Seppo Lindblom on kirjoittanut hyvinvointiyhteiskunnan toimintaedellytyksiä pohdiskelevan kirjan, jolle hän on antanut nimen ”Huojuva tasavalta” (Otava, 2013). En kirjoita varsinaista kirja-arvostelua, vaan mietin Lindblomin ajattelun yhtymäkohtia omaan ajatusmaailmaani.
Lindblomin tyyli on harkitseva ja mietiskelevä. Kirjan Mauno Koivistoa koskevasta osuudesta Lindblom sai lööppejä, mutta muilta osin kirjan pohdiskeleva tarinointi ei varmaan herätä intohimoja. Onpahan kuitenkin valtavirrasta poikkeavaa asioiden käsittelyä. Lindblomin taustan takia kirja on myös sosiaalidemokraattisen liikkeen kritiikkiä johtuen sen otteen kirpoamisesta vanhoihin kohderyhmiinsä.
Nostaisin esille kirjasta erään avainteeman, joka on virkamiesten rooli hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäjinä ja kriitikkoina. Itse hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan pitää juuriltaan hyvin poliittisena, sen alkujuuret johtavat 1900-luvun alkuun. Kypsässä vaiheessa – ja varsinkin, kun hyvinvoinnille on kasaantunut haasteita – on vastuu siirtynyt yhä enemmän virkamiehille, joille on myös jäänyt kasvun hidastamisen tai leikkaamisen vastuu. Poliitikot ovat joutuneet altavastaajiksi. Erityisesti tämä koskee sosiaalidemokraatista puoluetta, josta on muodostunut jo kauan sitten valtionhoitajapuolue (lue: sen virkamiehistö on ottanut tämän roolin tai sille on langennut tämä rooli). Nyt Lindblom vaatii poliitikkoja ottamaan uudelleen virkamiehille valahtaneen vastuun ja ryhtymään myös ikävien viestien airueiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että poliitikkojen on otettava kestävyysvajevastuu omakseen ja ryhdyttävä toteuttamaan sen vaatimia toimenpiteitä eikä sysiä vastuita virkamiehille. Puolueiden olisi siis otettava ”Sailaksen vastuu”.
Hyvinvointiyhteiskunnan katalysaattorina on pidetty talouden kasvua. Olen itsekin nähnyt kasvun oikeastaan ainoana merkittävänä vaihtoehtona, jos nykyiset palvelut halutaan säilyttää. Eikä Lindblomkaan kasvun merkitystä torju. Hän kiteyttää tutun trendin ytimekkäästi, joskin yllätyksettömästi: ”Palvelutuotannon suhteelliset kustannukset nousevat kuitenkin sen vuoksi, että julkisella sektorilla tuottavuuden kasvu on hidasta. Käy siis niin, että palvelujen tarve kasvaa ja niiden tuottaminen käy yhä kalliimmaksi samalla kun veroperusta kapenee”. Lindblom viittaa ”The Nordic model” -teokseen, jossa käytetään mainitusta syy-seuraussuhteesta nimeä kasvun paradoksi.
Kun kansalaiset ovat riittävästi vaurastuneet, kasvavat hyvinvoinnin lähteiksi myös vapaa aika ja ei-materiaaliset seikat, joten pelkästään kasvua ei voi pitää hyvinvoinnin katalysaattorina.
Myös Baumolin tauti on diagnoosi edellä esitetystä ilmiöstä. Tuottavuus useimmissa palveluelinkeinoissa (ja kunnan palvelutuotannossa) on heikompaa kuin tuotannollisessa toiminnassa ja niissä palveluissa, joissa voidaan automatisoida palvelu pitkälle (esimerkiksi pankkitoiminta). Kunnissa osa palveluista on hyvin vaikeasti siirrettävissä piuhan päähän, vaikka tekemätöntä työtä tälläkin saralla riittää. Niiden tutkimusten perusteella, jotka itse olen nähnyt, on suomalainen hyvinvointiyhteiskunnan tehokkuus kuitenkin kansainvälisessä vertailussa kärkipäässä.
Median roolin Lindblom ottaa erikseen esille. Todetessaan, että media on vaatinut yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, hän on oikealla asialla. Media toimii mielipiteen muokkaajana ja keskivertopoliitikot sukeltavat valtavirtamedian johdattelemina eteenpäin mieluummin kuin muodostavat omia argumentoituja kannanottoja. Pulmat eivät kuitenkaan ratkea tässä ja nyt, vaan vaativat kiduttavan pitkiä valmisteluprosesseja. Lindblom toteaa, että kaupallistuneilla keinoilla poliittisen näyttämön päärooleihin valikoituu ”nokkelia ja liukkaita väistelijöitä”, mutta toteaa sitten lohdullisesti, että ”kansakunnan onneksi vain osittaisella menestyksellä”.
Lindblom viittaa amerikkalaiseen aatehistorian tutkijaan Sherry Bermaniin, joka teoksessaan The Primacy of Politics (2007) varoittaa rahamarkkinoiden rajoittamattoman vapauden vaikutuksista yhteiskunta-moraaliin. Kirja on siis kirjoitettu aikana, jolloin taloudessa meni vielä lujaa. Viime vuosien tapahtumat ovat tuoneet Bermanin ajateluun todistusvoimaa.
