Kun viimeksi kirjoitin Ylestä, oli kirjoituksen sävy voimakkaasti yhtiön roolia puolustava. Minusta on ollut tärkeää, että meillä on olemassa Yleisradion puolueettomuutta tavoitteleva näkemys ajankohtaisista asioista. Keskityn tässä Ylen uutis- ja ajankohtaislähetysten arviointiin.
Näkemykseni on puhtaasti joka miehen katsojakokemukseen perustuva. En siis ole hankkinut paljastustietoja taustalta, vaan olen julkisuuteen tulleiden tietojen varassa. Haluan kuitenkin tuoda esille taustalla vaikuttavan huoleni, jossa katsojakuntaa mahdollisesti ollaan jakamassa vaivihkaa osaryhmiin, joilla jokaisella on omat tv-uutisensa ja omat ajankohtaisohjelmansa Amerikan malliin. Kun siis Trump kirjoittelee twittereitään, on toinen silmä suunnattu FOX-tv:hen. Tällaisesta tilanteesta olemme toki vielä kaukana.
Tähän ajatukseeni sisältyy monien mielestä vanhanaikainen näkemys, ”kansakunnan yhteinen tv-kokemus”, jota ei enää taida olla olemassa. Joskus panen huvittuneena merkille, että mitä enemmän huudetaan nationalististen tavoitteiden perään sitä vähemmän välitetään yhteisestä kokemuksesta. Sitä näkee enää korkeintaan urheilukilpailujen yhteydessä.
HS:ssä oli iso juttu Ylen tilanteesta ”Ohjasiko rahoituspaine Ylen linjaa?” 1.3.2017, jossa pohdittiin viime aikojen Yle-kohuja. Erityisesti esillä oli kysymys suosiiko Yle itseensä myötämielisesti suhtautuvia poliitikkoja kutsuessaan juuri tiettyjä nimimiehiä ja -naisia ajankohtaisohjelmien vieraiksi. Lehden juttuun liittyneen toimittaja Antero Mukan kommenttipuheenvuoron viimeinen lause jäi mieleen eräänlaisena uutis- ja ajankohtaisohjelmien journalististen tavoitteiden kiteytymänä: ”Kuohunta Pasilassa on huono uutinen myös Ylen kaupallisille kilpailijoille, meillekin Sanomatalossa. Sananvapauden puolustajana on uskottava, että riippumaton Yle on sittenkin etulinjan taistelija.” Kunpa voisin uskoa tähän jaloon mielipiteeseen. Minusta näyttää, että kilpailijat ja heidän hännystelijänsä seuraavat tyytyväisenä vierestä, kun Yleä kivitetään.
Ylen asema nähdään liian voimakkaasti pelkästään rahoituksen näkökulmasta. Leikkauksista huolimatta sen asema on edelleen vahva, ei kuitenkaan niin vahva kuin jotkut kuvittelevat. En puutu tässä Yleisradion rahoitukselliseen tilanteeseen tarkemmin, vaan murheeseen, joka liittyy Yleisradion tämän hetkiseen tilaan.
On paljon ihmisiä, jotka sylkevät kaiken julkisrahoitteisen päälle, koska takana on verokarhu, joka haluttaisiin laihdutuskuurille. Itse en ole nähnyt asiaa koskaan näin yksipuolisesta näkökulmasta. Tärkeintä on monipuolinen, erilaisia näkemyksiä välittävä kanava, joka hankkii palvelukseensa osaavaa henkilökuntaa ja osaa käyttää vierailevia tähtiä (usein poliitikkoja) valaisemaan käsiteltävää asiaa vanhoista tai uusista näkökulmista.
Oma lukunsa ovat yhteiskunnallisten ohjelmien toimittajat, jotka ovat poistuneet Ylestä ovet paukkuen. Heillä on oma kapea-alainen käsitys ylen tehtävästä, jota en toki väitä vääräksi. Näkemys edustaa kuitenkin hyvin pikkutarkkaa, suorastaan kliinistä puolueettomuusnäkemystä, joka ei ota huomioon, mitä koko Ylen tasolla tapahtuu: kilpailijat käyttävät armotta tilaisuutta hyväkseen, kun pikkutarkka riitely läpäisee julkisuuden.
Irtisanoutuneet toimittajat ovat päässeet mittamaan arvoaan mediamarkkinoilla ja ovat todenneet sen hyväksi. Työpanos on kelvannut ja miksei kelpaisi, onhan kysymys ammattilaisista.
Hesarin jutussa käy ilmi, että Yle-myönteiset poliitikot - niin tärkeitä kuin he ovatkin Yleisradiolle – ovat leimautumisvaarassa. Heidän positiivisesta näkemyksestään koskien Ylen journalistista tehtävää ei piitata, vaan heidät nähdään Ylen puolueellisina tukijoina.
Samaan aikaan Hjallis Harkimon työryhmän esitystä kaupallisen uutistoiminnan tukemista verovaroin tervehditään ilolla ainakin kokoomuksessa. Työryhmään kuului mm. Eero Heinäluoma, joka hänkin on esityksen kannalla. Pääministeri ei sentään kiirehtinyt lausumaan mielipidettään, vaan heitti pohdinnan asiasta hallituksen puoliväliriiheen. Jos tälle tielle lähdetään, en näe sille loppua. MTV3:n uutisilla on kuulema jo nyt ”oma yleisönsä”. Tässä tahtomattaan tunnustetaan, että olemme ottaneet pienen askeleen Yhdysvalloissa toteutuneelle tielle: eri poliittisilla katsannoilla on omat tv-kanavansa (CNN, FOX), jotka syventävät polarisaatiota kansalaisten välillä. Tämä on vaarallinen tie ja johtaa yhteiskunnallisten ohjelmien yleisöjen eriytymiseen pidemmällä aikavälillä. Tätäkö haluamme?
Meillä uutistuotantoa tekevät vain Sanoman omistama Nelonen ja Mediahub, joka tekee uutisia MTV3:lle. Nämäkin ovat eri mieltä tuesta: MTV3 haluaa tukea ja Sanoma taas ei.
Milloin tämä tukahduttava kehitys käynnistyi? Luullakseni silloin, kun alettiin parlamentaarisen ryhmän toimesta pohtimaan Ylen tehtäviä. Yle haluttiin pannan lujille ja ainakin osa poliitikoista olisi halunnut pistää koko Yleisradion lihoiksi. Taustalla tunnuttiin käytävän ankaraa vääntöä siitä, kenen puolella tai ketä vastaan Yle toimi. Alun pitäen kysymys oli aidosta huolesta, mitä tapahtuu Ylen kanssa kilpaileville kanaville. Niiden puolesta pelättiin. Nyttemmin mielestäni huolet ovat pienentyneet: tilanne ei ole ainakaan kriittinen, vaan pikemminkin tilaa on sekä julkiselle että kaupallisille toimijoille. Ylen ympärillä kohu ei kuitenkaan laannu, vaan osin jo kilpailijoidenkin toimesta sitä halutaan pitää esillä. Toimittaja Mukan toive Ylestä sananvapauden puolustajana onkin sivuasia.
Puhutaan totutusti työrauhasta, kun jollekin taholle annetaan tilaisuus toipua jostain härdellistä. Olkoon Ylessä kysymys nyt sitten siitä. Olisi välttämätöntä löytää nopeasti tie selvemmille vesille, ettei tästä kaikesta tule huonotasoista sarjafilmiä. On luonnollista, että ajankohtaisten asioiden kriittinen käsittely on haasteellinen tehtävä. Intressirajat tulevat nopeasti vastaan, ja koko ajan ollaan astumassa joidenkin varpaille. Silti Yle on kriittisten ajankohtaistapahtumien ykköstutkija. Sillä on parhaat resurssit ja siltä voidaan odottaa demokratian vahtikoiraroolin täyttämistä yhteiskunnassa. Erityisesti keskustapuolueen (mutta myös perussuomalaisten ) ympärille on kietoutunut monia ohjelma-aihioita, joiden saaminen valmiiksi Ylessä on takkuillut. On ymmärrettävää, että ohjelmien laatuvaatimusten, toimittajien kunnianhimon ja yhteiskunnallisten paljastusten ristitulessa tulee konflikteja.
Autoritäärinen populismi tekee tuloaan ja sen myötä objektiivisuuteen pyrkivä uutisointi joutuu entistä suurempien haasteiden kohteeksi. Trumpismin mallin mukaisesti tosiasiatkin kiistetään. Onko tämä ajattelu jo Suomessa vai vasta nousemassa maihin? Nyt on sitten käynnistetty ulkopuolinen selvitys, jotta saadaan selvyys ”mitä Ylessä oikein tapahtuu”. Mitään suuria paljastuksia en odota. Toivottavasti selvitys ei sotke ammattitoimittajien työtä, esimiesten mielenrauhaa ja poliitikkojen yöunia.
Tätä kirjoitettaessa Ylen strategian laadintaa ollaan siirtämässä sen hallitukselta hallintoneuvostolle. Merkitseekö tämä pikkutarkempaa poliittista puuttumista ohjelmatoimintaan? Ei pitäisi. Aika näyttää. Joka tapauksessa hallintoneuvoston roolin korostamispyrkimys mahdollistaa Ylen roolin tarpeettoman politisoitumisen.
:::::::::::::::::::
Kaiken kaikkiaan on hyvä, että Ylen työn laadusta käydään keskustelua, mutta toisaalta selvästi näkee, että mopo on ajoittain karannut käsistä ja hässäkät ovat saaneet elämää suuremman roolin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti