Historian kulkua on helppoa - helppoa ja helppoa - arvioida jälkikäteen. On havaitsevinaan tiettyjä säännönmukaisuuksia, jossa historia toistuu kaavanmukaisesti. Ehkä hivenen realistisempi haaste on tarkastella historiaa jonkin henkilön, vaikkapa valtiomiehen uran ja elämän kautta: tapahtumat saavat lihaa ja verta ympärilleen.
Kanava-lehdessä 2/2017 oli mielenkiintoinen Ilkka Nordbergin kirjoitus ”Konrad Adenauer ja Hitlerin pitkä varjo”. Käytän sitä soveltuvin osin oheisen kirjoituksen pohjana.
Miksi Adenauer (s. 1876 ,k. 1967, liittokanslerina 1949-1963) on tärkeä. Tietenkin pääasiassa siksi, että hän oli erittäin merkittävä länsisaksalainen valtiomies. Mutta myös sen takia, että hän oli silta sodan ajasta liberaaliin demokratiaan ja edelleen kuolemansa jälkeen yhdyslenkkinä nykyiseen nationalismitrendiin.
Muistan hänet nuoruuteni jäyhänä, miltei kivettyneenä ”Der Altena”, joka vaikutti graniittiin hakattuna hahmona länsimaiden politiikassa.
Der Altesta voidaan johtaa ajatukset taaksepäin sellaiseen eurooppalaiseen yhteenliittymän tarpeeseen, jolla voitiin torjua sodat perinteisten sotaosapuolien välillä (kuten Saksan ja Ranskan välillä). Adenauerin merkittävyys perustuu juuri siihen, että hän vieroksui niin voimakkaasti nationalismin tunnuksin esiintyneitä tahoja. Natsi-Saksa oli tietenkin ylivertainen esimerkki nationalismin herättämistä kauhukuvista.
Tämän päivän räikeänä ilmenevään nationalismiin ja sen vastustukseen voidaan projisoida yhteys Adenauerin kautta. Weimarin tasavallan ja natsi-Saksan synnyn aikaan hän oli jo johtava poliittinen hahmo, johon Hitlerkin kiinnitti huomiota, mutta hylkäsi tämän käyttökelvottomana omiin tarkoituksiinsa. Adenauer oli alusta lähtien oppositiossa natseja vastaan.
Natsi-Saksan lyhytnäköinen brutaalisuus sen lähinaapureita kohtaan on yksi avain nationalismin menestykseen Saksassa, mutta myös muualla sen lähialueella – tartunta levisi laajalle. Usein lähtökohtana on ollut fiktiivinen menneisyys (vrt. Saksan tuhatvuotinen valtakunta).
Adenauer oli nähnyt Weimarin tasavallan epäonnistumisen ja sen, että Hitler pääsi valtaan, ei väkivalloin, vaan vaalien kautta. Demokratiassa on sisäänrakennettuna tietynlainen hauraus: se menestyy, jos kansanvalta tuo menestyksen eväitä kansalaisille. Kansalaiset unohtavat demokratian hyvät puolet, jos konkreettiset teot eivät hyödytä heitä.
Nordberg sivuuttaa Ludwig Erhardin roolin Länsi-saksan talousihmeen isänä. Hän oli kuitenkin erittäin tärkeä osatekijä liberaalin demokratian sodanjälkeisessä voittokulussa, eräänlainen rokote kansallismielisyyttä vastaan.
Adenauer käsitti 1950-luvulla asian niin, että Saksa voi menestyä vain yhteisen Euroopan kautta. Erityisen tärkeää oli luoda pitävät suhteet Ranskaan. Valta ja vastuu kietoutuivat toisiinsa vastaansanomattomalla tavalla Euroopan pelastamiseksi ensimmäisen ja toisen maailmansodan kaltaisilta hävityksiltä.
Adenauer visioi mm. yhteisen eurooppalaisen armeijan. Monessa suhteessa – mm. jyrkässä kommunismin vastaisuudessaan – Adenauer oli ”kylmän sodan sotilas”. Adenauer oli luja Hallsteinin opin kannattaja: vain liittotasavalta saattoi edustaa Saksaa. Adenauerin suosio heikkeni uran loppupuolella kun uudet tuulet alkoivat puhaltaa Neuvostoliitto-suhteissa. Jäyhänä valtiomiehenä Adenauerin edustama kansanvaltainen patriotismi ei enää toiminut uudistuvassa Saksassa: oli aika siirtyä uuteen aikakauteen.
::::::::::::::::::::::::
Nyt ovat uudet gurut astuneet kehiin angloamerikkalaisessa maailmassa ja mitä näenkään: taikauskoa, auvoisia aikoja autoritääriselle hallinnolle, lopun ennustamista….. Aika tarvitsee tällaista sykliorientoitunutta ajattelua, jotta omalle (nationalistiselle) ajattelulle löytyisi argumentointi. Juuri tallaista maailmaa ennustaa Saska Saarikoski esille nostama ja Steven Bannonin raamatuksi mainittu ”The Fourth Turning – An American Prophecy” (William Strauss, Neil Howe), jossa yritetään luoda kaava tulevaisuuden ennustamiseen: sota ja tuho – nousu (vahvojen arvojen aika) – herääminen (kyseenalaistaminen) – hajoaminen – (arvojen ja auktoriteettien romahtaminen) – kriisi…. Näin syntyy loputtomasti jatkuva sykli, joka vangitsee meidät otteeseensa. Kysymys on vanhasta väittämästä eli väistämättömän kohtalonuskon toteutumisesta. Täytyy sanoa, että suhtaudun näihin tarkkoihin aikarajoihin ja kaavassa pitäytyviin ennusmerkkeihin yhtä skeptisesti kuin loputtomiin salaliittoteorioihin.
Teoriassa voidaan sanoa, että ennuste joissakin tapauksissa on itseään toteuttava skenaario, koska joku tai jotkut alkavat uskoa säännönmukaiseen kehityskulkuun.
En sinänsä epäile, etteikö jotkin ajattelutavat ja kehityskulut toistuisi, mutta sitä, missä muodossa ja millä aikataululla muutokset ja käännekohdat tapahtuvat on turhaa ennustella. Historia on täynnä imperiumien tuhoja: niillä on syntyvaiheet, nousu ja tuho, mutta mitään kaavaa en pysty kehittämään näille maailmanlopun ennusteille.
Umpikonservatiivisen Konrad Adenauerin vastasyklinen ajattelu on paljon lähempänä minua (vaikken muuten edustakaan hänen ideologiaansa), koska siinä ei tavoitella kuuta taivaalta, vaan reaalipoliitikko luo ihmiselle käytännönläheisen kehikon, jossa aiheutamme ihannetapauksessa mahdollisimman vähän haittaa toisillemme ja silti pystymme etenemään sanokamme tieteellisessä maailmankatsomuksessa.
Irrotan kuvitteellisesti ”Fourth Turningistä” palasen. Se on SUUREN MUUTOKSEN vastaisku Wienin kongressissa (1815) luodulle jähmeälle pyhään kuningasvaltaan perustuneelle sanelumaailmalle, joka ei kestänyt ajan muutosta. Ajan muutos? Kyllä itse pidän varteenotettavana historiallisena totena, että 1900-luvun alkuvuosian löi läpi ensimmäinen globalisaation kausi. Siitä johtuen tai siitä riippumatta murtautui läpi nationalismin raju trendi ensimmäisen maailmansodan koittaessa. Itse asiassa nationalismin vyöryn keskeytti hetkellinen demokratian puuska (1920-luku) joissakin länsimaissa, joka kääntyi nationalistiseksi katastrofiksi toisessa maailmansodassa, kun heiveröinen kansanvalta ei kestänyt nationalistisen vyöryn painetta. Juuri tähän saumakohtaan ajoittui Konrad Adenauerin elämä: hänen uransa julkisissa tehtävissä käynnistyi kansanvallan ”harjoitteluvaiheena” Weimarin tasavallan aikana, mutta hän ei taipunut nationalistisen vaiheen välikappaleeksi, vaan säilytti konservatiivisen, kansanvaltaisen ajattelunsa.
Mitä tekemistä tällä kyökkifilosofin ajatuskululla on Fourth Turningin kanssa? Ei kai mitään. Olen vain irrottanut historiasta palasen, jonka avulla toivon pystyväni käsittelemään historiaa joltisenkin realistisesti sortumatta maailmoja syleilevien ennusteiden maalailuun. Sitä paitsi 1800-1900-luvun nationalismin synnylle on toisenkinlaisia selityksiä. Nordberg sivuuttaa kansallisvaltioiden nousun ja maailmankaupan vastustamisen nationalismin synnyn syinä ja korostaa 1800-luvun romantiikan merkitystä: se tarjosi puitteet menneen nostalgisoinnille vainoharhaisuuteen saakka. Tämä ajattelu sisältänee osatotuuden, onhan nykyisenkin nationalistisen liikkeen yhtenä taustavoimana menneen suuruuden tunteenomainen haikailu.
:::::::::::::::::::
Olenko puolueellinen? Tietenkin: asetun liberaalin demokratian puolelle kaavamaista nationalismia ja populistista autoritäärisyyttä vastaan. Elämänkokemus on taustalla vaikuttava tekijä. Oma maailman tapahtuvia seuraava elämäni ajoittuu ”Adenauerin historiassa” hänen viimeisiin vallassaolon vuosiinsa, 1960-luvun vaihteeseen.
Saarikoski mainitsee ohimennen ”Fourth Turningissä” esiintyvän edistysuskon pilkkaamisen. Kuvittelen saaneeni tartunnan edistysuskosta. Juuri sitä vastaan taantumus (populistinen asioiden yksinkertaistaminen ja auktoriteettiusko) taistelee.
Nationalismi naamioidaan isänmaallisuudeksi. Siitä on tullut myyräntyötä tekevä trendi liberaalin demokratian sisälle. Mikä on vaihtoehto edistysuskolle, kysyy Saarikoski. Sitä peräänkuulutan minäkin. Ei voi olla niin, että heittäydytään vastarintaan tai kokonaan tapahtuvan/tapahtuneen ulkopuolelle pelkästään sen takia, että ei pystytä omaksumaan muuttuvan maailman ilmiöitä.
Edistysuskon ja autoritäärinen populismin aiheuttama polarisaatio luo juuri Adenauerin korostaman jakolinjan Eurooppaan, ei kuitenkaan niinkään valtioiden välille vaan niiden sisälle. Tästä kahtiajaosta on vaikeaa päästä eroon: aina on häviäjiä, joko rauhan häviäjiä tai sitten modernisaation häviäjiä. Konfliktihakuisuudella yritetään sitten korjata asiaa.
Ehkä saksalainen ratkaisu, jossa Ludwig Erhard edusti talousosaamista ja Adenauer konservatiivista, demokraattista rauhaa rakentavaa kivijalkaa toimi eurooppalaisen demokratian perustana täydennettynä heitä seuranneen Willy Brandtin idän ja lännen sovun rakentamisen mallilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti