maanantai 29. huhtikuuta 2013

Lindblomin linjaukset

Seppo Lindblom on kirjoittanut hyvinvointiyhteiskunnan toimintaedellytyksiä pohdiskelevan kirjan, jolle hän on antanut nimen ”Huojuva tasavalta” (Otava, 2013). En kirjoita varsinaista kirja-arvostelua, vaan mietin Lindblomin ajattelun yhtymäkohtia omaan ajatusmaailmaani.

Lindblomin tyyli on harkitseva ja mietiskelevä. Kirjan Mauno Koivistoa koskevasta osuudesta Lindblom sai lööppejä, mutta muilta osin kirjan pohdiskeleva tarinointi ei varmaan herätä intohimoja. Onpahan kuitenkin valtavirrasta poikkeavaa asioiden käsittelyä. Lindblomin taustan takia kirja on myös sosiaalidemokraattisen liikkeen kritiikkiä johtuen sen otteen kirpoamisesta vanhoihin kohderyhmiinsä.

Nostaisin esille kirjasta erään avainteeman, joka on virkamiesten rooli hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäjinä ja kriitikkoina. Itse hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan pitää juuriltaan hyvin poliittisena, sen alkujuuret johtavat 1900-luvun alkuun. Kypsässä vaiheessa – ja varsinkin, kun hyvinvoinnille on kasaantunut haasteita – on vastuu siirtynyt yhä enemmän virkamiehille, joille on myös jäänyt kasvun hidastamisen tai leikkaamisen vastuu. Poliitikot ovat joutuneet altavastaajiksi. Erityisesti tämä koskee sosiaalidemokraatista puoluetta, josta on muodostunut jo kauan sitten valtionhoitajapuolue (lue: sen virkamiehistö on ottanut tämän roolin tai sille on langennut tämä rooli). Nyt Lindblom vaatii poliitikkoja ottamaan uudelleen virkamiehille valahtaneen vastuun ja ryhtymään myös ikävien viestien airueiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että poliitikkojen on otettava kestävyysvajevastuu omakseen ja ryhdyttävä toteuttamaan sen vaatimia toimenpiteitä eikä sysiä vastuita virkamiehille. Puolueiden olisi siis otettava ”Sailaksen vastuu”.

Hyvinvointiyhteiskunnan katalysaattorina on pidetty talouden kasvua. Olen itsekin nähnyt kasvun oikeastaan ainoana merkittävänä vaihtoehtona, jos nykyiset palvelut halutaan säilyttää. Eikä Lindblomkaan kasvun merkitystä torju. Hän kiteyttää tutun trendin ytimekkäästi, joskin yllätyksettömästi: ”Palvelutuotannon suhteelliset kustannukset nousevat kuitenkin sen vuoksi, että julkisella sektorilla tuottavuuden kasvu on hidasta. Käy siis niin, että palvelujen tarve kasvaa ja niiden tuottaminen käy yhä kalliimmaksi samalla kun veroperusta kapenee”. Lindblom viittaa ”The Nordic model” -teokseen, jossa käytetään mainitusta syy-seuraussuhteesta nimeä kasvun paradoksi.

Kun kansalaiset ovat riittävästi vaurastuneet, kasvavat hyvinvoinnin lähteiksi myös vapaa aika ja ei-materiaaliset seikat, joten pelkästään kasvua ei voi pitää hyvinvoinnin katalysaattorina.

Myös Baumolin tauti on diagnoosi edellä esitetystä ilmiöstä. Tuottavuus useimmissa palveluelinkeinoissa (ja kunnan palvelutuotannossa) on heikompaa kuin tuotannollisessa toiminnassa ja niissä palveluissa, joissa voidaan automatisoida palvelu pitkälle (esimerkiksi pankkitoiminta). Kunnissa osa palveluista on hyvin vaikeasti siirrettävissä piuhan päähän, vaikka tekemätöntä työtä tälläkin saralla riittää. Niiden tutkimusten perusteella, jotka itse olen nähnyt, on suomalainen hyvinvointiyhteiskunnan tehokkuus kuitenkin kansainvälisessä vertailussa kärkipäässä.

Median roolin Lindblom ottaa erikseen esille. Todetessaan, että media on vaatinut yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, hän on oikealla asialla. Media toimii mielipiteen muokkaajana ja keskivertopoliitikot sukeltavat valtavirtamedian johdattelemina eteenpäin mieluummin kuin muodostavat omia argumentoituja kannanottoja. Pulmat eivät kuitenkaan ratkea tässä ja nyt, vaan vaativat kiduttavan pitkiä valmisteluprosesseja. Lindblom toteaa, että kaupallistuneilla keinoilla poliittisen näyttämön päärooleihin valikoituu ”nokkelia ja liukkaita väistelijöitä”, mutta toteaa sitten lohdullisesti, että ”kansakunnan onneksi vain osittaisella menestyksellä”.

Lindblom viittaa amerikkalaiseen aatehistorian tutkijaan Sherry Bermaniin, joka teoksessaan The Primacy of Politics (2007) varoittaa rahamarkkinoiden rajoittamattoman vapauden vaikutuksista yhteiskunta-moraaliin. Kirja on siis kirjoitettu aikana, jolloin taloudessa meni vielä lujaa. Viime vuosien tapahtumat ovat tuoneet Bermanin ajateluun todistusvoimaa.

Bermanin mielestä syitä hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteiden lopahtamiseen ei tule etsiä rakenteista eikä ympäristön muutoksesta, vaan siitä, että näitä asioita ajavien johtohenkilöiden älyllinen kapasiteetti ei ole aiemmalla tasolla. Tähän voisi ainakin osin yhtyä: politiikan piiriin ei hakeudu sellaisia henkilöitä kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Vaikka tämä kehityssuunta hyväksyttäisiinkin niin maailman rakenteellista muutosta hyvinvointiyhteiskuntaa pirstovana voimana - Bermanin käsityksen vastaisesti - ei voi vähätellä.

Lindblom ei ota tehtäväkseen (kuten ei moni muukaan) luoda uutta hyvinvointiyhteiskunnan mallia. Itse olisi sitä mieltä, että nykyisen mallin erittely ja ”uudesta hyvinvointidiilistä” sopiminen on kuitenkin väistämätöntä ennemmin tai myöhemmin. Ja mieluiten tietysti ennemmin.

Lindblom lainaa asiantuntijalähteitään, joiden mukaan ”hyvinvointivaltio yksilöllistää”. Tässä on mielestäni vinha perä. Ongelmamme ei ehkä olekaan se, että hyvinvointivaltio on kesken kaiken rapautumassa, vaan se, että se on niin täydellisesti onnistunut yksilöllistämistehtävässään. Ollaan tultu tilanteeseen, jossa hyvinvointiyhteiskunnan pitäisi palata alkujuurilleen ja hyväksyä yhteisyys- ja yhteisöllisyysteema uudelleen, jotta hyvinvointiyhteiskunta voisi olla jatkumo. Nyt hyvinvoivat ihmiset tai sellaisiksi itsensä luulevat, kuvittelevat onnellistuvansa yksilöllisten tarpeiden tullessa tyydytetyksi. Hyvinvointivaltion yksilöllistämisajatus on esimerkiksi amerikkalaisille vieras. Monet pitävät welfare statea sosialismina. Ehkä asia on juuri päinvastoin!

Hyvinvointiyhteiskunta on ”kilpareformi”, kuten Lindblom sen sanoo. Se on kaikkien poliittisten ryhmien tavoitteissa. Tavoite on päässyt aikojen saatossa väljähtymään. Jatkuvia sosiaalisia uudistuksia toteutettaessa ovat resurssit jääneet jälkeen. Hyvinvoinnin lisääminen on viime vuosiin saakka lisännyt myös tulokertymää. Näin ei tapahdu enää.

Sosiaalidemokraateilla ei ole enää pitkään aikaan ollut yksinoikeutta hyvinvointivaltioon. Vääräleuka voisi sanoa, että demarit ovat menettäneet itse uskonsa asiaan. Lindblom lainaa Jari Tervoa, jonka mukaan kaikki ovat nykyisin demareita, ”demareita lukuun ottamatta.”

Kestävyysvajeeseen Lindblom esittää perinteisiä malleja, joista keskeinen on työaikojen pidentäminen. Lindblomin kirjan valmistumisen aikaan ei ehkä ollut vielä esillä Juhana Vartiaisen ratkaisumalli, joka perustuu työn tarjonnan lisäämiseen. Työn tarjonta siis lisää Vartiaisen mukaan työn kysyntää. Kuten aiemmin olen esittänyt, suhtaudun skeptisesti Vartiaisen väitteisiin. Pitäisikö asia nähdä pikemminkin keynesiläisen kysynnän lisäämisen kautta? Kun siis lisätään yhteiskunnan toimin työn kysyntää, niin työn tarjontakin lisääntyy, koska eläkemummot ja -papatkin lähtevät liikkeelle.

Muotoilisin edessämme olevan haasteen seuraavasti: kilpareformismi + ikääntyminen = kestämätön velkaantuminen. Kehityskulun tyrehdyttäminen voisi tapahtua seuraavin vaihtoehdoin 1) luotetaan edelleen jatkuvaan kasvuun (vähintään 3-4 prosentin BKT-kasvu eli jatketaan hyvinvointiyhteiskunta 1.0:n kehittelyä, b) lähdetään muodostamaan Pekka Himasen ”hyvinvointiyhteiskunta 2.0:aa” (kts. blogini ”Pekka Himasen hyvinvointivaltio 2.0”) tai 3) hyväksytään hyvinvointiyhteiskunnan vähittäinen hiipuminen.

Miten arvioisin Lindblomin suhtautumisen nykymalliseen velanottoon tai edessä kummittelevaan inflaatioon. Hän on mielestäni ensisijaisesti pankkimies ja torjuu ”vulgäärikeynesiläisyyden” ja hyväksyttävänä pidettävän kasvavan inflaation ongelmien hoitamisvälineenä. Sosiaalidemokraattisista suuntauksista luokittelen hänet tannerilaiseksi: hyvinvointiyhteiskunta kyllä, mutta talouden tulee olla kunnossa. Kun nyt Euroopassa mietitään hiukan uudelleen austerity -politiikan järkevyyttä, olisi mielenkiintoista tietää, onko hän uuden ja vähemmän talouksia kurjistavan linjan kannalla.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Tarjolla työtä halvalla

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Vartiainen ja eläkeyhtiö Ilmarisen talousjohtaja Kiander ovat esiintyneet yhdessä Vartiaisen kirjasen ”Työvoima tehokkaaseen käyttöön” -julkistustilaisuudessa 24.4.2013. Vartiaisen teema on jälleen – kuten monta kertaa aiemmin - työvoiman tarjonnan lisääminen. Ilmeisesti molemmat pyrkisivät hoitamaan työvoimaongelmat Suomessa 100 000 uudella maahanmuuttajalla.

Vartiaisen teesi kuuluu, että työtä syntyy, kun työvoimaa on tarjolla. Kianderin mukaan siirtotyöläisten roolina on muun muassa työvoimakustannusten eli palkkojen nousun hillitseminen.

Minulla ei ole mitään maahanmuuttajia vastaan, mutta tämä teesi kuulostaa liian yksinkertaiselta ollakseen totta. Suomi tarvitsee ennen kaikkea hyviä työpaikkoja, joilla pystytään elämään ilman yhteiskunnan tukia. Niinpä ulkomaalaisia tarvitaan tekemään ammattilaisten töitä tulevan työvoimapulan olosuhteissa eikä täyttämään jotain kuviteltua halpatyövajetta.

Kianderin ja Vartiaisen tarkoitus on siis painostaa ulkomaisen työvoiman avulla työmarkkinaosapuolia palkkojen alentamiseen. Varsinkin Vartiainen on lähtenyt ratkaisemaan ongelmia hyvin teoreettisista lähtökohdista. Ihmetyttää, että Kiander, joka normaalisti puhuu järkeviä on lähtenyt Vartiaisen manipulointiprojektiin mukaan.

Onko meidän ongelmamme työvoiman tarjonnan vai työvoiman kysynnän puutteissa? Mielestäni ongelma on työn kysynnän puolella. Talouden anemia ei synnytä tarpeeksi työmahdollisuuksia. Ongelma väistyy tai helpottuu, kun vienti lähtee vetämään. Ymmärrän kyllä niitä, jotka epäilevät, että sellaista ei tapahdu, mutta niin kuviteltiin 1990-luvun lamankin olosuhteissa.

Korostan vielä kerran, että ulkomaalaisia tarvitaan ensisijaisesti vahvoihin ammattimiestöihin (mukaan lukien asiantuntijatyöt). En usko, että halpatyö on ratkaisu Suomen ongelmiin. Päinvastoin tästä tulee lisää ongelmia sekä halvoille suomalaisille että halvoille ulkomaalaisille työntekijöille. Ja yhteiskunta saa vielä niskoilleen sopeuttamis- ym. kulut.

Suomen menestyksen avain on saada talous kasvamaan. Silloin työttömyys vähenee kaikenlaisissa töissä. On turha kuvitella, että jossakin yhteiskunnassa työn tarjonnan tai työn kysynnän ongelmat on ratkaistu meitä oleellisesti paremmalla tavalla. Melkein missä tahansa kilpailukykyisessä länsimaassa työttömyys liikkuu tällä hetkellä karkeasti seitsemän ja karkeasti kymmenen prosentin välillä (mukaan lukien Vartiaisen kehumassa Ruotsissa). Suomi kuuluu myös tähän joukkoon. Alhaisemmat luvut ovat poikkeus. Sen sijaan kymmenen prosentin ylittäviä työttömyyslukuja on kilpailukyvyttömissä talouksissa melkoinen määrä.

Herrat ovat luovuttamassa hyvinvointiyhteiskunnan periaatteista. Yksi skandinaavisen mallin vahvuuksia on ollut solidaarinen palkkapolitiikka. Vaikka se ei läheskään täysimääräisenä toteudu tänä päivänä, on se taannut korkean elintason ja mahdollistanut myös laajan sosiaaliturvan. Se on karsinut heikot (lue: huonopalkkaiset) työt pois osin itsepalvelutyön keinoin. Nyt sosiaaliturvasta ilmeisesti pitäisi antaa periksi ja synnyttää halpatyömarkkinat eli suoraan sanottuna köyhien luokka. Enkä usko, että tämä periaate mahdollistaa edes sosiaaliturvan pienentämisen. Päinvastoin nykyisiin ja tuleviin asunnon hintoihin halpatyöpalkat eivät riitä alkuunkaan. Ja muunkin elannon pitäisi järjestyä.

Sekä Vartiainen että Kiander ovat aikaisemmin myötäilleet vaaleanpunaisen vasemmiston kantoja. Nyt he pyrkivät ratkaisemaan yhteiskunnan ongelmia luomalla kituuttamistöitä, joista työväenpuolueet ja muut vastuulliset tahot kymmenien vuosien ponnisteluilla pyrkineet suomalaiset vapauttamaan.

Vartiaisen mainitsemista työvoimareserveistä lupaavin on mielestäni eläkkeelle siirtyvien tai jo siirtyneiden työpanos. Kun eläkeiän saavuttaa yhä useampi työntekijä, kasvaa sen joukon suuruus joka haluaisi jatkaa työelämässä. Monella on sosiaaliset suhteetkin hyvin vahvasti työelämässä eivätkä he haluaisi niitä katkaista. Osa-aikatyö olisi hyvä ja laajamittainen ratkaisu eläkeläisten työpanoksen käyttöön. Mutta kysymys ei siis ole työuran pidentämisestä ensisijaisesti, vaan työn jatkamisesta eläkkeellä olon rinnalla.

Vartiainen viittaa uusklassiseen taloustieteeseen taloudellisen ajattelunsa lähteenä. Jäljet pelottavat. Robert Lucasin ajatus rationaalisuudesta ihmisten taloudellisten päätösten takana kärsi haaksirikon finanssikriisin aikana. Uusklassinen Real Business Cycle taas mitätöi keynesiläisen elvytyspolitiikan (tai minkä tahansa valtion puuttumisen suhdannevaiheluihin). RBC kuullostaa tämän päivän näkökulmasta suorastaan vanhentuneelta. Kierrytään vanhaan ongelma-asetteluun: tarjonta vai kysyntä, kumpi on työvoimasta kyseenollen keskeinen vaikuttava tekijä. Minä olen edellä vastaukseni antanut ja siihen eivät kuulu tarjonnan tloustieteen konstit.

Vartiaisen ajattelussa hämmentää hänen sitoutumisensa teoreettisin malleihin. Viimeiset neljä vuotta ovat olleet varsinainen teorioiden surmanloukku. Ainoa, mikä on jäänyt jäljelle teorioista on epäily niitä kohtaan.

Mäntsälä mielessäin

Taloussanomat (”Katso, miten vauraus jakaantuu Suomessa”, 25.4.2013) on tutkinut Suomen kuntien vaurautta kolmen mittarin avulla: tulomuutos, työttömyys, kuolleisuus. Ilokseni Mäntsälän kunta on peräti sijalla kuusi kaikkien Suomen kuntien joukossa.

Mikään suuri yllätys tulos ei ole, mutta eksaktisti mitattuna osoittaa kuitenkin kotikuntani suorituskyvyn yllättävän korkeaksi muiden kuntien joukossa. Tiedossa on ollut, että Mäntsälään muuttajat ovat olleet hyvätuloisia (joskin täytyy muistaa, että kunnan koko väestö huomioon ottaen emme ole tulotasossa kärkipäässä) verrattuna kantaväestöön ja poismuuttaneihin. Itse kiinnitin tähän positiivisen kierteeseen huomiota jo noin 10 vuotta sitten. Oli vaikeaa saada ihmiset ymmärtämään, että muutos oli tapahtunut: emme olleet tuomittuja pienituloisuuteen. Päinvastoin voidaan korostaa tulevaisuuteen suuntautuen suhteellista ja absoluuttista vaurastumistamme.

Positiivinen kierre sisältää pendelöinnin, joka on ominaista kehyskuntien asukkaille, mm. Mäntsälälle : nuoret käyvät kouluttautumassa (jalostumassa) pääkaupunkiseudulla ja palaavat sitten ammatin hankkineena Kehä V -vyöhykkeelle. Työpaikka saattaa jäädä Helsinkiin, mutta tässäkin on tapahtumassa muutos, josta lisää hieman jäljempänä.

Ympärillämme olevista kunnista toki monet muutkin menestyvät, olemmehan kaikki rintamailla. Mutta on joukossa keskinkertaisiakin sijoittumisia, esimerkiksi Hyvinkää, eivätkä Järvenpää ja Keravakaan sijoitu kovin korkealle.

Merkille pantavaa on myös, että Mäntsälä on kuusi kärjessä -kuntien suurin kunta väkiluvultaan. Itse asiassa muut kärjessä olevat ovat alle 10 000 asukkaan kuntia.

Tulotasomuutosta tarkastellaan tutkimuksessa vuodesta 2008 vuoteen 2011. Talouden alamäki näkyy luvuissa. Ne kunnat ovat jonkin verran hyötyneet valituista vuosista, jotka eivät ole tunnettuja vientiyrityskuntia. Mäntsälä on tällainen kunta. Mäntsälän kaltainen kunta hyötyy asumisen suhteellisesta edullisuudesta (voisi kyllä olla eri mieltä, jos katsoo asuntojen hintoja, ja erityisesti hintojen nousua), sopivasta etäisyydestä Helsinkiin, periaatteessa runsaasta tonttivarannosta tai ainakin maareservistä sekä tietenkin loistavista liikenneyhteyksistä Helsinkiin ja Lahteen. Puolen vuosikymmentä toimineen Z-junayhteyden merkitystä ei voi mitenkään vähätellä.

Kehä V -risteysalue on Mäntsälän tulevan menestyksen ytimessä, jopa varsinaisen keskustan ohi. Alueelle on sijoittunut ja sijoittumassa suuria merkittävän tulotason varmistavia yrityksiä. Kummajaisena voisi sanoa, että kun Z-junan piti varmistaa hyvät liikenneyhteydet Helsinkiin, niin nyt työntekijöitä alkaa tulla rautateitse Helsingistä Mäntsälään!

Kehä V:stä on tulossa aidosti Helsingin kehätie eli etäisyys ihmisten mielissä Helsingistä Mäntsälään on lyhentynyt. Tässä asiassa on käyty pitkä taistelu. Asumisen osalta tämä on nähty jo yli 40 vuoden ajan, mutta nyt se alkaa näkyä myös yritysten suhtautumisessa.

Tietenkään ei sovi unohtaa suhteellisen laajaa muuttoliikettä Mäntsälän sivukylille, varsinkin kunnan eteläisiin osiin, mutta itse en pidä tätä liikettä kaikkien oleellisimpana asiana Mäntsälän vaurastumisessa. Mäntsälä vetää nimenomaan väestöä keskustan liepeiden asuntoalueille. Helsinkiläisestä vinkkelistä tontin ei tarvitse olla 5000 m2. Jo 1000 m2 suuruinen tontti on riittävän iso, jotta ruohonleikkuria työntäessä tulee hiki.

Mäntsälään muuttaa nuoria lapsiperheitä, jotka osittain heikentävät huoltosuhdetta, mutta kuitenkin pitävät väestön ikäsuhteen useimpia muita kuntia terveempänä. Muuttoliike kuntaan pitää kuolleisuuden suhteellisen osuuden pienenä.

Työttömyys on ollut 1990-luvun laman jälkeen (20 prosentin työttömyys vuonna 1993) laskussa lähes lineaarisesti. Hitaasti on tultu alas työttömyysvuoren rinnettä, mutta vuonna 2008 saavutettiin 3,6- 3,8 prosentin taso eikä nyt huonoina aikoinakaan ole taannuttu siitä merkittävästi.

Mäntsälä on yhä dynaamisemmaksi muuttuva paikkakunta. Sitä voidaan tutkia vertaamalla Mäntsälän rajojen ulkopuolelle töihin menevien osuutta muualta Mäntsälään töihin tulevien määrään. Toki mäntsäläläiset menevät sankoin joukoin töihin esim. Keski-Uudellemaalle, mutta myös päinvastainen liike on nopeutumassa. Mäntsälästä on tulossa asumiskunnan rinnalla myös työssäkäyntikunta. Tämä jos mikä kuvastaa vetovoiman kasvua ja heijastuu monissa muissa mittareissa.

Karkaavatko kustannuksen menestyksen edellä käsistä? Niin kauan, kun Mäntsälä oli pelkkä asumiskunta voitiin niin ehkä sanoakin (koulut, päiväkodit….), mutta toivoakseni muutos on tapahtumassa ja ”yrityskunta Mäntsälä” korjaa aiempaa vinoumaa.

Menestykseen tarvitaan kärsivällisyyttä. Tärkeitäkään asioita ei saa heti, mutta kun menestymisen edellytykset pidetään kunnossa, ei Mäntsälällä ole huolta tulevaisuudesta.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Kaksoisveetä pukkaa päälle

Näyttää siltä, että vuoden 2009 pudotuksen ja sitä seuranneen nousun jälkeen ollaan jälleen BKT-kehityksessä nollan tuntumassa. Monissa maissa mennään miinukselle. Vaikuttaa siltä, että monien maiden talouteen muodostuu kaksoisveekuvio, joskin niin että jälkimmäinen sakara ei tee niin jyrkkää kulmaa kuin vuonna 2009.

Tämä muotopuoli kaksoisvee herättää paljon ajatuksia. Onko talouden ahdinko niin syvä, että nousuun ei vaan päästä käsiksi? Vai onko tehty talouspoliittisia virheitä, joiden seurauksena talous mataa? Molemmat pitävät varmaan paikkansa. Finanssikriisin jälkiseurauksena on saatu jatkuvaa shokkihoitoa.

Rahamarkkinaepäonnistumiset johtivat finanssikriisin. Toipuminen näytti tapahtuvan kuitenkin normaalin kaavan mukaan, kunnes kävi ilmi, että kasvun eväät olivat laihat. Mikä mahtaisi olla syy uuteen notkahdukseen? Kolmekymmentäluvun opetukset tulevat taas mieleen. Yhdysvaltain taloudessa tapahtui elpyminen vuosikymmenen puolenvälin molemmin puolin, kunnes talous alkoi uudelleen taantua. Seuranneen syvän pudotuksen (1937) syynä hyvin monet pitävät talouden liian aikaisia kiristämistoimia (ja elvytyksen lopettamista). Saman tyyppisiä syitä on esitetty perustellusti nytkin: monissa Euroopan maissa ei kerta kaikkiaan olisi varaa kiristää taloutta, vaan edelleen velkaelvyttää niin hirveältä kuin se kuulostaakin. Koska rahaa markkinoilta ei hevillä saa, kääntyy syyttävä sormi Saksaan, joka on kuritalouden priimus.

Pakko viitata taas Paul Krugmaniin, joka on kiinnittänyt huomiota Yhdysvalloissa työttömyyden pahenevaan ongelmaan. Kysymys ei ole absoluuttisista kokonaistyöttömyyden luvuista vaan pitkäaikaistyöttömyyden räjähtämisestä. Kolumnissa ”Jobless Trap” 21.4.2013 Krugman toteaa, että työttömiä oli kaiken kaikkiaan 7 miljoonaa vuonna 2007 ja nyt 12 miljoonaa. Tämä ei kuitenkaan ole dramaattisin muutos, vaan pitkäaikaistyöttömien määrä: vuonna 2007 1,2 miljoonaa ja nyt 4,6 miljoonaa! Pahinta on se, että pitkäaikaistyöttömät leimataan häviäjiksi ja uudelleen työllistyminen on sattuman kauppaa.

Yhdysvallat on siis ajautunut samaan tilanteeseen, missä monet Euroopan maat ovat olleet jo pitkään ja vielä ei ole päivitetty nykyisen kriisin seuraamuksia. Sen jäljiltä pitkäaikaistyöttömiä tulee olemaan Euroopassa järkyttävän suuri määrä.

Jos pelkistää vaihtoehtoja, voisivat ne olla joko työttömyyden pienentäminen tai velan vähentäminen. Itse valitsisin työttömyyden torjunnan sen sosiaalisten vaikutusten vuoksi. Olisi siis panostettava työpaikkojen luomiseen vaikka velkarahalla.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kansanvallan markkinatorilla

Perinteisen länsimaisen demokratian mukaisesti kansallisvaltioissa pyritään parlamentaarisiin enemmistöhallituksiin, jotta poliittisten tavoitteiden taakse saadaan riittävästi voimaa. Helsingin Sanomissa esiteltiin 21.4. Moises Naimin teos The End of Power. En ole lukenut kirjaa, mutta esittely oli sen verran laaja, että aiheeseen pääsee kiinni. Käytän kirjan esittelyä tässä vain ohuesti demokraattisen päätöksenteon erittelyyn. Mielipiteet ovat omiani. Kirja kuvaa perinteisten vallankäyttömekanismien murtumista. Siinä sivussa tulee perinteisen demokratian toimintakyky kyseenalaistetuksi. Näkökulma kirjassa on, että ihmisten vaikutuskanavat ovat laajentuneet voimakkaasti ja ihmisten ajamia asioita voidaan hoitaa lukemattomilla muilla tavoilla kuin enemmistöhallitusten kautta.

Kirjassa on esitetty melko hätkähdyttävä tieto, että vuonna 2012 vain neljässä 34 maan muodostamasta rikkaiden länsimaiden ryhmästä oli enemmistöhallitus. Tämä tukee kirjan perussanomaa, että kansakuntien johtaminen perinteiseen tyyliin on vaikeutunut. Helppoa ei ole diktatuureillakaan: diktatuurien määrä on vähentynyt dramaattisesti vuoden 1977 89:stä nykyiseen 22:een. Näin nykyinen mielipideilmaston pirstoutuneisuus, vapautunut tiedonvälitys ja auktoriteettien kyseenalaistaminen on vaikuttanut negatiivisesti molempiin vanhoihin päävaihtoehtoihin, demokratioihin ja diktatuureihin.

Globaalisti on muodostunut valtava määrä pieniä painostusryhmiä, joiden mielipiteet ja ohjelmat leviävät helposti sosiaalisen median välityksellä jokaiseen maailman kolkkaan. Ilman muuta näillä tahoilla on vaikutus kunkin valtion poliittiseen kenttään sitä monipuolistaen/sitä sekoittaen.

Kirjan esittelyssä annetaan ymmärtää, että tilalle ei ole tullut selvästi tunnistettavia valtakeskuksia. Näen itse asiat hiukan toisin. Euroopassa on pyritty vastaamaan haasteeseen Euroopan unionilla. Se on kuitenkin kansallisvaltioiden muodostama liittouma eikä ole sellaisenaan uusi lähestymistapa demokratiaan. Pikemminkin se on vanha ratkaisu uusissa kuosissa. Onpahan eräs tapa puolustaa vanhaa demokratiaa uusien haasteiden keskellä.

Myös ajatus, että perinteistä demokratiaa ei uhkaisi isot globaalit voimat ei pidä paikkaansa. Rahamarkkinakriisi on paljastanut, miten säätelemättömät rahamarkkinat syövät tilaa kansanvaltaisilta järjestelmiltä. Ne ovat suoranainen demokratian uhka ilman vahvaa säätelyä.

Maailma on edelleen myös suuryritysten – muidenkin kuin suurpankkien – temmellyskenttä. Nämä tahot ovat kehittäneet lobbauskoneistot saadakseen hallituksilta ja parlamenteilta puristettua mieluisia päätöksiä. Muun muassa Military Industrial Complex on edelleen voimissaan.

Perinteisten enemmistöhallitusten toimintakykyä ovat heikentäneet myös erilaiset populistiset ryhmät ja protestiliikkeet. Ne ovat kaventaneet perinteisten poliittisten ryhmien kannatusta ja aiheuttaneet uusia haasteita hallitusten muodostamiselle. Tämä on yksi merkittävä syy vähemmistöhallitusten muodostamiselle: saman tyyppisesti ajattelevia ryhmiä ei ole ollut riittävästi. Suomessa on päädytty epäortodoksiseen ratkaisuun - ja samalla hyvin laajapohjaiseen hallitukseen – kompromissina erityisesti perussuomalaisten esittämälle haasteelle.

Demokratian perinnöstä kilpailevat tahot ovat luoneet eri tyyppisiä vaihtoehtoja, joilla on pyritty korvaamaan perinteisten poliittisten puolueiden muodostamia valtakeskittymiä ja täyttämään tavallaan syntynyt valtatyhjiö. Valtatyhjiö on syntynyt perinteisiin ryhmiin kohdistuvasta epäluulosta. On erittäin vaikea kuitenkaan nähdä selvää korvaavaa järjestelmää demokratialle. Pikemminkin kysymys on vallasta käytävästä loputtomasta taistelusta. Uudet vallantavoittelijat ja vanhat poliittiset voimat ovat asettuneet toisiaan vastaan.

Epäselvyys houkuttelee kansalaisia erilaisten ääriryhmien pariin, koska näillä on ”selkeä” viesti, miten asioita pitäisi hoitaa. Joskus on vaikea erottaa poliittisia äärilaitoja demokratian periaatteille perustuvista populistisista ryhmistä.

Kaukana takanpäin ovat suuret yhtenäisiksi kuvitellut kertomukset (joihin osaltaan perustuvat johtavat poliittiset aatteet) ja ehkä myös postmodernismi, vaikka jälkimmäisen tarkoitus olikin ilmentää suurten kertomusten purkautumista. Kaiken kattava relativismi on kyllä postmodernin ja tämän päivän tunnusomainen piirre, mutta ehkä uusille liikkeille on ominaista myös tavoitteiden ehdottomuus, joka ei edistä kompromissien syntyä.

Länsimaihin on synnytetty eräänlaiset poliittisten mielipiteiden markkinat. Markkinoilla lukemattomat erilaiset ryhmät myyvät aatoksiaan tavallisen kansalaisten iloksi ja hämmennykseksi. Kuitenkin päätöksentekokykyinen hallitus tarvitsee taakseen vastuulliset poliittiset tahot, joilla on riittävän laaja-alainen näkemys asioiden hoidosta. Yhden tai muutaman asian liikkeillä ei ole tätä voimaa.

Monesti tulee mieleen, että demokratia halutaan alistaa kyllä/ei vastausten mielipidemarkkinoiksi erilaisissa pinnallisissa kyselyissä. Tavoitteena on monimutkaisten asioiden äärimmäinen yksinkertaistaminen. Monet, muun muassa minä, ovat kyllästyneet tähän kyselymanian näennäisdemokraattiseen trendiin. Todellisuudessa edessä olevat haasteet ovat kuitenkin ratkaistavissa vain parhaiden voimien intensiivisillä ponnistuksilla. Päättäjille on annettava aikaa asioiden kunnolliseen valmisteluun – ja sittenkin on vaikeaa.

Jos siis demokratia on kuitenkin päävastaus haasteisiin, on demokratiaa muutettava niin, että se vastaa kansalaisten tahtoa ja toisaalta johtaa vastuullisiin päätöksiin.

Mitkä ovat hallitsemisen päätehtävät länsimaisessa demokratiassa? Turvallisuus on tietenkin perustavaa laatua ole tarve, joka valtiovallan tulee taata. Se tarkoittaa esimerkiksi uskottavia puolustusvoimia, mutta myös siviilielämän turvattuja olosuhteita. Myös luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen on oltava kunnossa. Mutta tämän jälkeen tullaankin jokaista ihmistä koskeviin hyvinvointipalveluihin. Liki kaikki ihmiset haluavat, että nämä asiat ovat ”parlamentaarisesti järjestettynä” kunnossa.

Jos Pekka Himasen paljon parjattu luonnos hyvinvointiyhteiskunta 2.0:sta määritetään riittävällä täsmällisyydellä, ollaan hänen tutkimustyössään oikeilla jäljillä. Nykyinen hyvinvointiyhteiskunta 1.0 on liian hyvä säilytettäväksi, siksi sitä pitää kehittää 2.0:n suuntaan. Tällä hetkellä hyvinvointipalvelujen uudelle versiolle on erittäin kova kysyntä. Kustannukset karkaavat käsistä ja mielipidekirjo, mitkä palvelut ovat ehdottoman tärkeitä ja miten ne on järjestettävä, on laaja. Hyvinvointiyhteiskunta 1.0 pitäisi purkaa osiin ja muodostaa ”syntyvästä materiaalista” uusi. Jos nykyisen hallituksen ponnistelut mullistaa lainsäädäntö ja hallinto vaikuttavat möhkälemäisen suurilta, niin hyvinvointiyhteiskunta (ei siis valtio!) 2.0 on eliksiiriltään vielä haasteellisempi. Asiat eivät parane himasgaten pilkkakampanjoilla, vaan tarttumalla oikeasti haasteisiin.

Edellä oleva voisi muodostaa ”uuden demokratian” keskeisen sisällön. Sen varaan voisi pyrkiä rakentamaan toimivan tuoreen demokratian. Uuden demokratian uskottavuus on siis kiinni sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden vaatimusten täyttämisestä ja sen jälkeen hyvinvoinnin takaamisesta kansalaisille. Enpä kadehdi haastetta, mutta välttämätöntä siihen vastaaminen kuitenkin on.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Onko globaalissa arvoketjussa tilaa suomalaiselle osaamiselle?

Tuoreessa Tieto & Trendit -lehdessä (4/2013) pohditaan ansiokkaasti kehittyvien maiden nousua myös innovaatiolähteinä. Ajatus, että kehittyneet maat (etenkin Kiina) ovat pelkästään ”maailman tehtaita”, on rajoittunut.

Yhtä lailla Intiaa on pidetty back office -maana, jossa erilaisia palveluita on voitu tuottaa huokeasti. Nyt näiden vanhojen käytäntöjen rinnalle on noussut kyky luoda uutta eikä vain matkia länsimaita. Tarina on tuttu jo Japanin varhaisista ponnisteluista länsimaiden markkinoille. Silloinkin aloitettiin kopioinnista, kunnes japanilaiset siirtyivät monissa innovaatioissa kärkeen. Nyt Japani on mielestäni samassa veneessä kuin johtavat länsimaat. Kehittyneet maat ovat saaneet varteenotettavia haastajia.

Tietenkään peliä ei ole pelattu: kyllä Yhdysvallat ja Japani ovat edelleen kärjessä patenttihakemuksissa, mutta Kiina on tullut mukaan kutsumattomana vieraana kärkitaisteluun. Tämä fakta on nähtävissä ns. PCT-patenttihakemusten määrässä (kansainvälisen patenttisopimuksen mukaiset patentit).

Muuttunut tilanne asettaa Suomen kaltaiset kehittyneet länsimaat uusien haasteiden eteen. Voimmeko enää puhua arvoketjun arvokkaimpien osien (t&k, markinointi jne.) tuottamisesta esimerkiksi Suomessa? Tämän ajattelun mukaan kiinalaisille jätetään bulkki. Kiinalaiset eivät kuitenkaan suostu heille langetettuun asemaan, vaan ”tunkeutuvat” yhä arvokkaimpiin osiin tuotteen valmistuksen ketjussa. Dan Steinbockin sanoin: ”Lännellä ei enää ole monopolia innovaatioihin”.

Miten siis selvitä pälkähästä vientivetoisessa Suomessa? Tuon esille seuraavassa muutamia kehityssuuntien vaihtoehtoja ja kommentoin niitä.

1)Jatketaan nykyisiä ponnisteluja arvoketjujen tärkeimpien osien tuottamiseksi Suomessa.

Periaatteessa oikeaa ajattelua, mutta kuten edellä olevasta käy ilmi, tämä ei riitä. Vähitellen, mutta vääjäämättä vanha ajattelu läntisen maailman osaamisen linnakkeesta murtuu.

2)Keskitytään moderneihin palveluihin ja luovutaan asteittain, mutta suosiolla teollisesta tuotannosta.

En suostu tähänkään vaihtoehtoon. Teollisen tuotannon puolesta on taisteltava, koska sen varaan voidaan rakentaa myös palvelupatteri. Merkittävää uutta ei voida rakentaa todennäköisesti kuin vanhan pohjalta. On löydettävä uudet tuotteet vanhaa osaamista kehittämällä. Periaatteena voisi olla aiemmin eräässä blogikirjoituksessa esittämäni kaava: vanha pohja – uusi tuote – hidas raha. Rahan kiertonopeutta on hidastettava, so. tuloksia ei voi odottaa liian hätäisesti. Kysymys on pitkäjänteisistä prosesseista.

3)Palkkojen alentamisen linja = sisäinen devalvaatio

Kun ulkoista devalvaatiota ei voida yhteisestä eurooppalaisesta valuutasta johtuen toteuttaa Suomessa erillisenä, on esitetty palkkojen alentamista. En mitenkään usko tähän vaihtoehtoon, jos ei sitten pyritä tietoisesti elintason alentamiseen. Oikea sapluuna voisi olla seuraava: palkkojen maltillinen nousu, jossa apuna käytetään lieviä palkkaverohelpotuksia yhdistettynä hyvinvointiyhteiskunnan järkeistämiseen. Viime manituilla tarkoitan Pekka Himasen ajamaa hyvinvointiyhteiskunta 2.0:aa, jossa vanha rönsyilevä tilkkutäkki kootaan uudelleen kokonaisuudeksi. Maan hallitus yrittää parhaillaan toteuttaa osaa (!) tästä urakasta. Siihen kuuluvat kuntauudistus, kuntalakiuudistus, sote-uudistus, valtionosuusuudistus, ministeriöuudistus…. Nykymuotoisella keskustelulla riittäviin uudistuksiin ei päästä, koska reaktioiden päätarkoitus on vahingoniloinen uusien ajatusten alasampuminen.

4)Panostetaan kansakunnan yhteisillä ponnistuksilla teollisuuden ja palvelujen kehittämiseen.

Tässä voisi olla villakoiran ydin. Kysymys olisi sodanjälkeisen ajan säästämis/investointikulttuurin modernisoidusta versiosta. Edellytyksenä on kuitenkin, että luovutaan yksinkertaisista ja hyödyttömistä rahastustavoitteista elinkeinoelämässä (koskee sekä työnantajia että työntekijöitä). Rahamarkkinatendensseistä tulleet oman edun tavoittelun mekanismit eivät sovi yhteisen edun periaatteeseen. Rahaa ei voi pumpata lyhytnäköisillä tempuilla ulos yrityksistä: kysymys ei ole yksilön rikastumisesta, vaan kansakunnan vauraudesta. On todennäköistä, että tavoite onnistuu vain verottajan toimenpiteillä, jossa houkutellaan/pakotetaan yritykset jättämään investointivaraa firmoihin.

Loppukaneetti

Kun presidentti Niinistö pyysi alentamaan palkkaansa ja koko joukko työnantaja- ja työntekijäpiirien johtoa riensi kannattamaan oman palkkansa alentamista, monet näkivät muutoksen airueen. Syntynyt jutustelu oli lähinnä naiivia, mutta jos käyty keskustelu kuvasi - kaiken propagandan keskellä - yhteisen edun tavoitteen viriämistä, ollaan oikeilla jäljillä.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Terveyspalveluja halvalla, mutta silti kalliilla

Palaan hieman vanhempaan uutisointiin, joka koskee Terveystaloa. Brittiläisen pääomasijoittajan Bridgepointin sanotaan kaavailevan Terveystalon myyntiä. Taloussanomien uutisessa 7.2.2013 todettiin että ”Bridgepoint osti heikosssa hapessa olleen Terveystalon pörssistä vuonna 2009. Yhtiö on sittemmin tahkonnut vahvistuvaa tulosta”. Bridgepoint aivan ilmeisesti on myymässä halvalla omistukseensa siirtyneen Terveystalon ja aikoo rahastaa siitä kunnolla. Toimitusjohtaja Yrjö Närhinen toteaa samassa jutussa, että ”olen aina iloinen tällaisista huhuista, sillä ne kertovat, että markkinat näkevät meidän positiivisen kehityksemme”. Asiakkaan (yritys) näkökulmasta tilanne on vähän toinen. Asiakas näkee positiivisen kehityksen negatiivisena. Mistä syystä?

Pääsyynä on palvelujen hinnoittelumekanismin ärsyttävyys. Terveystalo on tehnyt vanhanaikaiset ja laskuttaa varsinaisesta työterveyssopimuksesta kohtuullisesti, mutta lisäpalveluista kohtuuttomasti. Asiakkuus merkitsee pienimpienkin toimenpiteiden muuttumista asiakkaan kuluiksi. Ja nyt en tarkoita pelkästään terveyden- tai sairaudenhoidollisia toimenpiteitä, vaan erilaisia byrokratiaan liittyviä kyselyjä, sähköpostivastauksia ym. Jokaisen niistä perässä on hintalappu. Tavoitteena on ilmeisesti, että asiakas ei huomaa pikkulaskujen kertymiä. Pidemmän päälle ne muodostuvat kuitenkin rasitteeksi.

