Vapauden ihanuus ja kurjuus

Kaikki rakastavat vapautta, nimittäin itseään koskevaa vapautta. Muilla on tietenkin hyvä olla sääntöjä, sillä muutoin he häiritsevät vapauttani.

Mikä on kaikkein eniten väärinkäytetty käsite historiassa? Onko se Freedom, vapaus? En tiedä, mutta lähellä ollaan.

Meillä on iso ongelma, olen kuullut. Valtakunta on täyttynyt kaikkialle tunkevasta byrokratiasta. Kansalaisten vapautta päättää itsenäisesti asioistaan on loukattu ylimitoitetulla holhouksella.

Kirjoitin kerran kerettiläisen blogikirjoituksen, jonka nimi oli ”Säännöt luovat vapauden”, jossa yritin perustella, että mistään vapaudesta ei voi olla puhettakaan ilman sääntöjä. Mielipiteen provosoi tuolloin (ja vieläkin) ajankohtainen keskustelu sääntöjen purusta. Käytän ohessa osia tuosta kirjoituksesta.

On selvää, että lakeja laadittaessa täytyy lakiympäristö tutkia tarkkaan, ettei synny päällekkäisyyksiä tai ristiriitaisuuksia. Kaikesta huolimatta viime vuosina on arvosteltu lainsäädännön valmistelun keskinkertaista tai heikkoa tasoa. Ihan tätä eivät nyt äänessä olevat arvostelijat kuitenkaan tarkoita. Maalitauluna on yleensä sääntöviidakon tiheys, holhousmentaliteetti ja tarpeettomiksi koetut laki-, asetus- ja sääntöpykälät.

Sääntöjä voidaan tarvita joskus vain niiden varalta (pieni vähemmistö), jotka ovat herkkiä rikkomaan yhteisiä pelisääntöjä. On vain niin, että nämä sääntöjen rikkojat vaihtelevat tapauksittain. Kaikki joutuvat maksamaan joidenkin piittaamattomuudesta.

Suomen sijoitukset kansainvälisissä yhteiskunnan menestystä mittaavissa tutkimuksissa hämmästyttävät kerta toisensa jälkeen meitä: eivätkö muut ymmärrä, että meillä menee huonosti! Tämä on perspektiivikysymys suurelta osin. Emme läheltä näe omaa erinomaisuuttamme kieltämättömien ongelmiemme keskellä.

Tästä näkökulmasta säännelty yhteiskunta on siis vahvoilla. Kaikki Skandinavian maat ovat eri listauksissa aivan kärjessä, joten voitaneen puhua skandinaavisen mallin vahvuuksista. On selvää, että kun suhteellisen rauhallisissa olosuhteissa on pystytty kehittämään järjestäytynyttä yhteiskuntaa, tulokset näkyvät. Entä jos olemme hyviä säännöistämme huolimatta? No, ainakin voidaan sanoa, että sääntömme eivät ole tuhonneet menestymisen edellytyksiä.

Monet rikkaat maat eivät pärjää Skandinavian maille, koska niissä kansalaiset ovat eriarvoisia. Monet tällaisten valtioiden hyvin toimeentulevat ihmiset tuntevat ympäristön hyvin vakaaksi, kun taas monet muut – varsinkin köyhät – tuntevat ympäristön epäoikeudenmukaisuuden ja haurauden.

Onko sellainen kulttuuri, joka on sisäistänyt säännöt osaksi hallintokulttuuria vähemmän innovatiivinen kuin sellainen kulttuuri, joka on vähemmän säädelty? Tämä on vaikea kysymys. Yhdysvaltojen tapainen maa on saanut valtavasti menestyksiä ainakin näennäisesti suurilla vapausasteilla.

Amerikan malli näyttää osin toimivan niin, että lähtökohtaisesti vapauksia sallitaan runsaasti, mutta väärinkäytösten ilmetessä reagoidaan hyvin voimakkaasti ja käynnistetään jyrkkä sääntely (vrt. finanssikriisi ja sen seuraukset). Skandinaviassa toimitaan tasapainoisemmin, eräällä tavalla ennaltaehkäisevästi: säätelyllä pyritään estämään jo ennalta ylilyönnit.

Aina tässä ei ole onnistuttu, kuten 1990-luvun lama ja sitä edeltänyt sääntelyn vapauttaminen osoittivat.

Aiemmin voitiin sanoa, että hyvinvointiyhteiskunta varmistaa, että suuri osa kansakunnan elävästä voimasta osallistuu (luovaan) työhön. Viime vuosina tämä ajattelu on yhä useammin voitu kyseenalaistaa. Onko vika itse järjestelmässä vai sen nivelkohdissa globaaliin ympäristöön?

On väittelyn aihe, kumpi lähestymistapa – amerikkalainen vain skandinaavinen - tuo paremmat tulokset. Skandinaavinen säätely-yhteiskunta tuottaa tasaisemman tulokset, yhdysvaltalainen ehkä terävämmän kärjen.

