Asiantuntijavalta murtuu?

Vuonna 2015 Public Policy Polling kysyi valveutuneilta republikaanien ja demokraattien kannattajilta tukevatko he Agrabahin pommituksia. Melkein 1/3 republikaaneista tuki pommituksia 13 prosentin vastustaessa. Vastaavasti demokraateista 36 prosenttia vastusti pommituksia ja 19 prosenttia kannatti. Olisi voinut vaikka arvata, että syntyy mainitun kaltainen symmetrinen lopputulos: liberaalit saattoivat moittia republikaanien aggressiivista asennetta ja konservatiivit taas demokraattien pasifistisia kantoja.

Tosiasiassa Agrabahia ei ole. Se on fiktiivinen maa Disneyn vuoden 1992 elokuvassa ”Aladdin”. Kyseinen juttu kerrotaan Foreign Affairs -lehden maalis-huhtikuun 2017 numerossa Tom Nicholsin artikkelissa ”How America Lost Faith in Expertise?” Käytän ohessa osittain hänen tekstiään.

Edellä mainitun esimerkin kaltaiset tulokset eivät varsinaisesti yllätä. Kysytään silti: miksi ihmiset ottavat kantaa, vaikkeivat tiedä itse asiasta hölynpölyä? Nicholsin mukaan vastaaminen tällaisiin kyselyihin on itsenäisyyden osoittamista, hauraan egon pönkittämistä.

Voi tuossa olla perää. Ihmiset ovat some-aikana tottuneet laukomaan mielipiteitään ja tämä on ehkä antanut heille kuvan, että oma mielipide - jos varsinkin muut kommentoivat sitä - ainakin onnistuessaan kuvaa jonkin sortista asiantuntijuutta. Mutta on tässä jotain muutakin.

Nichols – professori itsekin – sanoo, että ihmiset eivät pidä professoreista, he kun ovat paremmin tietäviä. Siitä ehkä johtuu, että meillä käytetään pilkallisessa mielessä nimitystä ”päivystävä dosentti”. Annetaan ehkä ymmärtää, että siinä taas joka paikan asiantuntija antaa lausuntoja epäpätevästi hyvin kapea-alaisen asiantuntemuksen pohjalta. Brexit-äänestyksen yhteydessä todettiin, että ihmiset ovat saaneet tarpeekseen asiantuntijoista.

Amerikkalaisissa dummies-ohjelmissa haastatellaan kadun ihmisiä, jotka tuovat tietämystään esille herkästi mistä tahansa asiasta (jos mielipiteet eivät sitten ole etukäteen sovittuja). Helposti sijoitetaan kartalla Australian paikalle vaikkapa Kanada. Varsinkin amerikkalaisten rohkeus hämmentää: vastaus annetaan, vaikka vastaajalla ei olisi hajuakaan asiasta.

Nicholsin mukaan asiantuntemus hyväksytään tietyissä eksaktia tieteellistä tietoa vaativissa asioissa, kuten vaikkapa jalan leikkauksessa, mutta jos on vähänkin yleissivistykseen viittaavaa tietoa, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä.

Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä tuli esille eräänlainen ”minusta tuntuu” -rehellisyys, jolla haluttiin korvata fakta-rehellisyys. Ei siis pitänyt asettaa kyseenalaiseksi subjektiiviseen tuntemukseen perustuvaa mielipidettä, jos asianomainen sitä lausuessaan oli rehellinen itselleen. No, kyynikko voisi sanoa, että tällä pelillä ratkaistiin yhdet presidentinvaalit. ”Minusta tuntuu” -rehellisyyden ja valeuutisen välillä ei ole nimittäin kovin suurta eroa.

Myös koulutetut ihmiset asettavat useinkin tieteen kyseenalaiseksi. Tästä tarjoavat esimerkin rokoteohjelmat, joiden vaikutukset saatetaan asettaa epäilyksen alaisiksi. Muutamat kieltämättä dramaattisen kielteiset tapaukset ovat saaneet esim. vanhemmat kieltämään rokotukset lapsiltaan kokonaan. Kysymys on pätevän lääketieteellisen tiedon asettamisesta kyseenalaiseksi.

Tunnettu on ns. Dunning-Kruger -efekti, jonka mukaan mitä vähemmän ihminen tietää, sitä varmemmin hän esittää mielipiteensä, kun taas ekspertti usein aliarvioi tietojaan. Tutkimusten mukaan useimmat mattimeikäläiset yliarvioivat tietojaan.

Eivät asiantuntijatkaan ole toki vapaita subjektiivisesta asenteesta. Tutkija saattaa olla taipuvainen todistamaan oikeaksi väittämän, mitä hän pitää etukäteen oikeana. Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun tieteellinen teoria saa väistyä oman käsityksen tieltä.

Kun uusi kylmä sota pakkasi päälle 2014-2015, havaitsin helposti, kuinka asiantuntijoiksi kehutut tai itse sellaisiksi ilmoittautuneet kehittivät hysteerisiä tarinoita sodan syttymisen varalta: jospa arpa suosisi rohkeaa ja pääsisi ansioluettelossa toteamaan ikuisiksi ajoiksi, kuka ennusti oikein. Jos sillä nyt täystuhon keskellä on merkitystä, kuka oli oikeassa.

Tiedemaailmassa tapahtuu huijauksia, mutta useimmiten ne tieteellisessä yhteisössä estetään siten, että kollegat kontrolloivat tuloksia.

Salaliittoteoriat perustuvat usein – jos ei useimmiten – tietämättömyyteen itse asiasta tai tapahtumasarjasta, mutta sitäkin voimakkaampaan tarpeeseen selittää joku tietty taho syylliseksi salaliittoon.

Demokratia perustuu parhaimmillaan ihmisten keskinäiseen kunnioitukseen ja luottamukseen. Tämän perusteella voi odottaa hyvän hallinnon toteutumista. Populistit asettavat usein ympäröivän maailman kyseenalaiseksi varsin kevyin perustein: mukana on hiven salaliittoteoriaa, epäluuloa viranomaisia kohtaan ja oman ”asiantuntemuksen” ylikorostamisesta. Populisti on synteesi monista yllä esitetyistä ominaisuuksista.

Autoritäärinen populisti pakottaa asiat menemään haluamallaan tavalla. Asiantuntemukseksi väitetty tieto on tällöin vain välikappale päästä haluttuun päämäärään.

Usein asetamme asiantuntemukseen kohdistuvat odotuksen liian korkealle tasolle ja petymme. Monin asioihin ei ole yksiselitteistä vastausta – kuitenkin vaadimme sitä! Tieteellisen tiedon kanssa on opittava olemaan kärsivällinen: on hyväksyttävä auki olevien asioiden olemassaolo.

Internet-maailmassa jokainen on oma uutistoimistonsa, tiedon luoja ja välittäjä. Asiantuntemus on pehmennyt ja saa aineksia joka miehen tietotoimistolta: kyllä kansa tietää. Viestiketjujen ”vaihtoehtoiset totuudet” saavat kriittisen lukijan usein lopettamaan kesken hullabaloo-mielipiteiden lukemisen.

Tom Nichols lainaa Bertrand Russelia, joka määritti suhtautumisen asiantuntijuuteen seuraavasti: ”Oikea suhtautuminen asiantuntijoihin on kombinaatio skeptisyyttä ja nöyryyttä”. Enpä osaa pistää tuosta paremmaksi.