ärtymyksestä johtui vastenmielisyydestä, jota Kekkonen valmiiksi tunsi Virolaista kohtaan.

::::::::::::::::::::::::

Kekkosen vanhetessa hänen epäluulonsa vanhoja kumppaneitaan kohtaan kasvoivat. Tuoreessa Kekkos-dokumentissa (2016) ”Urho” tuli esille, kuinka vaikeaa Kekkosen oli erota vielä syksylläkin 1980, jolloin hän oli jo hyvin sairas. Ei siis ihme, että hän vuoden 1979 puolella epäili seuraajaehdokkaitaan syvästi. Työtoverit muuttuivat yhä selvemmin kilpailijoiksi.

Samaan aikaan vallantäyteys saavutti maksiminsa – itse asiassa samaa tahtia kuin voimavarat heikkenivät. Tämä johti demokratialle vieraiden piirteiden voimistumiseen entisestään Kekkosen toiminnassa. Selkein ilmenemismuoto tästä oli ns. sanansaattajien vallan lisääntyminen. Näiden kuiskuttajien valta kasvoi salakavalasti varsin lyhyessä ajassa.

Kekkonen pyrki nimeämään muutkin ministerit kuin ulko- ja puolustusministerit. Presidentin mielipiteet eri vaihtoehdoista olivat jyrkän kantaaottavia ilman, että kulmikkuudelle löytyy perusteita.

Kekkonen pyrki kieltämään suomettumisen olemassa olon, mutta toimi käytännössä juuri päinvastaisella tavalla eli reagoi herkästi uusiin suomettumisväitteisiin. Seurauksena väitteet vain voimistuivat.

Nokkelimmin historiaa näiden tapahtumien osalta on kuvannut Kari Suomalainen, joka yhdellä kuvalla paljasti ”nurinkurisuuden” vuosien 1958 (yöpakkaset) ja 1979 (Juhannuspommi) välillä. Ensin mainitussa tapauksessa Virolainen meni hallitukseen, johon ei kekkoslaisessa Suomessa olisi pitänyt mennä ja jälkimmäisessä tapauksessa hän kieltäytyi menemästä hallitukseen, jossa oli mukana kokoomus. Vuonna 1958 Virolainen - kuvan kertomana - ilmestyi Tamminiemen portille seisomalla päällään, isäntä oli vastassa seisten tukevilla jaloillaan ja vuonna 1979 Virolainen lähestyi Tamminiemeä tukevilla jaloillaan ”otettuaan opiksi”. Ja isäntä oli vastassa seisten päällään!

::::::::::::::::::::::

Kaikkien edellä kuvattujen tapahtumien yhteinen nimittäjä oli 19.5.1979 Kekkosen kirje traktorin pukilla istuneelle Virolaiselle. Tuo aika oli historian taitekohta. Aivan samalla tavalla kuin se elämänmuoto, jota Virolainen edusti toisella minällään väistyi, siirtyi historiaan myös Kekkosen yksinvalta, jonka hupenevista rippeistä hän taisteli noina päivinä. Sitä vain ei silloin vielä tiedetty.