Miten menetimme asioiden hallinnan ja kaappaamme sen takaisin?

HS:ssä oli toimittaja Anna-Sofia Bernerin pitkä haastattelu historioitsija Juha Siltalasta (”Keskiluokka hakee turvapaikkaa”, 19.3.2017). Aiheena oli Siltalan uusin kirja ”Keskiluokan, nousu, lasku ja pelot”. En käsittele aihetta yksityiskohtaisesti, vaan vain yhdestä näkökulmasta nimittäin käsitteen ”Take back control” -pohjalta. Ajatuksena on, että (nyky)historiassa on tapahtunut asioiden hallinnan luisuminen ”koneistoille” tai ”poliitikoille” tai jollekin ”etäiselle yhteiskunnalliselle toimijalle”, joka tapauksessa pois tavallisen kansalaisen ulottuvilta.

Kontrollinäkökulma on oivallinen. Ei tarvitse kuin vilkaista käytävää keskustelua niin havaitsee, kuinka vallitseva väite ”kansalaisten otteen menettäminen on”. Kysymys on demokratian toteutumisesta tai pikemminkin toteutumatta jäämisestä. Haastattelussa ei juurikaan pohdita sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun poliitikko on luvannut otteen takaisin kansalaiselle. Miten palauttaminen tapahtuu? Miten annettu lupaus täytetään?

Siltala lienee kaikkea muuta kuin Trump-fani, mutta hän rakentaa mielenkiintoisen näkymän sanoessaan haastattelussa, että ”Donald Trump on etevästi onnistunut muuttamaan kannattajansa uhriutumisen toiminnaksi. Hän on taitava tunnejohtaja”. Epäilemättä. Kannattajat ovat todenneet joutuneensa menneinä vuosina jonkin vihamielisen eliitin tai Washingtonin hallinnon välikappaleeksi, ja nyt he odottavat vapauttavan messiaan ilmestymistä. Ja kas, hän on täällä tänään. Trump on jo vaalilupaustensa toteuttamisvaiheessa. Nyt on enää yksi ongelma – ja se on iso – mitä lupauksia hän on täyttämässä ja miten?

Siltalaa ei voi moittia, sillä tarkalleen ottaen hän ei puhu toiminnan tuloksista mitään. Hän vain toteaa fiksusti, että ”uhriutuminen on muutettu toiminnaksi”. Aggressiivista aktiivisuutta Trumpin puolesta ilmeneekin aivan uudella tasolla. Kun katsoo mielenilmauksia, ei jää epäilyä sankareista ja konnista. Goebbelsilaisilla menetelmillä Trump saa huutokuorot puolelleen: ”Clinton lukkojen taakse”. Presidenttiin pettyneiden määrä kuitenkin kasvaa samaan aikaan: presidentin suosio on pudonnut.

Ennen kuin menen arvioimaan sitä, miten kontrollivajetta koskevaan huutoon vastataan, on syytä käydä läpi, miten kansalaiset yli rajojen ovat joutuneet samojen haasteiden eteen.

Siltala arvioi suomalaisen keskiluokan synnyn tapahtuneen aikavälillä 1966-1990. Ajoitus on paikallaan: kun kansanrintamahallitus muodostettiin vuonna 1966, aikakauden ilmapiiri oli suopea köyhyyden poistamiselle ja ihmisten nostamiseksi keskiluokkaan suhteellisesta niukkuudesta. Lainsäädännöllisesti edettiin odotettuun suuntaan. Siteet aiempaan maailmaan haluttiin katkaista ja ryhtyä toimiin elintason ja elämänlaadun kohottamiseksi.

Tätä kautta kesti 1990-luvun lamaan saakka. Sitten tuli romahdus, joka asetti yhteiskunnalle uudet haasteet. Kuitenkin vuosien 1994-2007 (ei seitsemän, vaan 14 lihavaa vuotta!) bkt:n kasvu keskimäärin vajaalla neljällä prosentilla näytti Nokian ynnä muiden siivittämänä nostavan Suomen jälleen korkeimpaan kategoriaan kansakuntien talouskilpailussa. Ja sitten finanssikriisin jälkeen iski talouden syvä anemia, jossa kasvu on ollut kiven takana (muistettakoon kuitenkin vuosien 2010-2011 lähes kolmen prosentin kasvu kumpanakin vuonna).

Tämä kertaus muodostakoon taustan Siltalan piirtämälle kuvalle keskiluokan kohtaloista. Vähitellen vuosikymmenien vaihtuessa – oletetusti – ihmisten oma päätäntävalta on kaventunut ja valta on siirtynyt ”eliiteille” tai ”poliitikoille”. Räikein tämä polarisoituminen – kansa vs. eliitti - on Yhdysvalloissa. Kuilu on niin leveä, että se on osin uskomaton. Trumpin kaltainen ihminen ei tippaakaan lievitä eripuraa, vaan päinvastoin lausunnoillaan laventaa kuilua. Kaiken lisäksi hän tekee sen täysin ristiriitaisesti laukomalla milloin minkäkinlaisia twitter-mielipiteitä.

On syntynyt erilaisia tapoja ratkaista länsimaiden kohtaamat talouden ongelmat. Saksassa on luotu matalapalkkaisten luokka – onpahan ainakin jotain työtä jollakin palkalla. HS:n haastattelun mukaan Saksassa joka viides työntekijä ansaitsee alle 10 euroa tunnilta. Samaan aikaan keskimääräiset ansiot ovat nousseet. On nähtävissä, että tämä kehitys ei voi jatkua kovin kauaa. Myös Suomessa vuosien 1966-1990 jälkeinen kehitys on kääntänyt tulokehityksen päinvastaiseksi: tuloerot ovat alkaneet laajentua.

Pidän aika kiistanalaisena Siltalan käsitystä, että USA:ssa tapahtunut keskiluokan heikkeneminen ei johdu teknologisesta kehityksestä, vaan ”työntekijöiden poliittisesta tinkimisvoimasta”. Tämä on mielenkiintoinen väite, sillä väitteenä minä sitä pidän. Ilman muuta teknologinen kehitys on vaikuttanut ja ennusteiden mukaan vaikuttaa vielä tulevaisuudessa huomattavan dramaattisella tavalla työpaikkoihin. Mutta totta toinen puoli: Yhdysvaltain ammattiyhdistysliikkeen heikko asema on johtanut tilanteeseen, jossa joukkovoiman avulla tapahtuvaa palkkataistelua ei juuri ole. Sitä ei edes ymmärretä kaivata, ehkä sen takia, että se haiskahtaa sosialismilta. Tosin USA:ssa presidentinvaalien aikaan tehty nuorisotutkimus – johon Siltalan haastattelussakin viitataan – kertoo, että kolmasosa nuorista kannattaa sosialismia (todennäköisesti ruotsalaistyyppistä sosiaalidemokratiaa). Kun raha ei kierrä entiseen malliin normaalityön kautta hyvinvoinniksi, osa pyrkii kattamaan vajeen lisäämällä työtä. Yhdysvalloissa tämä kehityskulku on ollut voimassa jo kymmeniä vuosia. Pääomien liikkuminen yli rajojen on kaventanut paljolti kansallisvaltiopohjalta toimivien työntekijöiden liikkumavaraa.

Keskiluokan menetettyä asemiaan Siltala näkee, että korvausta yritetään saada aikaan ihmistä lähellä olevilla motivoitumiskeinoilla, joista hän mainitsee esimerkkinä ”puolukkaämpärin täyttämisen!”. Tiedän tunteen, kun olen lukemattomina kesinä harrastanut puolukanpoimintaa, mutta olen kyllä tehnyt sen ilman ahdistuksen tunnetta. Mutta totta toinen puoli: mitä muuta blogin kirjoittaminen eläkkeellä on kuin merkityksen ja onnistumisen kokemista – juuri sitä ämpärin täyttöä!

:::::::::::::::::::

Timo Soinin lupaus on sukua Trumpin lupaukselle sillä erotuksella, että Soinilla on ollut tilaisuus toteuttaa aikomuksiaan hallituksessa. Smpläinen unohdetun kansan merkityksen palauttaminen on ollut vähintäänkin taustalla luomassa tulevaisuuden odotuksia. Väittämäni kuuluu, että hengennostatus, mikä kuuluu vaalipropagandaan ison veden molemmin puolin, on vain hämärä haiku reaalisista mahdollisuuksista muuttaa tapahtumien kulkua. Mihinkään kohtalouskoiseen determinismiin ei kannata sortua; vaikutusmahdollisuuksia on, mutta ne pitää asettaa realistisiin kehyksiin.

Kun ihmiset ovat menettäneet otteensa isojen asioiden hallinnasta, astuvat peliin populistit, jotka selittävät tapahtuneet väärinkohteluna, joka on kohdistunut tavalliseen kansalaiseen. Tämä on omiaan herättämään joidenkin kansalaisryhmien katkeruutta ja epäluottamusta päättäjiin. Samaan aikaan elinkeinoelämän ja hallituksen päätöksentekijät uhkaavat kansalaisia kilpailukyvyn menetyksellä, jos etujen leikkauksiin ei suostuta. Ei ihme, että oikeutetun kontrollin tunne asioihin häviää.

Keskiluokka on tapahtuneen yksilöllistymiskehityksen myötä menettänyt voimaansa. Vaurastuminen on merkittävin syy yksilöllistymiskehitykseen. Samalla on menetetty joukkovoiman käytön edut. Lapsiperheet yrittävät näistä lähtökohdista – ”laajan portfolion ” avulla löytää selviytymiskeinot yksilöllistyvässä maailmassa.

Yllättäen Siltala näkee koulutuksen merkityksen suorastaan vähäisenä: sen avulla keskiluokka ei säästy irtisanomilta. Entä jos ilman koulutusta tilanne on vielä huonompi?

Olen Siltalan kanssa samaa mieltä ihmisten turvallisuushakuisuuden lisääntymisestä. Tutkimuksissa käytetään turvallisuushakuisuuden synonyymina sanaa ”käpertyä”. En näkisi asiaa näin lohduttomana. On kahdenlaista turvallisuushakuisuutta: 1) populistien tarjoamaa aggressiivista ulkoisen tai sisäisen vihollisen uhkaan perustuvaa turvallisuushakuisuutta ja 2) hyvinvointiyhteiskunnan elementtejä kehittävää modernia turvallisuushakuisuutta. Viime mainittua pidän terveenä puolustusmekanismina nyky-yhteiskunnassa, vaikka ykkösvaihtoehtona turvallisuushakuisuudelle onkin pidettävä työtä ja työpaikkaa.

Siltala määrittää edellä kuvatun tapahtumakehikon aikaraamiksi 25 vuotta kestäneen uusliberalismin kauden. Sen aikana tapahtui Suomen 1990-luvun alun lama ja myös finanssikriisi. En yhdy kyllä väitteeseen, että aivan kuten 1990-luvun laman aikaan, velat ulkoistettiin yhteiskunnan maksettavaksi (kuten tapahtuikin), niin nyt finanssikriisin seurauksena tapahtuu sama. Mielestäni nyt ei ole kysymys toimijoiden ylivelkaantumisesta vaan kansakunnan laaja-alaisesta aneemisuuden tilasta, jossa selviytymisen keinovalikoimaan ei kuulu devalvaatio, siispä on turvauduttu sisäiseen devalvaatioon.

Onko selkeimmin kansalaisten kontrollin menetyksestä saarnanneella Donald Trumpilla lääkkeet hallinnan uudelleen ottamiseen? Pahoin pelkään, ettei ole: hän on tiedollisesti Yhdysvaltain historian heikoimmin varustautunut presidentti. Se käy ilmi miltei päivittäin. Presidentti ei tiedä, miten asiat ovat. Pieni esimerkki: Trump vaati Saksaa maksamaan Nato-velkansa takaisin Yhdysvalloille! Ei ole mitään kertynyttä velkaa. Kontrollin palatusta koskevien lupausten kannalta tämä on juuri pahin skenaario: miten voi täyttää kansalaisille annetut lupaukset, jos ne on annettu tietämättömänä asioiden realiteeteista.

Seurauksena on kansalaisten pettymys: kontrollia ei palauteta tällä tavoin. Kysymys on mielikuvasta, joka halutaan synnyttää äänestäjässä: olemme puolellasi kasvottomia byrokraatteja ja kieroutuneita poliitikkoja vastaan. Kukaan ei varmaan kyseenalaista kansalaisen oikeutta saada kontrolloida paremmin itseään koskevia päätöksiä, mutta asiaa sekoittaa populistien halu lyödä epäluotettava leima – usein aiheetta -esimerkiksi virkamiehiin tai kilpaileviin poliitikoihin.