lauantai 30. huhtikuuta 2016

Kapitalismi vs. sosialismi

Tätä vastakkainasetteluahan ei pitänyt enää olla kilpailumielessä. Kapitalismi on moneen kertaan todistetusti lyönyt sosialismin. Nyt kuitenkin Harvardin yliopisto (Harvard´s Institute of Politics: Harvard Youth Poll) on asettanut nämä kaksi ideologiaa vastakkain ja kysynyt 18-29-vuotiailta amerikkalaisilta kumpaa he suosivat.

Tulos on kaiken koetun jälkeen yllättävä: 42 prosenttia kannattaa toki kapitalismia, mutta sosialismi saa peräti 33 prosentin kannatuksen. Mistä moinen tulos johtuu? Ovatko amerikkalaiset vihdoinkin saaneet tarpeekseen räikeistä tuloeroista, ja minkä sortin sosialismia amerikkalaiset oikein haluavat? Nämä ja monet muut kysymykset risteilevät mielessä.

Onko sosialismi-innossa kysymys Occupy Wall Streetin kaltaisesta kertakäyttöilmiöstä? Jotkut ovat jo ennakoineet, että kysymys on syvemmästä sukupolvi-ilmiöstä ja olen heidän kanssaan jossain määrin samaa mieltä.

Avainkysymys on tietenkin, mitä sosialismilla kyselyssä tarkoitettiin. Kun sitä ei määritellä, otan oikeudekseni itse kuvitella, miten vastaajat käsitettä tulkitsevat. Kysymys ei tietenkään ole Itä-Euroopan maiden kommunismin tai sosialismin soveltamisesta, vaan todennäköisesti yhteiskunnan ottamasta suuremmasta roolista amerikkalaisten elämästä. Usein tähän liitetään hyvinvointiyhteiskunnan piirteitä, joiden kannatus on nousussa nuorten keskuudessa. Oletan myös, että osa ”sosialismin” kannatuksesta liittyy voimakkaaseen protestiin, joka kohdistuu ison rahan valtaan sen eri muodoissa. Tuloerojen kaventaminen lienee aivan kärkipään aiheita sosialismin kannattajien tavoitteissa.

Teoreettisesti on mielenkiintoista pohtia skandinaavisen mallin viime aikaista loitontumista hyvinvointiyhteiskunnan alkuperäisistä tavoitteista ja verrata sitä amerikkalaisten vasemmistonuorten lähestymiskulmaan, joka kertoo kapitalismiin tympääntymisestä. Käytännössä uskon enemmistön heistä tarkoittavan siirtymistä kohti sosiaalista markkinataloutta. Vaikka joukossa on sosialistisia haihattelijoita, niin en usko todellisen sandersilaisen demokraattisen sosialismin menevän pidemmälle.

Ehkä oleellisinta Harvardin ”pollin” tuloksessa on, että kumpikaan ”pääideologioista” ei saanut enemmistöä. Kapitalismin kannalta tulosta voidaan jopa pitää yllättävänä.

Olen lukuisissa blogikirjoituksissa korostanut Bernie Sandersin merkittävää roolia sellaisen yhteiskunnallisen ilmapiirin luojana ja heijastajana, joka johtaa pitkälle presidentinvaalien play offs -kierroksen tuolle puolen: kysymys on Sanders-ilmiöstä, joka ei perustu normaaliin voittaja-häviäjä -kilpaan. Muutoinhan Sanders olisi jo luopumassa ehdokkuudestaan demokraattien presidenttikandidaatiksi. Nyt on kerta kaikkiaan kysymys koeasetelmasta, mikä kannatus vaihtoehtoisella poliittisella kulttuurilla on erityisesti nuorison keskuudessa, jonka kannatuksesta Sanders tuloksekkaasti kilpailee. Sandersin kannatuksen ytimessä ovat nuoret miehet. Tämä ei ole mitenkään vähäinen havainto, kun muistetaan, että nuorten miesten rooli finanssikriisiä edeltäneen kuplan luomisessa oli huomattavan suuri.

Monet amerikkalaiset ovat vakuuttuneita Sandersin merkityksestä Harvardin gallupin tulokseen. He lienevät oikeassa. Samalla hiipii epäily mieleen, että suosio on liiaksi Sandersin persoonan varassa. Miten pitkälle Sandersin suosio kantaa? Presidentinvaalit ovat kohta ohi, ja silloin joudutaan tosi testiin. Mikä on Sandersin ajatusten kantavuus, kun hän ajaa skandinaavista, glorioimaansa hyvinvointiyhteiskuntamallia? Kuka tai ketkä jatkavat hänen työtään? Vai kehittääkö hän jatkuvan kampanjan, jonka rahoitus perustuu kansalaisilta saatuun kolehtiin, kuten tähän saakka? Tuskinpa, sanoo moni skeptikko. Päinvastoin kyynikot varmaankin ennustavat koko väännölle pikaista loppua, kun vaalit ovat ohi. Minulla on kuitenkin epäily, että tässä on kysymys jonkin siemenen kylvämisestä, jolla on saattaa olla kauaskantoisia seuraamuksia.

Harvardin mielipidetiedustelussa ainoastaan Sanders yltää ”nettopositiiviseen” (positiiviset puollot miinus negatiiviset puollot) kannatukseen (+23 prosenttia), kun pääehdokkaista Trump saa tylyt miinus 57 prosenttia nettopuolloksi.

Sandersin ”sosialismin” suuri koetinkivi on kongressissa. Sen miljonäärien pitäisi siis ymmärtää Sandersin lanseeraaman yhteiskunnallisen analyysin luonne. Näinköhän onnistuu? Torjujia ja epäilijöitä riittää, se on varma.

Mitä Harvardin yliopiston kannatuskysely tarkemmin ottaen kertoo?

Nuorten keskuudessa Clintonilla on 61 prosentin kannatus, kun Trumpin kannatus jää 25 prosenttiin. Nuorten toiveiden ja vaatimusten keskiössä ovat opiskelemaan pääsymahdollisuudet, naisten tasa-arvo ja talouden kysymykset.

Tärkeä havainto Harvardin tutkimuksessa on, että nuorilla on luottavainen odotus, että heidän äänillään on merkitystä. He todella kantavat huolta politiikan instituutioiden kyvystä vastata kansakunnan haasteisiin. Peräti 47 prosenttia on sitä mieltä, että ”asiat ovat menossa yleisesti ottaen väärään suuntaan”.

Nuorten toiveet kohdistuvat demokraatteihin. Peräti 61 prosenttia pitää demokraattien ehdokasta (kuka hän sitten onkin) vahvempana presidentinvaaleissa, kun taas republikaanien ehdokas saa 33 prosentin kannatuksen. Ero demokraattien hyväksi on vuodessa tuplaantunut.

Yhdysvallat ei pääse ainakaan nuorten mielestä kehuskelemaan luottamusyhteiskunnan vahvuuksilla. Niinpä johtavat instituutiot hallitus ja kongressi saavat mielipidetiedustelussa vain noin 20 prosentin luottamuksen toimilleen. Wall Street ja media jäävät noin 10 prosenttiin.

Luottamus presidentti Obaman kykyyn hoitaa tehtäviään on parantunut viime vuosina huomattavasti nuorten keskuudessa. Meneillään olevasta korkeimman oikeuden jäsenen nimittämisestä vastaajilla on selvä kanta: Obaman ehdokas pitäisi nimetä jäseneksi (72 prosentin kannatus), kun taas 23 prosentin mielestä tehtävä pitäisi siirtää seuraavalle presidentille.

Enemmän kuin yksittäisiin teemoihin ja niihin liittyviin prosenttilukuihin kiinnittäisin huomiota Harvardin kyselyn paljastamaan yleiseen ilmapiiriin. Kansakunnan tulevaisuuden toivot haluavat muutosta establishmenttien valta-asemaan. Jälleen Sandersin mielipidevaikuttaminen on huomionarvoinen: hänen kampanjansa ei perustu suuren rahan vaikuttamismekanismeihin, vaan tavallisten kansalaisten pikkulahjoituksiin. Sanders torjuu kannatuksen osto- ja myyntitoiminnan (lobbauksen), joka on tervehdyttävä piirre vaaleissa.

Olen monesti ihmetellyt näissä kirjoituksissani tavallisten amerikkalaisten haluttomuutta ja kyvyttömyyttä puuttua räikeän epätasaiseen tulonjakoon. Ikään kuin ihmiset laidasta laitaan kuvittelisivat olevansa joskus miljonäärejä. Tulo- ja omaisuusrikkaat ovat kannustaneet ja painostaneet alhaisen verotuksen politiikkaan, ei sen takia, että olisivat halunneet auttaa tavallisia tahvoja, vaan pitääkseen saavutetut edut itsellään.

Ovatko muutoksen merkit nyt vihdoin ilmassa?

torstai 28. huhtikuuta 2016

Tyytymättömyyden tuolla puolen

Yhdysvalloissa työttömyysprosentti on 5.0. Jos arvioitaisiin täystyöllisyyden taso, niin se voisi olla neljän ja viiden välillä. Lähellä ollaan.

Tuoreessa blogikirjoituksessani pohdin syitä amerikkalaiseen tyytymättömyyteen, joka on saanut kasvot meneillään olevien presidentinvaalien playoffsien aikana. Jatkan nyt aiheesta. Pyrin soveltamaan Amerikan oppeja suomalaiseen työn ja tyytymättömyyden teemaan.

Yhdysvalloissa kysymys on mielestäni ihmisten työn ja tyytyväisyyden (tyytymättömyyden) suhteesta amerikkalaiseen unelmaan.

Tavallaanhan finanssikriisi oli amerikkalaisen unelman testi. Miljoonille amerikkalaisille annettiin liitovaltion tuella mahdollisuus hankkia ikioma paratiisi, joka konkretisoitui omistusasunnoksi presidentti George Bushin ilmaisemassa määritelmässä. Unelman täyttymisen tueksi laadittiin laki: ”American Dream Downpayment Act” (2003).

Ihmisistä haluttiin ”kunnon kansalaisia”, joiden asunnon hankintaa halutiin edistää. Sen piti avata varallisuuden ja myös muun aineellisen elintason lukot, saattoihan omistusasuntoa vastaan saada lainaa täyden omistuksen verran (jopa 120 prosenttia) erilaisiin tarkoituksiin. Kun asuntojen hintojen piti nousta ”ikuisesti”, mahdollisti omistusasuminen vakuutena kestokulutustavaroiden hankkimisen.

Mikään ei mennyt niin kuin piti. Liittovaltion käsiraha-apu ei riittänyt, koska muut tulot olivat aivan liian pienet, jotta lainojen lyhennyksistä olisi selvitty. Seurasi maksukyvyttömien ihmisten hankkimien asuntojen hintojen romahdus, joka taas pudotti pohjan pois muulta elintason parantamiselta. Meni unelma ja tilalle tulivat velkahelvetti ja painajaiset. Vaurastumisprojektilta puuttuivat realiteetit, sillä tulojen muodostus oli heikentynyt tavallisilla perheillä jo vuosikymmenien ajan. Hyppäys omistajien luokkaan – kuilun yli – ei onnistunut. Olisi tarvittu vuosikymmenien ajan kohtuullisesti palkattuja hyviä työpaikkoja ja verotuksen tuloeroja kasvattavien pyrkimysten lopettamista. Ideologista syistä sitä ei haluttu: piti suorittaa ”omistajuusloikka” ilman kunnollista tulopohjaa.

Mikä tänä päivän muistuttaa noista päivistä? Eikö bruttokansantuote kasva ihan kohtuullista vauhtia? Eikö ihmisillä ole ihan mukavasti töitä? Eikö Yhdysvaltojen pitänyt olla esimerkki, joka pystyy selättämään finanssikriisin ongelmat? Perusongelmat ovat edelleen samat. Amerikkalainen unelma on edelleen taustalla olemassa, mutta edellytykset sen saavuttamiseksi eivät ole muuttuneet paremmiksi. Tuloerot ovat jatkaneet kasvuaan, eikä suurella joukolla ihmisiä ole mahdollisuuksia tavoittelemaansa hyvätasoiseen elämään. Siitä voivat muistuttaa 1950-luvulla eläneet isovanhemmat, joiden aikana elintaso (pl. mustat) kasvoi vauhdilla.

Ongelmat ovat tulleet kaikkien näkyville meneillään olevien esivaalien aikana. Ei ole ihan vähään aikaan ollut Bernie Sandersin ja Donald Trumpin kaltaisia ehdokkaita.

Trump haluaisi ”takaisin” Amerikan suuruuden päivät: työpaikat pitää palauttaa Kiinasta ilmeisesti odotuksella, että palkat samalla kokevat ihmenousun. Applen toimitusjohtajan sanat voitaneen sivuuttaa, hänhän sanoi, että Yhdysvalloissa ei ole enää niitä ihmisiä, jotka osaisivat rakentaa iPhonen.

Sanders tavoittelee onnellisempaa Amerikkaa tasa-arvoisemman yhteiskunnan kautta: tavoitteena on maksuton terveydenhoito ja yliopisto-opetus Skandinavian maiden malliin.

Tyytyväisyyden toteutumisen eteen on kasvanut tulppia, joita ovat muun muassa globaalisti toimiva talous ja teknologinen kehitys.

Ihmisille ei riitä, että heillä on työpaikka, kun palkka ei mahdollista säällistä elämää. Näille ihmisille Donald Trump on ritari, joka ratsastaa valkoisella ratsullaan pelastamaan hyväpalkkaisten työpaikkojen siirtymisen takaisin Yhdysvaltoihin. Mistäkö? Sitä ei kannata tässä vaiheessa paljon pohtia… mutta Kiinassa ne ovat!

Ehkä kiintoisinta Trumpin esilletulossa on, että republikaanien kannattajat ovat vihdoinkin havainneet, että puolueen establishmentti ei aja rivirepublikaanien asiaa, vaan sellaisten, jotka ovat, tai kuvittelevat joskus olevansa hyvätuloisia menestyjiä. Juuri tähän saumaan iskee Donald Trump. Hän saa kannatuksensa republikaanien suuresta rikkaita puolustavan johdon vastaisesta oppositiosta.

Sandersin ajatuksena on mahdollistaa sosiaalinen koheesio uudelleen eli nouseva ”säätykierto”, joka mahdollistaisi elintason laajentamisen tulevaisuudessa. Kun kuuntelee ja katsoo youtube-videoita Bernie-ilmiön herättämästä euforiasta, ei voi kuin hämmästellä: mikä näihin amerikkalaisiin on oikein mennyt? Ovatko he valmiit vasemmistolaiseen yhteiskuntapolitiikkaan? Ainakin hurjien yleisöjoukkojen suosio kertoo, että ihmiset ovat saaneet tarpeekseen establishmenttien politiikasta.

Sanders haluaa sanoa ”Kuvitelkaa, asiat voivat olla toisin!” Yleisö mylvii tai buuaa yleisötilaisuuksissa aina sen mukaan, kun Sanders haluaa kuulijoitaan ohjata. Se, että kannattajakunta koostuu suurelta osin nuorista antaa toivoa, että kysymys on pysyvämmästä politikkaan vaikuttavasta ilmiöstä. Jos Sanders-ilmiö muuttaa poliittista ajattelua kestävästi, merkitsee se rehellisempää ihmisten aineellisten olosuhteiden huomioonottamista tulevaisuudessa.

::::::::::::::::::::::::::::::

Myös Suomessa pitäisi pohtia ihmisten unelmien suhdetta työhön ja tyytyväisyyteen. Meillä huudetaan työpaikkojen perään (mikä on tärkeää), mutta samalla vaaditaan, että työpaikat pitää ottaa vastaan hintaan mihin hyvänsä, siis työpaikan laadusta välittämättä.

Meillä tulee kasvamaan työssä käyvien tyytymättömien määrä, kuten Yhdysvalloissa on käynyt, koska työolosuhteet ja -ympäristö ovat muuttumassa epätyydyttäviksi. Hyvinvointiyhteiskunnan perusperiaatteista ollaan antamassa periksi. Työssäkäyvät hyväpalkkaiset ihmiset kertovat pienipalkkaisille (ja työttömille) tyytymättömille, mikä heille on parasta. Falskius paistaa läpi, ja ihmiset menettävät uskoaan poliittisen vaikuttamisen keinoihin. Tämä on hyvä tiedostaa, kun meillä on amerikkalainen kokemus nähtävillä.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Lätkässä

Olen seurannut jääkiekkoa enemmän tai vähemmän intensiivisesti useiden vuosikymmenien ajan. Ensikosketus lajiin taisi tapahtua Innsbruckin olympiakisojen aikaan vuonna 1964 tai jo edellisenä vuonna. Oma harrastukseni rajoittui piha-, koulu- ja iltapeleihin kavereiden kanssa.

Varsinainen sytyke penkkiurheiluharrastukseen tapahtui Tampereen maailmanmestaruuskisojen aikaan vuonna 1965. Tuohon aikaan Suomen menestys itse pelissä riippui hyvin pitkälle maalivahtipelin onnistumisesta. Poikkeuksena Tampereella hehkutettiin hyökkääjä Matti Keinosen piruetteja. Ainakin ne tehosivat tasapeliottelussa Ruotsia vastaan.

Niin, silloin olivat ns. suuret jääkiekkomaat Kanada, Neuvostoliitto, Ruotsi ja Tsekkoslovakia johtotähtinä. USA:sta tässä yhteydessä en muista puhutun. Valtamerentakaiset joukkueet MM-kisoissa olivat yliopistopohjalta koottuja tai sitten jonkin rajatun alueen amatöörijoukkueita. Ammattilaisia ei päästetty vanhassa kunnon amatöörihengessä kisoihin, paitsi tietysti venäläiset, jotka olivat ”amatööriammattilaisia”. Vasta aivan viime aikoina olen päässyt jyvälle siitä, että kyllä neuvostokiekkokin oli vielä 1960-luvulla todella ankeata esimerkiksi varusteiden saannin osalta. Mutta pelaajat olivat rautaa.

Ensimmäinen Neuvostoliito ykkösketju, joka jäi mieleen oli Almetov-Aleksandrov-Loktev, jota seurasi Vikulov-Firsov-Polupanov. Sitten tuli aivan legendaarinen Mihailov-Petrov-Harlamov, kunnes päästiin ”viimeiseen suureen” Larionov-Makarov-Krutov -ketjuun. Olen joskus miettinyt, mikä mahtoi olla dopingin osuus herrojen ilmiömäisessä, väsymättömässä pyörityksessä. Kiistaton, sanovat tietolähteeni.

Suomen tehtäväksi jäi kiepoa suurten tuntumassa 1960- ja 1970-luvulla ja osin vielä 1980-luvulla, mutta poikkeuksetta kuitenkin jäimme mitalien ulkopuolelle. Saatoimme voittaa yksittäisen ottelun suurta maata vastaan, kuten esimerkiksi Grenoblessa 1968 (Suomi-Kanada 5-2) tai Izvestija-turnauksessa 1971 (Suomi-Neuvostoliitto 4-2), mutta siihen se sitten jäi. Toisaalta taas tappioita tuli pieniä maita vastaan. Saksan Erich Kühnhackl oli varsinainen Suomi-kiusaaja, joka pelkällä massallaan puristi Suomen pojan lujille. Kühnhackl (mittaa 6’5”) ei poistu tänä päivänäkään mielestäni, sillä jättiläisen poika Tom Kühnhackl (mittaa 6’2”) pelaa parhaillaan Pittsburgh Penguinsin NHL-joukkueessa kohtalaisen hyvällä menestyksellä.

MM-kisat olivat hermoja rassaavia koettelemuksia 1960- ja 70-luvulla. Mutta sitten 1980-luvun lopulta lähtien alkoi tulla palkintoja kovasta yrityksestä. Itse asiassa, niitä on tullut viimeisten 30 vuoden aikana kasapäin, joka jo sinänsä väestöpohjan huomioiden on järisyttävää.

Maalivahtien ylistämisestä ei enää pelkästään tarvinnut puhua, sillä jo 1970-luvlla suomalaisia puolustajia alkoi näkyä MM-kisojen all stars -kokoonpanoissa (Pekka Marjamäki oli vuonna 1975 maailmanmestaruuskisojen paras puolustaja). Jari Kurrin, Teemu Selänteen, Saku Koivun ja monien muiden myötä myös hyökkääjät pääsivät parrasvaloihin, vaikka ruotsalaiset ja tsekit määrällisesti meidät lyövätkin.

:::::::::::::::::::::::::::

Olen muutamissa blogi-kirjoituksissa pohtinut viime vuosien kiekkoilun menestystekijöitä. Myönnän olleeni 10-20 vuotta sitten väärässä, kun kuvittelin, että ensin Ruotsin liiga, sitten NHL ja lopulta KHL imevät lahjakkuudet kuiviin Suomesta. Ulkomaille menneet pelaajat ovat olleet käytettävissä maajoukkueissa ja uusia lahjakkuuksia on tullut entisten tilalle, kiitos jääkiekon suuren suosion. Pysyn kuitenkin kannassani, että Suomen liigan taso on laskenut.

Eräästä nykykiekon ilmiöstä olen kirjoittanut erikseen: meillä on lähihistoriassa noin 4 vuoden ajanjakso, jolloin huippupelaajia ei tahtonut millään löytyä maajoukkueeseen, eikä heitä ollut oikeastaan muuallakaan. Valmennuksessa oli ilmeisesti tehty virheitä, jotka näkyivät ikäluokassa, jossa nyt pelaa 25-28 vuotiaita. Vain Sakari Salminen ja Jori Lehterä kuuluvat huippukiekkoilijoista tähän ikäryhmään. Sitä vanhempiin kuuluu (kuului) iso määrä huippukiekkoilijoita, joista osa on luonnollisista syistä lopettanut pelaamisen. Ja tätä ikäluokkaa nuorempia pelaajia on nähty huipulla hyvinkin paljon. Näitä ovat esimerkiksi Barkov, Määttä, Teräväinen, Vatanen, Ristolainen, Granlundit ja monet muut. Erikseen ovat sitten huippuluokan juniorit.

On pohdittu syitä, miksi lahjakkuudet katosivat. Sattumaako? Ehkei kuitenkaan. On sanottu, että meillä valmennettiin junioreja tavalla, jossa kaikkien piti saada jääaikaa ja huippuja ei erikseen otettu kohderyhmäksi. On sanottu, että isokokoisille pelaajille ei annettu aikaa riittävästi kehittyä ja ”saavuttaa” teknisesti ja luistelunopeudessa pienempiä ja vikkelämpiä. On sanottu, että kiinnitettiin liikaa huomiota pelkästään luistelunopeuteen. On sanottu, että nykyiseen liigaan pääsee nuorempana kehittymään ja saamaan kovuutta, koska liigasta on imetty kypsempiä lahjakkuuksia muihin liigoihin. On sanottu, että henkilökohtainen taitovalmennus on aiempaa korkeammalla tasolla. Kaikissa näissä arvioissa on varmaan perää.

On yksi pelipaikka, jossa taitotason vaihtelut huipulla ovat olleet vähäisiä. Kysymys on tietenkin maalivahdeista. Suomalaisen maalivahtivalmennuksen juuret ovat syvällä ja maineikkaita esimerkkejä löytyy ainakin 1960-luvulta lähtien.

Meillä on pitkän aikaa ollut tilanne, jossa on - sinänsä oikein - korostettu joukkuepelaamisen tärkeyttä. Ehkäpä ajattelu oli aivan luonnollinen, koska valmennuksessa ei korostettu henkilökohtaisia taitoja. Nyt tilanne on tasapainottunut: ymmärretään paremmin virtuositeetin ja yhteenpelaamisen saumaton kokonaisuus.

Nykyisin lahjakkaat nuoret otetaan varhain sekä henkiseen että fyysiseen vierihoitoon (fyysinen valmennus. mentorointi, managerointi), joka on varmasti tärkeä edistysaskel aiempaan. Myös valmennuksen määrää on lisätty rutkasti ikäryhmittäin. Vielä jää nähtäväksi kehittyvätkö nykyiset loistavat lahjakkuudet myös jatkossa uusille taidon askelmille. Meillähän on joissakin lajeissa (yleisurheilu) nähty tähden alkuja, jotka sitten 20-24 vuotiaina eivät enää ole kehittyneet odotusten mukaisesti. Osin tämä johtuu dopingin käytön yleistymisestä muualla. Meillä linja on ollut selvästi tiukempi.

On hämmentävää seurata, kuinka kypsiä monet nykyiset nuoret jääkiekkohuiput ovat. Itseluottamusta on vaikka muille jakaa. Myös fysiikka on kehittynyt. Pelaajat ovat keskimäärin huomattavan kookkaita, verrattuna oikeastaan mihin ajankohtaan tahansa historiassa. Nimenomaan tämä pelaajan koon, nopeuden ja teknisen taidon ymppääminen yhteen on johtanut tason nousuun nuoremmissa ikäluokissa.

Toki kehittämiskohteitakin oli, kun katsoin vastikään päättyneitä 18-vuotiaiden kisoja. Kerkeästi liikkuvat amerikkalaiset liimautuivat pelaajiimme jo omalla puolustusalueellamme, siispä tarvitaan rivakampia nousuja omasta päädystä. Ruotsi otteluissa näkyi turha innokkuus, kun omat pelaajat tavoittelivat samaa kiekkoa.

Mutta kokonaisuus puhuu puolestaan: ei ole aiemmin ollut tilannetta, jossa hyvin nuoret pelaajat ovat saavuttaneet miesten maajoukkuetason näin varhain. Henkisten ja fyysisten valmiuksien paraneminen on tässä varmaankin takana. Puhuisin myös menestyksen paremmasta sietämisestä. Kun on nuorena jo tottunut siihen, että vastustajia ei tarvitse katsoa ylöspäin, on helpompi käsitellä menestyksen paineita myös vanhempana.

::::::::::::::::::::::::

Kuusikymmentäluvun puolessa välissä kerättiin suomalaisten jääkiekkoilijoiden kuvia levypurukumipakkauksista. Vaihdoimme kuvia koulussa saadaksemme puuttuvat kuvat kokoon. Minulla oli yhtä vailla täydellinen sarja silloisten mestaruussarjapelaajien kuvia. Osasin likipitäen pelaajien nimet ulkoa. Harmitti sen yhden puuttuminen ja vielä enemmän harmittaa, että olen hukannut koko sarjan muuttojen yhteydessä.

Olen monesti miettinyt, olisiko tuon aikainen huippupuolustaja, monipuolinen lahjakkuus, liikenneonnettomuudessa vuonna 1966 vain 22 vuotiaana kuollut Jarmo Wasama ollut ensimmäinen NHL-tason pelaaja Suomessa.

Hämmentävää on, että Wasaman joukkueen, Ilveksen keski-ikä oli mestaruusvuonna 1960-61 ainoastaan 19,8 vuotta. Juuri tuo vuosi oli Wasaman ensimmäinen mestaruussarjavuosi. Hän oli vain 16-vuotias. Ei siis loppujen lopuksi mitään uutta auringon alla.

Ja Jarmo Wasama -palkinnon parhaalle tulokkaalle kaudella 2015-2016 saa…..

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Oy Suomi Ab - JAA, EI, TYHJÄÄ

Hallitus on pannut tuulemaan ja tuo kansanvaltaisille markkinoille koko ajan uusia ehdotuksia - osa niistä on mullistavia. Pääministerin suusta kuultuna ehdotukset kuulostavat ”päätösesityksiltä”. Odotusarvo on ilmeisesti, että selvityksessä olevat asiat saavat kannatuksen taakseen. Päinvastainen lopputulos koetaan yllätykselliseksi tai suorastaan epätodennäköiseksi: pitäähän järjen voittaa!

Eduskuntaan on syntynyt hallitusta tukeva JAA-patteri ja sitä vastassa oleva EI-patteri – tai näin ainakin väitetään. Asetelma on kaavamainen, mutta jotkin tahot haluavat pitää sitä ehdoin tahdoin yllä. Kyllähän EI-kannallekin löytyy perusteita, sillä monet hallituksen aiemmat esitykset ovat olleet huolimattomasti valmisteltuja ja lopulta hallitus itsekin on myöntänyt, että perustelut asioiden läpivientiin eivät ole olleet riittäviä.

Ajattelutapa näyttää olevan se, että ihmisten täytyisi tajuta, että edut, jotka heiltä leikataan on tarkoitettu heidän hyväkseen: opintotuen leikkaukset, lomien lyhentäminen, lomarahojen leikkaukset, sairauslomaa omaan piikkiin, työajan pidentäminen, ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen leikkaus, sunnuntai- ja ylityökorvausten leikkaaminen, päivähoitomaksujen nostaminen, työn tekeminen työttömyyskorvausta pienemmällä palkalla……

Ihmisten pitäisi ottaa tyynesti vastaan, mitä ylempää sanellaan. Jos ihmiset eivät tätä ymmärrä, päättäjät loukkaantuvat ja heittäytyvät marttyyreiksi. Minusta tässä koko prosessissa on kysymys demokratian toteuttamisesta, jossa eri ryhmillä – niin päättäjillä kuin tavallisilla ihmisillä - on ”yhteisestä hyvästä” oma käsityksensä. Ja niin pitääkin olla.

Demokratiaan kuuluu myös päätösesitysten pureksiminen, joka monille poikki ja pinoon -miehelle ja naiselle on kauhistus: valitellaan etanamaista päätöksentekoa. Erikseen ovat sitten ne, jotka populistisista syistä armahtavat kansan, mutta syyllistävät ammattiyhdistykset ja opposition. Tässä täytyy olla jokin salainen kaipuu autoritääriseen päätöksentekoon. Eikö ihmisillä ole oikeus vastustaa ”viisaita päätöksiä”, jos heistä siltä tuntuu? Ei ole lainkaan selvää, että ”viisaat päätökset” ovat viisaita. Päinvastoin kulutuskysyntää heikentävät päätökset saattavat olla tässä tilanteessa tyhmiä.

EI ja JAA -ajattelu kulminoituu yhtiöittämisasiassa. Siitä seuraavassa.

Väylien yhtiöittämisessä pääministeri haluaisi odotella selvitystyön tuloksia, joskin esimerkiksi Juhani Korpelan, entisen liikenneministeriön kansliapäällikön kritiikki Helsingin Sanomissa 21.4. 2016 (”Päätöksiä väyläinvestoinneista ei voi delegoida valtionyhtiöille”) on jo etukäteen hyvin kriittinen.

Oppositiolla ei ole malttia odotella selvitystyön lopputulosta. Pelkäävätkö opposition edustajat, että valmistelu etenee selvitystyön aikana alkaen toteuttaa itseään jo matkan varrella?

Villakoiran ydin käytävässä yhtiöittämiskeskustelussa on, että - omaan käytännön kokemukseenikin viitaten - esimerkiksi kuntayhtymät pyrkivät irtaantumaan demokraattisesta talutusnuorasta ja tekemään ”omia” päätöksiä. Osakeyhtiöt ovat askel pidemmälle. Ne ovat kuntayhtymiä itsenäisempiä päätöksentekijöitä. Niillä on keinot pitää päätökset pienen joukon tiedossa. Siksi pääministerin kanta, että yhtiöittäminen tuo läpinäkyvyyttä päätöksentekoon on omituinen. Jos otetaan esimerkki kunnasta, niin omistajien edustajien (kunnan luottamushenkilöiden) on vaikeaa päästä sisälle kunnan omistaman yhtiön asioihin, elleivät yhtiön johdossa toimivat henkilöt aivan erityisesti pidä huolta tiedonkulusta.

Olemmeko siis hurskaiden lupausten varassa, että juuri nyt Väylä Oy:n tapauksessa kaikki edellä mainitut vanhat synnit on heitetty syrjään ja kansanvaltainen järjestelmä määrää suunnan yhtiössä?

On taipumusta, että omistajan edustajat eivät yhtiön hallituksessa näe jonkin aikaa toimittuaan valtion kokonaisetua, vaan ryhtyvät kapea-alaisesti ”yhtiön miehiksi tai naisiksi”.

Onko pääministerillä naiivi kuvitelma, että yhtiöittämisessä on kysymys vain hallinnoimisen tekniikasta, ja että valtion etu tulee kaikissa tapauksissa täytetyksi. Mahtavalla Väylä Oy:llä on niin suuri valta, että se voi lobata eduskuntaa mennen tullen. Jos Väylä Oy toteutuisi - mikä on hyvin epävarmaa - on syytä olla tarkkana, ettei jonain päivänä herätä siihen, että valta on jossain muualla, kuin missä sen on kuviteltu olevan.

Entä korjausvelka? Sitä kiistattomasti on, ja paljon. Olen nähnyt arvioita Yhdysvaltojen ja muiden valtioiden käsittämättömän suurista korjausveloista. Sanoisin, että korjausvelat ovat valtiosta riippumatta tulleet jäädäkseen. Kysymys ei siis ole pelkästään Suomen ongelmasta, eikä ongelmaa voiteta yhtiöittämällä, ellei sitten priorisoida väyläinfraa kaiken yläpuolelle. Samalla tietenkin väylämaksut nousevat helposti kohtuuttomuuksiin.

::::::::::::::::::::::::::

Eduskunnassa on puolueiden sisällä tapahtumassa mielenkiintoisia muutoksia. Olen tähän asiaan kiinnittänyt huomiota jo aiemmin. On hämmentävää havaita, kuinka keskustan perinteistä linjaa edustavat kansanedustajat ovat käpertyneet aivan omiin oloihinsa konkreettisesti (kts. eduskunnan täysistunnot) kynsiään kaivaen, kun (uus)liberaalin suuntauksen vinha tuuli puhaltaa. Epäilen, että jossain vaiheessa toisinajattelijat heräävät vaatimaan oman linjansa huomioonottamista. Kansalaisten gallupeissa esiintyvillä arvioinneilla on herkästi vaikuttavaa tilausta.

Sivustatukea tulee perussuomalaisilta, joilla on selkeitä vaikeuksia pysyä oikeistoliberaalissa menossa mukana. Persut ovat heränneet maailmaan, jossa he eivät kuvitelleet olevansa, kun hallitusta muodostettiin. Viime aikoina on ruvettu vaatimaan vaaleja (väliin), jotta voitaisiin tarkistaa valittujen linjausten kannatus. Kansalta saadun mandaatin ei katsota olevan kunnossa.

:::::::::::::::::::::::::::

On huomionarvoista, että vähän aikaa sitten oikeistofraktio oli selvästi erillään muusta oikeistosta, mutta nyt hallituksen politiikka monilta osin tukee laitaoikeiston tavoitteita. Samalla Elina Lepomäen protesti on kuivumassa kokoon. Jäljellä on vielä kokoomuksen yrittäjäsiiven mahdollinen protesti. Meneillään on muutostrendi, johon olen viitannut lukemattomissa kirjoituksissa, ja josta voisi tässä yhteydessä käyttää nimeä: demokratia vs. teknokratia. Teknokratiakäsite tarkoittaa tässä asiantuntijavaltaan perustuvaa hallinnoimistapaa, jolla ei ole testattua poliittista tukea. Useissa maissa teknokratia on vaihtunut autoritäärisyyteen. Tästä meillä Suomessa ei toistaiseksi ole kysymys, vaikka viehtymystä saattaakin olla.

Teknokraattisen päätöksentekotavan ja poliittisen päätöksenteon jakolinja ei kulje poliittisten puolueiden välissä, vaan niiden keskellä. Perussuomalainen populismi on erityisen altis jauhautumaan teknokraattien myllytyksessä.

Demokratian tiettyjä heikkouksia käytetään hyväksi ja laajeneva Oy Suomi Ab on merkki tästä. Ei auta, vaikka tietyt tahot kilvan vakuuttavat, että kansanvalta ei ole vaarassa. Ehkä ei, mutta ainakin se on kapenemassa. Olen peräänkuuluttanut demokratian tehostamistoimia ja ihmisten vaikutuskanavien laajentamismahdollisuuksia vastalääkkeenä teknokraattisille oikopoluille.

Veikkaan, että tässä hämmennyksen tilassa suurin osa kansanedustajista haluaisi vastata moniin politiikan kysymyksiin ”TYHJÄÄ”. Teknokraatteja saatetaan näennäisesti peesata, mutta vain niin kauan kuin menestys seuraa tavoitteita.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Kestävyysvajeliturgiasta kestävään optimismiin

Ylen MOTissa oli 18.4.2016 hieno analyysi paljon mainostetun kestävyysvajeen luonteesta. Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten päättäjät pyrkivät käyttämään kestävyysvajeen käsitettä tarkoitusperiensä ajamiseen. Vaikutuskeinoja käyttävät myös päättäjien takana olevat virkamiehet ja ennustelaitokset.

Kestävyysvajeesta puhuttaessa kysymys on signaalista, joka halutaan kohdistaa tavallisiin ihmisiin ja rivipoliitikkoihin.

Tarkoitukseni ei ole luoda kuvaa, että Suomen taloudessa ei olisi nähtävissä ongelmia. Ne ovat koko ajan päällä. Elektroniikkateollisuuden ja Venäjän kaupan romahtamisen sekä yleiseurooppalaisen taantuman seurauksena meidän taloutemme on alavireinen. Laukaisevana tekijänä voidaan pitää finanssikriisiä, joka paljasti talouden heikkoudet dramaattisella tavalla. Kestävyysvajeen pohjana olevaan (ja MOTissa esitettyyn) konkreettiseen kaavaan pitää suhtautua valittujen lähtöoletusten rajaamana kuvana tulevaisuudesta. Kaavan (S2-kaava) on kehittänyt Euroopan unionin komissio.

Ohessa S2-kaava ja sen sisältämät komponentit (klikkaamalla isommaksi):

Kestävyysvajeen suuruutta määritettäessä ei ole kysymys ennusteesta, vaan projektiosta tai skenaariosta tietyillä oletuksilla. Esimerkiksi suhdanneluontoisten ja rakenteellisten vajeiden painotukset ovat aivan ratkaisevia määritettäessä kestävyysvajetta. Lähtöoletuksia muuttamalla voidaan luoda tulevaisuudesta monia hyvin erilaisia skenaarioita (kaavan ”Rakenteellinen perusjäämä” -komponentti).

Ennusteeksi kestävyysvajeesta puhuminen huolettomasti kuitenkin yleensä käsitetään. Kestävyysvajeen tarkastelu muodostuu vaalikauden (4 vuotta) ja 40 vuoden tarkastelujaksosta. Arvion tarkkuus riippuu siitä kumpaa painotetaan enemmän. Pitkä aikaväli tuo huomattavia epävarmuustekijöitä arvioihin, joten käyttö päivän politiikan argumentoinnissa on vähintään kyseenalaista. Kuitenkin varman tuntuisia ”ennusteita” esitetään huolimattomasti ikään kuin todistettuina asioina.

Monen suomalaisen asiantuntijan ja ruotsalaisen ennustelaitoksen, valtiovarainministeriön alaisen Konjunkturinstitutetin voimalla on todettu, ettei kestävyysvajetta pitäisi käyttää talouspolitiikan perusteena.

Kestävyysvajetta arvioitaessa ratkaisevaan asemaan nousee hoito- ja hoivapalvelumenot sekä ikääntyneiden osuuden kasvu ja työikäisten määrän väheneminen (Kaavan ”Lisämenot ikääntymisestä” -komponentti). Tarkastelunäkökulma ulottuu – kuten edellä todettiin - useiden vuosikymmenien päähän. En ole pannut merkille, että kestävyysvajearvioijat korostaisivat epävarmuustekijöitä tulevaisuuden arvioinnissa.

Kestävyysvajetta arvioi suhteellisen säännöllisesti seitsemän eri tahoa. Viime vuosina arvioijien vajehaarukka on ulottunut pahimmillaan yhdestä prosentista seitsemään prosenttiin! Panikointi taloudellisella tilanteella ja ylikorostunut kestävyysvajeindoktrinaatio tulisi lopettaa. Samoin tulisi lopettaa tarkoitushakuinen taloudellisen tilanteen mustamaalaus, jossa tarkoitusperät ovat räikeän pahansuovat.

Olen useissa blogikirjoituksissani palauttanut mieliin suomalaisten päättäjien austerity-logiikan. Snellmanin, Rytin, von Fieandtin ja Viinasen mustanpuhuva talouspolitiikan perinne luo historiallisen rasitteen päätöksentekokulttuuriimme. Kestävyysvajeen ylikorostaminen (pahimman vaihtoehdon logiikka) on johdonmukainen jatke tälle perinteelle.

Lopulta tulevan arvioinnin pohjana voi olla – kuten MOTissa todettiin – se suhtaudummeko tulevaisuuteen pessimistisesti vai optimistisesti. Itse kuulun jälkimmäisiin.

Käytännön talouspolitiikassa tulisi pitää tarkasti erossa rakentavat (neutraalit) säästöpäätökset ja kurjistavat (kysyntää heikentävät) säästöpäätökset. Valitettavasti nyt on tehty runsaasti jälkimmäisentyyppisiä päätöksiä.

Kestävyysvajehaukkojen ajattelu on sukua professori Markus Jäntin MOTissa esittämälle ja erityisesti USA:ssa käytetylle ideologissävyiselle kestävyysvajepolitikoinnille: alennetaan verotusta – saadaan seurauksena (väitetysti) lisääntyviä tuloja valtion kassaan – tosiasiassa verotulot vähenevät – kestävyysvaje kasvaa – julkisia menoja pitää karsia.

Hallituksen viime aikaisista toimista pistää silmään eräänlainen uhkailumentaliteetti: meillä on meneillään paljon työttömiin kohdistuvia pakonomaisina esitettyjä toimenpiteitä, joiden vaikutus ”kestävyysvajeen” kannalta on olematon. Halutaan näyttää kaapin paikka ”vetelehtijöille”.

Tarvittaisiin tarkkuutta käsitteiden käyttöön ja ymmärrystä tulevaisuuden arvioinnin komponenttisidonnaisuuden ja ”ennustamisen” välillä.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Kadonnutta ihmemaata etsimässä

p>Bernie Sanders jakaa maksutta ilosanomaa pohjoismaisen terveydenhoitojärjestelmän ihanuudesta USA:n presidentinvaalien yhteydessä juuri nyt. Minulla on monesti tunne, että näissä puheissa on tuo tuttu virsi: ”Muualla on paljon paremmin, meillä sössitään tämäkin asia”. Yleensä se on kyllä suomalainen, joka arvostelee omaa maataan vertaamalla sitä milloin Tanskaan, Ruotsiin, Uuteen Seelantiin……

Dokumentaristi Michael Moore on jälleen ilahduttanut meitä – kuuden vuoden tauon jälkeen – Yhdysvaltain järjestelmän ankaralla arvostelemisella. Uudella dokumentillaan ”Where to Invade Next” hän kertoo Euroopan ja Afrikan (!) yhteiskunnallisista ihmeistä, joita hän mieluusti haluaisi soveltaa Yhdysvaltoihin. Olen katsonut useimmat Mooren dokumentit ja viihtynyt kohtuullisen hyvin niiden parissa. Kun hän nyt on käynyt Suomessa ihailemassa Suomen koulutusjärjestelmää, on syytä hieman referoida ja eritellä hänen ajatuksiaan. Hesarin haastattelussa hän varoittaa leikkelemästä koulutusmenoja: ”On tyhmää tuhota systeemi… joka on kadehdittava menestystarina”. No, niinhän se tietysti on. Mitään kuoliniskua koulujärjestelmämme ei ole toki kokemassa, mutta viime aikojen leikkauksilla kyllä annetaan tasoitusta muille.

Tietenkin Moore ottaa tuon odotetun peruspositiivisen asenteen muita maita kohtaan osoittaakseen, kuinka jäljessä USA on. Kriittinen katsoja ei voi täysin yhtyä Mooren maalailemaan maailmankuvaan.

Mutta ovatko asiat olleet näin iät ja ajat? Eivät! Vuoden 1950 tienoilla miltei 80 prosenttia 15-19-vuotiaista amerikkalaista nuorista oli täysipäiväisesti mukana yleisessä toisen asteen koulutuksessa. Euroopassa oltiin paljon alemmalla tasolla. Jopa Skandinavian maissa vain reilut 30 prosenttia ikäluokasta kävi toisen asteen koulua täysipäiväisesti (muualla Euroopassa oltiin vain 10-20 prosentin tasolla). Skandinavian maiden tilannetta kohensivat hieman tekniset koulut, joissa kävi 10 prosenttia ikäluokasta. Luvut paljastavat sen, että hyvinvointiyhteiskunnan ytimessä, Skandinavian maissa, oltiin varsin myöhään liikkeellä koulutuksen kehittämisessä.

Yhdysvalloissa siis tarjottiin laajempi ja pidempi yleissivistävä koulutus, kun taas Euroopassa keskityttiin ammatilliseen koulutukseen. Ero on selvä: amerikkalaisille tarjoutui mahdollisuus erittäin laajaan kirjoon erilaisia ammatteja ilman varhaista sitoutumista spesifiin työhön.

Koulutuserot kahden mantereen välillä kasvoivat suuriksi: kärjistäen voisi sanoa: Yhdysvalloissa yleisellä koulutuksella pyrittiin tasa-arvoon. Euroopassa taas koulutettiin eliittejä.

Mutta mitä tapahtui tämän jälkeen? Eurooppa on kuronut amerikkalaisten etumatkan umpeen ja mennyt osittain ohi. Ratkaiseva vuosikymmen oli 1970-luku: Yhdysvalloissa koulutuksen laajeneminen pysähtyi, kun taas muualla kehittyneessä maailmassa päästiin vauhtiin. Yhdysvalloissa on tapahtunut polarisoitumisilmiö, jossa tähtiluokan yliopisto-opetuksen ja muun koulutuksen välillä on syvä juopa.

Edellä esitetty kehitys voitaneen avartaa laajemminkin amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoitumiseen. Mutta onko meillä Suomessa pakko seurata Yhdysvaltoja myös jokaisessa epäsuotuisassa kehityspiirteessä? Historia jatkuu… mutta voisiko edes joskus ottaa tapahtuneesta opiksi?

Moore haluaa ilmeisesti paljastaa muualta kopioitavan mekanismin, jolla amerikkalaiset voisivat löytää uudelleen tuon koulukäynnin ihmemaan. Erityisesti Moore haluaisi löytää keinon liudentaa rikkaiden ja köyhien välisen eron koulun avulla.

Jotain tutunoloista tässä on….. Nyt muistankin, 1950-luvulla Yhdysvaltain tuloerot olivat oleellisesti pienemmät kuin nyt. Lukion tasa-arvoistava vaikutus oli silloin suurimmillaan. Amerikkalaisten ei tarvinnut etsiä amerikkalaista unelmaa Skandinaviasta.

Mutta ajat muuttuvat….

OECD:n melko tuoreen tutkimuksen mukaan aikuisväestön koulutuksen suhde heidän vanhempiensa koulutukseen oli Suomessa kaikkein suurin. Suomessa 56 prosentilla oli korkeampi koulutus kuin heidän vanhemmillaan. Vastaava luku Yhdysvalloissa oli 30 prosenttia ja Saksassa vain 24 prosenttia. Pystymmekö taistelemaan saavutetun tason puolesta? Epäilen vahvasti: alamme amerikoitua.

:::::::::::::::::::::::::::::::

HS:n mielipidepalstalla (18.4.2016) Lauri Kotilainen esittää suomalaisten hyvän – ja varhaisen - lukutaidon perustaksi (1) foneettisen kielen (kieltä lausutaan lähes samalla tavalla kuin kirjoitetaan), (2) teksitetyt TV-ohjelmat (meillä ei dubata) ja (3) Aku Ankka -lehden lukemisen (Suomessa lehdellä on poikkeuksellisen korkea levikki). Tutkimuksen mukaan 40 prosenttia suomalaisista on oppinut lukemaan Aku Ankasta. Mielestäni Michael Moorelle voisi siis viestittää - viime mainittuun seikkaan viitaten - että se on amerikkalaisten syytä/ansiota, että meillä on amerikkalaisia parempi osaamistaso nuorimmissa ikäluokissa!

Että onko koulun merkitystä siis liioiteltu?

No, ehkä tuo edellä esitetty pitää ottaa vain yhtenä oletuksena. Väittäisin, että pienen kansakunnan perustajaisät korostaessaan opillisen sivistyksen merkitystä ovat saaneet paljon hyvää aikaan. Ei oppi ojaan kaada. Siksi meillä on jo varhain käsitetty opillinen sivistys voimavarana.

Kirjastojen merkitystä ei ole syytä vähätellä. Meillä kirjaston käyttöaste on maailman huippua: kumpi on muna ja kumpi on kana, loistava kirjasto vai lukemishaluinen nuoriso?

Haluaisin myös korostaa yleissivistyksen merkitystä osana kansakunnan osaamiskulttuuria. Meillä on kansakuntana hyvin laaja menetysrepertuaari, joka ulottuu melkein mille tahansa elämänalueelle, seikka, joka tahtoo unohtua, kun ryvemme itsesäälissä. Hyvä lukutaito on vain osa tätä kokonaismenestystä, joten Aku Ankka-teoria on syytä asettaa oikeisiin mittasuhteisiin.

Se, että me olemme saaneet paljon hyvää aikaiseksi sivistysympäristössämme merkitsee myös sitä, että meillä on eniten menetettävää. Vai korvaako tietotekninen osaaminen ja kielitaito koululaisten keskuudessa heikkenevän perinteisen lukutaidon?

Onko kadonnut sivistyksen ihmemaa siis Suomi? Meidät leikataan pois menestyvien maiden maailmankartalta. Niinkö? Jäljelle jää kaipuu menneitä aikoja kohtaan, jolloin olimme maailman huipulla osaamisessa emmekä edes käyttäneet hyväksi preppausta Pisa-testeissä.

Blogikirjoitukseni löydettävissä myös facebook-sivuillani.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Kerettiläisiä ajatuksia työstä ja palkoista - työllisyystavoite ei riitä

Hallitus on asettanut tavoitteekseen työllisyysasteen nostamisen 72 prosenttiin. Tavoite on erittäin kunnianhimoinen, eikä se toteutune muutoin kuin globaalin talouden piristymisen seurauksena. Omat toimet eivät riitä. On kuitenkin hyvä, että tavoite on korkealla, sillä olemme työllisyydessä muita pohjoismaita jäljessä.

Meillä tavoitellaan korkeaa työllisyysastetta yksityisen sektorin työpaikkojen kautta. Keinovalikoima on vaillinainen, koska julkiselle sektorille asetetut tehokkaasti vaikuttavat työllistymistavoitteet puuttuvat. Esimerkiksi Ruotsissa julkisella sektorilla on vahva osuus työllistämisessä. Pelkäämme julkisen sektorin velkaantumista niin kovasti, että tällaisia tavoitteita on ilmeisesti vaikeaa asettaa.

Ruotsin mallin kaltaista työllistämisohjelmaa hahmotteli taloustieteen klassikko Hyman Minsky jo 1970-luvulla. Hän käytti järjestelmästä nimeä työtakuujärjestelmä. Työtakuujärjestelmän käyttöönotto edellyttäisi mielestäni jonkinasteista yhteiskuntasopimusta, jossa elinkeinoelämä hyväksyy työttömien palkkaamisen julkiselle sektorille työtakuujärjestelmän kautta (ilmaistahan se ei ole) sitä vastaan, että elinkeinoelämä itse saa palkata ”parhaat päältä” ja sitä vastaan, että se kohtuullistaisi arvostelua koskien julkisen sektorin työn tuottavuusvaatimuksia.

Minskyn mallissa työtakuujärjestelmää sovellettiin suhdannevaihteluiden vaikutusten tasaamiseen, mutta miksei ajatusta voisi käyttää myös pidempiaikaisessa talouden alavireessä.

::::::::::::::::::::::::::

On rohkeasti kysyttävä riittääkö työ ihmisille? Mielestäni ei. Tarvitaan lisäksi – työllistymisen rinnalle – tyytyväisyyttä elämään. Kuulostaako tämä taivaanrannan maalailulta? Ei. Jos nyt näkyvillä olevat tavoitteet työllistämispyrkimyksistä mihin hintaan hyvänsä toteutuvat, emme ole saavuttaneet mitään pysyvää edistysaskelta.

Olen usein näissä kirjoituksissa viitannut USA:n kehitykseen, jossa palkat määräytyvät hyvin pitkälle markkinoilla. Tässä on se kohtuullisen hyvä lähtökohta, että markkinat pystyvät määrittämään millä hinnalla työtä voidaan ostaa ihmisiltä. Esimerkiksi autoteollisuudessa tämä on johtanut kuitenkin palkkojen romahtamiseen. Osa kehityksestä on ollut varmaankin väistämätöntä, muutoin autojen valmistaminen Yhdysvalloissa olisi taantunut dramaattisesti, mutta mitä ihmiset ajattelevat tästä kehityksestä?

Noudatettu palkkojen määräytymistapa on johtanut Yhdysvalloissa noin viiden prosentin työttömyyteen, jota voidaan pitää hyvänä lukuna. Tietenkin on muistettava, että työttömyysasteen pitääkin olla alhainen sillä USA:n sosiaaliturva ei riitä kunnolliseen elintasoon. Vielä kannattaa muistaa, että työllisyysaste on Yhdysvalloissa meitä alhaisemmalla tasolla.

Oleellista on tarkastella ihmisten tyytyväisyyttä elämiseen ja olemiseen. Meneillään oleva presidentinvaalikampanja on saanut odottamattomia piirteitä. Donald Trumpin populistinen kampanja on vedonnut juuri niihin, joiden palkat ovat pudonneet. Trumpilta on odotettu pelastussanomaa, ja hän onkin luvannut palauttaa Kiinaan ja Meksikoon paenneet työpaikat. Meneillään on suuren luokan huijaus, johon osa kansalaisista on mennyt mukaan.

Mielestäni on kuitenkin vaikeaa syyttää tavallista kansalaista halpaan menemisestä. Paljon tärkeäpää on kiinnittää huomiota siihen, miksi on jouduttu tällaiseen tyytymättömyyden tilaan. Katkeruutta on lisännyt paitsi heikko palkkakehitys niin myös tuloerojen voimakas kasvu viime vuosikymmeninä.

Bernie Sandersin vasemmistolainen vaihtoehto saa menestyksensä osin samoista lähteistä, ihmisten totaalisesta pettymyksestä. Syytökset kohdistuvat johtaviin puolueisiin ja niiden johtohenkilöihin. Mihin tämä on johtanut? On etsitty ja löydetty vaihtoehtoja presidenttiehdokkaiksi establishmentin kauhuksi.

Juuri tämä edellä esitetty kehitys saa minut epäilemään, että ihmisten työllistyminen ei yksin riitä. Tarvitaan sellaisia töitä, joiden palkkaus mahdollistaa kunniallisen elämisen. Suomessa noudatettu palkkapolitiikka on osin aiheuttanut työttömyyden kasvun taantuma-aikana. Silti en pidä järjestelmäämme huonona, sehän mahdollistaa kohtuullisen toimeentulon suurehkosta työttömyydestä huolimatta. Järjestelmän jäykkyyksiin kohdistuva arvostelu on toki osin perusteltua.

HS:n ”Merkintöjä” -palstalla 16.4.2016 toimituspäällikkö Erja Yläjärvi kysyy: ”…kuka haluaisi alkaa kampanjoida pienipalkkaisten töiden lisäämisen puolesta?” Hän pohtii sitä, mikä olisi pienin palkka, millä Suomessa voitaisiin tulla toimeen. Olen edellä asettunut tätä ajattelua vastaan: yleinen asennoituminen tulee meilläkin (USA:n tapaan) heijastumaan yhteiskunnallisena tyytymättömyytenä, jos ”alhaisten palkkojen strategia” otetaan ohjenuoraksi. On myös syytä huomioida, ettei palkkojen alentamistrendi kohdistu vai pienipalkkaisin (vrt. Yhdysvaltain autoteollisuuden palkat), vaan virran mukana menevät myös keskituloiset ja silloin ollaan lähellä kaikkien sotaa kaikkia vastaan.

Meilläkin aiheutuu amerikkalaistyyppistä turhautumista, osin alepalkkojen takia, mutta pääosin työttömyysjaksojen pitenemisen takia.

Nykyinen kriisi huutaa ratkaisua kaksoisongelmaan: tarvitaan työtä ja tyytyväisyyttä.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Fidel

Fidel Castro on yksi merkillisimmistä valtionpäämiehistä toisen maailmansodan jälkeen. Minulla on ollut hyvin vaikea ”suhde” tähän mieheen. Myönnän, että olen yrittänyt olla Castron ymmärtäjä tiettyyn rajaan saakka, mutta samalla olen joutunut pettymään monta kertaa diktaattorin harjoittaman poliittisiin vastustajiin kohdistuneen vainon takia.

Ylen ykköskanavalta tuli jokin aika sitten Castroa käsittelevä saksalaista alkuperää oleva historiasarjan dokumentti ”Castron vallankumous” (alkuperäiseltä nimeltään ”Life for the Revolution”), joka käsitteli Castron uraa melko ohuesti. Ainakin se toimi jonkinlaisena hajanaisena Castron henkilökuvan kertaustuokiona. On mahdotonta luoda 45 minuutissa 60 vuoden pituisesta julkisuuden valokeilassa tapahtuneesta urasta seikkaperäistä kuvaa, vaikka keskityttäisiinkin henkilöprofiiliin. Käytän seuraavassa dokumenttia vain taustana omille arvioinneilleni.

Oliko Kuuban vallankumous ”suuri” kumous?

Jälleen kerran kiinnittää huomiota sen joukon pienuus, joka henkensä menettämisen uhalla yritti kumousta (niin kuin monta kertaa muulloinkin maailmanhistoriassa). Castron joukkojen suuruudeksi mainittiin lähtötilanteessa 320 miestä maksimissaan. Toki kumous keräsi lisää kannattajia, kun tapahtumien käynnistäjä menestyi uhkayrityksessään. Menestyksen salaisuus oli varmaankin se, että valtaa pitävän diktaattorin Fulgencio Batistan joukkojen taistelumoraali ei ollut kovin korkea. Mutta vastaus kysymykseen: oliko kysymyksessä merkittävä vallankumous? Vastaus on selvä: kyllä, sillä Castro toimi mallina monelle muulle kumoukselle ns. kehitysmaissa.

Toisaalta vallankumousjoukkojen menestys paljasti Kuuban yhteiskuntaan sisälle rakentuneen diktatuurin vastaisen patoutuneen vastarinnan, joka käynnistyi ”merkistä”. Vallankumousta haluavia oli lopulta pilvin pimein.

Kuuba mainitaan usein Pohjois-Korean kanssa sosialismin ulkomuseona. Tällaista puhuvat yleensä köykäisesti asioihin suhtautuvat. En usko, että vertailua näiden kahden maan välillä voidaan objektiivisesti ottaen tehdä. Kuuba on rakentanut toimivaa yhteiskuntaa, johon kuuluvat mm. korkea lukutaito, korkeatasoinen lääketiede ja rasismin kitkeminen yhteiskunnasta.

Castron sympatisoinnin lähtökohta on varmaankin hänen taistelunsa korruptoitunutta Batistan hallitusta vastaan. Havannaa hallitsivat amerikkalaiset liikemiehet ja mafia Batistan antaessa ”toimiluvan”.

Miten monta kertaa historiassa onkaan nähty riemuitsevat väkijoukot kaduilla juhlimassa väärämielisenä pidetyn hallinnon kaatumista! Sillä hetkellä, kun vallankumous tapahtuu ei piitata siitä, miten yhteiskunta rakentuu villin riemun jälkeen. Pahuus haluttiin kitkeä pois. Tämä tunne lienee ollut päällimmäisenä mielessä useimmilla kuubalaisilla vanhan vallan syrjäyttämisen aikoihin tammikuussa 1959.

Oliko Castro enemmän vallankumouksellinen sissijohtaja vai vakavasti otettava valtionpäämies. Useimmat ovat sitä mieltä, että Castro oli ensisijaisesti sissijohtaja, mutta tällä selityksellä ei pitkälle pötkitä. Dokumentissa mainittiin aivan oikein Castron vahvuuksina puhetaito, hänen hypnoottinen otteensa väkijoukkoihin, hänen korkealle asetetut arvonsa ja ulkoinen vaatimattomuutensa.

Vallankumous syö lapsensa. Nyt se ei ehkä syönyt, mutta tasapainoisen yhteiskunnan rakentaminen kaatuu helposti eri intressiryhmien vastakkaisiin tavoitteisiin. Markkinatalouden kannattajilla on ollut sanansa sanottavana. Mutta Castron keskeiset vastustajat ovat olleet varmaankin hänen entisiä kannattajiaan, jotka pettyivät mestarinsa käytännön toimenpiteisiin, ja jotka ovat olleet suoranaisten vainojen kohteina.

Kun vallankumous otti ohjelmaansa amerikkalaisen omaisuuden kansallistamisen ja omaksui sosialismin periaatteekseen (mikä ei ollut alun perin selvää), heräsivät amerikkalaiset torjumaan Castroa. Kuuluisa Sikojen lahden maihinnousu (CIA:n ja Castron vastustajien yhdessä organisoima vastavallankumous vuonna 1961) epäonnistui kuitenkin surkeasti osoittaen, että Castron kannatus oli kiveen hakattu. Kuuban kansa ei halunnut entisiä vallanpitäjiä eikä uusia heidän kaltaisiaan takaisin.

Castron ristiriitaista persoonaa voidaan määrittää kahdella käsitteellä, humaani ja säälimätön. Säälimätön hän oli vastustajiaan kohtaan ja humaani yhteiskuntapolitiikassaan niin kauan, kun sosialismin periaatteet hyväksyttiin. On selvää, että hyvin organisoidut Castron kannattajat muodostivat pro-Castro-mielenosoitusten perusjoukon, mutta kukaan ei ole väittänyt, etteikö myös todellinen kannatus ollut laajaa.

Castron luonteenpiirteissä on jokin rauhanomaista ja tasapainoista ihmistä pelottava piirre. Tämä piirre tuli esille Kuuban ohjuskriisin aikana. Kyllä, kysymys oli rohkeudesta, mutta myös uhkarohkeudesta. Castro oli ollut niin monta kertaa hengenvaarassa, että uhattuna olemisella ei ollut relevanttia merkitystä hänelle. Hän ei piitannut omasta hengestään asiansa puolesta taistellessaan (motto: ”isänmaa tai kuolema!”). Mutta on kysymys muustakin. Yhdysvaltain puolustusministerinä kriisin aikana toimineen Robert McNamaran kaltaisen umpirationaalisen järkiolennon oli mahdoton käsittää, että Castro painosti Nikita Hrustsovia käynnistämään ydinsodan, vaikka se olisi merkinnyt Kuuban kansan tuhoutumista!

Castro oli valmis uhraamaan oman kansansa asiansa puolesta! Tätä on mahdotonta ymmärtää, muuten kuin pakkomielteen ilmentymänä. Tässä vaiheessa häviää helposti länsimaisesti ajattelevan ihmisen mielestä viimeisetkin sympatiat Castron puolesta.

Ehkä yksi selitys Castron käyttäytymiselle juontaa juurensa amerikkalaisten pyrkimyksestä murhata Castro. Hän projisoi oman elämänsä uhkakuvat koko kansan uhkakuviksi. Muuta selitystä en löydä. Todistettavasti ainakin presidentit Eisenhower, Kennedy ja Johnson yrittivät tapattaa Castron. Castro oli selvillä näistä pyrkimyksistä. Richard Nixonille hän oli painajainen: USA:n presidentin oli mahdotonta ymmärtää Castroa. Jotenkin irvokasta on, että Henry Kissinger toimi dokumentissa edesmenneen Nixonin ajatusten tulkkina, vaikka hän itse oli pahimmoinen Castron vastustaja. Mutta ei hän tietenkään omia tuntojaan historialle paljastanut.

Castro joutui – niin ylpeä kuin hän olikin – turvautumaan Neuvostoliiton apuun 1960-luvulta 1980-luvulle. Ja Neuvostoliito osti Kuuban sokeria pönkittääkseen Castroa. Castro oli tavallaan Neuvostoliiton panttivanki, koska Yhdysvaltain kauppasaarron takia Kuuba ei pärjännyt omillaan. Castron alkuun melko lupaava menestys hiipui, kun Neuvostoliito romahti ja amerikkalaiset eivät luopuneet saarrostaan. Mutta Castro on edelleen Yhdysvaltain imperialismin vastustuksen symboli monille maille ja kansanjohtajille.

Kuuban sosialismi on kärsinyt tappion toisensa perään ja Castro taasen on polkenut ihmisoikeuksia. Kuuba ei nykyisellään muodosta minkäänlaista uhkaa Yhdysvalloille. Silti amerikkalaiset jatkavat saartoaan. Sitä on mahdotonta ymmärtää. Tehoton hallinto, mutta myöskin amerikkalaisten toimenpiteet ovat johtaneet monien ihmisten maasta pakenemiseen.

Vihdoin Barack Obama on ottanut tehtäväkseen suhteiden normalisoinnin, mutta tässä ollaan vasta puolitiessä. On kuitenkin oireellista, että umpisolmun avaaminen jäi mustan presidentin tehtäväksi. Tästä Barack Obama ansaitsee suurkiitokset. Ehkä nyt päättyy se turhaumien historia, joka on vallinnut pitkiä kausia kuubalais-amerikkalaisissa suhteissa sen jälkeen, kun Espanjan ote Kuubasta kirposi 1900-luvun vaihteessa.

Olen tässä kirjoittanut menneessä aikamuodossa, mutta Castrohan on kanssamme, vaikka onkin luopunut toimeenpanevasta vallasta. Hänen perintönsä elää vielä pitkään. Mutta onko Castro muuta kuin yksi brutaali diktaattori lisää maailmanhistoriaan? Monille hän onkin vain vahva muunnos perusdiktaattorista. Minusta hän on enemmän. Castro symboloi pienten valtioiden vaikutusmahdollisuuksia maailmanpolitiikassa. Hänestä on muodostunut käsite. Hänen vallankäyttönsä herättää aiheellista kritiikkiä, mutta hän ei ole nähdäkseni ryöstänyt Kuuban kansalta kansallisvarallisuutta. Päinvastoin hän on osoittautunut kohtuuden ystäväksi. Sikäli hän on elänyt, kuten on opettanut.

Castro on henkiinjäämisen ihme. Kun lopulta hänenkin aikansa päättyy, meille jää kummasteltavaksi hahmo, joka uhmasi Yhdysvaltoja onnistuneesti kymmeniä vuosia, vaikka saarella on Guantanamon amerikkalainen tukikohta.

Castro lienee viimeisiä, joka on aidosti taistellut finansialisaatiota vastaan. Mieleen on jäänyt Castron lausahdus finanssikriisin ajoilta, joka meni suurin piirtein seuraavasti: ennen Kuuba oli koko maailman kasino, nyt koko muu maailma on kasino.

Hän lopetti aliravitsemuksen ja nälän Kuubasta. Se ei kuitenkaan riitä tänä päivänä kuin kaikkien innokkaimmille ideologeille. Maiden menestystä mitataan yltäkylläisyyden määrällä, ja siinä taistelussa Kuuballe on langennut häviäjän rooli. Mutta käsittääkö Kuuban kansan suuri enemmistö asian näin?

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Sote: epäilyjä, luuloja ja ennakkoluuloja

Sote- ja maakuntauudistus on hypähtänyt aimoaskeleen eteenpäin. Tarkemmin sanottuna se on edennyt valmistelun tasolla ensimmäiselle tasanteelle. Keskeneräisistä asioista ei pitäisi muodostaa kovin painavia kommentteja, mutta jotain voidaan sanoa.

Kokonaisuutta ei voi ottaa käsittelyyn, koska sen avaaminen voi olla liian kova haaste tässä vaiheessa. Joistakin merkittävistä osista voidaan kuitenkin ainakin esittää kysymyksiä. Otankin seuraavassa kantaa vain joihinkin organisoinnin haasteisiin.

Mielenkiintoinen paradoksi on, että samaan aikaan, kun palveluja keskitetään, niitä hajautetaan. Käytännössä maakuntatasolle keskitetään päätäntävaltaa, mutta palvelujen ohjautuminen pienille toimijoille hajauttaa palveluja. Tässä on haastetta toimintaa hallinnoiville tahoille.

Kun vaatimuksena on myös kunnallisen palvelutoiminnan yhtiöittäminen ”suurimmalta osalta”, voidaan ainakin arvioida, mihin suuntaan kehitys kehittyy. Yhtiöittäminen tehdään kahdesta syystä: 1) julkiselle puolelle avautuu samanlainen markkinaympäristö kuin yksityisellä puolella jo on, ja 2) palvelujen tilaaja (järjestäjä) eriytetään tuottajasta. Maakunta on palvelun järjestäjä, joten siitä halutaan irrottaa palveluja tarjoava osakeyhtiömuotoinen julkinen toimija.

Tavoitteena on kannustaa pieniä yrityksiä palvelujen tarjoajiksi. Tämä onnistuneekin ainakin ison väestöpohjan alueilla ja rajatulla palveluntarjonnalla. Eri asia on sitten, kuinka kauan pienet pysyvät pieninä. Ainakin muutamien viime vuosien aikana pieniä on ostettu markkinoilta pois. Miten siis pienillä säilytetään elintila, kun suuri kansainvälinen ja osakeyhtiöitetty julkinen toimija kilpailevat verissä päin?

Selvänä pidän, että osakeyhtiöittäminen näin laajan toiminnan ollessa kysymyksessä heikentää demokraattista päätöksentekoa. Osakeyhtiöllä – myös kunnallisella osakeyhtiöllä - on ajan myötä taipumus ”itsenäistyä”. Omistajan demokraattisen valvonnan haaste on ilmeinen.

Soteen on tulossa tällä tietoa vähimmäisraja sille, kuinka paljon pitää ostaa yksityiseltä sektorilta. En oikein ymmärrä, miksi tällaisia ”pakkoja” rakennetaan. Olisiko vastaavasti pitänyt olla myös vähimmäisraja sille, minkä julkinen sektori tuottaa sen varmistamiseksi, että julkista kilpailua on aina tarjolla?

Husin toimitusjohtajan Aki Lindenin mielestä sote-palvelujen pitäisi olla julkisessa ohjauksessa ja yksityistä käyttää alihankkijana. Tällaista ratkaisua monet odottivat, mutta nyt näytetään siirryttävän pitkälle vietyyn markkinaohjautuvuuteen.

Linden mainitsee, että vaarana on ylihoitaminen, joka on syytä pitää mielessä. Amerikkalaisessa vakuutuspohjaisessa järjestelmässä vakuutettu potilas saa paitsi tarvitsemansa palvelut myös muuta hyvää palvelua yllin kyllin, joka kuittaantuu vakuutuksen kautta. Järjestelmän kalleus on silmiinpistävää. Ylihoitaminen on myös meillä kustannuspaineita lisäävä muuttuja, jota pitäisi pystyä kontrolloimaan.

Mielenkiintoinen on asetelma, jossa yhtiöittämisen kautta suurille kansainvälisille toimijoille avautuu mahdollisuus ostaa koko julkinen terveydenhoito. Toki nytkin on ollut mahdollistaa ulkoistaa terveydenhoito, mutta uudessa tilanteessa jättitoimijat voivat olla vielä jätimpiä syömällä kilpailijat pois. Tässä onkin haaste: miten säilyttää aito kilpailutilanne markkinoilla useiden vahvojen toimijoiden välisenä.

Uudistuksesta vastaava alivaltiosihteeri Tuomas Pöysti toteaa, että ”pitää olla myös omaa toimintaa, että pystyy toimimaan markkinatakaajana” (Kauppalehti, 7.4.2016). Hän tarkoittaa, että jatkovalmistelussa mietitään ”yhtäältä ulosmyyntirajoituksia ja toisaalta kilpailusääntöjä, joilla estettään ylisuuren toimijan syntymistä” (KL, 7.4.2016).

Suomi on pitkien välimatkojen harvaan asuttu maa, jossa aidon kilpailun järjestämine on vaikeaa, tokko aina edes järkevää.

Samaan aikaa tulisi kiinnittää huomiota julkisen sektorin valmiuteen osallistua kilpailuun. Ainakin minulle on syntynyt kuva, että julkisen sektorin työntekijät suhtautuvat nykyisellään äärimmäisellä vakavuudella tehtäviinsä ilman kilpailuakin. Palvelun varmatoimisuus on ollut julkisen sektorin ykkösvaltti, vaikka sitä ei monilla tahoilla ehkä arvosteta tarpeeksi. Markkinoinnillinen osaaminen on haaste.

Matti Apunen on HS:n kolumnissaan ”Paikoillanne, valmiit, kilpailkaa” (12.4.2016) miltei vahingoniloinen: hän arvelee, että yksityisten toimijoiden keskellä ”kunnat tajuavat, ettei niiden lyllerrys riitä mihinkään”. Apusen mukaan ”kunnat ovat vetkutelleet yhtiöittämistä ties kuinka kauan”. Ikään kuin yhtiöittäminen olisi kunnallisessa toiminnassa itsestään selvyys.

Toivottavasti Apusen ivaileva ymmärtämättömyys ei ole levinnyt vastuullisten päättäjien keskuuteen.

Lukemattomat kysymykset risteilevät mielessä. Alentaako kilpailu palkkatasoja, ja onko se joidenkin tahojen tarkoituskin? Mitä oikeasti tarkoittaa kilpailu ”samalta viivalta”? Voiko tällaista tilannetta aidosti järjestää? Johtaako kuntapuolen yhtiöittäminen alueellisesti tai Suomen laajuisesti jättimäisiin yhtiöihin, eihän julkinen voi muutoin varmistaa riittävää tarjontaa kilpailtaessa suurten kansainvälisten toimijoiden kanssa?

Muun muassa näihin kysymyksiin jäämme odottamaan vastausta.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Nato-vyöryttäjät aktiivisina

Lännen Media on ottanut tehtäväkseen valistaa meitä Nato-vastaisia niskuroijia. Ja meitä on paljon.

Samaan aikaan, kun turvallisuuspoliittiset selvitykset ovat valmistumassa kiihtyy Naton kannattajien propaganda. Referoin ohessa pääosin Lännen Mediaa 10.4.2016 selvittääkseni, mitä keinoja Nato-propagandistit käyttävät.

Suosittuja ovat epämääräiset, mutta kohtalokkaanoloiset ilmaisut, kuten ”Nato-lähde arvelee” tai ”korkea-arvoinen Nato-lähde kertoo Lännen Medialle”. Esimerkki: ”Nato-lähde arvelee, että Helsingissä ja Tukholmassa pohditaan `tosiasiallisen maantieteen´ takia kuumeisesti Natoon liittymistä ja viidennen artiklan turvatakuiden hankkimista”. Missä piireissä pohditaan? Olisiko syytä kertoa, ketkä ovat asialla? Kehotus kuuluu: levittäkääpä siis tietoa, että tärkeät VIP-tahot pohtivat parhaillaan kohtaloamme, ja kansalaisten on syytä olla huolissaan, jos pian eivät taivu Nato-liittoon. Tekstistä huokuu usko Nato-auktoriteettien sotaisaan disinformaatioon. Kaikesta näkee, että suostuttelusta on siirrytty uhkailuun.

Erikseen on sitten kaiken sen ihanuuden kuvailu, mitä Nato tarjoaa, kunhan ensin ymmärrämme liittyä siihen.

Annetaan kuva, että kyllähän Suomi on tärkeä Natolle, mutta aivan erityisesti Nato on tärkeä Suomelle. Miksi? Vastaus: ”Amerikkalaiset tuovat esille näkökohdan, että Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen taloutta ja antaisi valtiolle ja yrityksille selkänojaa Venäjän kanssa käytävään kauppaan”. Ai, että Nato painostaa venäläiset kaupankäyntiin Suomen kanssa. Enää ne eivät uskalla olla käymättä kauppaa meidän kanssamme! Tätä en tiennytkään. Nythän asiat selkenivät kerralla, sen kun liitymme Natoon, niin tämä ikävä EU:n ja Venäjän välinen skisma poistuu, käveleehän Nato EU:n yli mennen tullen. Alan pikku hiljaa uskoa, että jotkut haluavat sotaa ihan tosissaan.

Eikö kukaan keksi mitään parempaa?

Selväksi siis tehdään, että Natossa ajatellaan Suomen tarvitsevan enemmän Natoa kuin päinvastoin. Miksi? Perustelu on ambivalentti: ”Gotlanti, Ahvenanmaa ja koko Itämeren ympäristö ovat Natolle strategisesti tärkeitä, mutta eniten puolustusliiton suorituskykyä parantaisi mahdollisuus tukeutua Ruotsin ja Suomen lentokenttiin”. Nyt käydään jo kuviteltua suursotaa, jonka voiton avaimia haetaan Suomen maaperältä. Olemme Suomessa siis suuren sodan välikappaleita. Meidän maaperäämme tarvitaan strategisiin tarkoituksiin Naton hävittäjien alustoina.

Käytännössä kaikki perustelut viittaavat ajatukseen viedä Naton etuvarustus mahdollisimman pitkälle itään. Ensisijassa Suomi on siis sittenkin Natoa varten, eikä päinvastoin.

Saksalainen kenraaliluutnantti (onkohan hän lehtien mainitsema lähde, joka on tehnyt Nato-asiat kristallinkirkkaaksi suomalaisille?) kertoo, ettei Nato auta tosipaikassa suomalaisia, ellemme ole puolustusliiton jäseniä. Lähteenämme on siis Lännen Media, jolle ”korkearvoinen Nato-lähde” on kertonut suuria paljastuksia. Jos liitymme Natoon Suomeen ollaan perustamassa jo 40 upseerin esikunta meidän turvaksemme.

Suomalaiset leimataan naiiveiksi, he kun kuvittelevat, että Nato tulee viime hetkessä Suomen avuksi ja pelastaa meidät vähän niin kuin Mikki Hiiren merihädästä. Ketkä kuvittelevat? Suomettumispelkoisille annetaan valmis lause käyttöön: ”Taustakeskusteluissa Suomen arvioidaan suomettuvan ja jäävän lopulta Venäjän sotilaalliseen etupiiriin, jos emme liity Natoon”. Suomi ympäröidään kaikilla mahdollisilla uhilla, mutta ei hätää, sillä Naton viides artikla pelastaa meidät.

Saamme kuulla, että kylmän sodan aikana ”Suomi ja Ruotsi olivat merkityksettömiä”, tappelunhan piti käynnistyä Berliinissä. Ja eikös se ollut itse Stalin, joka sanoi kesällä 1944, että ”tämä sota ratkaistaan Berliinissä eikä Helsingissä”. Neuvostoliittolaiset olivat näköjään aika veijareita kylmän sodan aikana, kun he niin kovasti olivat huolissaan Suomen lännettymisestä. Taisivat laskea vain leikkiä.

Lisäksi meille selviää, että jos konflikti puhkeaa Baltian alueella olemme me suomalaiset aivan keskeisellä alueella.

Myös aina Nato-keskusteluissa viihtyvä Ilkka Kanerva on sanonut sanansa. Hän käyttää kaikki mahdolliset tilaisuudet tuodakseen esille sen, että Nato-liitto on ratkaisumme kuitenkaan sanomatta sitä suoraan. Hänestä huokuu tarve kertoa etukäteen suurista uutisista, joita me tavalliset kansalaiset saamme kuulla sitten myöhemmin, kun Nato-selvitys valmistuu.

Kirjoittelusta jää kuva, jossa hyvin vastenmielisellä tavalla tiuskitaan Suomen kansalle sotaisan retoriikan avulla uhkauksia: ”ettekö jo usko”. Lännen Media on alistanut itsensä Nato-kiimaisten tahojen välikappaleeksi. Kirjoittelu on niin räikeää, että sen takana voi olla vain tietoinen ”vaikuttamissuunnitelma”.

Sivustatukea idän ja lännen vastakkainasettelulle tulee muista aiheista. ”Suomi nöyrtyi Venäjälle rajaneuvotteluissa”, kirkuu Iltalehti otsakkeessaan. Taustalla on voimakas paheksunta kahdenvälisiä neuvotteluja kohtaan Suomen ja Venäjän välillä. Suomen rajasta halutaan tietyillä tahoilla tehdä sekä EU:n että Naton (jyrkkä) itäraja tajuamatta, että intressitahot, jotka tätä tahtovat, ovat kaukana Suomen takana lännessä. Raja railona aukeaa -porukalle voisi sanoa, että maalla on helppoa olla viisas, kun merellä myrskyää. Suomettumiskäsitteen käyttö tässä yhteydessä on lähinnä provokatorista (presidentti Niinistö esitti painavan kommentin rajaneuvotteluista tämän kirjoittamisen jälkeen).

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Stubbin kokoomus: ratkaiseeko linja vai henkilö?

Tuskin kukaan voi kiistää, jos sanon, että nykyisen hallituksen politiikka on oikeistolaisempaa kuin oikeastaan minkään hallituksen linja nyt elävien ihmisten muistettavissa olevana aikana.

Tarkastelen asiaa kokoomuksen sisäisen tilanteen ja puheenjohtajataistelun näkövinkkelistä.

Marko Junkkari luo HS:n artikkelissa 10.4.2016 (”Kolme pointtia Alexander Stubbista ja kokoomuksesta: 1) kriisi, 2) kriisin syyt ja 3) kriisin ratkaisut”) ensin kuvan, että kysymys ei ole linjasta vaan henkilöstä. Junkkari: ”Puolueessa ei keskustella linjasta vaan miehestä”. Sitten hän vain hetki myöhemmin samassa tekstissä toteaa lieventäen: ”Kritiikin leimaaminen linjataisteluksi on liian yksioikoista. Hän tulee myöntäneeksi, että linjataistelu on sittenkin pohjavire, mutta siihen päälle on rakentunut henkilökemiallista ainesta. Jos hän on tällä viimeksi mainitulla kannalla, niin olen samaa mieltä.

Mitä on tapahtunut? Oikeistolainen trendi on ollut pitkään päällä. Kun trendi on päällä on tapana, että trendiin pitää lisätä vauhtia. Voi olla, että tässä trendikkyydessä vauhtisokeus yllättää. Se saa kuvittelemaan, että oikeistopuolue saa määrätä tahdin yksipuolisesti hallituksessa. Tilanne on suotuisa kokoomuksen kannalta, koska Juha Sipilä on niin porvarillinen kuin keskustan johtaja voi olla. ”Vanha keskusta” on häipynyt johonkin taustalle. Tässä tilanteessa Paavo Väyrysen irtiotto on miltei elimellinen seuraus keskustan oikeistolaistumisesta.

Samaan aikaan perussuomalaiset ovat osto- ja myyntitoimisto, joka yrittää mahdollisimman vähän haitata hallituksen työtä joitakin yksittäisten kansanedustajien möläytyksiä lukuun ottamatta. Kokoomuksella on ihanteellinen tilaisuus viedä poliittista sanomaansa eteenpäin.

Tässä tilanteessa oikeistofraktion Elina Lepomäki ratsastaa oikeistosuuntauksen huipulla. Hän juuri on esimerkki vauhtiin päässeestä trendiajattelijasta. Hallitusohjelma, joka on kiistattomasti kokoomushenkinen, on ikään kuin astinlauta, josta voidaan ponnistaa kohti tosiliberaalia Suomea.

Meiltä puuttuu kunnollinen analyysi tämän ”vapauskäsitteen” sisällöstä. Sitä määritetään negaation kautta: kerrotaan, miten sulkeutunut, säännelty ja vastenmielinen nykyinen järjestelmä on, ja sitten luodaan mielikuvissa miltei aynrandmainen ideaaliyhteiskunta, johon pyritään. Meillä toki halutaan viedä koko kansa tähän onnelaan, kun Randilla vain eliitti eristäytyi omaan yhteiskuntaansa. Mutta käykö siinä juuri niin, että idealistien onnela osuu vain harvoille ja valituille.

Tämä ”poispääsylogiikka” jostakin olemassa olevasta on mielestäni kummallinen mielleyhtymä. Pitää päästä pois jostakin, mutta mistä? Kahlehtivasta sääntely-yhteiskunnasta? Sääntely käsitetään tässä tarkoitushakuisen yksipuolisesti. Sääntelyllä on toki monia positiivisia ulottuvuuksia, kuten vähäosaisten ja huono-onnisten elämän turvaaminen.

Entä Stubb? Hän avasi puheenjohtajakautensa oikeistolaisilla tavoitteilla, piti pistää kuriin ay-liike, konsensus oli kauhistus jne., mutta pian hän huomasi, että parasta on sittenkin pysytellä poliittisen kentän oikean laidan keskellä, jotta voi tavoittaa mahdollisimman monet. Kolmen puolueen hallitus asetti toki rajat myöskin Stubbin etenemiselle. Tämä näyttäytyi ulospäin alun perin valitun rohkean linjan perumiselta, josta oikea reuna, sekä tosiliberaalit, että konservatiivit, harmistui. Lupauksia oli annettu, mutta niistä ei pidetty kiinni. Pahansuovasti tulkiten Stubbin menettely näyttää hoipertelulta.

Kysymys on siis linjasta ja puheenjohtajan henkilöstä. Viivähti mielessäni, että Jan Vapaavuori viitatessaan politiikan huipulla olevia henkilöiden narsismiin, tarkoitti Stubbia. Oli miten oli, Stubb tarjoa sliipattuna maailmanmiehenä aineksia ärsytyskynnyksen ylittämiselle. Poliitikoistamme hän on sujuvasanaisin. Hän poikkeaa keskivertosuomalaisesta poliitikosta tarpeeksi herättääkseen närää – ja miksei kateuttakin. Tässä kohtaa tulee esille asian toinen puoli: hänen lauseensa ovat usein täynnä ympäripyöreitä itsestäänselvyyksiä. Puheista ei jää käteen riittävästi. Stubbin substanssiosaamisessa on varmaan puutteita, mutta valtiovarainministeriön virkamiesosaaminen on kyllä hyvää ammatillista tasoa. Stubb voi nojautua heihin. Eri asia on, jos Stubb haluaisin vetää omaa linjaa. Siihen hänelle ei taida riittää osaamista ja intoa. Mutta tarvitseeko hän mitään omaa, sillä virkamiehistö koostuu paljolti anti-keynesiläisestä austerity-porukasta, jolle löytyy oikeiston – ja siis myös Stubbin – kannatus?

Junkkari on oikeassa, kun hän korostaa retoriikkataistelua. Sen sijaan, että linja olisi kokoomuksessa lähihistoriassa aikana kovin paljon muuttunut, taistellaan sanoilla. Tässä mielessä Kataisen ja Stubbin linjat eivät poikkea dramaattisesti toisistaan. Mutta väitän kyllä, että yritystä on ollut reivata kurssia oikealle, ensin Stubbin itsensä ja sitten hänen oikealla puolellaan olevan ryhmittymän toimesta.

Veikkaan, että puheenjohtajuustaistelun vääntövaiheessa kokoomus voi saada - puolueeseen kiinnittyvän huomion kautta – kannatuslisää, mutta jos oikea reuna voittasi, mikä on erittäin epätodennäköistä, niin puolueen kannatus kääntyisi laskuun. Mitä puheenjohtajataistelusta jää jäljelle? Lopulta kysymys lienee oikeistofraktion koon ja vaikutusvallan määrittämisestä.

Stubb on varmaan heikentyneeseen asemaansa vedoten voinut kääntää hallituksen talouspolitiikkaa ihan viime vaiheissa kokoomuslaisempaan suuntaan. Muut ovat suostuneet halutessaan pitää hallituksen yhtenäisenä. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa pelin politiikkaa?

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Matti Vanhanen ja liittoutumattomuus

Helsingin Sanomat (9.4.2016) tulkitsee etuaukeaman otsakkeessaan Matti Vanhasta seuraavasti: ”Vanhanen: Natoa täytyy harkita”. Tyypillistä Helsingin Sanomia, tulkinta on Natoon päin kallellaan verrattuna siihen, mitä Vanhanen lehden sisäsivuilla toteaa.

Mitä merkitystä Vanhasen kannalla on? No, onhan hän sentään ilmoittautunut presidentinvaaliehdokkaaksi (vahvistus tapahtuu tosin vasta keskustan kesäkuun 2016 puoluekokouksessa). Pidän keskustan kantaa ratkaisevana ajatellen nyt valmisteilla olevia puolustus- ja turvallisuuspoliittisia selvityksiä, jotka viitoittavat Suomen kantaa ehkä jopa vuosiksi eteenpäin.

Vasemmistoliitto, sdp ja osan vihreistä on selkeäesti Natoa vastaan. Koska perusuomalaista ei tiedetä (kanta on ambivalentti) on keskustan kanta ratkaiseva. Tosin perussuomalaisten rivikannattajista huomattava osa on Natoa vastaan. Kokoomus ja rkp ovat sitten ”Nato-puolueita” pääsääntöisesti.

Tosiasiassa Vanhasen kanta HS:n sisäsivuilla on kiteytetysti se, että hän ei kannata Nato-hakemusta, mutta jättää harkintamahdollisuuden, jos tilanne radikaalisti muuttuisi. Hesarin spekulointi, jolla pidetään yllä kannan vaihtumismahdollisuutta, on osa lehden vaikuttamismekanismia.

Natoon liittymisen vastustajana sanoisin, että parempi olisi, jos keskustan kanta olisi ”ei, ei, ei”. Nyt se on Vanhasen suulla ei, ei …. ehkä joskus tulevaisuudessa voidaan harkita”. Tärkeintä on, että se ei ole timosoinilainen kanta, joka on mielestäni on ”en tiedä, saatan muuttaa kantaani”.

Suomalaisten tavallisten kansalaisten Natoon liittymistä vastustava selkeä kanta suhteessa 2/3 vs. 1/3 on joka tapauksessa tärkeä argumentti talous-, päätoimittaja- ja oikeistoeliitin lännettynyttä asennetta vastustettaessa.

On helppo yhtyä presidentin turvallisuuspoliittiseen linjaukseen, jossa on neljä peruspilaria: oma puolustus, Venäjä, länsikumppanuudet ja kansainväliset sopimukset ja liittoumat. Jos yksi pilari heikkenee pitää muiden vahvistua. Vanhasen mielestä minkään pilarin ei pidä antaa tuhoutua. Tähän voin yhtyä ja jopa painottaa sitä. Meillä on voimia, jotka suhtautuvat joko välinpitämättömästi johonkin neljästä pilarista tai peräti laiminlyövät jonkin neljästä osasta.

Neljää pilaria voisin tarkentaa omalta osaltani seuraavasti: 1) Oma puolustus. Kyllä, on pidettävä huolta itsenäisen puolustuksen kyvystä kaikkien aselajien osalta. Työnjakoon ja yhteistyöhön voidaan pyrkiä Ruotsin kanssa, kunhan ei lasketa yksin sen varaan missään aselajissa. Puolustustaisteluun pitää olla valmius mihin ilmansuuntaan tahansa. 2) Venäjä. Tärkeintä on, että sloganin ”maantieteelle emme mahda mitään” -rinnalle nostetaan lausahdus ”maantiede on meille mahdollisuus”. On väärin kokea Venäjä-suhde välttämättömänä pakkona. Se on aktiivista yhteistyömahdollisuuksien etsintää ja tavoittelua paitsi poliittisesti ja taloudellisesti, niin myös kulttuurisesti. En näkisi edes puolustusvälineiden hankinnan osalta periaatteellista estettä Venäjä-yhteistyölle. 3) Länsikumppanuudet. Suomen ei pidä omilla toimillaan horjuttaa Venäjä-pilaria yhtään enempää kuin nyt talouspakotteilla tehdään. Päinvastoin kahdenkeskisyyden pitää nousta EU-suhteen rinnalle ja joissakin tapauksissa ohikin. Venäjän lähialueilla pitää pyrkiä vakauteen eikä sen horjuttamiseen taktisilla yhteistyömanöövereilla esimerkiksi sotaharjoituksilla. Olen Vanhasen kanssa samaa mieltä, että kumppanuudet ovat parempi kun artiklavetoisuus. 4) Länsikumppanuudet ja kansainväliset sopimukset. Suomi on elimellinen osa läntistä liberaalia demokratiaa, kulttuuria ja elinpiiriä. Sopimuksia kunnioitetaan, mutta sopimusrakenteiden sisällä pyritään vähentämään olemassa olevia jännitteitä valtioiden välillä.

Vaikuttaa siltä, että Suomessa pyritään aktiivisesti pitämään munat monessa korissa ja välttämään juupas-eipäs -tilannetta kansainvälisissä suhteissa. Samaa sapluunaa noudatetaan Nato-suhteissa, jossa pyritään Natoon liittymisen sijasta löytämään välittäviä ratkaisuja tasapainon (sekä valtakunnan sisäisen että ulkoisen) saavuttamiseksi.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

New York Times: tapahtumat ja niiden tulkinnat

Suomessakin on uutisoitu Ilkka Kanervan kommentteja New York Timesille (NYT) koskien taannoin pohjoisen rajan yli tulleita pakolaisia. Alkuperäinen juttu on otskoitu : ”E.U. Suspects Russian Agenda in Migrants´ Shifting Arctic Route”. Juttu vaikuttaa vähän jälkijättöiseltä, koska itse akuutti ongelma on ainakin toistaiseksi hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Referoin seuraavassa alkuperäistä NYT:n uutista. Varsinainen teemani on sen arviointi, miten näistä asioista esitetään kommentteja julkisuuteen. On havaittavissa yhtäältä pidättyvä, mutta asiallinen tapa kommentoida ja kommentointitapa, jolla pyritään luomaan skuuppi. NYT:n juttu on päivätty 2.4.2016 Kantalahteen ja siinä kerrataan asiallisesti rajan yli tulleiden pakolaisten keinoja päästä rajan yli Suomen puolelle. Sitten kerrotaan, miten liikenne yhtäkkiä pysähtyi ”yhtä mystisesti kuin se oli alkanutkin”.

NYT kertoo asiallisesti Venäjän presidentin Vladimir Putinin ja Suomen presidentin Sauli Niinistön sopimasta rajasopimuksesta, jonka mukaan puolen vuoden määräajan aikana Raja-Joosepin ja Sallan rajanylityspaikoista pääsevät läpi vain Venäjän, Suomen ja Valko-Venäjän kansalaiset. Jutussa haastatellaan Ilkka Kanervan lisäksi ”raja-aseman johtajaa” Matti Daavittilaa, joka toteaa, että ”Me emme tiedä, mitä on meneillään” ja jatkoi, että ”yhtäkkiä he lakkasivat tulemasta. Tämän enempää emme tiedä”.

NYT toki toteaa, että verrattuna Euroopan etelärajat ylittäviin pakolaisiin määrät pohjoisessa ovat erittäin pieniä. Kuitenkin NYT haluaa painottaa, että ylitykset herättivät ”geopoliittista huolta” sekä Helsingissä että Brysselissä. Lehdessä viitataan spekulointeihin, että Venäjä yrittää horjuttaa länttä ja EU:ta tarkoitushakuisilla toimenpiteillä.

Sitten lehti haastattelee yhtä Suomeen tullutta pakolaista, jolle maamme sijaintikin oli alun perin epäselvä. Joka tapauksessa hän maksoi venäläiselle välittäjälle 6000 dollaria palkkiona rajanylitysmuodollisuuksien hoitamisesta.

Ilkka Kanervalta on pyydetty haastattelulausuntoa, jossa hän toteaa, että ”valitettavasti tämä (pakolaiskysymys) vaikuttaa Venäjän poliittiselta mielenilmaisulta”. Kanerva kytkee Lapin pakolaiskysymyksen suoralta kädeltä Venäjän muihin pyrkimyksiin: ”He ovat erittäin taitavia lähettämään signaaleja. He haluavat osoittaa , että Suomen pitää olla hyvin varovainen, kun se tekee päätöksiä sotilaallista harjoituksista, Nato-kumppanuudesta ja EU:n sanktioista Venäjää vastaan”. Hän toteaa edelleen, että ”he (venäläiset) haluavat meidän olevan hermostuneita ja kiinnittävän huomiota heidän etuihinsa”. Kanerva ei ainakaan minun muistini mukaan ole ilmaissut ajatuksiaan näin suorasukaisesti Suomessa.

On selvää, että monet Suomessa suhtautuvat suopeasti siihen , kun puolustusvaliokunnan puheenjohtaja kertoo spekulaatioista todistettuina tosiasioina. Onhan se ”selvää puhetta”. En ole vakuuttunut, että Kanerva on informoitu näin perin pohjin asioista. Näyttää siltä, että Kanerva kertoo asiat niin kuin olettaa lännen haluavan kuulla ne. Samoin arvelen hänen haluavan esiintyä venäläisten todellisten aikeiden ”paljastajana”, vaikkei hänellä ole näyttöä asioista.

Paljon pidättyvämmin asian ilmaisee Jorma Vuorio Maahanmuuttovirastosta, joka toteaa samaisessa NYT:n haastattelussa, että ”ei ole mitään todisteita, vain spekulaatioita Venäjän valtion osallisuudesta (Lapin) rajan ylityksiin”. Mielestäni varsin perusteltu kannanotto varovaisuudessaan. Vuorio myös arvelee rikollisjärjestöjen, ei Venäjän viranomaisten, olevan vastuussa liikenteestä. Ainakin itse arvostan hänen spekulaatioihin halutonta arviointiaan.

En ota lainkaan kantaa siihen, kuinka uskottavia Venäjän selitykset ovat. Vain sillä on tässä merkitystä minkälaisen kuvan eri ihmiset antavat tapahtumien kulusta.

Vuorion tapaisten virkamiesten puheet leimataan helposti suomettuneiksi, vaikka kysymyksessä on hyvät julkiset keskustelutavat. Omassa mielessään kukin voi sitten pohtia, mitä haluaa.

Jotenkin arvattavissa olevaa oli, että New York Timesin jutusta Suomessa lainattiin vain Kanervan kommentteja.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Tarkennuksena todettakoon….samalla pyydän anteeksi….

Demokratian suurin haaste on epäluottamus, jota tunnetaan poliitikkoja kohtaan. On selvää, että aiemmin poliitikkoja kunnioitettiin enemmän, vaikka arvostelua oli silloinkin. Se, mikä ennen oli silloin tällöin toistuvaa on muodostunut nyt kaavaksi.

Kysymys ei ole mitenkään Suomen ongelmasta, vaan yleisestä päättäjiin kohdistuvasta epäluottamuksesta. Kehitys on tapahtunut pitkän ajan kuluessa ja näkynyt muun muassa alenevina äänestysprosentteina.

Yhdysvalloissa vastikään tehdyssä presidentinvaaleihin liittyvässä kyselyssä osoittautui, että 53 prosenttia ihmisistä suhtautui Hillary Clintoniin epäsuopeasti (unfavorable) ja Trumpin osalta tulos oli 63 prosenttia. Tulos on huolestuttava sen tähden, että todelliset suopeat vaihtoehdot näyttävät olevan vähissä: ”vaalien osapuolet tarjoavat epäuskottavuutta”. Meillä tämä ilmenee gallupeissa kantaaottamattomuutena. Epävarmuutta kannastaan tuntevien määrä on lisääntynyt: on irtauduttu vanhasta puolueesta, mutta ei ole löydetty uutta tilalle.

Onko poliitikkojen laatu on heikentynyt? Kysymys ei ole mistään helposti todettavasta asiasta. Useimmat luottamushenkilöt ovat erittäin motivoituneita tehtäviinsä tänäkin päivänä.

Muistan joskus pari-kolmekymmentä vuotta sitten, kun eräs kokenut kunnallinen luottamushenkilö sanoi ongelmana olevan, että luottamustehtäviin valitaan ”mukavia ihmisiä”. Hän tarkoitti, että taitavuus ei ollut ihan ensimmäinen kriteeri valinnalle. Joskus on myös heitetty ajatus, että luottamushenkilöiksi hakeutuu henkilöitä, joilla on aikaa panostaa yhteisten asioiden hoitoon ja työssään pätevät pysyvät työelämän piirissä. Kaikissa näissä spekulaatioissa on totuuden siemen, mutta tuskin kuitenkaan koko totuutta.

Nykyinen nettikeskustelu on omiaan vetämään poliitikkoja yleisiksi sylkykupeiksi. Keskusteluissa käytettäviin henkilöä kuvaaviin vihamielisiin ilmaisuihin on ikään kuin totuttu. Asiapohja argumenteista väistyy. Toisaalta hyvää on ollut se, että sekä ihmisten puheisiin että asioihin kohdistuva kontrolli on nyt paljon kovempaa ja välittömämpää kuin ennen.

Miltei taudiksi on muodostunut tapa lausua suutuspäissään – hätiköidysti - mielipide, joka joudutaan sitten vetämään takaisin anteeksipyyntöjen kera. Poliitikoille nykyinen netin julkaisukynnyksen mataluus on suuri houkutus ja samalla virhearvion paikka, joka paljastaa poliittisen kypsymättömyyden nopeasti.

Väistämättä tulee mieleen, että osa harkitsemattomista kommenteista on kirjoitettu ”liikuttuneessa” tilassa. Seuraavan päivän päänsäryssä lähtee sitten hätäinen anteeksipyyntö.

Donald Trump ei ole keksinyt ”takaisinvetoja”, mutta häneen niitä liitetään harvinaisen useasti. Tyypillistä on, että kohulausunnon jälkeen Trump ”tarkentaa tiedotteella”, mitä hän oikein tarkoitti (anteeksipyyntöä ei kylläkään tule). Tulee mieleen, että onko tämä lopulta tarkoituksellista koepallojen heittelyä. Hölmöltä toisaalta kuulostaa päästää suustaan sammakoita, mutta ihmiset saattavat tottua tähän korjausliikekaavaan.

Jotkut harvat saattavat pystyä rakentamaan tällaisesta möläyttelystä itselleen - ainakin joksikin aikaa –tavaramerkin. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Silvio Berlusconi! Kumman usein nämä asian vierestä puhumiset toistuvat samojen henkilöiden sanomisina.

Jotkut heittäytyvät kyynisiksi ja sanovat, että sammakot ovat vain osa vaalikamppailua, eikä niillä ole sen kummempaa merkitystä. Huomionherätyskampanja kuuluu asiaan.

Eikö toisaalta nykymaailman tietolähteiden runsaus ole lisännyt kritiikin mahdollisuuksia positiivisella tavalla? Ihmiset ovat yhä valmiimpia esittämään oman argumenttinsa, heillä on tarvittava tieto perustella väitteensä. Emmekö ole juuri pyrkineetkin tällaiseen avoimuuteen?

Polarisoituuko poliittinen ja yhteiskunnallinen osaaminen?

Ihmiset ovat nykyisin häilyväisempiä peruskannoissaan kuin aiempina vuosikymmeninä, jolloin samaa poliittista suuntausta saatettiin kannattaa sukupolvesta toiseen, eikä tämä ilmiö ole jäänyt kaikilta osin unholaan vieläkään. Muutoksia on kuitenkin tapahtunut: nyt entiset vasemmistolaiset saattavat protestoida oikeistopopulismin kautta.

Poliittinen elämä koetaan sekavaksi: ihmiset kaipaavat varmuutta tulevasta. Sitä tuskin tarjoaa mikään hallitsemisen muoto, mutta autoritäärisyys saattaa houkutella yksinkertaistaessaan maailman monimutkaisuutta. Helposti tämä epätietoisuus tulevasta kaatuu ihmisten mielissä demokratian heikkoudeksi, vaikka siitä ei olekaan perimmältään kysymys.

Kansanvaltainen järjestelmä vaatii peruskoulusta alkavan sivistyksen laajentamista. Itsensä sivistäminen on populismin vastalääke. Se on myös tehokas väline poliittisten möläytysten välttämiseksi.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Lepomäen teesit

Kansanedustaja Elina Lepomäki haastaa kokoomuksen puheenjohtajakilvassa Aleksander Stubbin puoluekokouksessa kesäkuussa.

Lepomäki on toiminut mm. ”ajatuspaja” Liberan tutkimusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana. Ideologisesti ajatushautomo on oikeistolainen.

Hän kuvaa linjaansa klassiseksi liberaaliksi. Hänen liberalisminsa pääsisältö on, että jokainen on oman onnensa seppä. Ainoa rajoite on, että omalla vapaudella ei saa rajoittaa muiden vapautta. Määrittelyt ovat kovin yleisellä tasolla, enkä ainakaan itse osaisi näille rajauksilla määrittää käytännön toimintaa. Tavoitteet ovat yleviä ja idealistisia. Jotenkin ajatus viivähtää aynrandmaisessa elitismissä, jossa konkretia on työnnetty taustalle. Hieman tarkennettuna Lepomäen liberalismin ytimessä ovat seuraavat avainasiat: vapaa markkinatalous, yksilönvapaus, sääntelyn vähentäminen, verotuksen keventäminen, työmarkkinakeskeisyyden kritisointi ja julkisen sektorin pienentäminen. Libera-ajatuspajassa Lepomäki kehitteli yhdessä Paul Lillrankin ja Marko Hamilon kanssa perustili-käsitettä, jonka tulkitsen olevan eräänlainen perustuloharjoitus.

Seuraavassa keskityn vain Lepomäen puheenjohtajakampanjan perusteeseihin, ja toki niidenkin osalta arviot ovat alustavia.

Lepomäen kampanjan keskeinen merkitys Suomen poliittisessa kentässä on, että siinä määritetään poliittisen oikeiston tavoitteet. Samalla selviää suunnan kannatuksen määrä. Tämä on pitkään aikaan ensimmäinen kerta, kun tällaista yritetään. Nythän tilanne on sellainen, että Lepomäen poliittisten rajausten piirissä on kokoomuksen oikean siiven lisäksi muutamien puolueiden oikeistohenkiset kannattajat, mutta näillä ryhmillä on omista puolueistaan johtuvat viiteryhmät. Sirpalepuolueet pois lukien meidän täytyy palata ehkä 1960-luvun alkupuolelle ennen kuin löytyy selvästi oikeistolainen puolue, nimittäin silloisilla arvoilla varustettu Kansallinen Kokoomus.

HS-kuukausiliitteessä 4/2016 (2.4.2016) on Antti Rinteen haastattelu, jossa hän mielenkiintoisesti referoi saamiensa tietojen pohjalta nykyhallituksen muodostamiskuvioita seuraavasti: ”Sosiaalidemokraatteja ei haluttu mukaan, koska politiikassa aiottiin tehdä suuri muutos. Suomesta piti tehdä markkinaehtoinen yhteiskunta, työmarkkinat piti laittaa uuteen kuosiin ja ennen kaikkea heikentää ammattiyhdistysliikkeen asemaa”.

Rinteen mukaan porvarihallituksen ja EK:n keskinäisellä agendalla on pitkä taustahistoria. Käytännön politiikkaa seuratessa tässä ei sinänsä ole yllättävää, onpahan vahvistus nähdylle.

Voisin kuvitella, että Lepomäki on tämän suuntauksen vankimpia kannattajia. Stubbin piti olla – ja sillä perusteella hänet huudettiin riemukkaasti puheenjohtajaksi – kovan konsensuksen vastaisen draivin ytimessä, mutta sitten hän törmäsi käytännön realiteetteihin: hallituskumppanit ja ammattiyhdistys eivät olleet valmiit poikki ja pinoon -muutoksiin. Tämä taas johti kokoomuksen oikean reunan turhautumiseen ja oppositioasetelmaan, joka kohdistuu Stubbin johtamiseen , hänen politiikkansa sisältöön ja hänen henkilöönsä.

Lepomäen tavoitteet ovat yhtä kuin nyt voimassa olevan hyvinvointiyhteiskunnan kritiikki. Nykyisen keskiluokan vahvuuteen perustuvan järjestelmän sijalle hän ehdottaa - verohelpotusten kautta - yksilön vapauksien lisäämistä. Lepomäen ajatus merkitsee - jos olen oikein käsittänyt - universaalin järjestelmän (kaikki niin köyhät kuin rikkaat saavat yhteiskunnan palvelut) purkua. Tämä yhtälö ei voi toimia, joten siinä täytyy olla jokin lisäelementti. Käsitän tämän olevan perustulo, joka on puuttuva rengas tingityn hyvinvointiyhteiskunnan ja paljaan yövartijavaltion välissä. Lepomäen kannattamalla perustulolla pyritään varmistamaan köyhyyteen putoamisen estäminen.

Pelkäänpä, että perustulosta lopulta ajatellaan niin, että ”se hoitaa köyhät”. Se ikään kuin avaa mahdollisuudet suunnata huomio muihin kysymyksiin, kun minimaalinen suojaverkko on tyrkätty pienituloisimmille.

Perustulo on edelleen hyvin aukkoinen ja teoreettinen asetelma, ja mm. vastikään työnsä jättänyt perustulotyöryhmä sulki esityksestään pois asumistuen ja tulosidonnaisen sosiaaliturvan (työttömyyskorvaukset).

Lepomäki toteaa, että nykyjärjestelmä ei toimi 80 prosentille ihmisistä (siis niille, jotka eivät ole köyhiä). Tässä hän viittaa järjestelmän kankeuteen ja verotuksen raskauteen. En mitenkään voi yhtyä tähän väitteeseen. En ymmärrä, miten hän voi sanoa, että jatkuessaan tämä tilanne johtaa siihen, että ”meillä ei ole mitään tulevaisuutta”, jos ”80 prosentilla ihmisiä ei ole mahdollisuutta olla oman elämänsä herroja”. Tämä jos mikä on populistista oikeistolaista propagandaa. Kaikkien verojen ja tulonsiirtojen jälkeenkin se 80 prosenttia on vähintään kohtuullisen hyvinvoiva osa tätä yhteiskuntaa ja loput 20 prosenttia joutuvat venyttämään penniä.

Edellä esitetty ajatus pitäisi perustella kunnolla. Perusteluksi ei riitä, että verotus on suhteellisen kireää. Tullaan jälleen ikuisuuskysymykseen eli siihen, mitä verovaroilla saadaan. Toistaiseksi Suomessa verovaroin tuotetut palvelut ovat minkä mittapuun mukaan tahansa vähintään kohtuullisella tasolla silloin, kun käytetään luotettavia mittareita.