Inttämällä voisi sanoa, että teoriassa on mahdollista, että itsesäätely estää meitä tuomasta parastamme (parhaita ideoita) esille, koska byrokratia ei kannusta meitä olemaan innovatiivisia. Luulenpa kuitenkin, että pahimpia luovuuden tappajia ovat kanssaihmiset, jotka sanovat ”tuo on jo keksitty” tai ”ei mitään uutta auringon alla” tai ”ajanhukkaa, ei tuosta ole hyötyä”.

Sääntöihin kyllästyneille on kyllä jonkin verran annettava periksi. Sääntöjä luomalla yhteiskunnan valvova silmä (eduskunta, virkamieskunta) ei ehkä huomaa suuren tunnollisuuden vallassa tehtyjen sääntöjen päällekkäisyyttä tai turhuutta, jotka taas kuluttajat - tavalliset ihmiset - näkevät asianosaisina ja asiantuntijoina. Mutta tällöin ei todellakaan voi olla kysymys sääntöjen poikki ja pinoon -lahtauksesta, vaan erittelevästä tarveanalyysistä.

Tarvitaan siis laki-, asetus- ja sääntökokonaisuuksien ”oikolukua”.

::::::::::::::::::::::::

Tietenkin useimmat tarkoittavat sääntöjen purulla tarpeettomien sääntöjen purkua. Itse asiassa usein tarkoitetaan väljempiä sääntöjä, ei sääntöjen purkua. Jos siis aiemmin on saanut rakentaa enintään 10 m2 varaston ilman rakennuslupaa niin muuttuneessa ”sääntövapaassa” tilanteessa saa rakentaa 20 m2 varaston pelkällä ilmoitusmenettelyllä.

Kysymys on myös siitä, kenen vapaudesta puhutaan. Sotessa on tarkoitus luoda potilaalle mahdollisuus valita vapaasti hoitava yksikkö. Ne jotka ovat perehtyneet elävän elämän realiteetteihin sanovat, että kysymys on tosiasiassa hoitavan yksikön vapaudesta valita asiakas. Tästä on olemassa versio, jossa on mukana vaikeuskerroin: sääntöihin (säädökset, lait, asetukset) pannaan mustaa valkoisella, että potilas valitsee. Pitäisi riittää. Ehkei kuitenkaan, sillä tilanne saattaa johtaa vähitellen siihen, että hoitava yksikkömme hoitaa terveitä potilaita ja ”joku toinen” todella sairaat.

Kymmenen prosenttia väestöstä kuluttaa 74 prosenttia soterahoista. On äärimmäisen tärkeää kenellä se vapaus OIKEASTI on. Kysymys ei välttämättä ole lähtötilanteesta, jossa asiat näyttävät sujuvan suunnitellusti. Ihmisen mielikuvitus on kuitenkin loputon ja kustannuksia tullaan tyrkkimään itseltä pois jatkuvasti. Pelko on, että julkinen sektori joutuu hoitamaan ”sairaat” potilaat ja suuryritykset pelaavat itselleen ”terveet” potilaat.

Kaiken keskellä on käsite ”valinnanvapaus”, jota kukaan ei vastusta. Osmo Soininvaara kirjoittaa tuoreessa Lääkärilehdessä, että ” (soten) valinnanvapauden taloudellisissa pelisäännöissä on niin pahoja puutteita, että koko uudistuksesta on tulossa taloudellinen katastrofi. Valtiovarainministeriö tulee pitämään huolen siitä, että menot eivät kasva, joten taloudellinen katastrofi muuttuu rahan loppuessa hoidolliseksi kurjuudeksi.”

Jouduttaisiin siis tilanteeseen, jossa ”terveitä ylihoidetaan ja sairaita alihoidetaan”. Pahasti sanottu. Onko lopulta kysymys siitä, miten todella sairaat käyttävät ”vapauttaan” ja siitä minkälainen markkinointikoneisto yksityisillä yhtiöillä on tietyntyyppisten potilaiden saamiseksi omiin kirjoihin?

Vapauteen näyttää kuuluvan hallinnollinen yhtiöittämispakko, joka koskee julkista sektoria, jotta se olisi ”samalla viivalla” kuin yksityiset kilpailijat. Kilpailijoina on pieniä palveluntarjoajia ja suuria usein ulkomaalaisomisteisia jättiyhtiöitä, joiden pelivara bisneksessä on paljon suurempi kuin kotimaisilla yksityisillä tai julkisilla toimijoilla. Sekä vasemmalla että oikealla on tervettä epäilyä, että kokeneet yksityiset suurpelurit pääsevät dominoimaan terveysmarkkinoita.

Onneksi meillä on vapaus reagoida liberaalissa demokratiassa ennaltaehkäisevästi epäkohtiin.