Tämä on jatko-osa Kommunistista manifestia arvioivaan kirjoitukseeni.
Yksi manifestin primäärejä päämääriä on yksityisomistuksen lakkauttaminen. Marx ja Engels myöntävät, että omalla työllä hankittu omaisuus ei sisälly heidän kaavailussaan omaisuuden suojan piiriin. Tätä voidaan ja pitää arvostella ankarasti. He perustelevat ajatusta sillä, että proletariaatin palkkatyö ei joka tapauksessa ole proletaarin omaisuutta. Luotu tulo ja omaisuus on porvarin riiston kohteena, ja jos luodaan uutta palkkatyötä, on se edelleenkin riiston kohteena.
Marx ja Engels pyrkivät perustelemaan yksityisomaisuuden lakkauttamista sillä, että pääoma ei ole persoonallinen vaan yhteiskunnallinen mahti: ”Kun siis pääoma muutetaan yhteiskunnalliseksi, yhteiskunnan kaikille kuuluvaksi omaisuudeksi, se ei ole persoonallisen omaisuuden muuttamista yhteiskunnalliseksi”. Tämä on selitettävissä siten, että porvarillisen työn markkinoilla työläisille ei jää käteen säällistä palkkaa, vaan kaikki menee – hengenpitimiä lukuunottamatta – porvarin pääomaan.
Manifestin julkaisemisen jälkeen tapahtuneen kehityksen valossa tämä selitys ei tietenkään kestä. Työantajat, kapitalistit eivät ole imeneet verta työntekijöistä. Ansiotaso on noussut Euroopassa dramaattisesti manifestin kirjoittamisen jälkeen. Lainsäädännöllä on pystytty turvaamaan heikomman osapuolen, työläisen asema niin, että säälliset elämänolosuhteet on vähävaraisempienkin osalta pystytty turvaamaan. Kuitenkin siirtämällä fokus 1840-luvun tehdassaliin manifestin kirjoitus tulee ymmärrettävämmäksi.
Suomennetussa kirjassaan ”Työväenluokan asema Englannissa” (alun perin julkaistu vuonna 1845) Engels vertaa tehtaiden työntekijöiden asemaa maaorjiin. Jatkuva työttömyys, yötyöt, lastenhoito-ongelmat ja jatkuva työtä rationalisoiva koneistaminen sekoittivat ihmisten päivä- ja yörytmin ja tuhosivat monien terveyden ennen aikojaan. Työolosuhteet olivat sanoinkuvaamattoman kehnot. Raskaissa ruumiillisissa töissä kuoltiin 35-45-vuotiaina. Hiojien ammattikunnassa kuoltiin keskimäärin 28-32-vuotiaina.
Entä mihin perustuu perheen hävittäminen? Samaan syyhyn kuin edellä on esitetty: yksityisen omistamisen katoamisen seurauksena katoaa myös perhe: ”Moititteko meitä siitä, että me tahdomme poistaa vanhempien harjoittaman lasten riistämisen?”, kirjoittajat kysyvät haastavasti. Eli siis yhteiskunnallinen kasvatus perheen kasvatuksen sijalle! Porvarillisen tuotannon seurauksena joka tapauksessa ”proletaarien perhesiteet revitään rikki”. Ajatusta jatketaan mitätöimällä avioliiton merkitys.
Tässä ollaan ihmisen biologisen käyttäytymisen ytimessä. Miten onnistutaan tästä lähtökohdasta luomaan uusi ihminen uutta yhteiskuntaa varten? Ikään kuin kirjoitettaisiin ihminen uusiksi!
Kaikki edellä kuvattu perustuu yksityisen omistuksen tyhjäksi tekemiseen ja vastaavasti korvaamiseen yhteiskunnan omistuksella. Myös isänmaan käsite kyseenalaistetaan: ”työläisillä ei ole isänmaata”. Kun yksilön mahdollisuus riistää toista yksilöä lakkautetaan ja luokkien vastakohtaisuus hävitetään, katoaa myös ”kansakuntien keskinäinen vihamielisyys”. Utooppinen näkemys, jolle ei löydy maailmanhistoriassa vahvistusta.
Eräänlaisena synteesinä kaikesta edellä esitetystä manifestin kirjoittajat toteavat, että lopputulemana on luokkaerojen häviäminen. Vallankumouksen kautta lakkautetaan tuotantosuhteet ja niiden mukana luokkavastakohtaisuudet. Proletariaatti luokkana käy tarpeettomaksi, kun työ on tehty. Proletariaatti siis lakkauttaa ”oman herruutensa luokkana”.
Manifestissa on luettelo niistä konkreettisista toimenpiteistä, joihin kehittyneissä länsimaissa tulisi ryhtyä. Useimmille toimenpiteille on ominaista omaisuuserien yhteiskunnallinen haltuunotto (maaomaisuuden pakkoluovutus, ulkomaille siirtyneiden omaisuuden takavarikoiminen, luotonannon keskittäminen valtionpankille, kuljetustoiminnan valtiollistaminen jne.). Lisäksi yhteiskunnan vastuita lisätään radikaalisti tuotannossa. Luettelo täydentyy lastenkasvatuksen yhteiskunnallistamisella, työn tasa-arvoistamisella ja perintöoikeuden poistamisella.
Manifestin lopussa Marx ja Engels käyvät läpi kommunismin kanssa kilpailevat eurooppalaiset ideologiat ja aatteet ja tyrmäävät ne odotusten mukaisesti.
::::::::::::::::::::
Kommunistinen manifesti on parhaimmillaan kapitalismin (porvarillisuuden) erittelyssään. Se osoittaa vakuuttavasti porvarillisen järjestelmän vahvuudet eikä kätke järjestelmän musertavaa ylivoimaisuutta.
Yhtä kiistämättömästi teollistumisen myötä syntyi yhteiskunnallinen tilanne, jossa ihmiset elivät kaupunkien röttelöissä suuressa köyhyydessä.
Suurin este manifestin ohjelmien toteuttamiselle johtui käsittääkseni vähittäisestä kansanvaltaistumisprosessista Euroopassa ja sen sisällä pyrkimyksestä torjua kommunistista vaikutusta luomalla eläke- ym. järjestelmiä 1880-luvulta lähtien.
Marxin elämäkerroista olemme voineet lukea, että vallankumouksen odotus oli kaikenaikaista ja pienikin osviitta epäjärjestyksestä Euroopassa merkitsi toivetta vallankumouksen konkretisoitumisesta. Marx innostui aina Euroopan mullistusten yhteydessä, olipa kysymys hullusta vuodesta 1848 tai Pariisin kommuunista 1871. Varsinkin 1848-49 lähes koko Euroopan laajuiset vastakohtaisuudet tarjosivat vallankumousta synnyttävää sekasortoa, jota ”Kommunistisen manifestin” jälkisanoissa Mikko Lahtinen erittelee.
Marx oli luultavasti liian aikaisin liikkeellä. Esim. Ranskassa teollisuusväestö oli Kommunistisen manifestin julkaisemisen aikaan keskittynyt vain suurimpiin kaupunkeihin. Maaseudulla vahvoilla olivat maaseudun omistava väestönosa, suurtilallisista pientilallisiin ja pikkuporvareihin, jotka eivät olleet otollisia ryhmiä Marxin vaikutukselle. Teollisuustyöväestö ei ollut Kommunistisen manifestin julkaisemisen aikaan muuallakaan kehittynyt vallankumoukselliseksi osaksi yhteiskuntaa. Mutta vähän ajan päästä oli jo liian myöhäistä.
Kuvaan astuivat länsimaista yhteiskuntaa vakauttavat ja kommunismia torjuvat toimenpiteet. Teollinen vallankumous ei tapahtunut ryöpsähtämällä, vaan pitkän aikavälin kuluessa, jolloin vastakkainasettelua ehdittiin Länsi-Euroopassa (mutta ei Venäjällä) suitsia ja sosiaalisella lainsäädännöllä.
Ei syntynyt ylvästä kommunistista etujoukkoa viemään aatetta eteenpäin.
Manifestin jälkisanoissa Mikko Lahtinen toteaa oivasti, että Euroopan hullun vuoden 1848 tapahtumissa sekä ”porvarit” että ”proletariaatti” jakautuivat pieniin tai isoihin osajoukkoihin, joilla oli muutostarpeisiin erilaisia ja eriasteisia suhtautumistapoja. Tämä heterogeeninen kirjo monensuuntaista ajattelua ei voinut olla kovin otollinen pohja pysyville mullistuksille.
Marx itse tajusi tilanteen todetessaan, että ”Ranskassa proletariaatti on keskittynyt hajallaan sijaitseviin erillisiin teollisuuskeskuksiin ja miltei häviää valtaenemmistönä olevien talonpoikien ja pikkuporvarien sekaan”.
Marx ja varsinkin Engels ehtivät elinaikanaan myöntää, että kehitys ei kulkenut vääjäämättä kohti kumousta vaan porvariston vastateesit, ”porvariston manifesti”, estivät tehokkaasti vallankumouksen syntyä. Vastaavasti Kommunistisen manifestin jyrkät väitteet alkoivat kirjoittajistakin tuntua liian radikaaleilta.
:::::::::::::::::::::
Voimme tulkita Marxia tänä päivänä myös helikopteriperspektiivistä käsin. Silloin ei tartuta yksityiskohtiin, vaan nähdään marxilaisuus ilmiönä, jota voidaan käyttää antiteesinä kapitalismin ylilyönneille. Marx on tällöin toisinajattelija, joka toimii kapitalismin nurjan puolen kritisoijana ja paljastajana ilman, että olisi kysymys reaalisosialismiin siirtymisestä.
Kun maailma koetaan hulluuden tyyssijaksi tarjoaa Marx ajateltavaa erityisesti manifestin kapitalismikritiikissään. Marxismia tosin käytetään populistisesti väärin ikään kuin konkreettisena, reaalisena ratkaisumallina talouden haasteisiin, vaikka kysymys on välineestä, jolla voidaan valaista markkinatalouden ongelmia poikkeavasta näkökulmasta. Marxia voidaan siis hyödyntää ajatuskokeen tapaan hyväksymättä silti hänen kategorisia väittämiään.
Kommunistinen manifesti on nähtävä ensisijaisesti näkymänä 1800-luvun puolivälin yhteiskunnalliseen tilanteeseen, sen ahdinkoon ja sen avaaviin näkymiin. Kirjan jälkisanoissa aivan oikein muistutetaan, että oli vaikeaa arvioida vuosisadan puolessa välissä, mihin suuntaan yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys kääntyy (reaalitodellisuus oli tavallisen työtätekevän näkökulmasta monilta osin lannistava). Sen sijaan tulevaisuuden profetiana se ei toimi muutoin kuin oletusvaihtoehtona, jota vastaan globalisoitumiskehitystä voidaan peilata. Kehittyneissä länsimaissa on tapahtunut turhauttavaa kehitystä palkoissa ja tuloeroissa ja on ymmärrettävää, että monet hakevat vipua näkemyksiinsä Marxilta.