Lepomäki kuuluttaa asiapohjaa politiikan perustaksi. Minusta hän lähestyy kliinisen pidättyvästi yhteiskunnan vaikeimpia ongelmia, samoin kuin niiden parissa ponnistelevia ihmisiä. Empatia nousee huumorintajusta ja se ei ehkä ole kyvykkään Lepomäen vahvuuksia.

Työmarkkinoilla Lepomäkeä kiusaa nykyjärjestelmän jäykkyys. Jäykkyyden keskiössä on työehtosopimusten yleissitovuus. Lepomäki kannattaa voimakkaasti paikallista sopimista, jossa määrätään myös palkoista. Nykyinen sopimuskulttuuri johtaa suureen työttömyyteen talouden taantumissa, koska palkat eivät jousta.

Näen asian niin, että kun Yhdysvalloissa markkinat ovat hyvin pitkälle määrittäneet palkat (minimipalkan yläpuoliselta osalta), niin työttömyys on saatu alas (tällä hetkellä 5.0 prosenttia). Kuulostaa hyvältä, mutta tosiasiassa globaalit markkinat ovat painaneet palkkoja viimeisten 30 vuoden ajan dramaattisella tavalla. Joillakin suurilla aloilla, kuten autoalalla palkat ovat romahtaneet. Valtaisat työssäkävijäjoukot ovat kyllästyneet elintasonsa alhaisuuteen ja protestoivat parhaillaan Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Samaan aikaan palkkaerot ovat kasvaneet järisyttävällä tavalla, joka on lisännyt pieni- ja keskituloisten tuskaa.

Miten siis sitoa markkinaehtoinen paikallinen sopiminen tuloerojen kasvun rajoittamiseen?

Suomen palkkausjärjestelmä vaatii hyvää työn tuottavuutta ja elinvoimaisia maailmanmarkkinoille kelpaavia tuotteita, jotta nykyinen palkkataso voidaan säilyttää. En usko, että markkinoilla määräytyvä palkkataso varustettuna minipalkalla on meidän ratkaisumme. Ja tätähän työmarkkinoilla pelätään paikallisen sopimisen määrittäessä ansiotason.

Lepomäen mielestä kilpailukykysopimus on este hallituksen säästöohjelmalle, se kun sitoo hallituksen käsiä lisäsäästöjen osalta. Mikä merkitsee, että koko sopimisen ajatus hallituksen ja työmarkkinaosapuolien välillä on ongelmallinen. Hallituksen pitäisi Lepomäen mielestä ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Suomen työttömyys laskee nousukauden korkeimmassa vaiheessa kuuden prosentin alle, mutta taantumassa se nousee yhdeksän ja kymmen prosentin välille. Paljolti em. asetelma johtuu euron asettamasta pakkopaidasta. Kun valuutta ei jousta, otetaan tarvittava jousto palkansaajan selkänahasta, ja kun palkkataso ei jousta, siirtyy pullistuma työttömyyteen.

Lepomäki näyttää hyväksyvän palkkauksellisen eriarvoisuuden kasvun ja tarvittaessa palkkatason alentamisen, vaikkei ole sitä ihan suoraan myöntänyt. Korjaustoimenpiteeksi jää lähes yksin perustulo, joka on kuitenkin ”aukkoinen”, muutoin siitä tulee liian kallis.

Lepomäki haluaisi kiihdyttää normitalkoita. Ja mikäpä siinä. Epäilemättä meillä on sääntörunsautta, johon pitää suhteutua kriittisesti. Jotenkin jää kuva, että Lepomäen luottamus ihmisten kykyyn selvitä elämästä ilman säätelyä on optimistinen tai peräti toiveajattelua. Useimmat säännöt on luotu kuitenkin takaamaan vapauksia – päinvastoin kuin monet väittävät.

Uudet osaajat?

Lepomäen suhtautumisessa koulutukseen on paljon oikeaa, mutta siinäkin hän on teesiensä mukaan huolestunut ensisijassa osaajien pärjäämisestä, eikä niinkään koko kansan työllistymisedellytyksistä. Jos lähdetään siitä, että useimmilla on mahdollisuus olla ”suunnittelijoita”, olla ”luovissa ammateissa” tai tehtävissä, joissa vaaditaan ”spesifiä huippuosaamista”, käyvät Lepomäen teesit. Mutta jos kysymys on suuren enemmistön työpaikoista, ei elitistinen suhtautuminen koulutukseen auta.

Trendi on se, että pienipalkkaisuus lisääntyy ja keskiluokasta valuu ihmisiä tuloportaikon alaosiin. Mitä Lepomäellä on tarjota näille ihmisille? Mitä tulee verkko-oppimisen suosimiseen (sekä oppilaitosinstituutioiden kautta että itsensä kehittämisen välineenä), niin siihen kannattaa kyllä panostaa Lepomäen mainitsemilla tavoilla.

Lepomäen elitistinen näkemys ei vakuuta. Ollaanko hänen teeseillään jälleen ottamassa askel kohti polarisoituvaa yhteiskuntaa? Esitetyillä argumenteilla minun on vaikeaa kuvitella, että hän saisi enemmistöjä taakseen kokoomuksessa. Ehkä todellisena tarkoituksena onkin huomion herättämisen avulla lisätä kokoomuksen notkahtanutta kannatusta? Hallitun henkilöiden välisen jännitteen kasvun ja valtataistelun väillä on vain hiuksen hieno ero.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Rahamarkkinoiden murroksesta 1980-luvulla

Markus Kari on kirjoittanut perusteellisen analyysin Suomen rahoitusmarkkinoista 1980-luvulla. Teoksen nimi on ”Suomen rahoitusmarkkinoiden murros 1980-luvulla. Oikeushistoriallinen tutkimus” (Into, 2016). Kirja perustuu Karin väitöskirjaan. Aihe on kiehtonut myös minua useiden vuosikymmenien ajan. En aio tässä käydä läpi yksityiskohtaisesti yli 500-sivuisen kirjan sisältöä, vaan keskityn yhteen mielestäni oleelliseen asiaan nimittäin kysymykseen, millä tavoin ja millä tarkoitusperillä aikakauden toimijat toteuttivat rahamarkkinoiden vapauttamisen 1980-luvulla.

Jälkikäteen on selvitetty - osin jälkiviisaasti – mitä virheitä tuli tehtyjä, ja niitä luoja paratkoon oli. Olen aina pitänyt 1990-luvun laman perussyitä 1980-lukulähtöisinä. Minua on häirinnyt 1990-luvun alun tapahtumien yksityiskohtainen selittäminen laman yksinomaisina syinä. Syntilistaa katastrofille kerättiin pikkuhiljaa koko 1980-luvun ajan. Eri asia on sitten kuinka perusteltua on syyllisten etsiminen ja löytäminen.

Tässäkin yhteydessä kehaisen Vartian ja Kianderin varsin varhain (1998) kirjoittamaa kirjaa ”Suuri lama”, jota en ole löytänyt antikvariaateista. Onneksi se löytyy paikkakunnan kirjastosta. Tämä uusi kirja on sitten todella seikkaperäinen selvitys tuon jännittävän ajan vaiheista.

Oliko 1980-luvun tapahtumissa kysymys tietoisesta uusliberalistisesta, ohjelmallisesta pyrkimyksestä tiettyyn lopputulokseen eli rahamarkkinoiden vapauttamiseen pääsemisestä vai reagoimisesta tuolloin vallinneeseen globaaliin rahapoliittiseen tilanteeseen eli siis käytännöllisestä sopeutumisesta olosuhteisiin?

Edellistä vaihtoehtoa nimittäisin ideologiseksi tai aatteelliseksi lähestymistavaksi ja jälkimmäistä tekniseksi tai markkinaohjautuneeksi lähestymistavaksi.

Markus Kari näyttää voittopuolisesti painottavan jälkimmäistä selitystapaa.

Hän toteaa esimerkiksi seuraavasti: ”Vaikka aikalaiskeskustelussa esiintyi kriittisiä puheenvuoroja (rahamarkkinoiden vapauttamiseen liittyen), ei tapahtumassa olevaa muutosta nähty uusliberaalina käänteenä”.

Sitten hän tarkentaa: ”On olemassa havaittavissa olevia historiallisia tosiseikkoja, joiden voi tulkita muodostavan uusliberalismiksi nimetyn kehityssuunnan. Uusliberalismi on hyödyllinen tutkimuksellinen konstruktio, joka jäsentää mennyttä maailmaa. Se ei kuitenkaan sellaisenaan riitä selittämään menneisyyden tapahtumia”. Näin Kari myöntää varauksellisesti ”historian uusliberalistisen tarkoituksellisuuden”, siis sen, että jollakin on ollut selkeä päämäärä viedä kehitystä/maailmaa kohtia rahamarkkinoiden voimakasta vapauttamista.

Kuten sanottu, Kari kallistuu kuitenkin lopulta selkeästi edellä määrittämäni teknisen selitysmallin kannalle. On siis asetettava kysymys oliko rahamarkkinoiden vapauttamine tietoisen ideologisen tavoitteen toteuttamista vai reagoimista kuhunkin talouspoliittiseen ja ennen kaikkea muuttuvan maailman tekniseen kehitykseen. Monet nykyekonomistit asettuvat jälkimmäisen selitysmallin kannalle ja yhteiskuntatieteilijät edellisen kannalle.

Löytyisikö vastauksia aiemmasta historiasta? Tapahtuneen kehityksen juuret johtaisin 1960-luvun Yhdysvaltoihin ja republikaanien sosiaaliturvan ja verotuksen ”raskauden” vastustamiseen. Kuusikymmentäluvun puolessa välissä oli kuitenkin Lyndon B. Johnsonin ”Great Society” kansakunnan suuri asia. Tapahtui eräänlainen arvojen vallankumous hyvinvointiyhteiskunnan suuntaan. Kun sitten tuli vastaisku (backlash), oli se yhtä raju kuin alkuperäinen Suuren Yhteiskunnan teesi. Seuraamalla Barry Goldwaterin, Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin muodostamaa ketjua päädytään täysin uuteen ajattelutapaan.

Globaalit rahamarkkinat joutuivat pyörteeseen viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen öljykriisi puhkesi ja Nixon irrotti dollarin kultakannasta 1970-luvun alussa. Eri asia on, että vaikutukset näkyivät maailmalla viiveellä ja Suomessa vielä pidemmällä viiveellä.

Tähän historian kohtaan on syytä hetkeksi pysähtyä. Simo Sipola esittää kirjassaan ”Rahavallan jäljet” (Teos, 2015) vakuuttavia todisteita Yhdysvalloista lähteneestä tietoisesta pyrkimyksestä vapauttaa rahamarkkinat yhteiskunnan kahleista 1970-luvun alusta lähtien. Näkyviä tuloksia alkoi esiintyä 1980-luvulla.

Kannattaa huomioida, että Richard Nixon – niin republikaani kuin olikin – seurasi suurta sodan jälkeistä linjaa, jossa hyvinvointia vielä pyrittiin jakamaan kohtuullisen tasaisesti. Johnsonin ohjelma oli kehityksen huipentuma, mutta esimerkiksi Nixonin verolait, joilla hän tiukensi yritysvoittojen ja pääomatulojen verotusta olivat jatkumoa sodanjälkeiselle johdonmukaiselle kehitykselle.

Tietoista vastaiskua kuitenkin käynnistettiin: perustettiin ajatushautomot Cato-instituutti (per. 1977) ja Heritage Foundation (per. 1973), lobattiin suoraan kongressin jäseniä ja syyllistettiin markkinarajoitteet kaikesta kapitalismiin kohdistuneesta pahasta. Kysymys oli pitkäjänteisestä suunnitellusta ohjelmasta vapauttaa markkinat (ei siis ”käytännöllisestä sopeutumisesta olosuhteisiin”). Uusliberalistinen markkinoiden vapautus oli siis itsessään vastareaktio säädellyille hyvinvointiprojekteille.

Olen joskus esittänyt oletuksen, että läntinen perinteinen konservatismi menetti paljon omimmasta luonteestaan, kun Reagan ja Thatcher päästivät uusliberaalit vaikutteet konservatismin sisälle. Perinteinen varovainen, valtiokeskeinen (”valtio, kansakunta on yhteiskunnan pää”) konservatismi ei palannut enää entiselleen. Syntyi uuskonservatiivinen ajattelutapa.

Reaganin ja Thatcherin ja heidän taustavoimiensa (esimerkiksi Arthur Laffer) kautta uusliberaalit opit levisivät muualle läntiseen maailmaan ja myös Suomeen. Isossa kuvassa on nähtävissä ”historian tarkoituksellisuus”, siis se, että piti vapautua ”suuren valtion” (tai millä nimellä sääntelykeskeisyyttä kutsutaankin) kahleista.

Taustalla uusissa opeissa vaikuttivat Milton Friedman, Friedrich Hayek ja Robert Lucas, jotka olivat varmoja oikeassa olemisestaan. Lucas suorastaan pilkkasi Keynesiä.

Kari ei sulata esim. Heikki Patomäen tulkintaa aatteellisesta muutoksesta rahamarkkinoiden päätöksissä. Hän haluaa löytää ”savuavan aseen” eli todisteen aatteellisesta muutossykäyksestä. Kari etsii todisteita tehtyjen päätösten ideologisesta luonteesta ja vetää johtopäätökset (ettei kysymys ole ideologisesta muutoksesta), koska hänen käyttämässään runsaassa lähdemateriaalissa ei ole todisteita konkreettisista ideologisista valinnoista. Minun savuavan aseen teoriani on esitetty edellä.

Kuten edellä käy selville, oma selitykseni on Markus Karia vahvemmin ideologisen selityksen puolella. On toki myönnettävä, että käytännön päättäjissä Suomessa ei ollut 1980-luvun alussa suuria ideologeja, jotka olisivat kampea vääntämällä suistaneet yhteiskunnan tietylle raiteelle aatteellisen palon saattelemana.

Lähtökohtani on, että ne mallit, joita Suomessa toteutettiin keinoina vapauttaa rahamarkkinat tulivat ulkomailta. Ei niitä pidetty korostuneesti ideologisina, todettiin vain, että maailma oli kokonaan toinen kuin se maailma, joka vallitsi sodan jälkeen. Tarvittiin muutosta. Muutoksen hallinta muodosti sitten varsinainen haasteen. Minulle on jäänyt vaikutelma, että suomalaiset seurasivat valtavirtaa rahamarkkinoiden vapauttamisessa ja esimerkiksi vahvan markan politiikassa, jonka lähtökohtia pitänee hakea Keski-Euroopasta.

On siis virhe etsiä Suomen talouspoliittisten päättäjien suusta 1980-luvulla sanaa ”uusliberalismi” ja sitä kautta todistaa, että kaikki oli tarkoituksellista ideologian mukaista suunnittelua. Tällaisia todisteita ei löydy, mutta ei se sitä tarkoita etteivätkö päättäjämme olisi olleet sidoksissa maailmalla liikkuneisiin trendeihin.

Totta on myös – minkä Kari toteaa - että oikein kukaan ei halua muistettavan itseään uusliberaalina. Milton Friedmankin halusi olla pelkkä liberaali ja huomautti siitä. Uusliberalismista on tullut paljolti haukkumasana, joka on saanut sisältönsä talouspolitiikan epäonnistumisista: esimerkkinä vaikkapa Suomen 1980-lukua seurannut 1990-luvun alku, IT-kupla 2000-luvun vaihteessa tai finanssikriisin kurjuus, jota sitäkin edelsi ideologinen sääntelyn vapauttaminen ja vapauden synnyttämä kuplatalous. Tekninen kehitys yhdistyneenä sääntelyn purkuun 1990-luvulla oli varsinkin Yhdysvalloissa pohjan luomista myöhemmille kriiseille. Kukaan ei hallinnut prosessia, eivät myöskään ne kuuluisat markkinavoimat.

Itse rahamarkkinoiden liberalisointia ei olisi voinut varmaankaan mikään estää, mutta kritiikki kohdistuu siihen, että sille oli ominaista koordinoimattomuus ja kontrollin sekä synkronoinnin puute, kuten Karikin toteaa.