Tulee mieleen vanha Nixdorfin laskutussysteemi 1980-luvulla. Palvelu oli pätkitty pienen pieniin osin, joista jokaisesta laskutettiin erikseen. Ei ihme, että Nixdorfista haluttiin ja päästiin irti.

Bridgepoint ja toimitusjohtaja Närhinen ovat siis panneet myönteisesti merkille, että business on hyvin tuottavaa. Kasvavassa määrin suomalaisten terveydenhoidon menot uppoavat pääomasijoittajien kitaan. Business on varma, vanheneehan väki koko ajan.

Nyt olisi kunnallisten työterveyshuoltojen tuhannen taalan paikka. Nekin tietenkin hinnoittelevat tuotteensa, mutta pelivaraa on varmasti runsaasti. Kunta voi tarjota yritysten työterveyspalvelut kohtuuhintaan ja rahat kartuttavat kunnan kassaa.

Tällä kertaa oli toisin

Luin melko tuoreeltaan Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhardtin teoksen This Time Is Different (Tällä kertaa on toisin) pari vuotta sitten. Nyt kirjasta on paljastunut laskuvirhe ja koko joukko taloustieteilijöitä on rientänyt haaskalle. Virhe koskee Rogoffin ja Reinhardtin kehittämää ”90 prosentin sääntöä”. Kun siis valtion velkaa ylittää 90 prosentin rajan BKT:stä, on erittäin vaikeaa pysäyttää jatkovelkaantumista ja käynnistää kasvua.

Uusien lukujen perusteella talouden kasvu näyttää jatkuvan 90 prosentin velan jälkeenkin, joten johtopäätös 90 prosentin kohtalokkuudesta olisi siis väärä. Kirjasta on muodostunut kriisitaloustieteen klassikko. Sillä on kunniapaikka kirjahyllyssäni. Kirja on toiminut välikappaleena isossa riidassa, joka koskee keynesiläisyyden ydintä: tuleeko taantumassa elvyttää (ottaa lisää velkaa) vai toteuttaa säästöjä. Kirjan kirjoittajat näyttivät viitoittavan nykykriisissä tietä kohti niukkuutta, kohti ankaria säästötoimia, koska 90 prosentin jälkeen velanotto ruokkii itse itseään.

EU-komissio näyttää olevan vahvasti säästöohjelmien kannalla vedoten siihen, että ei ole olemassa rahasampoa, joka rahoittaisi kuralla olevia talouksia. Monet taloustieteilijät ovat asettaneet tämän linjan kaikesta huolimatta kyseenalaiseksi. Erityisesti 1930-luvun opetuksiin vihkiytyneet taloustieteilijät ovat olleet tällä kannalla. Ehkäpä tahtomattaankin Rogoff ja Reinhardt ovat joutuneet kiistan välikappaleiksi kirjallaan.

Kuuluisin niukkaslinjan (austerity) vastaisista toisinajatelijoista on ollut nobelisti Paul Krugman. Hän – vaikka arvostaakin Rogoffin ja Reinhardtin korkealle – ei malta olla toteamatta tuoreessa New York Timesin kolumnissaan, että R&R:n kirjaa luettiin – tahtoivatpa he sitä tai eivät – hallitusten keynesiläisen kuluttamislinjan (=elvyttävän linjan) vastaisena. Krugmanin mukaan ”Reinhardtin-Rogoffin fiasco” pani politiikan tekijät laiminlyömään työttömyyden hoidon ja ajamaan alas ”talouden kriisiä hyväksi käyttäen” julkisen sektorin sosiaaliset ohjelmat. Vaikka Krugman onkin tunnettu särmikkäästä kielenkäytöstään, niin pitikö hänen vielä kääntää puukkoa haavassa!

Harmittaa kirjan tekijöiden puolesta. Haluaisin kuitenkin tuoda esille oman näkemykseni kirjan pääviestistä. Se nimittäin koskee kysymystä, miksi talouden kuplat toistuvat ja vieläpä saman kaavan mukaisesti vuosikymmenestä ja jopa vuosisadasta toiseen. Reinhardt ja Rogoff tutkivat talouden kriisit ainakin viimeiseltä 150 vuodelta ja päätyivät karuun johtopäätökseen: menneistä ei haluttu ottaa oppia. Aina uusi sukupolvi unohti edellisen sukupolven opetukset ja syöksyi uusiin kuplia tuottaviin seikkailuihin. Päinvastoin kuin monet kuvittelevat eivät talouden lait ole juuri muuttuneet 1850-luvun puolenvälin jälkeen.

Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa syöksyttiin rahamarkkinakriiseihin vuosina 1837, 1858, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929 (vain kriisin keskeinen vuosi mainiten). Vietettiin laissez fairen -riemujuhlaa karmein seurauksin. Ihmisten pankkiin tallettamat rahat hukattiin riskisijoituksiin. Vuosikymmeniä jatkuneen rauhallisemman (lue: säännellymmän) kauden jälkeen on sama meno jatkunut 1980-luvulta alkaen.

Mielestäni voisimme suhtautua tulevaisuuteen paljon luottavaisemmin, jos ottaisimme vakavasti tuon This Time Is Different -teoksen pääsanoman.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Tarvitsemmeko mini- ja midityömarkkinat?

Kauppalehti (pääkirjoitus 17.4.2013) nosti esille Saksassa käytössä olevan matalapalkkamallin esimerkkinä Suomelle. Samasta aiheesta on ilmestynyt Etlan ”Miksi Saksa menestyy?”, Osmo Soininvaaran ja Juhana Vartiaisen ”Lisää matalapalkkatyötä” sekä Evan ”Elämänlaadun supervaltaraportti”. Kaikissa näissä hehkutetaan enemmän tai vähemmän matalapalkkatyön siunauksellisuutta osana maamme talouden ongelmanratkaisua.

Saksassa ns. minitöistä maksetaan 400 euron kuukausipalkkaa (ei makseta sosiaaliturvamaksuja) ja miditöistä 400 – 800 euron kuukausipalkkaa (sosiaaliturvamaksujen porrastus). Kauppalehden pääkirjoitus aivan oikein toteaa, että työmarkkinoiden suora vertaaminen Suomeen ei onnistu, koska Saksassa osapäivätöitä tekevien määrä on niin suuri. Myös työsuhteen ehdoissa on merkittäviä poikkeamia Suomen järjestelmään.

Erikoista pääkirjoituksessa on, että matalapalkkatöiden yhteydessä viitataan viennin huippuosaajiin ikään kuin näillä asioilla olisi jotain oleellista tekemistä toistensa kanssa. Matalapalkkaisista työntekijöistä ei taida olla kovinkaan paljon apua huippuviennin asiantuntijatöihin.

Mikä minulle tässä matalapalkkatöiden luomisessa on niin vaikeaa? Ehkä päällimmäisenä on se peruste, että juuri kun on saatu aikaiseksi laaja-alaisesti - hyvinvointiyhteikunnan puitteissa - kohtuullinen palkkataso niin ryhdytään tietoisesti rakentamaan palkkaköyhälistöä. Meillä Suomessa matalimmista palkkatöistä on siirrytty nopeasti itsepalveluun, kun työstä maksettava palkka on käynyt työnantajalle liian raskaaksi. Tämä kehityksen erityispiirre on ollut varsinaisten matalapalkkatöiden katoaminen ainakin palvelualalta.

Matalat palkat eivät piristä kulutuskysyntää. Kuluttamisen aneemisuus on juuri nyt meidän ongelmamme. Matalapalkkatrendi ei sovi tähän tilanteeseen, mutta sopiiko se korkeasuhdanteeseenkaan?

Minulla on epäily, että työmarkkinat joka tapauksessa hyljeksivät syrjäytyneitä. Loisivatko matalapalkkatyöt Saksan malliin töitä tälle joukolle. Epäilen, että tulos olisi heikko, vaikka jonkin verran työllistymistä tapahtuisikin. Vastalauseeni matalapalkkasystematiikalle perustuu tiettyyn optimismiin, jolla suhtaudun tulevaisuuteen. Emme ole mielestäni ajopuumaisesti ajautumassa ahdinkoon, vaan 1-2 vuoden kuluessa noustaan taas. Mitään 4-6 prosentin BKT-kasvua ei ole odotetavissa, mutta ei sitä tarvitakaan, kohtuullinen kasvu riittää. Silloin eläköitymisen seurauksena työvoiman kysyntä lisääntyy. Työttömyyden kova ydin sen sijaan pysyy. Aina - ja kaikissa yhteiskunnissa – on niitä, jotka eivät hevillä työllisty. On hyvin vaikea päästä 4-5 prosentin työttömyyden alle.

Moni on valmis antamaan periksi hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteista. Kaatukoon suhteellisen tasaiseen tulonjakoon perustuva järjestelmä! Tärkeintä on, että ihmisillä on töitä – mitä töitä tahansa! En ajattele näin. Kyllä meillä Suomessa on jo valmiiksi matalapalkkatöitä aivan tarpeeksi suhteutettuna elinolosuhteisiimme (korkeat vuokrat, kallis ruoka ym.).

Kauppalehden pääkirjoituksessa viitataan Saksan mallin valikoivuuteen: matalapalkkatöihin on valikoitunut naisia. Myös eteneminen matalista palkoista korkeampiin takkuilee. Leimaavatko matalat palkat työntekijöitä? Rags to riches ei taida toimia enää ennenvanhaiseen malliin.

Johtaako matalien palkkojen hyväksyminen siihen, että vaativimmistakin töistä pyritään maksamaan aiempaa vähemmän? Onko Suomessa kysymys ensisijaisesti työn tarjonnan vai työn kysynnän ongelmasta? Jos kysymyksessä olisi työn tarjonnan ongelma matalapalkkatyöt kenties voisivat toimia osaratkaisuna, mutta kun ongelma on työn kysynnässä. Aneemista työn kysyntää ei ratkaista käsitykseni mukaan tarjoamalla matalapalkkatyötä.

Meillä on benchmarkattu milloin mitäkin maata. Arvoon arvaamattomaan on nostettu vuoronperään Tanska, Uusi-Seelanti, Ruotsi muinoin ja nyt uudelleen ja viimeksi Saksa. Yleensä vertailut tehdään lyhytjänteisesti ja usein jopa tarkoitushakuisesti omaa maata mollaten: katsokaa, miten ne osaavat muualla!

Esimerkkejä ylidramatisoinnista: vuoden alussa Saksan työttömyys oli 6,9 prosenttia , meillä 8,7 prosenttia. Onhan siinä ero, mutta ei se dramaattisen suuri ole. Sitä paitsi molemmilla mailla on suurtyöttömyyden alueensa, Saksassa työttömyys pahimmilla alueilla on 20 prosenttia. Suomessa palkat ovat nousseet parin viime vuoden ajan Saksaa nopeammin. Nyt Saksa kirii ja lyö pöytään 5,6 prosentin kaksivuotisia sopimuksia. Uskaltaisin lyödä vetoa, että meillä jäädään näistä luvuista ensi syksynä. Palkkakehitys maiden välillä tasoittuu.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Ainoa laatuaan – vihapuheiden jäljillä

Arthur Goldwag on kirjoittanut merkittävän kirjan vihasta ja sen historiallisesta juurista Yhdysvalloissa. Kirjan nimi The New Hate , A History of Fear and Loathing on the Populist Right (2012) viittaa pitkään jatkumoon vihakäsitteen historiassa. Erityisesti Yhdysvaltain oikeisto on nostanut profiiliaan vihailmaisun avulla.

Arthur Goldwag nostaa esille hienon käsitteen ”exceptionalism” vihan ymmärtämisen apuvälineenä. Käsittelen itse tässä tulkinnassani vihaa nimenomaan ”ainutlaatuisuuden” näkökulmasta. Exceptional -sanan synonyymejä voisivat olla extraordinary, unusual tai unique. Käytän tässä kirjoituksessa rinnan sekä englanninkielistä käsitettä että sen suomalaista vastinetta. Ainutlaatuisuuden sädekehää ovat tavoitelleet historiassa Yhdysvaltain ohella monet valtiot tai kansat. Mainittakoon vain Britannia, Japani, Saksa ja Espanja. Kaikkien niiden mielestä oma kansakunta on ollut jossain vaiheessa jotain poikkeuksellista kaikkiin muihin kansakuntiin nähden.

Yhdysvaltojen yhteydessä ekseptionalismin käsitettä käytti ensimmäisten joukossa ranskalainen historioitsija Alexis de Tocqueville, joka kiersi Yhdysvaltoja 1830-luvulla ja kirjoitti kuuluisan teoksensa ”Demokratia Amerikassa” matkakokemuksistaan.

Yhdysvaltain kommunistisen puolueen johtaja Jay Lovestone arvioi vuonna 1927 kommunismin leviämisen mahdollisuudet heikoiksi Yhdysvalloissa johtuen kapitalismin nousevasta mahdista ja maan valtavista potentiaalisista reserveistä. Stalin syytti kiukkuisessa reaktiossaan Lovestonea väärä- tai harhaoppisesta exceptionalismista antaen ymmärtää, että mikään kansakunta ei voinut olla sosialismin ulottumattomissa.

Entä mitä on tänä päivänä jonkin valtion ainutlaatuisuuden korostaminen?

Kun Barack Obamalle markkinoitiin amerikkalaista ekseptionalismia hän totesi, että ”minä uskon amerikkalaiseen ekseptionalismiin”, mutta lisäsi sitten viileästi, että ”aivan kuten epäilen brittien uskovan brittiläiseen ainutlaatuisuuteen tai kreikkalaisten uskovat kreikkalaiseen ainulaatuisuuteen". Goldwag raportoi tarkkaan, mitä sitten tapahtui: amerikkalaisilta oikeistopiireiltä paloivat hihat täydellisesti. Sarah Palin mm. totesi, että Obama ei usko Yhdysvaltain ekseptionalismiin lainkaan. Monille oli liikaa, että Obaman mielestä Yhdysvallat on omassa erinomaisuudessaan vain yksi kansakunta muiden joukossa. Oikeistokritiikeissä todettiin, että jos kieltää Yhdysvaltain ainutlaatuisuuden ”kieltää samalla kansakunnan sydämen ja sielun”.

Oikeisto (teekutsuliike, äärikonservatiivit, monet oikeiston johtamat TV- ja radiokanavat) näyttää omineen koko erinomaisuus -saagan itselleen. Siitä on tehty tarumainen amerikkalainen ominaisuus, joka nostattaa vihan aallon, jos joku - vaikkapa presidentti - uskaltaa neutraloida käsitteen. Sanalla sanoen ekseptionalismin kieltäminen on epäamerikkalaista toimintaa. Kaikki - aivan kaikki - vainoharhaiset epäilyt nostetaan pintaan: Obaman muslimius, vasemman reunan ideologia, hänen ihonvärinsä… Kaikki on pyhää amerikkalaisen ainutlaatuisuuden käsitteessä. Äärioikeiston mielestä siitä on tullut loukkaamaton osa kunnon amerikkalaisten identiteettiä.

Rajaamalla tiukasti ”erinomaisen Amerikan” käsitteen oman – ahtaan – elämäntavan ja ideologian mukaiseksi päästään käsiksi vastustajiin. Tämä on Goldwagin käsitteen ”uusi viha” taustalla. Ekseptionalismi ja uusi viha selittävät hyvin pitkälle amerikkalaisen poliittisen ilmapiirin polarisoituneisuuden – ja niin kuin aiemmin kirjoitin eräässä blogikirjoituksessa – republikaanien Obamaan kohdistuvan sabotointistrategian.

Kahdenkymmenen neljän tunnin radio- ja TV-showt antavat vähemmistöille (kuuntelijoita ja katsojia voi toki olla miljoonia) valtavasti mediatilaa, jota ne räikeästi käyttävät hyväkseen manipuloidakseen ihmisiä.

Vihapuheet palvelevat tietämättömyyden mustaa aukkoa. Sinne katoaa objektiivinen tieto ja tilalle tulevat ”sirkushuvit”, joita tänä päivänä edustavat eloonjäämisseikkailut ja tosi-TV:n valheellisuudet.

Vanha viha pitää yllä uutta vihaa. Tämä on Goldwagin oikeaan osuva oivallus. FDR:n oikeistovastustajat 1930-luvulla, macarthyismi 1950-luvulla, teekutusliikkeen nousu 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja kestoaiheena silmitön kommunismin pelko tarjoavat pohjan nykyiselle vihalle. Historia jatkuu….

Uutta vihaa voidaan mielestäni tituleerata myös Obama-vihaksi. Härskisti vanha afro-amerikkalaisiin kohdistunut rotusorto on vihapuheissa käännetty ylösalaisin: valkoisista pyritään puheissa tekemään rasismin kohde.

Mistä ekseptionalismi koostuu? Sen kannattajat näkevät vihollisten uhkaavan amerikkalaista erinomaisuutta. Tästä kehkeytyvä vanhan amerikkalaisen vainoharhaisuuden uusi painos - uusi viha - kumpuaa jostain syvältä sisäänpäin kääntyneisyydestä ja ylemmyydentunteesta, joka heijastuu rasismina ja antisemitisminä ja kaiken ulkomaisen uhkaavuutena. Miksi maailman mahtavimman kansakunnan ihmiset pelkäävät tällä tavoin?

Natsi-Saksan luotaantyöntävä nationalismi tulee väistämättä mieleen, kun vertaa amerikkalaista vihakulttuuria historian ilmiöihin. Goldwag toteaa sattuvasti, että uusi viha on ”ilmaisu haihattelevasta halusta kääntää kelloa myyttiseen kultakauteen, jolloin naiset, vähemmistöt, homot ja ulkomaalaiset olivat ongelmattomampia kuin tänään”.

Voisiko meillä Suomessa syntyä vihakulttuuri? Olen havaitseminani meillä piirteitä, jotka viittaavat amerikkalaiseen kokemukseen. Meilläkin populistiset tahot pyrkivät luomaan vieraista ihmisryhmistä vastenmielisen kuvan. Onko tämä häivähdys meidän ekseptionalismista?

Entä lähihistoriamme, löytyykö sieltä esimerkkejä ekseptionalismista kumpuavasta vihasta? Minulle tulee mieleen Elmo Kailan Vihan veljet -sisäpiiri 1920-luvulta, jonka tavoitteena oli kansan eheyttäminen ja ryssävihan lietsominen. Tarkemmassa tarkastelussa yhtäläisyydet kyllä loppuvat, sillä Kaila ei halunnut jakaa omaa kansaa vihollisiin ja ystäviin, vaan ”pakottaa” kansan yhdeksi kokonaisuudeksi.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Pekka Himasen hyvinvointivaltio 2.0

Pekka Himasen Sinisen kirjan lähtökohta on brittiläisen William Beveridgen johtaman komission luoma hyvinvointivaltio-ohjelma (Beveridge Report,1942). Sen päämääriksi asetettiin viiden eri tekijän poistaminen yhteiskunnasta: puute, sairaus, tietämättömyys, kurjuus ja toimettomuus. Tämä tavoitteisto muodostaa Himasen hyvinvointivaltio 1.0:n pohjan. Clement Attleen hallitus (1945-1951) lähti toteuttamaan tätä ohjelmaa sodanjälkeisessä Englannissa.

Suomessa Pekka Kuusen ”60-luvun sosiaalipolitiikka” suuntasi hyvinvointivaltiota (ja Beveridgen tavoitteita) sen mukaiseksi kuin me nyt sen tunnemme. Himanen sivuuttaa melko kevyesti skandinaavisen vaikutuksen, vaikka Ruotsin mallin seuraaminen lienee meilläkin aivan oleellinen.

Sinisen kirjan mukaan hyvinvointivaltio 1.0 oli teollisen ajan yhteiskuntasopimus. Nyt sen eväät on syöty ainakin siinä mielessä, että tältä pohjalta on vaikea lisätä hyvinvointia. Pikemminkin uhkaa taantuminen jo kerran saavutetusta.

Himasen työryhmän (jatkossa käytän pelkästään nimeä Himanen) mielestä uutta hyvinvointivaltio kakkosta voidaan rakentaa vain ykkösen pohjalta. Himasen työ on kesken. En siksi arvioi hänen Sinistä kirjaansa muutoin kuin tavoitteenasetannan kannalta. Liioin en puutu kilpailutuksessa esiin nousseisiin ongelmiin.

Himanen asettaa viisi uutta ”jättiläistä” eli hyvinvoinnin edistämistä koskevaa päämäärää. Esittelen niiden sisällön ohessa pelkistetysti ja kommentoin soveltuvin osin.

1)Positiivinen vs. negatiivinen

Hyvinvointiyhteiskuntaa ei pitäisi määrittää ”puutteiden poiston kautta”, vaan ”varsinaisen hyvinvoinnin edistämisen kautta”. Himanen tarkoittaa tällä sitä, että nykyisin meillä on lähinnä ”pahoinvoinnin vähentämisvaltio”.

Kommenttini:

Tavoite on todella kunnianhimoinen. Jotenkin näen tässä taustalla koko Himasen filosofian ytimen: tulee puhua positiivista asioista, tulee tehdä positiivisia asioita. Negatiiviset asiat ovat ”vain” toinen puoli ja jos pelkästään siihen tartutaan jää toinen puoli näkemättä. Näkemys on kovin kategorinen: ei nykyinen järjestelmä ole pelkästään sairaudenhoitojärjestelmä – niin kuin Himanen antaa ymmärtää - vaan se on myös terveydenhoitojärjestelmä. Käännän asian toisin päin: jos Himasen tapaan ajateltaisiin vain yhteiskunnan hyviä puolia tulisi tarkastelusta voittajien triumfi. Jos siis yhteiskunnan pitäisi taata kaikille hyvinvointi, pitäisi kaikkien olla voittajia Himasen ajattelun mukaisesti. Mahdotonta. Jaloin ajatus joka minusta voidaan esittää kuuluisi näin: tavoitteena on hyvinvointia tuottava yhteiskunta.

2)Proaktiivinen vs. reaktiivinen

Tämän ajatuksen mukaan nykyinen hyvinvointiyhteiskunta reagoi ongelmiin vasta kun ne ovat kehittyneet ongelmiksi. Sairaudenhoitojärjestelmästä on siis siirryttävä terveyden-hoitojärjestelmään.

Kommenttini:

Perusperiaatteiltaan oikein ajateltu, mutta sitten tullaan käytännön haasteisin. Nykyinen järjestelmä vapausasteineen antaa mahdollisuuden tuhota terveyttä, mutta miten ”määrätä” ihmiset edistämään terveyttään. Lähimmäksi ajatuksissani tulee natsi-Saksan terveysterrorismi. Vaatiiko siis Himasen ajattelu toteutuakseen totalitäärisen valtion? Minun on mahdotonta uskoa, että päästäisiin järjestelmään, jossa terveys kategorisoidaan ykkösteemaksi muulla tavoin kuin pakottamalla (sanktioimalla) ihmiset ”terveyden vaalijoiksi”. Esko Ahohan esitti taannoin toteutettavaksi järjestelmän, jossa yhteiskunta ei kustanna terveydenhuoltoa, jos sen kohde itse tuhoaa terveyttään (tupakka, huumeet, alkoholi). Useimmat torjuivat ajatuksen jyrkästi. Mielestäni enintä, mitä voidaan toivoa on, että esimerkiksi työterveyspalvelujen kautta työnantajat edellyttävät työntekijöiltään aiempaa tarkempaa terveydenseurantaa.

3)Subjekti vs. objekti

Tässä Himanen tarkoittaa siirtymistä järjestelmäkeskeisestä hyvinvointivaltiosta informaatioajan ”ihmiskeskeiseen” hyvinvointiyhteiskuntaan. Nykyisellään järjestelmä ei siis ole ihmistä varten, vaan ihminen järjestelmää varten. Ihmiset tulee ottaa mukaan kehittämään järjestelmää. He ovat siis itse myös toimijoita, subjekteja eivätkä pelkästään palvelun kohde. Välittämistä ei voi ulkoistaa, vaan jokaisella on vastuu myös itsestään.

Kommenttini:

Tämä on myös ikuisuuskysymys. On kieltämättä käynyt niin, että hyvinrasvattu koneisto on alkanut elää osin omaa elämäänsä. Sen sisällä työskentelevät ihmiset toteuttavat järjestelmää, koska niin on laeissa ja paragraafeissa sanottu. Syntyy äärimmäisen kuuliainen järjestelmä, jota iso veli valvoo. Yksilön kannalta järjestelmää vaikuttaa joskus irvikuvaltaan.

Tähän saakka voidaan Himasta myötäillä, mutta sitten alkavat vaikeudet: miten muuttaa järjestelmää Himasen viitoittamaan suuntaan? Jotenkin näen tässä taustalla tarveharkintaisuuden. Kun kylmä koneisto nykyisin kohtelee ihmisiä ”tasa-arvoisesti” so. kaikkia samalla tavalla, pitäisi sen sijasta päästä yksilölliseen kohteluun, jossa ihmiset ensin itse auttavat itseään ja sitten - jos tämä ei auta - tulevat järjestelmän kohdennettujen palvelujen piiriin, kuitenkin niin, että jokainen tapaus harkitaan erikseen. Tällaisen järjestelmän suuri haaste on kustannustason korkeus. Toinen mahdollisuus olisi purkaa järjestelmää lähelle yövartijavaltiota, jolloin palvelujen taso jäisi kokonaisuudessaan selvästi nykyisen tason alapuolelle. Tämä ei varmaankaan ole Himasen tarkoitus.

Lähtökohta on mielestäni väestön ikääntyminen ja sitä seuraava kustannusten nousu. Säästöjen takia potilaat valikoituvat. Terveydenhoito on edunvalvontaa siinä mielessä, että pitää pystyä itse taistelemaan palvelut itselleen. Tämä pitää paikkansa myös julkisessa terveydenhuollossa, muutoin juutut jonoon. Lopulta tullaan kuitenkin resurssiongelmaan: tulee mieleen, että palvelujen tuottajia ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi.

4)Holistinen vs. partiaalinen

Himasen mukaan hyvinvointivaltio 1.0 reagoi ongelmiin, jotka ovat kehittyneet ongelmiksi jossain toisessa osassa järjestelmää. Hyvinvointia pitää lähestyä kokonaisvaltaisesti. Himasen mukaan muussa tapauksessa tuloksena on hyvinvointivaltio, mutta pahoinvoivat ihmiset.

Kommenttini:

Himanen vieroksuu tilkkutäkkijärjestelmää ja on siinä tietenkin oikeassa. Nykyinen järjestelmä parsii toisaalla samassa järjestelmässä syntyneitä ongelmia. Kokonaisvaltaiseen järjestelmään on erittäin vaikea päästä, sillä nykymallinen yhteiskunta ja elämäntapa (ihmisten ja organisaatioiden toiminta) pikemminkin repii eheyttä. Kokonaisvaltaisuudesta tulee helposti mieleen 1970-luvun kyberneettiset laatikko-organisatiot ja strategiat. Niiden avulla pyrittiin hallitsemaan kokonaisuus. Yhteiskunta on kuitenkin liikkunut alta pois ja elää omaa elämäänsä laatikoista piittaamatta. Nyt Himanen yrittää luoda laatikko-organisaatio 2.0:aa, jossa organisaatiota on madallettu ja 1970-luvun heikkoudet on karsittu pois, mutta kokonaisuus pyritään silti pitämään hallussa. Ajatus vaatisi huomattavaa konkretisointia, jotta siihen pääsisi ottamaan kantaa.

Holistisuus täytyy saavuttaa jollain sellaisella tasolla, että ainakaan minä en pysty sitä hahmottamaan.

5)Valtio vs. yhteiskunta

Hyvinvointivaltio 1.0:ssa kaikille yhtäläisten mahdollisuuksien tuottaminen nähdään valtion tehtävänä. Julkinen sektori sekä järjestää että tuottaa suurimman osan palveluista. Himanen nostaa tässä keskiöön kansalaisyhteiskunnan, vaikkei tätä nimitystä käytäkään. Hyvinvointiyhteiskunta 2.0 syntyy siis oma-aloitteisuudesta, järjestötyöstä ja yritysten työstä täydentäen tai korvaten valtion työtä. Järjestäjätaho ja tuottajataho voidaan erottaa toisistaan ilman, että valtio lipeää vastuistaan.

Kommenttini:

Tämä on hyvin suosittu ajatus nykyisin ja muistuttaa etäisesti David Cameronin Big Societyä. Taustalla häämöttää valtion roolin pienentäminen ja yövartijatyyppinen valtio. Vai onko siitä kysymys? Himanen ei ota tähän kantaa, mutta epäilen, että hän on vahvasti tällaista ajattelua vastaan. Hän haluaisi luoda idealistisen mallin, jossa yhdistyvät melko iso valtio ja ihmisten oma(vastuinen) työ. Hän haluaisi luoda kolmannen etenemisväylän cameronilaisuuden ja hyvinvointivaltio 1.0:n vaihtoehdoksi.

Ajatuksessa on itua. Periaatteessa eri palveluja voi tuottaa hyvin suuri määrä erilaisia yhteisöjä. Suurimpina ongelmina näen kaksi asiaa: 1) pk-yritykset ja järjestöt eivät pysty kilpailemaan suurten yritysten kanssa palvelujen tuottamisessa, vaan palvelut liukuvat vähitellen suurille toimijoille ja helposti demokraattisen kontrollin ulkopuolelle, 2) jos palvelujen tuottajia on kaikesta huolimatta paljon on kokonaisuuden - sen holistisuuden - hallinta todella vaativa tehtävä. Olen itse päätynyt varsin vanhakantaiseen johtopäätökseen: kunnan on pyrittävä pitämään itsellään suuri osa palveluista ja pyrittävä joustavoittamisen (ml. tietotekniikan nykyistä parempi käyttö) avulla nykyistä parempaan työn tuottavuuteen.

Loppusanat

Vaikka olen edellä suhtautunut Pekka Himasen tavoitteisin varsin kriittisesti, en silti halua tyrmätä hänen työtään. Ehkäpä me kaikki odotamme aivan liian paljon näiltä selvityksiltä. Jokaisen niistä pitäisi tarjota eväät maan pelastamiseen. Näin ei tule tapahtumaan. Sen sijaan demokraattinen prosessi tuo keskusteluun lukemattoman määrä erilaisia pelastusrenkaita, joista tulee muodostaa pelastuslautta.

Vierastan sellaista ajattelua, jota nyt levitetään kiivaasti ja jonka mukaan Suomen ongelmat ratkaistaan lopettamalla Etelä-Euroopan tukeminen, poistamalla kehitysapu (tai muodostamalla se ”vastikkeelliseksi”) ja pistämällä rajat kiinni. Näiden vastenmielisten yksinkertaistuksien vastapainona Himasen ajattelu kuulostaa helposti teoreettiselta ja todellisuudelle vieraalta. Tällaista tuomiota en hänelle ja hänen innovaatioilleen kuitenkaan anna.

Ehkä kaikkein kovimmat ajatukset löytyvät tuon Himasen viisikohtaisen kehikon ulkopuolelta. Meidän on pystyttävä löytämään toisen maailmansodan jälkeinen ”sotakorvaushenki”, yhteisen säästämisen ja sijoittamisen malli, jolla 1950- ja 1960-luvulla luotiin teollinen pohja ja 1990-luvun Nokia-menestysten kaltainen innovaatioryöpsähdys, joilla nykymallinen Suomi ”rahoitettiin”. Tietenkin tähän on lisättävä se fakta, että meidän pystyttävä sopeutumaan globaalien arvoketjujen maailmaan. Kun nämä kovat arvot saadaan kuntoon voidaan pohtia vakuuttavammin erilaisia hyvinvointipalvelujen järjestämis- ja tuottamismalleja.

Ennen kaikkea muuta meidän tulisi päästä eroon kaikkia (kotitalouksista valtionatalouteen) vaivaasta ongelmasta, jossa rahat jaetaan jo ennen kuin ne on tienattu.

Olisi saatava aikaan positiivinen kierre, jossa meidän koulutusjärjestelmämme tuottaa osaajia hyvin moniin erilaisiin tehtäviin, joista maksettavilla korvauksilla (tai pikemminkin korvauksista maksettavilla veroilla) luodaan jälleen uutta innovatiiviseen oppilaitosjärjestelmäämme, joka taas tuottaa yhä parempia osaajia…...

Sininen kirja on tietopakkaus tulevaisuuden Suomen suunnan määrittämiseksi. Se on paljon mainettaan parempi. Onnistumista voidaan kuitenkin arvioida vasta sitten, kun lopputulemat (konkreetiset ehdotukset) ovat käytössä.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Haluaisinko asua Mähinkäällä?

Mökkikuntani Suomenniemi on liitetty vuoden alusta Mikkeliin. Missä siis mökkeilen? Mieli tekee viettää kesät edelleen Suomenniemellä, mutta oikeastihan mennään kuitenkin Mikkeliin. Kompromissina voisin käyttää tietysti nimeä Mikkelin Suomenniemi.

Vielä raastavampaa on pohtia kotikunnan liittämistä johonkin. Kotikuntahan on jotain ainutlaatuista, ei sitä voi ajatella jonkin isomman osana. Vai voiko sittenkin? Ajatellaanpa, että Mäntsälä liitetään Hyvinkäähän. Uuden kaupungin nimikin on selvä: Mähinkää. Lähdetään liikkeelle tasapuolisesta yhdistelmästä Hyvinkää-Mäntsälä. Kun sote- ja kuntauudistuksessa on esitetty erilaisia väestörajoja kuten ”alle 20 000 henkeä”, tai ”20 000 – 50 000 henkeä” tai ”yli 50 000 henkeä”, niin uusi kuntamme ylittää kaikki nuo rajat, sillä Mähinkäällä 60 000 asukkaan raja menee keveästi rikki.

Mähinkään Hyvinkäällä järjestetään asuntomessut aivan tuota pikaa. Asuntomessualue on Kehä V-väylän tuntumassa (itse asiassa kiinni siinä). On tärkeää, että tuleva asuminen painottuu Hyvinkäällä Kehä V -vyöhykkeelle, sillä se on myös Mäntsälän elämänlanka. Ei ole mitään tärkeämpää kuin Mäntsälän keskustaa sivuava Kehä V -risteysalue. Sen ympärille rakentuvat Mäntsälän elinvoimaisimmat yritykset.

Me puhumme helposti Mäntsälän kirkonkylästä kuntamme eliksiirinä. Ei se sitä ole. Tulee mieleen kirjailija Olavi Paavolaisen käyttämä käsite kirkonkylämentaliteetti. Sivukylien mielestä kirkonkylä on jotain suurta, vaikka se ei ole paljon mitään. Vahvasta tahtotilasta huolimatta keskustasta ei ole muodostunut viihtyisää yhteistä olohuonetta. Mäntsälän todellinen elämänlähde on Kehä V -risteysalue.

Kehä V on Mäntsälää ja Hyvinkäätä yhdistävä akseli. Molemmilla on omat asumis- ja työpaikka-aluetavoitteensa, mutta en näe niiden olevan ristiriidassa keskenään. Molemmille riittää tulomuuttajia. Haasteet tulevat vastaan vasta sitten, jos nykyinen keskustoista kehille muuttoliike vaihtaa suuntaa. Ainakaan toistaiseksi siitä ei ole ollut merkkejä.

Tärkeää on pohtia tässä yhteydessä periferiakäsitettä. Mäntsälä on ollut Helsingin näkökulmasta ”siinä ja siinä”. Moni yritys on pohtinut voidaanko Kehä kolmoselta irtaantua Kehä vitoselle. Aikojen saatossa tuo välimatka Helsinki-Mäntsälä on lyhentynyt silmissä.

Periferiapohdinta on oleellisempaa, jos puhumme Keski-Uudenmaan suurkunnasta. Siinä on keskialue, joka muodostuu yhdistelmästä Tuusula-Kerava-Järvenpää. Itseasiassa todellinen keskusta on Tuusula. Siellä on tilaa ja elinmahdollisuuksia. Tässä yhdistelmässä Mäntsälä ja Hyvinkää ovat periferiaa. Jos Keski-Uudenmaan suurkuntaan kuitenkin päädytään, pitäisi Mäntsälän ja Hyvinkään asema vahvistaa asumiskunta- tai yritysaluekuntasopimuksella. Onko sellainen edes mahdollista?

Toista on Mähinkää. Sieluni silmin näen sen kehitysnäkymät. Se on hyvää asumiskunta- ja työpaikka-aluetta. On vain pidettävä huolta, että maata on riittävästi kunnan käytössä. On hyvä periaate, että ensikertainen kaava tehdään kunnan maalle. Maan hankinta ei ole kutenkaan mikään helppo tehtävä, sillä osa näennäisesti runsaasta maasta on julistettu omistajan toimesta pyhäksi maaksi: sitä ei voi saada käyttöön.

Jos ajatellaan asioita elinkeinopolitiikan näkökulmasta, niin tulevaisuudessa vahvimmilla ovat ne kunnat, jotka pystyvät pitämään eniten jalostettua maata (vahvistettu kaava, kunnallistekniikka rajalla) reservissä. Kun varsinkin suuryritykset etsivät tonttia (esimerkiksi 10-20 hehtaarin tonttia!) on tontti oltava valmiina. Kuntien välisen kilpailun yksi ratkaiseva kynnys on se, miten paljon jalostettua maata on heti käytettävissä. Kun suuryrityksiä kuitenkin tulee harvakseltaan, tarvitaan pitkää pinnaa, jotta maassa voidaan pitää kiinni useita miljoonia euroja. Juuri tähän tarvitaan leveämmät hartiat, jotka Mähinkään kaupunki tarjoaa.

Kun maata on varmistettu käyttöön riittävä määrä, on fokuksessa yritysten etabloitumisen toimintakonsepti. Kuntakonsernin sisään rakennettu strateginen konsepti on pitkälle viety Mäntsälässä. Nyt olisi vain lyötävä viisaat päät yhteen Mähinkään yhteisen konseptin luomiseksi.

Pk-yritykset ovat tällä hetkellä parhaita työllistäjiä – selvästi parempia kuin suuryritykset. Kasvava väestöpohja luo hyvät edellytykset pienyritysten Mähinkäälle sijoittumiselle.

Mäntsälä ja Hyvinkää sijaitsevat molemmat isojen teiden risteysalueella. Myös Hyvinkäällä on Kehä V -risteysalue kolmostien johdosta. Nämä valtaväylät ovat kuin etusormi ja keskisormi v-muodossa sojottamassa ylöspäin voiton merkiksi. Täytyy vain huolehtia, ettei Mähinkään ”kuntien” välille muodostu kilpailua. Henkisesti ihmiset ovat pitkään hyvinkääläisiä ja mäntsäläläisiä.

Yksi Mähinkään valteista on valmis Hyvinkään sairaala. Sen merkitystä tässä kuntien yhdistämisen lottoarvonnassa ei voi mitenkään väheksyä.

Haluaisinko asua Mähinkäällä? Miksipä ei. Uskon, että suurimmalle osalle mäntsäläläisiä tämä ei ole kynnyskysymys, olemmehan suurimmalta osalta tulleet kuntaan viimeisen neljännesvuosisadan aikana muuttoliikkeen myötä. Meillä ei ole ”mäntsäläperimää”.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Margaret Thatcher muistikuvissani

Margaret Thatcher on kuollut. Kai on niin, että rouva Thatcherin persoona herättää jokaisessa värähdyksiä. Häneen suhtautuminen jakaa ihmisiä puolustajiin ja vastustajiin, mutta on varmaan myös niitä, jotka suhtautuvat omassa sisimmässään ristiriitaisesti häneen. Myönnetään onnistumiset, mutta samalla arvostellaan häntä eräänlaisesta kliinisestä kylmyydestä. Kemistinä hän ikään kuin suoritti kokeita kohteena elävät ihmiset.

Minusta Margaret Thatcher on antiteesi Britannian toisen maailmansodan jälkeiselle pääministerille Clement Attleelle. Jos ihmisiltä kysyy tänä päivänä, kumpi näistä poliittisista hahmoista on tunnetumpi, ei vaatimattoman oloinen Attlee saisi monta ääntä. Kuitenkin Attlee loi paljon sellaista, jonka Thatcher kohtasi ja - joku voi sanoa - tuhosi. Attlee halusi luoda ”Uuden Jerusalemin” voimansa tunnossa, olihan hän kepittänyt vaaleissa toisen maailmansodan suuren sankarin Winston Churchillin tyrmäävästi. Uusi Jerusalem tarkoitti pitkälle vietyä hyvinvointiyhteiskuntaa, jonka keskiössä oli julkinen terveydenhoitojärjestelmä. Siihen Thatcherkaan ei tohtinut puuttua. Attleen sosialisointiohjelma oli suuruudessaan samaa mahtiluokkaa kuin Thatcherin suorittama yhteiskunnalle siirrettyjen palvelujen purkamisohjelma. Pidän heitä Britannian kahtena suurena johtajana toisen maailmansodan jälkeen. He olivat vastinparit toisilleen.

Thatcher oli äärimmäisen kunnianhimoinen ihminen. Kun hän poistui viimeisen kerran Downing Street 10:stä, hänellä oli kyynelet silmissä. Miksi ? Siksikö, että hän oli menettänyt pääministeriyden, ehkä niinkin, mutta ensisijassa mielestäni siksi, että hän oli kärsinyt henkilökohtaisen tappion. Thatcherin kaatuminen johtui ennen kaikkea siitä samasta itsepintaisuudesta, joka nosti hänet vallan huipulle. Hän ajoi toistuvasti asioita, jotka olivat poliittisesti itsemurhastrategioita. Lopulta hänen oma puolueensa kyllästyi häneen.

Oma suhtautumiseni Thatcheriin on kriittinen, vaikka myönnänkin hänen suuruutensa valtiomiehenä. Eräässä aikaisemmassa blogikirjoituksessa esitin väitteen, että Thatcher ja Reagan päästivät uusliberalismin konservatismin sisälle. Näin mielestäni tapahtui. Tästä cocktailista käytettiin sitten nimitystä uuskonservatismi. Seuraukset ovat olleet valtavat globaalille taloudelle. Se pitkä talouden kuplaton vaihe, jota kesti 1930-luvulta aina 1970-luvun lopulle päättyi (esim. öljykriisi 1973 ei ollut mielestäni taloudesta lähtenyt kriisi, vaan arabien kosto Yhdysvaltojen politiikalle) 1980-luvun alkuun. Silloin käynnistettiin sääntelyn purku. Alkoi taistelu isoa valtiota vastaan ja rahamarkkinat saivat otteen demokratioista. Tässä Reaganin vaikutus oli merkittävämpi kuin Thatcherin jo senkin takia, että Yhdysvaltain painoarvo oli niin paljon suurempi. Tietenkin teoreettinen pohja tehokkaiden markkinoiden opille luotiin taloustieteilijöiden keskuudessa jo aiemmin, mutta Reagan ja osin Thatcher ottivat sen käyttöön. Vaikka sääntelyn purku aluksi näyttikin toimivan taloutta piristävästi, johti se pian toistuviin rahamarkkinakriiseihin (Meksiko, Brasilia, Argentiina ja Chile vuonna 1982, Ruotsi ja Suomi vuonna 1991, Meksiko uudelleen vuonna 1995, Thaimaa, Malesia, Indonesia ja Korea vuonna 1998, Argentiina uudelleen vuonna 2002 ja sen jälkeen nykyisen finanssikriisin maat). Ero tätä kautta edeltäneeseen 40 vuoden ajanjaksoon on järisyttävä.

Tietenkään Thatcheria ei voida syyttää jostain Thaimaan romahduksesta, mutta suunnannäyttäjä hän oli uudessa talouspolitiikassa. Ja se suunta saa minulta kovan kritiikin.

Kokonaisuutena katson, että markkinoiden vapauttamisessa mentiin liian pitkälle liian nopeasti. Ihmiset eivät kuitenkaan ole järkiolentoja, joiden käyttäytymistä ohjaa johdonmukainen rationalismi, vaikka Milton Friedman ja kumppanit niin yrittivätkin uskotella. Nyt nähtynä sekä Yhdysvallat, että Englanti olivat globaalissa työnjaossa jonkinmoisia häviäjiä. Kumpikin yritti vastata tietoisesti tai tiedostamatta tähän ongelmaan. Syntipukki tehtiin valtiosta, jota se ei ollut.

Ehkä suurimmaksi ongelmaksi Englannin kannalta näen teollisen pohjan sortumisen 1970-luvulta alkaen. Se ei ollut tietenkään Thatcherin syytä. Autoteollisuuden kukoistus 1950- ja 1960-luvuilla onnistuttiin tyrimään. Osan vastuusta saa kantaa vanhoillinen ammattiyhdistysliike, joka puolusti oikeuksiaan, muttei yhteiskunnan uusiutumista eikä uusia innovaatioita. Kaivosteollisuuden ongelmat olivat tämän syvän yhteiskunnallisen kriisin selvin näyteikkuna.

Harold Wilson yritti 1960-luvulla nostaa Britannian moderniksi teollisuusvaltioksi, mutta yritys jäi lyhyeksi ja kaatui talouden kilpailukykyongelmiin.

Thatcher mielestäni luovutti tai antoi periksi teollisuuden kehittämistyössä edeltäjiensä tavoin liian helposti. Jäljelle jäi vimma, jolla teollisuuden ammattiyhdistysliike piti ajaa alas. Tässä mielessä ajattelutapa oli yhteneväinen Reaganin kanssa. Molempien valtioiden osalta olisi pitänyt panostaa teollisuuden aitoon kehittämiseen, mutta sen sijaan edistettiin yksipuolisesti rahamarkkinoiden mahtiasemaa. Lontoon City symboloi tätä parhaiten.

Miksi Englanti ajautuu toistuvasti kriiseihin? Aluksi varmaan oli kysymys suurvallan kuolintuskista. Brittiläisestä imperiumista koitui aivan liian suuri hintalappu. Englanti pyrki olemaan mukana suurvaltojen varustelukilvassa liian kauan ilman, että sillä oli siihen edellytyksiä. Vaikeampi on selittää, mitä on tapahtunut imperiumin hajoamisen jälkeen. Rahamarkkinoiden suosimien lisäksi pienipalkkaiset palveluelinkeinot kukoistivat. Yhtenä ongelmien aiheuttajana näen ammattiyhdistysliikkeen alasajon. Vaikka ammattiyhdistykset olivatkin aiheuttamassa omalta osaltaan Englannin alamäen, mentiin työntekijäjärjestöjen sortamisessa liian pitkälle. Skandinaavinen malli, jossa palkkakehitys oli suhteellisen nopea, tuhosi solidaarisen palkkapolitiikan vaikutuksesta heikommat yritykset. Samalla se kannusti uusien kilpailukykyisten yritysten ja tuotteiden kehittämiseen ja tuotti paremman tuloksen kuin Englannin malli.

Thatcherille Yhdysvallat oli mieleinen viitekehys. Vaikka Yhdysvaltain ja Englannin välit ovat olleet toisen maailmasodan jälkeen monilta osin kitkaiset, rakentui Reaganin ja Thatcherin välille sielujen sympatia. Thatcherin suhde EU:hun oli epäluuloinen ja rasitteinen. Jäsenyydestä huolimatta EU oli Thatcherille trauma.

Näen Falklandin näytössodan jonkinlaisena Thatcherin pääministeriuran pelastajana. Mielestäni hänen suosionsa oli vajonnut alas ennen sotaa, mutta ulkoinen vihollinen ja voitettu sota toi armahduksen. Taitavaa vallassa pysymisen taktikointia? Ehkä sitäkin.

Entä kommunismin romahtaminen? Reagan ja Thatcher yhdessä saivat sen aikaan? Enpä usko, kyllä Neuvostoliitto kaatui omaan mahdottomuuteensa, vapaan tiedonkulun puutteeseen ja kilpailukyvyttömään talouteen. Lyhytnäköisessä historiakatsannossa nähdään asiat niin yksinkertaisina!

Helsingin Sanomissa (9.4.2013) Tuomas Niskakangas toteaa, että ”Reagan ja Thatcher loivat taloudelle hyvät kasvuedellytykset, joista koko maailmantalous nautti myöhempinä vuosikymmeninä”. En allekirjoita tätäkään. Talous kyllä nousi aluksi, mutta tapahtui varsinkin Yhdysvaltain kohdalla velkarahalla. Kasvu ei perustunut realiteetteihin (teollisuuden kilpailukykypuutteet olivat ilmeiset, suuret tuloerot johtivat kotitalouksien velkaantumiseen jne.). Talouden 1980-luvulla alkaneen sääntelyn purun voidaan katsoa olevan yksi syy nykyiseen kriisiin, jota on jatkunut viisi vuotta.

Nyt asia yritetään nähdä niin, että edelleen meneillään olevaan oikeistosuuntaukseen (republikaanit Yhdysvalloissa, teekutsuliike, David Cameronin politiikka Englannissa) verrattuna Reagan ja Thatcher edustivat keskustaa tai jopa vasemmistoa (!) Ei kai sentään. Mielestäni tässä historian prosessissa on kysymys siitä, että Reaganin ja Thatcherin aloittamaa politiikkaa on jatkettu oppi-isää ja -äitiäkin uskollisemmin.

Ilmentääkö Thatcherin kannattajien suhtautuminen häneen voimakkaan johtajan kaipuuta? Jää vaikutelma, että monet, jotka ovat näennäisesti demokraattisen järjestelmän kannalla "salaa" mielessään toivovat, että tulisi "joku" ja panisi kansanvallan kuriin. Margaret Thatcher soveltuu varsin hyvin tähän rooliin. Thatcherin ihailun taustalla on mielestäni tämä kaipuu suureen johtajaan.

”Olin oikeassa, kuten tavallista”, tämä lause kuvastakoon loppukaneettina Margaret Thatcherin itsevarmaa persoonaa. Lausahdus liitetään niin elimellisesti Thatcherin olemukseen, että eräässä tilaisuudessa ääneen lausuttuna, se herätti positiivista hilpeyttä paikalla olleissa George Bush vanhemmassa ja Mihail Gorbatsovissa.

Margaret Thatcher oli kova nainen. Ehkä annos inhimillisyyttä ja nöyryyttä olisi tehnyt hänestä naisen minun mieleeni.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Suomalaisesta työstä ja työn hinnasta

Saksan tilastoviranomainen Statistische Bundesamt on vertaillut yksityisen sektorin palkkakuluja 27 EU-maassa. Suomessa palkkakulut ovat korkeahkot, mutta ei mitenkään poikkeuksellisen korkeat. Olemme Saksan kanssa tasoissa ja koko joukosta palkkamme ovat seitsemänneksi korkeimmat. Olemme suurinpiirtein elintasomme mukaisella sijalla. Ovatko palkat liian korkeat? Se on monitahoinen juttu, mutta jos tuotteidemme kilpailukyky on korkea, on sijoitus siedettävissä.

Blogissani olen monesti miettinyt olemmeko Suomessa riittävän innovatiivisia tuottaaksemme uusia tuotteita ja palveluja, jotka pärjäävät maailmalla. Juuri nyt tuntuu hieman vaikeammalta. Kilpailemme kovassa sarjassa ja meidän tulee pystyä tarjoamaan oman ”tasomme” mukaisia tuotteita. Me emme voi väliaikaisesti viennin vaikeuksien keskellä muuttaa sitä viiteryhmää, jossa olemme. Halpatuotemaa emme ole eikä meidän pidä yrittää sellaiseksi muuttua, vaikka monet haluaisivat hakea kilpailuetua palkkojen alentamisen kautta.

Entä työn sivukulut? Eivätkö ne meillä ole korkeat johtuen kalliina pidetystä sosiaaliturvasta. Tässäkin totuus on toisenlainen. Sadan euron bruttoansiota kohden suomalainen työnantaja maksaa sivukuluja 28 euroa, kun EU:n keskiarvo on 32 euroa ja esimerkiksi Virossa 37 euroa ja Ruotsissa 51 euroa.

Tästä tullaan ydinkysymykseen eli siihen, mistä kilpailukykymme väitetty vaatimattomuus johtuu? Yksi seikka on se, että työn hinta nousi viime vuonna enemmän kuin muualla (4,1 %) ja meillä on tapana reagoida viimeisimpään lukuun huomioimatta pidemmän aikavälin kehitystä. Entä palkkakehitys juuri tällä hetkellä? Harva näyttää kiinnittävän huomiota Saksan tuoreeseen korkeaan palkkaratkaisuun, joka nostaa palkkoja julkisella sektorilla 5,6 prosenttia.

Kilpailukykyongelma on Euroopan yhteinen ongelma. Globaalit muutokset ovat heilauttaneet voimatasapainoa ja nyt kehittyneet maat (ml. Yhdysvallat) ovat haastajina ainakin teollisuustuotteissa. EU-maiden osalta vallitsevat tietyt kilpailukyvyn jäykkyysasetelmat. On tärkeää huomioida, että vaikeudet eivät liity pelkästään nyt meneillään olevaan finanssikriisin jatkokertomuksen, vaan ovat pysyväluonteisia nykyisillä rakenteilla. Siis tulevaisuudessakin on hyvin vaikea hakea yhteisiä menestystekijöitä, aina joku tai jotkut ovat jäämässä kelkasta.

Suomessa paras ratkaisu olisi ohjata verotuksellisesti yritysten käyttäytymistä siihen suuntaan, että voittovaroja jätettäisiin yritykseen investointeja ja uusien työntekijöiden palkkausta varten. Tähän nykyinen hallitus pyrkiikin, mutta ehkä tavoitteissa on jääty puolitiehen.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Pää meni läpi asuntolainakatosta

Ei sitten tullut 80 prosentin (oikeammin 80-100 prosentin) asuntolainakattoa. Luotetaan siihen, että finanssivalvonnan 90 prosentin suositus pitää. Ei se kuitenkaan tähän mennessä ole pitänyt; katsotaan, mitä tapahtuu jatkossa, kun ”pankit ovat tiukentaneet käytäntöjä”, kuten Jan Vapaavuori lupaa.

Minusta 80 prosentin lainakatto on kova, mutta perusteltu. Pitäisi jälleen päästä siihen, että omarahoituksellakin olisi joku merkitys. Vapaavuori lupaa, että ”tottakai tähän (lainakattoon) voidaan palata, jos tarvetta syntyy ja tilanne vaatii”.

Säätelyn pelko ohjaa edelleen päätöksentekoa. Poliitikoille tämä on liian herkkä paikka. Oppositiokin on aivan hiljaa. Kukaan ei halua puuttua asunnonostajien ”etuihin”.

Minkälainen tilanne on tänään asuntomarkkinoilla? Asuntojen hinnat nousevat edelleen, vaikkakin hiukan maltillisemmin kun aikaisemmin. Hintojen nousu merkitsee isompia lainoja kotitalouksille. Liian vähäistä asuntotuotantoa voidaan aiheellisesti syyttää. Matalalla pysyvät korot lisäävät kysyntää ja sitä kautta hintapaineita. Korkojen verovähennysoikeuteen on nyt vihdoin puututtu, mutta vähennysoikeuden pienentämisessä edetään hitaasti. Ja ennen kaikkea jää nähtäväksi pystytäänkö aidosti vähentämään lainaosuuksia 100 prosentista. Viho viimeinen haaste on sitten vaihtoehtojen puute asunnon omistamiselle.

Pienillä tuloilla joudutaan umpikujaan. Ennakkosäästäminen ei ole mahdollista tulojen vähäisyyden takia ja asuntojen hintojen nopean nousun takia. Näin joudutaan helposti ottamaan maksukykyyn nähden ylisuuria lainoja. Heikko maksukyky taas on herkkä erilaisille häiriöille (taantumasta johtuvat seikat, esim. työttömyys). Samaan aikaan suurilla tuloilla nostetaan asuntojen hintatasoa, joka heijastuu myös vaatimattomampiin asuntoihin. Nyt lähestytään pistettä, jossa osa ihmisistä on kotinsa seiniin sidottuja ja käytettävissä olevat varat eivät riitä muuhun kulutukseen ellei sitten oteta kulutusluottoja. Siis jälleen jatketaan elämää luotolla.

Euroopan maat yksi toisensa jälkeen ovat kohdanneet asuntojen hintakuplan. Meillä luotetaan hyvään ansiokehitystasoon. Siitä ei kuitenkaan ole mitään takeita. Ollaan ikään kuin jouduttu korkeammalle kiipeävien palkkojen ja kohoavien asuntojen hintojen kierteeseen.

Lusikan pistää soppaan myös Finanssivalvonnan Anneli Tuominen, jonka mukaan 80 prosentin lainakatto onkin tarkoitettu pankkimaailman ja koko rahoitusmarkkinasektorin itsensä ”suojelemiseksi” liialta luotottamiselta (Hesari 6.4.2013). Se Fivan 90 prosentin suositus oli tarkoitettu kuluttajien suojelemiseksi: ”makrovakauteen liittyvä enimmäisluototusaste on eri asia”.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Ennakkoluulotonta ennakkoluuloisuutta

”Talvi- ja jatkosodassa taisteltiin joka neliöstä, nyt annettiin kahdeksan hehtaaria ryssille vapaaehtoisesti”. Mielipide esitettiin, kun kävi ilmi, että hakukoneyhtiö Yandex päätti rakentaa kotikuntaani konesalin isohkolle tontille.

Mistä on kysymys? Harva esittää ryssäfobiansa noin voimakkaasti. Kysymys on laajemmasta ulkomaalaisvihamielisyydestä. Osa siitä kumpuaa syvältä historiasta. Tietenkin raakalaismaisissa vainoissa, joita venäläiset kohdistivat Suomeen on vinha perä. Ison vihan aika edustaa tyypillisesti tällaista historian vaihetta. Mutta se, mikä jätetään kertomatta, on oleellinen osa tapahtumasarjaa: Kaarle XII hävitti ensin sairaan raakalaismaisesti Luoteis-Venäjää ja Balttiaa. Kosto elää.

Tietenkin osa perimätiedosta perustuu Ruotsin ja Venäjän suurvalta-asemaan: on koettu, että oli pakko luoda kuva jatkuvasta taistelusta, jota pieni Suomi kävi jättiläisiä vastaan, milloin osana Ruotsia milloin itsenäisesti. Ja toki sotia on riittänyt. Useimmat niistä ovat liittyneet suurvaltojen keskinäiseen välienselvittelyyn eikä erityiseen ulkovaltojen suomikammoon. Suomi on tempautunut suurvaltojen välikappaleeksi tai sitten se on itse pyrkinyt tällaiseen tilanteeseen.

Mutta tänä päivänä on vaikea ymmärtää hurrifobiaa. Kun TV:ssä esitettiin vastikään ohjelmasarja ruotsalaisuudesta Suomessa, herätti se runsaasti kiukkua monissa kansallismielisissä suomalaisissa. Haluttiin nähdä asia niin, että Suomi on luotu suomalaisten toimesta ilman vastenmielisen Ruotsin vaikutusta. Mikä tahansa historiaan perehtyminen osoittaa tällaiset ajatukset virheellisiksi.

Ulkomaalaisantipatiat verhotaan vitsin muotoon, ikään kuin kysymys olisi leikistä. Toinen lähestymistapa on liioittelu: käytetään tahallaan ulkomaalaisperäisistä henkilöistä liioittelevia ilmauksia. Taustalla on kuitenkin silkka rasismi. Kun sitten ylitetään sopivaisuuden kynnys sanailussa, vetäydytään kiireesti puolustusasetelmaan: ”vitsistähän siinä oli kysymys”.

Viime aikoina on paljon puhuttu rotusorrosta Suomessa. En yritä luoda kuvaa, että asia olisi kevyesti hoidettavissa, päinvastoin kysymys on isosta asiasta. Menemättä yksityiskohtiin Suomen vastuista onnettomissa olosuhteissa eläviä kohtaan, keskityn ulkomaalisvihaan tässä ja nyt. Työperäinen maahanmuutto on avainkäsite. Erotetaan jyrkästi erilleen ne ulkomaalaiset (ja varsinkin Afrikasta tulleet), jotka tekevät töitä ja ne jotka tulevat yhteiskunnan elätettäviksi. Eroa näiden ulkomaalaisryhmien välillä on kuitenkin vaikea tehdä, vaikka mediassa asia halutaan nähdä näin. Kyllä ulkomaalaisen työllistyminen Suomessa on aina hankalampaa kuin syntyperäisen suomalaisen. Siihen meidän on totuttava, kuitenkaan siihen alistumatta. Monista eri syistä Suomen kansa ei ole uusiutunut riittävästi: tarvitaan käsiä ja aivoja ulkopuolelta.

Minusta oleellinen ongelma on ulkomaalaisvastainen taustavire. Kysymys on asenteesta kaikkea vierasta vastaan. Ikään kuin todellinen itsenäistymisprosessi olisi vielä kesken. Todellisella itsenäistymisprosessilla tarkoitan sitä, että itsetunto on niin vahva, että se sietää muunkin väriset ihmiset katukuvassa kuin ”puhtaan” valkoiset. Useimmat verhoavat toki ennakkoluulonsa paljon peitellymmin kuin mitä tarinani ensimmäinen virke kertoo.

Vastalääkkeenä näkisin strategisen lähestymistavan kunnan ja valtiovallan puolelta. On tarkkaan mietittävä miten kunnan kansainvälistymistä hoidetaan. Oppia voi ottaa niistä kunnista, joissa ulkomaalaisuus on arkipäivää. Kysymys ei ole siitä, että suhtaudutaan ulkomaalaisiin pelkästään neutraalisti, vaan miten heihin kohdistuvaa aktiivisuutta voidaan lisätä laaja-alaisesti, muutoin taakka jää muutamien harteille.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Säästämisestä

Ajattelin kirjoittaa niin vanhanaikaisesta asiasta kuin säästämisestä. Jos ajatellaan nykyaikaista pankki- tai rahalaitoskeskustelua, niin yli 90 prosenttia keskustelusta pyörii kotitalouksien velanoton/lainaamisen ympärillä. Lainakorot ovat kaikkien – sekä lainanottajien että lainanantajien – huulilla. Mistä johtuu, että pankkikeskustelu on niin vinoutuneesti suuntautunut antolainauksen puolelle ottolainaus lähes täysin sivuuttaen?

Mielestäni taustalla on yhteiskunnallinen muutos. Jos verrataan 1950-lukuun, niin kansalaiset säästöillään (mukaan lukien eläkesäästöt) uhrautuivat kansakunnan hyväksi. Suomessa pankit käyttäytyivät vastuuntuntoisesti ja käyttivät näitä säästörahoja teollisuuden rahoitukseen kuitenkin säilyttäen riskinotossa varovaisuuden. Kansalaiset siis osallistuivat elintason nostamistalkoisiin yhdessä. Nyt ainoaa ”oikeaa säästämistä” on riskisijoitus osakkeisiin tai rahastoihin.

Selvää on, että 1950-luvun malli on taaksejäänyttä elämää eikä sen perään pidä haikailla. Yritystoimintaa rahoitetaan tänä päivänä kansankapitalismin ja businessenkelien toimesta. Mutta miksi yksittäiset kansalaiset ovat ajautuneet toiseen ääripäähän, velaksi kuluttamiseen? Moni sanoo, että laina on sijoitusta tulevaisuuteen, mitä se tietenkin onkin. Moni sanoo, että lainaotto on järkevää varsinkin matalien korkojen vallitessa, mitä se osittain onkin. Tämä on kuitenkin kaksipiippuinen juttu. Vetoamalla mataliin korkoihin pankit ovat tehneet hyvää businesta. Liiallisesta velkaantumisesta varoitelleet ovat jääneet vähemmistöön.

Luotaantyöntävää on ollut havaita, kuinka on suhtauduttu ylimielisesti varteenotettavien tahojen varoituksiin kotitalouksien liiallisesta velkaantumisesta. Näitä tahoja ovat olleet esimerkiksi valtiovarainministeriö (Martti Hetemäki) ja Suomen pankki (Erkki Liikanen). Joka kerta, kun em. tahot ovat avanneet keskustelun liiasta velkaantumisesta, pankit ovat kiirehtineet tyrmäämään tällaiset puheet pelotteluna. Niiden liiketoimintaa ei saa pidätellä!

Sairaan matalat lainakorot heijastuvat talletusten mataliin korkoihin. Talletuskorot ovat niin alhaalla, että rahojen säilyttäminen piirongin laatikossa pankkiin kiikuttamisen sijasta ei ole enää vitsi. Lähellä – ehkä jo todellisuutta – on, että talletusrahojen säilyttämisestä pankissa saa maksaa. Jostakin irrationaalisesta syystä matalia lainakorkoja ihaillaan. Onhan se tietenkin mukavaa, kun saa ainakin tilapäisen edun omaan asuntolainaan. Tällä verukkeella velkaantumisella on kyllä lyhyet jäljet.

Kuluttaminen ja säästäminen liitetään aivan oikein suhdannevaihteluihin. Keynesiläisen opin mukaan korkeasuhdanteessa pitäisi säästää ja matalasuhdanteessa kuluttaa. Tämä kaava on menettänyt uskottavuutensa, koska en ole havainnut korkeasuhdanteessa säästämistä. Presidentti Niinistö taisi aikanaan sanoa, ettei hän usko keynesiläisyyteen, koska siitä muistetaan vain toinen puoli. Niinistö on oikeilla jäljillä, mutta silti sanoisin, että ei kai se ole teorian vika, jos sitä ei käytännössä noudateta.

Ensimmäinen virhe siis tehdään, kun säästämistä ei muisteta korkeasuhdanteessa, mutta miten on laskusuhdanteessa? Julkista kulutusta kyllä pyritään lisäämään oikeaoppisesti velkaakin ottamalla, mutta sen kanssa kilpailee edelleen ajatus julkisten menojen leikkauksista. Myönnän, että on erittäin vaikeaa noudattaa optimaalista politiikkaa, onhan vaikeaa ottaa velkaa tilanteessa, jossa alla oleva (ja usein korkeasuhdanteessa luotu) velka on rasitteena.

Älytön velaksi kuluttamine korkeasuhdanteessa (valtiotasolla voitaisiin puhua elvyttämisestä korkeasuhdanteessa, jota esim. Yhdysvallat harrasti 2000-luvun alussa) on yhtä paha kuin velkadeflaatio (omaisuusarvojen aleneminen velkamäärää pienemmäksi) taantumassa. Ne ovat ikään kuin vastinparit.

Jokaisen matalasuhdanteen äiti on sitä edeltävä korkeasuhdanne. Kupla muodostettiin jälleen 2000-luvun alun korkeasuhdanteessa aivan kuten 1990-luvun lopun korkeasuhdanteessa sillä erotuksella, että nyt kriisi muodostui paljon pahemmaksi.

Kuluttamisen pakkomielle ylikuumenevassa suhdanteessa on miltei luonnonlain kaltainen trendi. Tarvitaan paradigman muutos, jotta käänne saadaan aikaiseksi. IT-kuplan ja asuntokuplan yhteydessä säästämisen puute johti katastrofaaliseen tulokseen.

Kulutusyhteiskunta on oiva käsite. Siinähän sanotaan, mitä on tehtävä, jotta yhteiskunnan rattaat pysyvät käynnissä. Kukaan ei ole kuitenkaan kehottanut ylikuluttamaan. Nyt tilanne on se, että monen autotallissa ei ole autoa, koska tallit ovat täynnä muuta ”roinaa”. Pois ei voi antaa, sillä toisessa päässä on isovanhemmilta peritty ajatus tulevasta pulakaudesta, jota varten pitää ”säästää”. Tämä on väärää säästämistä. Semmoinenkin on keksitty kuin kierrätys. Meiltä puuttuu asennetasolla laaja-alainen kierrätyslogiikka (ja logistiikka). Periaatteessa asiat tiedetään kirpputoritasolla, mutta käytännössä toteutuminen on kyseenalaista.

Perusongelma onkin toisessa päässä, liiallisessa kuluttamisessa. Yltäkylläisyyden yhteiskunta on täynnä houkutuksia. Tämän näkevät ne, joilla on varaa kuluttaa tuhlailevaisuuteen saakka ja ne, joilla ei ole siihen varaa. Käyttäytymismalli on avainasia: se kehottaa kuluttamaan. Niinpä monet ovat joutuneet pikavippisyndrooman uhriksi. Jokainen kulutustarve on saatava tyydytetyksi heti eikä hetken päästä.

Kasvavat tuloerot ovat tässäkin ongelman ytimessä. Kaikki haluavat kulutuspuolella elää samalla tavalla vaikka tulopuolella on tapahtunut valtava eriytyminen. Onko siis totutettava ihmiset raakaan kasvavien tuloerojen maailmaan vai onko puututtava itse tuloeroihin? Ryhtyisin jälkimmäiseen. Silloin vähenisivät puheet ihmisistä, jotka voivat hyvin, ”onhan heidän tulotasonsa reaalisesti korkeampi kuin sata vuotta sitten”. Olisiko siis kasvatettavissa uusi ihmistyyppi, jonka perusominaisuus olisi ”säästämisonnellisuus”? Ei liian pitkälle vietyä säästämistä, mutta kohtuullisesti. Voisivatko pitkän kaavan mukaan superrikastuneet (ei siis äkkirikastuneet) toimia mallin antajina: heidänhän ei tarvitse välttämättä kuluttaa. Voisiko Warren Buffett kertoa jotain tästä?

Pitäisikö eläkkeelle siirtyneiden elämänkokemuksista koota ”hiljaisen tiedon pankki”, jonka jäsenet levittäisivät kohtuuden sanomaa? Perusviesti olisi säästämisonnellisuuden erittely kanssaihmisille. Epäilen, että tämä voisi herättää säälivää hymyilyä: ovat konkarit pudonneet kelkasta.

Kansakuntien tasolla merkittävä velkavetoisuutta selittävä tekijä on kehittyneiden ja kehittyvien maiden tasolla tapahtunut voimatasapainomuutos. Monessa suhteessa kehittyneet maat ovat joutuneet puolustuskannalle. Ne taistelevat saavutetun aseman puolesta. Velanotto on ollut houkutteleva keino rimpuilla ulos ongelmista. Kotitalouksien osalta voisi puhua kateudesta tai ahneudesta. Kumpikaan sana ei ole mielestäni hyvä. Kohtuullinen tulonjako voisi olla ensimmäinen tavoiteltava askel, toinen voisi olla tahtotila, jolla yhteistä kakkua pidetään koossa. Tekotarpeina voisi käyttää pieniä uhrautumisia yhteiseksi hyväksi.

Kaikkea ei voi eikä tarvitse saada heti, ja elämässä voi olla paljon sellaista, josta ei tarvitse maksaa juuri mitään. Paraneeko asiat sillä, että hidastetaan elämänrytmiä? En oikein jaksa uskoa downshiftaukseen. Tekevä luonne tekee tehokkaasti, mutta ei välttämättä kuluta itseään molemmista päistä. Jään odottelemaan säästämisen uutta tulemista.