Bermanin mielestä syitä hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteiden lopahtamiseen ei tule etsiä rakenteista eikä ympäristön muutoksesta, vaan siitä, että näitä asioita ajavien johtohenkilöiden älyllinen kapasiteetti ei ole aiemmalla tasolla. Tähän voisi ainakin osin yhtyä: politiikan piiriin ei hakeudu sellaisia henkilöitä kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Vaikka tämä kehityssuunta hyväksyttäisiinkin niin maailman rakenteellista muutosta hyvinvointiyhteiskuntaa pirstovana voimana - Bermanin käsityksen vastaisesti - ei voi vähätellä.
Lindblom ei ota tehtäväkseen (kuten ei moni muukaan) luoda uutta hyvinvointiyhteiskunnan mallia. Itse olisi sitä mieltä, että nykyisen mallin erittely ja ”uudesta hyvinvointidiilistä” sopiminen on kuitenkin väistämätöntä ennemmin tai myöhemmin. Ja mieluiten tietysti ennemmin.
Lindblom lainaa asiantuntijalähteitään, joiden mukaan ”hyvinvointivaltio yksilöllistää”. Tässä on mielestäni vinha perä. Ongelmamme ei ehkä olekaan se, että hyvinvointivaltio on kesken kaiken rapautumassa, vaan se, että se on niin täydellisesti onnistunut yksilöllistämistehtävässään. Ollaan tultu tilanteeseen, jossa hyvinvointiyhteiskunnan pitäisi palata alkujuurilleen ja hyväksyä yhteisyys- ja yhteisöllisyysteema uudelleen, jotta hyvinvointiyhteiskunta voisi olla jatkumo. Nyt hyvinvoivat ihmiset tai sellaisiksi itsensä luulevat, kuvittelevat onnellistuvansa yksilöllisten tarpeiden tullessa tyydytetyksi. Hyvinvointivaltion yksilöllistämisajatus on esimerkiksi amerikkalaisille vieras. Monet pitävät welfare statea sosialismina. Ehkä asia on juuri päinvastoin!
Hyvinvointiyhteiskunta on ”kilpareformi”, kuten Lindblom sen sanoo. Se on kaikkien poliittisten ryhmien tavoitteissa. Tavoite on päässyt aikojen saatossa väljähtymään. Jatkuvia sosiaalisia uudistuksia toteutettaessa ovat resurssit jääneet jälkeen. Hyvinvoinnin lisääminen on viime vuosiin saakka lisännyt myös tulokertymää. Näin ei tapahdu enää.
Sosiaalidemokraateilla ei ole enää pitkään aikaan ollut yksinoikeutta hyvinvointivaltioon. Vääräleuka voisi sanoa, että demarit ovat menettäneet itse uskonsa asiaan. Lindblom lainaa Jari Tervoa, jonka mukaan kaikki ovat nykyisin demareita, ”demareita lukuun ottamatta.”
Kestävyysvajeeseen Lindblom esittää perinteisiä malleja, joista keskeinen on työaikojen pidentäminen. Lindblomin kirjan valmistumisen aikaan ei ehkä ollut vielä esillä Juhana Vartiaisen ratkaisumalli, joka perustuu työn tarjonnan lisäämiseen. Työn tarjonta siis lisää Vartiaisen mukaan työn kysyntää. Kuten aiemmin olen esittänyt, suhtaudun skeptisesti Vartiaisen väitteisiin. Pitäisikö asia nähdä pikemminkin keynesiläisen kysynnän lisäämisen kautta? Kun siis lisätään yhteiskunnan toimin työn kysyntää, niin työn tarjontakin lisääntyy, koska eläkemummot ja -papatkin lähtevät liikkeelle.
Muotoilisin edessämme olevan haasteen seuraavasti: kilpareformismi + ikääntyminen = kestämätön velkaantuminen. Kehityskulun tyrehdyttäminen voisi tapahtua seuraavin vaihtoehdoin 1) luotetaan edelleen jatkuvaan kasvuun (vähintään 3-4 prosentin BKT-kasvu eli jatketaan hyvinvointiyhteiskunta 1.0:n kehittelyä, b) lähdetään muodostamaan Pekka Himasen ”hyvinvointiyhteiskunta 2.0:aa” (kts. blogini ”Pekka Himasen hyvinvointivaltio 2.0”) tai 3) hyväksytään hyvinvointiyhteiskunnan vähittäinen hiipuminen.
Miten arvioisin Lindblomin suhtautumisen nykymalliseen velanottoon tai edessä kummittelevaan inflaatioon. Hän on mielestäni ensisijaisesti pankkimies ja torjuu ”vulgäärikeynesiläisyyden” ja hyväksyttävänä pidettävän kasvavan inflaation ongelmien hoitamisvälineenä. Sosiaalidemokraattisista suuntauksista luokittelen hänet tannerilaiseksi: hyvinvointiyhteiskunta kyllä, mutta talouden tulee olla kunnossa. Kun nyt Euroopassa mietitään hiukan uudelleen austerity -politiikan järkevyyttä, olisi mielenkiintoista tietää, onko hän uuden ja vähemmän talouksia kurjistavan linjan kannalla.