T&Y -lehden numerossa 1/2017 professori Sakari Heikkinen pohtii nykykäsityksiä 1930-luvun laman syistä. Heikkinen toteaa uskottavasti, että lamaselitykset ovat olleet hyvin Yhdysvallat-keskeisiä. Tämä on ymmärrettävää siksi, että Yhdysvallat oli niin vaikuttava tekijä maailmantaloudessa jo tuolloin yli 80 vuotta sitten. Toisaalta lama myös ravisteli USA:ta poikkeuksellisen rankalla tavalla.
Pörssiromahdus selittää talouden syöksyn, mutta ei sitä, miksi talouden lama kurssien oietessa vuonna 1930 syveni pitkäkestoiseksi talouden anemiaksi ja ahdingoksi, joka osin kesti koko vuosikymmenen.
Varsinkin Milton Friedmanin olen oppinut tuntemaan itsevarmana laman selittäjänä. Hän pisti taantuman kääntymisen lamaksi keskuspankin toimenpiteiden syyksi (Fed antoi markkinoilla olevan rahamäärän supistua). Tämä opetus näkyi 2000-luvun pääjohtaja Ben Bernanken aikana - yleisesti kiitellyn linjan mukaisena - Fedin toimeksipanemana velkakirjojen ostamisena vuoden 2008 romahduksen jälkeen. Osto-ohjelman seurauksena rahaa pumpattiin markkinoille ennen kuulumattomia määriä ja seurauksena Yhdysvaltain talous ei vajonnut syvään, pitkäkestoisen lamaan, vaan alkoi toipua parissa kolmessa vuodessa. Tarvittiin toki muitakin toimenpiteitä. On syytä muistaa, että liittovaltio pelasti muun muassa maailman suurimman vakuutusyhtiön AIG:n (jättimäinen CDS-vakuuttaja) ja GM:n.
Kolmekymmentäluvun vaihteessa varsinkin Yhdysvaltain pitkäaikainen valtiovarainministeri Andrew Mellon kehotti presidenttiä hyväksymään pörssien romahduksesta kärsineiden talouden toimijoiden kaatumisen markkinoiden puhdistumisoperaationa. Mellon halusi käsittää romahduksen eräänlaisena moraalisena ongelmana eikä talouden pelastustoimiin pitänyt ryhtyä. Rangaistuksen piti toimia lyömäaseena. Yksi 30-luvun laman opetuksista on, että ainakaan näin ei kannata menetellä. Liittovaltion korkein johto ja Fed noudattivat visusti tätä opetusta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen, vaikka ”rangaistuksen” (lue: konkurssien sallimisen) vaatijoita oli oikeistopiireissä runsaasti.
Yhdysvallat-keskeinen laman selitys on saanut rinnalleen ”muun maailman” selitysmallin, jonka mukaan pääsyy lamaan oli tuolloin suosittu kultakanta, johon valuutat oli kiinteästi sidottu. Kultakannasta pidettiin aivan liian kauan kiinni ja ne taloudet, jotka ymmärsivät luopua kultakannasta heti 1930-luvun alussa selvisivät vähimmin vaurioin.
Joskus nykyisinkin kuulee kannustusta kultakantaan siirtymisen puolesta, jotta talouden anemia voitettaisiin. Oma käsitykseni on, että kriisin koittaessa kultakanta on kaatunut ensimmäisenä uhrina sen sijaan, että se vakauttasi taloutta. Näin tapahtui ensimmäisen maailmansodan käynnistyessä ja kun 20-luvun puolessa välissä palailtiin kultakantaan, järjestelmä romahti uudelleen suuren laman iskiessä päälle.
Vastakkain olivat siis kultakanta ja deflaatio ja kultakannasta irtaantuminen ja devalvaatio. Jälkimmäinen pelasti taloudet nyt nähtyä suuremmilta tuhoilta.
Oma tarinansa on sitten se, että euro toimii nykyisin eräänlaisena kultakantana, jonka avulla koko Euroopan piti vakaantua. Erilaisten talouksien erilainen potentiaali kuitenkin on aiheuttanut suunnattomia kärsimyksiä niissä maissa, jotka eivät ole pysyneet Saksan määräämässä tahdissa. Yhden koon paita on muuttunut pakkopaidaksi.
Heikkinen käy läpi 1920-luvun talouspolitiikan (väärin)opetuksia valaisevin esimerkein. Ne johtivat umpikujaan suuren laman yhteydessä. Tässä kannattaa vain mainita, että väärät ihmiset (mm. John Maynard Keynes) olivat oikeassa varoittaessaan Saksaan kohdistuvien sotakorvausten ankaruudesta ja käyttämisestä rankaisukeinona Saksaa vastaan. Myös Keynesin varhain kehittämä ajatus valtion käyttämisestä suhdanteita tasoittavana tahona ei ollut suosiossa.
Mikä on finanssipoliittisen elvytyksen rooli tässä kaikessa? Heikkinen taipuu niiden asiantuntijoiden kannalle, joiden mukaan Rooseveltin New Deal ei ollut keynesiläistä elvytystä. Lähteisiinsä vedoten hän toteaa, että julkisen talouden alijäämät eivät olleet niin merkittäviä, että elvytys olisi ollut oikea lääke: ”Finanssipolitiikkaa ei ollut epäonnistunut elvytysväline 1930-luvulla siksi, ettei se toiminut vaan siksi, ettei sitä kokeiltu”. Tämän ajatuksen mukaan Hitlerin yleiset työt olivat lähempänä elvytystä, joskin kuvaa sumentaa totalitäärisen valtion ”pakkoelvytys”.
Nykyisinkin monet näkevät voittopuolisesti asian niin, että finanssipoliittinen elvytys (infrastruktuurin rakentaminen ym.) ei ole ratkaisu syvästä taantumasta/lamasta selviytymiseen edes silloin, kun taloudet ovat alijäämäisiä. Olen hiukan eri mieltä: talouspolitiikka ei ole pelkästään talouspolitiikka vaan myös yhteiskuntapolitiikkaa. Käsitykseni mukaan Yhdysvallat oli liki vallankumouksellisessa tilanteessa ainakin pariin otteeseen 1930-luvun kuluessa. Mielenosoitukset yltyivät kuolonuhreja vaativiksi mellakoiksi ja vasemmistolainen yhteiskuntapolitiikka voitti alaa. Kapitalismi näytti kaikki nurjat puolensa. Rooseveltilaiset hätäaputyöt (ja itse asiassa koko työttömyyden vastainen taistelu) pelastivat amerikkalaisen kapitalismin.
Lamalla oli syvästi yhteiskuntaa uudistavia seurausvaikutuksia. Yhdysvalloissa pankkisektorin kurikampanja johti mm. Glass-Steagall -lakiin (sisältäen mm. investointipankkien ja talletuspankkien erottamisen toistaan ja talletustakuujärjestelmän). Monet muut maat, mm. Suomi seurasivat nopeasti perässä. Yhdysvalloissa ja Ruotsissa toteutettiin merkittäviä sosiaaliturvauudistuksia. Se, että Roosevelt taipui lopettamaan elvytyksen (1937) ja rahapolitiikka samaan aikaan kiristyi johti laman uudelleen käynnistymiseen. Työttömyys nousi hetkessä jälleen yli 20 prosentin (1930-luvun työttömyyttä kuvaava käyrä muistuttaa kaksikyttyräistä kamelia!). Muun muassa Paul Krugman on sanonut kuuluisasti, että tästä jälkimmäisestä lamasta USA nousi valtavalla julkisen talouden elvytysohjelmalla, jonka nimi on toinen maailmansota.
:::::::::::::
Suomi luopui kultakannasta vuonna 1931 ensimmäisten joukosta ja selvisi lamasta kesimääräistä paremmin. Suomen laman erityispiirre on, että teollisuustyöväen reaalipalkat eivät juurikaan laskeneet, mutta lama koetteli kovakouraisesti maatiloja, joita meni konkurssiin pilvin pimein (pakkohuutokaupattujen tilojen kokonaismäärä oli 11 000). Heikkinen mainitsee lyhyesti ne julmat yhteiskunnalliset vaikutukset, joita palkkojen alenemisella oli erityisesti maaseudulla. ”Suomessa poliittinen reaktio tuli velkaantuneiden maanviljelijöiden taholta. Maanviljelystuotteiden hintojen alentuminen lisäsi velkojen reaalirasitusta”. Toteutui Irving Fisherin velkadeflaatioteoria, jonka mukaan reaaliomaisuuden arvon romahtaminen jätti velat viljelijän niskoille, josta aiheutui pakkohuutokauppoja.
Heikkinen tuo mielenkiintoisen näkymän Suomen teollisuuden toipumiseen, kun hän korostaa palkkajoustojen merkitystä maassa, jossa ei ollut – kuten kilpailijamaissa – työehtosopimuskäytäntöjä. Muissa maissa Suomen kaltaiset olosuhteet olisivat aiheuttaneet järjestäytyneen työvoiman ankaran reaktion.
:::::::::::::::::::
Suomi irtautui lamasta samalla tavalla kuin muut ”puntaklubin” maat eli irtaumalla varhain kullasta ja devalvoimalla valuuttansa. Suomi käytti keinovalikoimassaan devalvaatiota aktiivisesti ja selvisi parhaiden joukossa lamasta. Suomi oli onneksi pieni toimija, jotta se olisi herättänyt huomiota ehkä jonkun epäreiluksi kokemalla ”kilpailukykyloikallaan”.
Heikkinen korostaa Suomen elpymisreitin omintakeisuutta: kultakannan periaatteiden mukainen palkkojen ja hintojen aleneminen (sisäinen devalvaatio) yhtyi - paradoksaalisesti - valuutan arvon alentamiseen ja sitä kautta saatuun vientihyötyyn. Tästä johtui Suomen joltisenkin hyvä selviytyminen lamasta, joskin Heikkinenkin muistuttaa, että kansalaisten elintaso ja kulutuskysyntä palautuivat kilpailijamaita hitaammin.
John Maynard Keynesin kulta-aika koitti toisen maailmansodan jälkeen, kun hänen talousfilosofiansa sai paljon seuraajia. Muistuu mieleen, kun eräs John F. Kennedyn neuvonantajista esitti 1960-luvun vaihteessa, ajan hengen mukaisesti, että suhdannevaihtelut pienenevät jatkossa yhä tehokkaamman keynesiläisen politiikan loogisena seurauksena. Ihan näin ei käynyt!
Yhdysvallat onnistui finanssikriisin jälkihoidossa paremmin kuin Eurooppa, mutta tässäkin on otettava huomioon yhteisvaluutan tuottama vaikeuskerroin. Finanssikriisi jakoi EU:n jäsenvaltiot ylä- ja alakerran maihin ja kokonaisuudessaankin EU-maiden ankeus näyttää jatkuvan.
Heikkinen toteaa aiheellisesti: ”Suomen talouden nykyongelmiin ei 1930-luvusta voi ammentaa oppia, sillä kumpikaan tuolloisista elpymiskeinoista ei ole käytössä – ei valuutan devalvointi eivätkä nöyrästi niiaavat nimellispalkat.” Sen sijaan Jaakko Kiander ja Pentti Vartia kirjassaan ”Suuri lama (1998) osoittavat, että kolmekymmentäluvun lamaan johtaneet syyt muistuttivat erehdyttävästi sitä polkua, joka johti 1990-luvun alun lamaan. Aikaa vain oli kulunut liikaa, jotta oppi olisi siirtynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti