lauantai 31. joulukuuta 2016

Kommunistinen manifesti kirjoittamisajankohdan ja tämän päivän näkökulmasta/osa 2

Tämä on jatko-osa Kommunistista manifestia arvioivaan kirjoitukseeni.

Yksi manifestin primäärejä päämääriä on yksityisomistuksen lakkauttaminen. Marx ja Engels myöntävät, että omalla työllä hankittu omaisuus ei sisälly heidän kaavailussaan omaisuuden suojan piiriin. Tätä voidaan ja pitää arvostella ankarasti. He perustelevat ajatusta sillä, että proletariaatin palkkatyö ei joka tapauksessa ole proletaarin omaisuutta. Luotu tulo ja omaisuus on porvarin riiston kohteena, ja jos luodaan uutta palkkatyötä, on se edelleenkin riiston kohteena.

Marx ja Engels pyrkivät perustelemaan yksityisomaisuuden lakkauttamista sillä, että pääoma ei ole persoonallinen vaan yhteiskunnallinen mahti: ”Kun siis pääoma muutetaan yhteiskunnalliseksi, yhteiskunnan kaikille kuuluvaksi omaisuudeksi, se ei ole persoonallisen omaisuuden muuttamista yhteiskunnalliseksi”. Tämä on selitettävissä siten, että porvarillisen työn markkinoilla työläisille ei jää käteen säällistä palkkaa, vaan kaikki menee – hengenpitimiä lukuunottamatta – porvarin pääomaan.

Manifestin julkaisemisen jälkeen tapahtuneen kehityksen valossa tämä selitys ei tietenkään kestä. Työantajat, kapitalistit eivät ole imeneet verta työntekijöistä. Ansiotaso on noussut Euroopassa dramaattisesti manifestin kirjoittamisen jälkeen. Lainsäädännöllä on pystytty turvaamaan heikomman osapuolen, työläisen asema niin, että säälliset elämänolosuhteet on vähävaraisempienkin osalta pystytty turvaamaan. Kuitenkin siirtämällä fokus 1840-luvun tehdassaliin manifestin kirjoitus tulee ymmärrettävämmäksi.

Suomennetussa kirjassaan ”Työväenluokan asema Englannissa” (alun perin julkaistu vuonna 1845) Engels vertaa tehtaiden työntekijöiden asemaa maaorjiin. Jatkuva työttömyys, yötyöt, lastenhoito-ongelmat ja jatkuva työtä rationalisoiva koneistaminen sekoittivat ihmisten päivä- ja yörytmin ja tuhosivat monien terveyden ennen aikojaan. Työolosuhteet olivat sanoinkuvaamattoman kehnot. Raskaissa ruumiillisissa töissä kuoltiin 35-45-vuotiaina. Hiojien ammattikunnassa kuoltiin keskimäärin 28-32-vuotiaina.

Entä mihin perustuu perheen hävittäminen? Samaan syyhyn kuin edellä on esitetty: yksityisen omistamisen katoamisen seurauksena katoaa myös perhe: ”Moititteko meitä siitä, että me tahdomme poistaa vanhempien harjoittaman lasten riistämisen?”, kirjoittajat kysyvät haastavasti. Eli siis yhteiskunnallinen kasvatus perheen kasvatuksen sijalle! Porvarillisen tuotannon seurauksena joka tapauksessa ”proletaarien perhesiteet revitään rikki”. Ajatusta jatketaan mitätöimällä avioliiton merkitys.

Tässä ollaan ihmisen biologisen käyttäytymisen ytimessä. Miten onnistutaan tästä lähtökohdasta luomaan uusi ihminen uutta yhteiskuntaa varten? Ikään kuin kirjoitettaisiin ihminen uusiksi!

Kaikki edellä kuvattu perustuu yksityisen omistuksen tyhjäksi tekemiseen ja vastaavasti korvaamiseen yhteiskunnan omistuksella. Myös isänmaan käsite kyseenalaistetaan: ”työläisillä ei ole isänmaata”. Kun yksilön mahdollisuus riistää toista yksilöä lakkautetaan ja luokkien vastakohtaisuus hävitetään, katoaa myös ”kansakuntien keskinäinen vihamielisyys”. Utooppinen näkemys, jolle ei löydy maailmanhistoriassa vahvistusta.

Eräänlaisena synteesinä kaikesta edellä esitetystä manifestin kirjoittajat toteavat, että lopputulemana on luokkaerojen häviäminen. Vallankumouksen kautta lakkautetaan tuotantosuhteet ja niiden mukana luokkavastakohtaisuudet. Proletariaatti luokkana käy tarpeettomaksi, kun työ on tehty. Proletariaatti siis lakkauttaa ”oman herruutensa luokkana”.

Manifestissa on luettelo niistä konkreettisista toimenpiteistä, joihin kehittyneissä länsimaissa tulisi ryhtyä. Useimmille toimenpiteille on ominaista omaisuuserien yhteiskunnallinen haltuunotto (maaomaisuuden pakkoluovutus, ulkomaille siirtyneiden omaisuuden takavarikoiminen, luotonannon keskittäminen valtionpankille, kuljetustoiminnan valtiollistaminen jne.). Lisäksi yhteiskunnan vastuita lisätään radikaalisti tuotannossa. Luettelo täydentyy lastenkasvatuksen yhteiskunnallistamisella, työn tasa-arvoistamisella ja perintöoikeuden poistamisella.

Manifestin lopussa Marx ja Engels käyvät läpi kommunismin kanssa kilpailevat eurooppalaiset ideologiat ja aatteet ja tyrmäävät ne odotusten mukaisesti.

::::::::::::::::::::

Kommunistinen manifesti on parhaimmillaan kapitalismin (porvarillisuuden) erittelyssään. Se osoittaa vakuuttavasti porvarillisen järjestelmän vahvuudet eikä kätke järjestelmän musertavaa ylivoimaisuutta.

Yhtä kiistämättömästi teollistumisen myötä syntyi yhteiskunnallinen tilanne, jossa ihmiset elivät kaupunkien röttelöissä suuressa köyhyydessä.

Suurin este manifestin ohjelmien toteuttamiselle johtui käsittääkseni vähittäisestä kansanvaltaistumisprosessista Euroopassa ja sen sisällä pyrkimyksestä torjua kommunistista vaikutusta luomalla eläke- ym. järjestelmiä 1880-luvulta lähtien.

Marxin elämäkerroista olemme voineet lukea, että vallankumouksen odotus oli kaikenaikaista ja pienikin osviitta epäjärjestyksestä Euroopassa merkitsi toivetta vallankumouksen konkretisoitumisesta. Marx innostui aina Euroopan mullistusten yhteydessä, olipa kysymys hullusta vuodesta 1848 tai Pariisin kommuunista 1871. Varsinkin 1848-49 lähes koko Euroopan laajuiset vastakohtaisuudet tarjosivat vallankumousta synnyttävää sekasortoa, jota ”Kommunistisen manifestin” jälkisanoissa Mikko Lahtinen erittelee.

Marx oli luultavasti liian aikaisin liikkeellä. Esim. Ranskassa teollisuusväestö oli Kommunistisen manifestin julkaisemisen aikaan keskittynyt vain suurimpiin kaupunkeihin. Maaseudulla vahvoilla olivat maaseudun omistava väestönosa, suurtilallisista pientilallisiin ja pikkuporvareihin, jotka eivät olleet otollisia ryhmiä Marxin vaikutukselle. Teollisuustyöväestö ei ollut Kommunistisen manifestin julkaisemisen aikaan muuallakaan kehittynyt vallankumoukselliseksi osaksi yhteiskuntaa. Mutta vähän ajan päästä oli jo liian myöhäistä.

Kuvaan astuivat länsimaista yhteiskuntaa vakauttavat ja kommunismia torjuvat toimenpiteet. Teollinen vallankumous ei tapahtunut ryöpsähtämällä, vaan pitkän aikavälin kuluessa, jolloin vastakkainasettelua ehdittiin Länsi-Euroopassa (mutta ei Venäjällä) suitsia ja sosiaalisella lainsäädännöllä.

Ei syntynyt ylvästä kommunistista etujoukkoa viemään aatetta eteenpäin.

Manifestin jälkisanoissa Mikko Lahtinen toteaa oivasti, että Euroopan hullun vuoden 1848 tapahtumissa sekä ”porvarit” että ”proletariaatti” jakautuivat pieniin tai isoihin osajoukkoihin, joilla oli muutostarpeisiin erilaisia ja eriasteisia suhtautumistapoja. Tämä heterogeeninen kirjo monensuuntaista ajattelua ei voinut olla kovin otollinen pohja pysyville mullistuksille.

Marx itse tajusi tilanteen todetessaan, että ”Ranskassa proletariaatti on keskittynyt hajallaan sijaitseviin erillisiin teollisuuskeskuksiin ja miltei häviää valtaenemmistönä olevien talonpoikien ja pikkuporvarien sekaan”.

Marx ja varsinkin Engels ehtivät elinaikanaan myöntää, että kehitys ei kulkenut vääjäämättä kohti kumousta vaan porvariston vastateesit, ”porvariston manifesti”, estivät tehokkaasti vallankumouksen syntyä. Vastaavasti Kommunistisen manifestin jyrkät väitteet alkoivat kirjoittajistakin tuntua liian radikaaleilta.

:::::::::::::::::::::

Voimme tulkita Marxia tänä päivänä myös helikopteriperspektiivistä käsin. Silloin ei tartuta yksityiskohtiin, vaan nähdään marxilaisuus ilmiönä, jota voidaan käyttää antiteesinä kapitalismin ylilyönneille. Marx on tällöin toisinajattelija, joka toimii kapitalismin nurjan puolen kritisoijana ja paljastajana ilman, että olisi kysymys reaalisosialismiin siirtymisestä.

Kun maailma koetaan hulluuden tyyssijaksi tarjoaa Marx ajateltavaa erityisesti manifestin kapitalismikritiikissään. Marxismia tosin käytetään populistisesti väärin ikään kuin konkreettisena, reaalisena ratkaisumallina talouden haasteisiin, vaikka kysymys on välineestä, jolla voidaan valaista markkinatalouden ongelmia poikkeavasta näkökulmasta. Marxia voidaan siis hyödyntää ajatuskokeen tapaan hyväksymättä silti hänen kategorisia väittämiään.

Kommunistinen manifesti on nähtävä ensisijaisesti näkymänä 1800-luvun puolivälin yhteiskunnalliseen tilanteeseen, sen ahdinkoon ja sen avaaviin näkymiin. Kirjan jälkisanoissa aivan oikein muistutetaan, että oli vaikeaa arvioida vuosisadan puolessa välissä, mihin suuntaan yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys kääntyy (reaalitodellisuus oli tavallisen työtätekevän näkökulmasta monilta osin lannistava). Sen sijaan tulevaisuuden profetiana se ei toimi muutoin kuin oletusvaihtoehtona, jota vastaan globalisoitumiskehitystä voidaan peilata. Kehittyneissä länsimaissa on tapahtunut turhauttavaa kehitystä palkoissa ja tuloeroissa ja on ymmärrettävää, että monet hakevat vipua näkemyksiinsä Marxilta.

torstai 29. joulukuuta 2016

Kommunistinen manifesti kirjoittamisajankohdan ja tämän päivän näkökulmasta/Osa 1

Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa ovat suomentaneet Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ”Kommunistisen manifestin” (Vastapaino, 2016) perustuen Friedrich Engelsin toimittamaan saksankieliseen painokseen vuodelta 1890. Alunperinhän manifesti julkaistiin vuonna 1848. Kirja sisältää itse manifestin, Marxin ja Engelsin kirjoittamat esipuheet eri painoksiin 1800-luvulla sekä Mikko Lahtisen jälkisanat.

Manifesti alkaa kuuluisilla sanoilla ”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”. Marx ja Engels kirjoittavat, että kaikki mahtavat voimat Euroopassa ovat liittoutuneet tätä aavetta vastaan. Kommunismia käytettiin haukkumasanana jo tuolloin 1840-luvulla.

Kommunistista manifestia voi tarkastella aikansa tuotteena tai tulevaisuuden ennusteena. Päädyin itse erittelemään pikkukirjasta ensi sijassa 1800-luvun tuotteena, josta käsin teen tarvittaessa hyppyjä nykyisyyteen.

Marx ja Engels eivät puhu manifestissa kapitalisteista vaan porvaristosta, jolla he kuitenkin tarkoittavat modernia kapitalistien luokkaa. Proletariaatti on modernien palkkatyöläisten luokka, johon kuuluvat ovat vailla omia tuotantovälineitä.

Kirjoittajat katsovat kautta historian vallinneen tilan, jossa sortaja ja sorrettu ovat toisiaan vastaan. Moderni porvarillinen yhteiskunta syntyi feodaalisen yhteiskunnan tuhosta. Feodalismin luokkavastakohdat eivät poistuneet, vaan korvautuivat uusilla vastakohtaisuuksilla. Porvariston läpimurron kynnyksellä Marx ja Engels katsoivat luokkavastakohtien pelkistyneen, jyrkentyneen.

Porvariston nousu liittyy oleellisesti silloiseen globalisaation kehitysvaiheeseen maailmanmarkkinoineen. Manufaktuurituotanto ei enää riittänyt tyydyttämään maailmankaupan tarpeita; tilalle tuli moderni suurteollisuus. Porvaristo oli nimenomaan feodaaliherrojen sortama sääty, joka vähitellen muodosti vastavoiman itse feodalismille. Porvaristo otti haltuunsa – kaupan ja elinkeinotoiminnan lisäksi - koko poliittisen vallan.

Marx ja Engels ylistävät porvariston edistyksellisyyttä, sen musertavaa voimaa: se poisti teollisuuden kansallisen pohjan ja tuhosi ikivanhat teollisuuden alat. Tuotteiden jakeluverkosto laajenin kaikkiin maanosiin. Paikallisuus, omavaraisuus ja eristyneisyys heitettiin syrjään. Tilalle tuli ”kansakuntien kaiken kattava keskinäinen kanssakäyminen ja riippuvuus”. Marxille ja Engelsille ”keskinäisriippuvuus” oli todellisuutta jo 1800-luvun puolessa välissä.

Samaan aikaan tapahtui väestön, tuotantovälineiden ja omaisuuden keskittyminen. Miltei EU-liittovaltioprofetialta kuulostaa porvariston tavoitteleman poliittisen keskittymisen kuvaus: yksi kansakunta, yksi hallitus, yksi laki, yksi tulliraja…..

Mikään aikaisempi sukupolvi ei ollut nähnyt vastaavaa, ei lähellekään: porvaristo oli alistanut luokkaherruutensa välikappaleiksi luonnonvoimat, koneet, maatalouden, kemianteollisuuden, höyrylaivat, rautatiet, sähkölennättimet…..

Yksilötasolla työläiset myivät itseään ”kappalekaupalla” ja olivat itsekin ”tavaroita”. Proletaarin työ tällä tavoin ”menetti täydelleen itsenäisen luonteensa”. Hänestä tuli koneen jatke. Työläisten palkka pieneni ja työmäärä lisääntyi.

Kirjoittajaparivaljakkomme ei ottanut (ei voinut ottaa) huomioon seuraavien 150 vuoden aikana kehittyneissä länsimaissa tapahtunutta työn hedelmien yhä merkittävämpää jakamista tavallisille kansalaisille, mutta toisaalta viime vuosien kehitys tuloeroineen, palkkojen alentamisineen ja työmäärien pidentymisineen palauttavat ajatukset Marxin profetioihin. Teknologinen kehitys ja tietoliikenteen kehittyminen ovat molempina ajankohtina (1800-luku/nykypäivä) tapahtuneen muutoksen taustalla.

Sanalla sanoen kehitys näytti karkaavan käsistä. Marx ja Engels puhuivat synkein sävyin ”kauppakriiseistä” tarkoittaen nykykielellä kuplataloutta ja pankki/finanssikriisin kaltaisia tiloja. Olen kirjannut omissa kirjoituksissani ainakin seuraavat talouden kuplien puhkeamiset: 1837, 1857, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929. Kriisitiheys on paljon nykyistä suurempi. Jokaisen yksittäisen paniikkivuoden ympärille muodostui koko joukko vuosia, joista muodostui taantuma ja/tai lamajaksoja. Kannattaa muistaa, että paniikin sattuessa ihmisten säästöt pakenivat pankista kokonaan, ei ollut talletustakuujärjestelmää säästöjen suojana. Omana aikanaan – Euroopan hullun vuoden 1848 aattona - Marxin ja Engelsin näkemä kehitys ei ollut aivan pielessä, pikemminkin päinvastoin.

Yksi modernin (kevyen) teollisuustyön seurausvaikutuksista oli Marxin ja Engelsin mielestä naisten työn lisääntyminen niin, että se syrjäyttäisi miesten työtä. Tällaiselle trendille en ole nähnyt ainakaan merkittävää vahvistusta.

Työväen luokkaluonne vahvistui, kun työläisten yhteenliittymät yleistyivät. Paikoin syntyi avoimia kapinoita. Uudet kommunikaatiovälineet loivat edellytyksiä luokkataistelulle. Nyt joukkovoimaa voitiin käyttää painostuskeinona lainsäädännön kehittämiseksi työläisten eduksi. Jopa pieni osa hallitsevaa luokkaa siirtyy vallankumoukselliseen luokkaan.

Mielenkiintoinen on kirjoittajien näkemys keskisäätyjen asemasta. Marxin ja Engelsin mukaan ne ovat vanhoillisia ja tukeutuvat porvaristoon. Jos ne eivät onnistu taistelussaan nykyisessä tilanteessa nykyisten etujen puolustajina, ne taipuvat proletariaatin kannalle.

Marx ja Engels eivät olleet työväenliikkeen asialla humaaneista syistä. Niinpä ryysyköyhälistö (”vanhan feodaalisen yhteiskunnan pohjimmaisten kerrosten passiivinen mädäntymistuote”) saa heiltä vain vähän sympatiaa. Ryysyproletaarit ovat Marxin mielestä taipuvaisia myymään itsensä "taantumuksellisten vehkeilyjen välikappaleeksi". Ryysyköyhälistö on siis jo lähtökohdiltaan vanhan yhteiskunnan tuote eikä sovi uuden työväenluokan taistelupariksi.

Miten valtavan proletaarienemmistön tulisi käyttää voimaansa? Marxin ja Engelsin ratkaisu on radikaali: ”proletaarin on hävitettävä kaikki tähänastisen yksityisomistuksen suojat ja takeet”. Proletaarin on siis kadotettava oma tähänastinen materiaalinen omaksumistapansa ja tuhottava myös (porvarillinen) päällysrakenne. Tämä on yksi Marxin ja Engelsin epäuskottavimmista tavoitteista. Tuomio porvaristolle on jyrkkä: se on kykenemätön hallitsemaan, koska ”se ei kykene turvaamaan orjalleen (proletariaatille) edes orjan elämää”.

Mikä on kommunistien suhde proletariaattiin? Marx ja Engels tekevät selväksi, että ”kommunistit ovat …. työväenpuolueiden päättäväisin…..osa”. Heidän asemansa perustuu muita joukkoja ”parempaan ymmärrykseen”. Kommunistien toimiminen etujoukkona näkyy siis jo varhaisessa kirjoituksessa.

Jatkuu...

Kirjoituksen toisen osa julkaisen tuota pikaa……

tiistai 27. joulukuuta 2016

Suomi Saksan sylissä vuonna 1918

Marjaliisa ja Seppo Hentilä ovat kirjoittaneet kansalaissodan päättymisen jälkeisistä kuukausista mielenkiintoisen kirjan ”Saksalainen Suomi 1918” (Siltala, 2016). Kirjan fokus on Saksan pyrkimyksissä kiinnittää Suomi itseensä sen puolen vuoden ajanjakson aikana, jota kesti sisällissodasta Saksan romahtamiseen ensimmäisessä maailmansodassa.

Toki jo paljon aiemmin on ollut selvillä, että Saksa ei auttanut Suomea pelkästä myötätunnosta tai muutoin pyyteettömästi. Sillä oli omat geopoliittiset ja luonnonvarojen hyödyntämiseen perustuneet pyrkimykset.

Nyt Hentilät luovat yksityiskohtaisen, mutta samalla kokonaiskuvaa hahmottavan ja erittelevän kuvauksen tapahtumista. Paljastuu, että Saksan rooli Suomen ”suomettamisessa” Saksan hyväksi on ollut todella merkittävää luokkaa.

Konkreettisesti oli kysymys siitä, että Saksa suostui helmikuussa 1918 valkoisen Suomen pyyntöön ja lähetti 13 000 sotilaan vahvuisen apuretkikunnan maahamme. Käy ilmi, että jos Suomi ei olisi kutsunut, olisi Saksa kutsunut itse itsensä maahamme.

Kirjassa siis romutetaan lopullisesti myytti saksalaisten tulosta Suomeen hyvää hyvyyttään. Saksalla oli sekä lyhyen että pidemmän aikavälin suunnitelma Suomen varalle. Retkikunnan lähettämisen aikoihin Saksa oli vielä voittamassa sotaa ja halusi geopoliittisesti ottaa haltuunsa tämän Euroopan kolkan, koska länsivallat olivat muodostamassa rintamaa Jäämeren rannikon suunnasta. Tarkoitus oli luoda Suomesta apuvaltio Saksalle, joka palvelisi osana sen tulevaa vaikutusvaltaa Koillis-Euroopassa.

Saksalaiset lähtivät pois vasta joulukuussa 1918, kun oli pakko sodan lopputuloksen määrätessä aikataulun. Suomi pelastui ensin Saksan avulla maailmansodan pyörteistä, mutta pelastui sitten sodan logiikan johdosta Saksan avulta, kuten Hentilät toteavat.

Oma lukunsa on suomalaisten naiivius, kun he omasta tahdostaan - sopimusteitse - näyttivät haluavan Suomesta luonnonvaroineen Saksan siirtomaan. Suomeen tullut sotilasretkikunta olisi muodostanut tulevan miehitysarmeijan rungon. Maailmansota pelasti Suomen Venäjältä sen romahtaessa sodan ja bolsevikkien paineessa ja hetken kuluttua saksalaisten kolonisaatiolta Saksan kärsittyä länsirintamalla tappion.

Mikä lopulta oli Suomen ”vapaussodan” merkitys? Jotenkin minulle syntyy käsitys, että Suomi kävi ikioman sisäisen välienselvittelynsä yllä kuvatun laajemman kehyksen puitteissa. Valkoinen puoli ei olisi tarvinnut saksalaisia kumotakseen punaisen vallan (sota kylläkin lyheni saksalaisten ansiosta) eivätkä punaiset pystyneet hyödyntämään bolsevikkeja Venäjän sisäisen heikkouden takia. Näiden ”sisäkkäisten” (maailmansodan näyttämö – Suomen sisällissota) tapahtumasarjojen lisäksi osa suomalaisista kiirehti luomaan Suur-Suomea itään suuntautuneiden retkikuntien avulla! Vallitsi ”sodan sumu” (fog of war), jonka keskellä aikalaisten oli mahdotonta luoda tapahtumista minkäänlaista kuvaa.

Tämän draaman käynnistymisvaiheessa (1914) Suomi oli uskollinen Venäjän alamainen, joka pelkäsi tulevaa ”auttajaansa”, Saksaa enemmän kuin mitään muuta. Monille suomalaisille autonomisen aseman säilyttäminen suhteessa Venäjään oli maksimaalinen tila. Itsenäisyys oli harvojen aktivistien toiveuni. Ajan henkeä kuvaa Mannerheimin esitys 200 000 miehen rekrytoimiseksi Venäjän avuksi maailmansodan rintamalle!

Hyvillä Venäjä-yhteyksillä oli monia puoltajia. Taustalla vaikutti suomalaisten yritysjohtajien raadolliset tavoitteet säilyttää hedelmälliset kaupalliset suhteet Venäjään sodan tuoksinassa. Opportunismi pyyhkäisi tieltään pois sellaiset ajatukset kuin sankarillinen itsenäisyystaistelu! Vasta marraskuussa 1917, kun Venäjällä tapahtui hallitusvaihdos ja Lenin pääsi valtaan, heräsi suomalaisessa porvaristossa tarve irtautua Venäjästä.

Myöhempi ihannoitu kuva Saksasta Suomen auttajana johtuu paljolti kuvitelmasta, että Saksa ”oli tarmokkaasti ajanut” Suomen itsenäisyyden tunnustamista Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa joulukuun lopulla 1917. Tosiasiassa Saksalla ja Venäjällä oli tärkeintä päästä keskinäisestä sodasta irti, kumpikin omista syistään. Ei siinä ajateltu Suomen itsenäisyyden tunnustamista, mutta kun Saksan neuvottelija ohimennen esitti venäläisille Suomen itsenäisyyden tunnustamista, hyväksyi venäläinen osapuoli (Lev Trotski) muitta mutkitta sen. Venäjän päätös avasi tien myös muiden keskeisten valtioiden tunnustamiselle – tosin vasta mutkikkaiden taktisten ja strategisten kuvioiden jälkeen.

Sisäisesti Suomi oli eripurainen monilla eri tasoilla, kuten tiedetään. Saksassa koulutetut jääkärit tunsivat syvää epäluuloa ”ryssän kenraalia”, Mannerheimia kohtaan. Myös saksalaisten ja Mannerheimin välit olivat viileät. Kysymys oli paljolti siitä, kuka saa kunnian valkoisten voitosta sisällissodassa.

Saksan ja Suomen sotilas- ym. sopimusten keskeiseksi henkilöksi nousi Suomen Berliinin-lähettiläs Edward Hjelt, joka heikkojen tietoliikenneyhteyksien ja omavaltaisuuksien takia ylitti ennenkuulumattomalla tavalla valtuutensa useaan kertaan.

Suurvaltapoliittisesti saksalaiset katsoivat, että Suomi joutuu uudelleen Venäjän alaisuuteen, jos Saksa ei tue Suomea. Kaikki toimet, mitä Saksa teki vuonna 1918 viittasivat siihen että maa ei halunnut antaa Suomea venäläisille.

Hentilät kuvaavat saksalaisen sotilasretkikunnan etenemistä Suomen maaperällä yksityiskohtaisesti. Saksalaisten avulla sisällissodan taistelut olivat kaikilla rintamilla ohi toukokuussa 1918.

Kuka päätti, että Saksan Itämeren divisioona jää Suomeen? Alkuperäinen tehtävähän oli suoritettu. Molemmilla puolilla – sekä suomalaisilla että saksalaisilla - oli etuja valvottavanaan ajatellen joukkojen jääntiä Suomeen: suomalaiset halusivat saksalaisten avustavan rajantakaisen Karjalan valloittamisessa. Kenraali Ludendorffilla oli taasen strategisia, geopoliittisia päämääriä, jotka liittyivät Koillis-Euroopan hallintaan. Saksalaisille oli tärkeää, että joukot jäivät maahan Suomen hallituksen pyynnöstä.

Ongelmaksi muodostui valkoinen kenraali Mannerheim, jonka kanssa monilla oli vaikeuksia tulla toimeen mm. despoottiseksi koetun luonteenlaadun takia. Mannerheimin käytös oli särmikäs: hän taisteli katkerasti vallasta Svinhufvudin kanssa ja taustalla hän haikaili monarkian palauttamisesta Pietariin. Sitä paitsi hän ei tullut toimeen saksalaisten kanssa. Kaikki nämä yhdessä johtivat Mannerheimin eroon ylipäällikön tehtävistä toukokuussa 1918.

Saksalaiset pyrkivät maassa ollessaan säilyttämään hyvät välit kantaväestöön ja suomalaiseen eliittiin. Joukkojen komentaja Rüdiger von der Goltz keräsi ympärilleen laajan seurapiirin asettuessaan Helsinkiin. Hän rakensi myös hyvät suhteet maltillisiin sosiaalidemokraatteihin.

Syksyllä 1918 alkoivat vaikeudet. Elintarvikepula oli niistä päällimmäinen. Ruoka ei tahtonut riittää sen enempää Saksassa kuin Suomessakaan. Vankileireillä kuoli 12 000 punavankia nälkään ja kulkutauteihin. Ongelmaan yritettiin löytää ratkaisu. Vankeja esitettiin mm. lähetettäväksi Saksaan työhön. Tämäkin ajatus kaatui nopeasti päällekaatuvien tapahtumien pyörteessä.

Syksyn koittaessa esiintyi uusi ongelma, kun sotilaskuri saksalaisten keskuudessa alkoi heikentyä: järjestyshäiriöitä, salakuljetusta, kaupustelua….

Varmistaakseen otteensa Suomessa saksalaiset ryhtyivät armeijan uudelleen järjestelyihin. Tarkoituksena oli saksalaisten aseman vahvistaminen sotajoukkojen johtotehtävissä. Suomesta ja sen armeijasta piti tehdä ”Pohjolan teräsnyrkki” saksalaisten päämäärien välikappaleena.

Loppusyksyyn liittyi myös Suomen monarkiahankkeen toimeenpanoyritys, jonka kuitenkin Hentilät jättävät lyhyen yhteenvedon varaan. Saksalaiset itse tajusivat pian, miten ohuella pohjalla monarkiahaaveet olivat, vaikka asiaa olivat ajamassa Paasikivi ja Svinhufvud.

Saksalaiset halusivat tiiviimpää sotilaallista yhteistyötä. Perustettiin sotilasliitto, jolla oli lyhyt kukoistuskausi. Jälleen kerran suomalaiset olivat aloitteentekijöinä. Saksalaisuussuuntaus oli kuin kameleontti, joka vaihtoi väriään jatkuvasti vuoden 1918 aikana. Sotilasliitopuuha hautautui kuten muutkin operaatiot Saksan heikkenevään sotamenestykseen.

Saksalaisten suunnitelmat muistuttivat kiristystä heidän pyrkiessään toteuttamaan alusmaa-ajattelua, kuten tämän kirjoituksen alussa todettiin. Teollisuuspiirit olivat kuitenkin kiinnostuneita enemmänkin Venäjän markkinoista kuin Saksan. Erityisesti Ludendorffin kiinnostus Suomen luonnonvararesursseihin on tunnettua, mutta aikeet kuolivat Saksan tappioiden myötä.

Vielä sittenkin kun karmea totuus Saksan aseiden huonosta menestyksestä paljastui, yrittivät jotkut (Paasikivi ja Svinhufvud etunenässä) pitää yllä saksalaissuuntausta. Hentilät kritisoivat aiheellisesti Saksa-innon epärealistisuutta. Kysymys oli suoranaisesta typeryydestä. Suomea heiluttivat sodan voittajavaltioiden tendenssit, eikä se enää voinut pitää kiven kovaa kiinni omista haihatuksistaan.

Aivan vuoden lopulla saksalaissuuntaus kärsi lopullisen haaksirikon, kun monarkiahaaveet tuhoutuivat. Saksalaisjoukot poistuivat maasta marras-joulukuussa 1918 ja Mannerheim palasi valtionhoitajaksi. Suomalaiset pitivät melkeinpä viimeisenä kansana kiinni Saksa-kortista vielä silloinkin, kun se oli pelkästään rasite Suomen tulevaisuudelle.

:::::::::::::::::::::::::

Kun kaikki oli ohi tarrautuivat suomalaiset hämmentävällä tavalla von der Goltzin ja muiden saksalaisten luomaan perintöön. Hentilät kertovat kirjansa loppupuolella yksityiskohtaisesti Goltzin Suomessa saamista huomionosoituksista 1920-luvulta 1940-luvulle. Näihin kuuluivat myös suomalaisten rahakeräykset, joita kenraali tarvitsi, sillä elämä oli kovin kapoista uusissa olosuhteissa Saksassa.

Myytti Suomen saamasta pyyteettömästä avusta jäi elämään varsinkin kansalaissodan valkoisten jatkaessa perinnettä. Kriittinen historiankirjoitus ei pystynyt murtamaan myyttiä. Tätä ajattelua tuki Saksan vahva kausi 1930-luvulla, mm. Saksan kielitaito ja kulttuuri olivat arvossaan.

Saksalainen Suomi ei toteutunut, mutta Hentilöiden teos saattaa sen oikeisiin mittasuhteisiin yhtenä tärkeänä episodina Suomen historiassa.

Mitä itse ajattelen? Suomessa on oltu naiiveja monesti luotettaessa ystäviin. En voi välttyä ajatukselta, että vuosi 1918 oli yksi esimerkki siitä, miten kansalaisia johdetiin harhaan vielä sittenkin, kun muut kumppanit olivat hylänneet Saksan aseet. Viime vuosisadalla Suomen onnistui kaksi kertaa livahtaa suurvaltojen välistä vapauteen, ensin ensimmäisen maailmansodan ja sitten toisen maailmansodan yhteydessä. Molemmilla kerroilla Venäjä ja Saksa asettivat reunat, joiden välistä pelastautuminen onnistui. Oliko se onnea? Oliko se taitoa? Jatkosodassa ehkä enemmänkin taitoa, sisällissodan keskellä ja sen jälkiseuraamuksissa enemmän moukantuuria?

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Vasemmiston ja työväestön haasteet

Työväenluokkaa entisenä tehdastyöluonteisena massiivisena työntekijävoimana ei enää ole. Ei muutos kuitenkaan ole dramaattinen varsinkaan Suomessa, sillä täällä ammattiyhdistyksen edunvalvonta on edelleen vahvaa, vaikka tehdasteollisuuden työpaikkoja onkin menetetty. Toisaalta palvelutyöammattien rinnalla teollinen työ siihen liittyvine palveluineen (huolto, tuotekehitys ym.) on juuri nyt orastavan nousun kynnyksellä. On vaikeaa ajatella, että palvelutyö söisi nopealla aikataululla tehdastyön alas Suomen elinkeinorakenteessa, jossa investointitavaroiden tuotanto on edelleen vahvoilla. Tämän hetkinen anemia johtuu enemmänkin globaalin talouden kasvun ja kysynnän heiveröisyydestä kuin siitä, että investointitavaroiden tarve olisi pysyväluontoisesti heikkenemässä maailmanlaajuisesti.

Vasemmiston kannatus jatkuu tästäkin lähtökohdasta suhteellisen tasaisena, vaikka kasvupotentiaalia onkin aiempaa vähemmän. Teollisuustyön tilalle vasemmiston kannatuspohjan lähteeksi ovat tulleet osittain pieni- ja keskipalkkaiset palveluelinkeinojen (naisvaltaiset) työpaikat , joka prosessi on parhaillaan meneillään. Teollisuustyöstä vapautuneiden miesten tilanne on mutkikkaampi. Perusuomalaiset ovat ottaneet tästä ryhmästä kannatuslisäystä itselleen, joskin kovat lupaukset ennen viime vaaleja ja niiden jääminen täyttymättä ovat romahduttaneet kannatusta. Paluumuutto demareihin on ollut merkittävää. Työttömiksi jääneet miehet etsivät poliittista kotia ja ovat ottavaisia populistisille lupauksille, joskin uskon suomalaisten olevan tässäkin realistisempia monien muiden maiden työläisten.

Mihin suuntaan maltillisen vasemmiston poliittinen kannatus on kehittymässä meillä ja muualla?

Yhteiskunnallinen tilanne on monessa suhteessa hahmottumaton läntisessä maailmassa. Yhdysvaltain olosuhteissa vasemmistolaisille arvoille on yllättävän kova kysyntä (vrt. Bernie Sandersin menestys). Donald Trumpin menestyksen yksi kivijalka oli työväestön äänestyskäyttäytymisen muutos (työväen äänet jopa suhteessa kahden suhde yhteen republikaaneille), joskin nyt näyttää, että republikaanihallitus on erittäin oikeistolainen ja on pettämässä niitä lupauksia, joita se antoi. Esimerkiksi Clintonin ajama minipalkan korotus ja työväkeä erityisesti suosinut ja suosiva Obamacare ovat selvässä vastatuulessa.

Suomessa vasemmiston ja porvarien polarisaatio on voimistunut ajatuspaja e2:n tutkimuksen mukaan, joka heijastanee leikkauspolitiikan seurauksia ja yhteiskunnallisten arvojen kovenemista. Suomessa on tästä syytä – varauksin – sosiaalinen tilaus vasemmiston vahvistumiselle.

Kaiken kaikkiaan poliittinen puhuri molemmin puolin Atlanttia käy ristiin johtuen ihmisten kokemasta ristiriitaisesta tilanteesta. Tämä heijastuu sekä oikeisto - vasemmisto -akseliin että liberaalit - konservatiivit -ulottuvuuteen.

Syntynyt tilanne on ollut otollinen erityisesti oikeistopopulistisille liikkeille molemmin puolin Atlanttia. Eurooppalaisessa poliittisessa kehikossa oikeistopopulistit ovat vetäneet nationalismin narusta, johon sisältyy jyrkkä pakolaispolitiikka ja protektionismi. Itseensä käpertyminen on valtavirtaa ainakin puheissa sekä Yhdysvalloista että Länsi-Euroopassa (Ranska, Englanti, Saksa, Hollanti…). Meillä Suomessa perussuomalainen protesti kohdistuu nimenomaan maahanmuuttoon seurausilmiöineen. Sen sijaan meillä ei ole saanut kannatusta laaja-alainen protektionismi ehkäpä siitä syystä, että persut eivät saa tukea tälle ajatukselle hallituskumppaneista. Myöskään oppositiopuolueet eivät ole ottaneet protektionismia ohjelmiinsa.

Asenneilmasto on meillä vähemmän populistinen kuin Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Meillä tajutaan paremmin, että protektionismi osuu vientiriippuvaisessa Suomessa omaan nilkkaan. Tilanne on haastava, sillä poliittinen yksimielisyys vallitsee siitä, että työpaikkoja olisi orastavassa talouden nousussa saatava muodostumaan pikaisesti ilman protektionistisia pyrkimyksiä sekä teollisuudessa että palveluissa. Teollisuudessa näkyy elpymistä, mutta toisaalta kovat leikkaukset ovat nipistämässä tarvittavat kasvusysäykset kotimaan kysynnältä.

Meillä Suomessa vasemmisto voi siis käydä viivytystaistelua suhteellisen vahvan teollisuuden työvoiman, pienituloisten palveluelinkeinojen työntekijöiden ja vasemmistoa kannattavien työttömien potentiaalisella tuella.

Samaan aikaan populistinen rintama Euroopassa on luomassa edellä mainittujen kansallismielisyyden ja itseensä käpertymisen varaan rakennettuja ohjelmia, jotka ovat vasemmistolta pois, koska vasemmiston perinteiset kannattajat ovat antautuneet nationalistisille ja protektionistisille houkutuksille ja rientäneet kannattamaan populisteja.

Oikeistopopulistien linja on kaksiteräinen miekka, sillä lyhyellä aikavälillä sillä saadaan ehkä hyötyjä, mutta pitkällä aikavälillä valittu poliittinen linja johtaa taloudellisiin menetyksiin, jotka heijastuvat myös populistien kannattajien omaan palkkapussiin. Perinteisen oikeiston taholta tunnettu vahingonilo vasemmiston menetyksistä on Pyrrhoksen voitto, sillä vasemmiston ja oikeiston ”asevelipohjalta” meillä ja muualla harjoitettu yhteistyö on ollut menestyksekästä, ja silloinkin, kun nämä voimat ovat olleet vaihtoehtoina vallanjako on ollut selkeää.

Helsingin Sanomat pyrkii pääkirjoituksessaan (Populismi tunkee demarien tontille, 11.12.2016) luomaan kuvan, jossa luokkavastakohdat ovat menettämässä merkitystään (mitä vastaan sotii mm. e2-tutkimuksen tulos) ja työväestö mieltää vastapuolekseen ”globalisaation ja samalla ulkomaisen työntekijän”. Vaikka tämän tyyppistä kehitystä on tapahtunut varsinkin Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa, on kuva kovin yksioikoinen: meillä tapahtuu liikettä sekä luokka-asetelmaa mataloittavaan suuntaan keskiluokkaistumisen myötä, että niitä kärjistävään suuntaan keskituloisiin kohdistuvan palkanalennuspaineiden ja toisaalta – pitkällä aikavälillä - tuloerojen kasvamisen myötä.

Helsingin Sanomien hiukan vahingoniloinen asenne vasemmistoa kohtaan eurooppalaisten populistien kehitellessä omaa ”Forssan ohjelmaansa” protektionismeineen ja nationalismeineen (pyrkien sillä syömään vasemmiston kannatusta) kuulostaa pikkunäppärältä taktikoinnilta eikä missään tapauksessa miltään kantavalta linjalta.

Eurokriisi, Venäjän kaupan anemia, globalisaatio ja teknologinen kehitys ovat kaikki olleet osatekijöinä Länsi-Euroopan rimpuilevien talouksien rämettymisessä. Vasemmiston halu pysyä modernina kansainvälistymistä kannattavana tahona, hyvätapaisena länsimaisena oikeusperiaatteita kunnioittavana liikkeenä sekä solidaarisuutta kannattavana avoimena joukkovoimana on paradoksaalisesti iskenyt loven sen kannatukseen. Populistit ovat riemuinneet tästä ”vanhakantaisuudesta” ja noukkineet poliittisia pikavoittoja. Perinteisessä oikeistossa ei kannattaisi tuntea suurta iloa vasemmiston tavoitteiden haaksirikosta kannattavathan liberaalin oikeiston voimat monia em. arvoista.

PS

Muhevimmat syytökset vasemmistoa kohtaan koskevat ”pysähtyneisyyttä”. Vaikka osa väitteistä onkin poliittisten vastustajien ylläpitämiä, näen juuri nyt meneillään olevan sdp:n puheenjohtajataistelun erilaisten uudistumislinjojen näyttämönä: asiakysymysten ja persoonallisuuksien kautta varioidaan maltillisen vasemmiston tulevaisuutta.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Leo Jokela – sivuosien esittäjästä legendaksi

Vanhassa Seura-lehdessä 22/1963 on Eila Pennasen haastattelu Leo Jokelasta (1927- 1975). Haastattelu on otsikoitu ”Meidän tuppisuiden kesken”, ja alaotsakkeena on paljon puhuvasti: ”Tuskaisa haastattelu: Pennanen-Jokela”. Jos ei Pennanen ollut mikään suupaltti, niin Jokela oli suorastaan lakoninen. Pääosin vastaukset olivat 1-3 sanan mittaisia. Kai se on niin, että suuren huumorimiehen ominaislaatuun kuuluu ”SISÄÄNrakennettu” hauskuuttajan rooli.

Täytyy myöntää, että hieman mietin, mitä siitä tulee, kun Leo Jokelasta oli tekeillä kokonainen kirja, joka vielä myöhästyi luvatusta. No, nyt se on julkaistu ja Jokela on saanut ansaitsemansa elämäkerran. Aineksia tarinaan on yllin kyllin, sillä työtoverit muistelevat mieluusti koomikkoa. Asko Alasen kirjan nimi on ”Leo Jokela. Vaatimaton sivuosien sankari.” (Paasilinna, 2016).

Leo Jokela kuuluu niihin, jotka saavuttivat kuuluisuuden jo elinaikanaan, mutta joiden maine on vain kasvanut kuoleman jälkeen. Kysytyimmillään Jokela oli 1950-luvun loppupuolella ja 1960-luvulla, mutta töitä hänellä riitti koko aikuisiälle.

Koska Jokelan ura muodostuu lukemattomista pienistä rooleista elokuvassa, teatterissa (mukaan lukien Radioteatteri), radioviihteessä, TV:n show-ohjelmissa ja live-esiintymisissä, kirja täyttyy valtavasta informaatiomäärästä. Teos on eräänlainen käsikirja/hakuteos Leo Jokelan työurasta ja samalla rooleista ja kanssanäyttelijöistä. Mietin olisiko teoksen voinut rakentaa keskitetymmin perehtyen tarkemmin tiettyihin rooleihin, mutta ehkä tämä tarkastelu Jokelan mikroroolit huomioon ottaen on kuitenkin paras tapa käsitellä näyttelijän uraa.

Jokela on harvinaislaatuinen legenda, sillä hänellä oli ani harva päärooli millään näyttämötaiteen alalla. Jokela on myös oma suosikkini ja väittäisin kiinnittäneeni häneen huomiota jo varhaisessa vaiheessa, vaikka elokuvateatteriesitykset 1960-luvun vaihteessa jäivätkin aikanaan näkemättä.

Jokela ei ollut mikään ensirakastaja eikä sankariosien ylväs tähti. Hän kävi kolmevuotisen Suomen teatterikoulun kolmannen vuosikurssin, mutta toimi henkensä pitimiksi tehdastyöntekijänä, kävipä veturinlämmittäjäkoulunkin ennen kuin kiinnitettiin pikkurooleihin ja avustajan tehtäviin. Leipä oli todellakin pieninä palasina maailmalla, taisipa nälkäkin tulla useampaan kertaan sodan jälkisinä ankeina vuosina. Töitä hän ei koskaan pelännyt, vaan otti kaiken vastaan, mikä osui kohdalle.

Kun palkkaa esim. filmeissä maksettiin ”kuvissa näkymisen mukaan”, Jokela järjesti itsensä vähintään taustakuviin aina kun ohjaajan silmä vältti. Jokela oli näyttämötaiteen monitoimimies toimien mm. maskeeraajana 1950-luvun puolesta välistä lähtien. Naamiointiurakat hän jätti vuonna 1959 johtuen varmaankin näyttämötöiden valtavasta määrästä. Siinä vasta todellinen pätkätyöläinen!

Jokelalla oli tuhottomasti ”reunarooleja”, jotka hän parhaimmillaan nosti pääroolien kanssa rinnakkaisrooleiksi pelkällä luontaisella rutiinilla. Kiireisimpänä aikana 1959-1961 hän oli mukana 26 elokuvassa! Teatterin puolella hän käynnisti uransa Intimiteatterissa ja jatkoi sitten mm. Teatteri Jurkassa. Helsingin kaupunginteatterissa hän työskenteli vuodesta 1960 lähtien aina kuolemaansa saakka. Alanen käy teatteriuran läpi rooli roolilta hengästyttävällä tempolla.

Jokela tunnetaan parhaiten legendaarisista rooleistaan Komisario Palmu -elokuvissa 1960-luvun alussa. Jokela sai sivuosa-Jussin elokuvasta Kaasua komisario Palmu. Kannattaa myös muistaa erikois-Jussi postuumisti vuonna 1975.

Kaikki kolme ensimmäistä Palmua ovat Matti Kassilan huippuohjaustöitä enkä edes lähtisi rankkaamaan niitä paremmuusjärjestykseen. Muut ovat tehneet sen puolestani: vuonna 2012 kriitikot äänestivät Komisario Palmun erehdyksen kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Vuonna 2005 Helsingin Sanomien äänestyksessä Leo Jokelan bravuuri ”Silmät tummat” -kohtaus Palmussa valittiin kaikkien aikojen hauskimmaksi elokuvakohtaukseksi. Se on mahtava näyte myös Jokelan pienieleisyyden voimasta. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt hiprakassa olevan etsivä Kokin (Leo Jokela) selostus etsivä Virralle (Matti Ranin) ”fläpin” avulla siitä, kuka murhasi rva Skrofin. Se on Leo Jokelan huumorin kuolematon mestariteos.

Palmujen kanssa samaan aikaan hänet kiinnitettiin useisiin tunnettuihin elokuviin (Minkkiturkki, Pikku Pietarin piha) ja radion Ruljanssiriiheen, jossa Spede Pasasen ja Jokelan yhdessä kehittelemä Papukaija G. Pula-Aho kasvatti Jokelan mainetta entisestään.

Leo Jokelan kaksi keskeistä ohjaajaa olivat Matti Kassila ja Aarne Tarkas. Molemmilla oli Jokelan huumorin ominaislaadun taju. Kassilalla oli tietenkin Palmut. Ennätyksiä hipoo Jokelan näytteleminen 23:ssa Tarkaksen 33 elokuvasta (1954-1966).

Jokelan ainoa päärooli elokuvassa oli Tarkaksen ”Älä nuolase…” -filmissä (1961), jossa suurehkon veikkausvoiton saaneet huoltoaseman työntekijät (Tommi Rinne ja Leo Jokela) päättävät sijoittaa rahat sosiaalisen statuksen kohottamiseen eli varakkaiden vaimojen metsästykseen. ”Laken veljekset” ökyilevät suomalaisessa jetsetissä niin kauan, kun luottoa riittää…. Jokelan rooli fingleskaa puhuvana miljonäärinä on täysosuma, vaikka tarkasmaiseen tapaan itse elokuvan eteen olisi voinut tehdä enemmän töitä. Kaikki Leo Jokelan roolit eivät toki olleet ensiluokkaisia. Erityisesti kaavamaiset konnanroolit tuntuvat lähinnä Jokelan näyttelijänkykyjen aliarvioimiselta.

Sinettinä Leo Jokelan kulttihahmolle syntyi Leo Jokela Boozing Society vuonna 1994. Se palkitsee ansioituneita näyttelijöitä ja tapaamisissa muistellaan Leo Jokelan monipolvista uraa.

Jokelan kaikkein kovin kriitikko oli hän itse. Joidenkin mielestä itsekritiikki oli musertavaa ja vaikutti itsetuntoon, joka ei liene missään vaiheessa ollut mitenkään vahva. Hermoja rentouttaakseen Jokela käytti runsaasti alkoholia, ei näkyvästi, vaan ilmeisesti tissutellen. Ajan kanssa seuraukset olivat kohtalokkaat. Myös paljon esillä ollut kutomaharrastus lienee toiminut hermojen lepuuttajana.

Uran loppuvaiheet 1965-1975 olivat yhtä kiireisiä kuin ajat tätä ennen. Vuodesta 1967 lähtien Jokela oli mukana Speden elokuvissa. Samaan aikaan muut työt jatkuivat lähes ennallaan lukuun ottamatta ehkä Spede-tuotantojen ulkopuolisia elokuvia.

Jokelan uralta ei voida unohtaa Aarne Tarkaksen ”Kuten haluatte” -showohjelmia (1964-1970). Olipa Jokelalla oma nimikkoshownsa vuonna 1967. Muistan vieläkin koomikon näistä mieluusti katsomistani pienistä näytelmistä ja sketsinpätkistä, joissa näytteli huomattava joukko tuon ajan kirkkaimpia tähtiä.

Pisteenä i:n päällä Leo Jokela oli yhdessä Anja Pohjolan kanssa pääosissa Kari Franckin ohjaamassa Juhani Ahon ”Rautatie”-TV-näytelmässä, joka on mielestäni molemmilta näyttelijöiltä täysosuma: Liisa sai kuulla kunniansa, kun sekaantui hevosen hoitoon ja sai passituksen lehmien puolelle….. Hidas ja rempseä juopuminen junamatkan aikana on aidointa ja luonnollisinta Jokelaa emännän jännittäessä vieressä mystistä junamatkakokemusta.

Leo Jokelan ura on mielestäni hyvin dokumentoitu kirjassa. Siitä kiitos kaikille niille, jotka ovat asiasta pitäneet huolta. Leo Jokela oli todellinen näyttämötaiteen käsityöläinen ja sekatyömies: hän ei valinnut töitä, työt valitsivat hänet. Työt pilkkoutuivat pieniksi hektisiksi pätkiksi uran varrelle ja tämä yhdessä alkoholin käytön kanssa saattoi vaikuttaa siihen, että elämä jäi varsin lyhyeksi.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Sotilasliitto Venäjän kanssa?

Filosofian tohtori ja Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen professori emeritus Alpo Juntunen on esittänyt useita kertoja Suomen nykyisestä ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta poikkeavaa politiikkaa Suomen tulevaisuuden ratkaisuksi. Hän palaa aiheeseen tuoreessa Kanava-lehdessä (8/2016) kirjoituksessaan ”Viron tie ei ole meidän tie”.

Esitetään heti kärkeen hänen suorasukainen ehdotuksensa: ”Todella konkreettinen ratkaisu maamme turvallisuuteen olisi vahva puolustus ja liittoutuminen Venäjän kanssa. Liitto poistaisi venäläisten epäilykset Suomen puolustuksen uskottavuudesta.”

Monet ajattelevat, että parasta vaieta koko aiheesta, niin epätodennäköinen se toteutumisen kannalta on, mutta ajattelin käsitellä Juntusen ehdotusta tässä ennakkoluulottoman inhorealistisesti, kuten Juntunenkin näyttää menettelevän. Johtopäätöstä se ei kuitenkaan muuta: en näe läpimenomahdollisuuksia tällaiselle ehdotukselle.

Itse asiassa Neuvostoliiton aikana otettiin usein esille Venäjän luoteisrajan turvaaminen, eikä tästä ole montaa vuotta, kun Venäjän taholta esitettiin tiiviimpää sotilaallista yhteistyötä. Olen useasti maininnut kirjoituksissani Neuvostoliiton tunnetun esityksen vuodelta 1972 (ns. Andrushkevitshin tapaus), jonka tavoitteena oli Neuvostoliiton luoteisrajan turvaaminen yhteistyössä Suomen kanssa. Esitys torjuttiin Suomen taholta monivaiheisten neuvottelujen jälkeen. Asia on juuri nyt ajankohtainen, kun Alpo Rusi on uudessa kirjassaan epäillyt, että kysymyksessä oli Kekkosen tilaustyö. Sivuutan tässä Rusin spekulaatiot.

Neuvostoliitto ei siis kylmän sodan aikana luottanut Suomen kykyyn puolustautua Neuvostoliittoa - Suomen kautta - uhkaavaa vihollista vastaan. Entä nyt? Miten se menettelisi, jos Suomen ja Venäjän välillä olisi sotilasliitto? Juntusen mukaan Suomen puolustus muuttuisi Venäjän silmissä uskottavaksi. Olisin sitä mieltä, että Venäjä luottaisi Suomen puolustukseen vain, jos se saisi sijoittaa joukkojaan ja aseistustaan Suomen alueelle etuvarustuksekseen. Juntunen näkee, että suurvalta Venäjän ”taskussa” (käytän tahallisesti tätä Bresnevin aikanaan käyttämää ilmausta!) Suomi olisi suojassa sekä idästä että lännestä tulevaa hyökkäystä vastaan. Tuntuisi erikoiselta, jos Ruotsi ei tilanteesta vetäisi johtopäätöksiä: se liittyisi Natoon. Olisiko tällainen ketjureaktio Venäjän edun mukaista?

Joka tapauksessa Suomen ja Venäjän välistä sotilasyhteistyötä on lämmitetty useaan otteeseen kylmän sodan aikana ilman näkyvää etenemistä. Juntunen aloittaa aiheen pohjustuksen paljon kauempaa todeten Venäjän politiikan perinteisesti perustuneen voimapolitiikkaan yli ja ohi ideologisten aspektien. Docventuresin taannoisessa dokumenttihaastattelussa (”World Order”) Vladimir Putin totesi suorasukaisesti, että Stalinin politiikka toisen maailmansodan jälkeen ei perustunut ideologiaan vaan geopoliittiseen etuun.

Juntunen laajentaa historiallisen perspektiivin paljon Putinia vanhempiin aikoihin kritisoiden mediaa siitä, että se henkilöi voimapolitiikan historiattomasti Putiniin. Juntunen vertaa Ruotsin vallan ja Venäjän vallan eroja todeten, että autonomian aika oli rauhan aikaa, kun taas Ruotsin vallan aika oli jatkuvaa sotimista. Ja kyllähän Suomi kiistatta kantoi raskaan vastuun Ruotsin puolustus- ja hyökkäyssodista saaden lohdutukseksi vastalahjana imeä laaja-alaisesti ruotsalaisia kulttuurivaikutteita. Autonomian aika oli Suomen historiassa seesteitä kehittymisen aikaa. Keisarit Aleksanteri I:stä lähtien ymmärsivät Suomen rajojen olevan Venäjän rajaseuduista vähiten huolta aiheuttavia. Kuitenkin autonomian loppuaika sortokausineen ajoi Suomen ahdinkoon.

Venäjän omaksuma aggressiivinen kommunismi loitonsi länttä - Suomi mukaan lukien - Neuvostoliitosta. Kommunismi oli Juntusen mielestä imperialismille alistettuna jo 1920-luvulla. Huipentuman tämä kausi saavutti toisen maailmansodan päättyessä, jolloin Neuvostoliitto oli mahtavimmillaan.

Suuressa kuvassa olen itse tuonut esille, että vuosi 1914 oli paljon vaikuttavampi rajapyykkinä kuin vuosi 1989. Päätelmä johtuu juuri siitä, että kommunismin kumoutumisen merkitystä on liioiteltu paradigman muutoksena verrattuna vuonna 1914 käynnistyneeseen maailmansotien yhdistelmään. Suurvaltojen käytöksen taustalta löytyy siis useimmiten voimankäytön ensisijaisuus, eivät ideologiset syyt.

Juntunen nimeää Suomen 1930-luvulla harjoittaman politiikan Neuvostoliiton väheksymiseksi ja halveksimiseksi. Tämä kävi minunkin mielestäni selvästi ilmi ns. Jartsev-neuvottelujen aikana 1930-luvun lopulla, jolloin suomalainen osapuoli oli äärimmäisen kylmäkiskoinen Neuvostoliiton sinänsä häikäilemättömille ehdotuksille. Jälkikäteen nähtynä Jartsev-episodi oli (ja on) täysin looginen vaihe Neuvostoliiton/Venäjän turvallisuustarpeiden strategiassa. Suomi oli luoteisrajan tulppa, kysymys oli siitä luottiko Neuvostoliitto/Venäjä tulpan pitävyyteen. Ei luottanut 1930-luvulla, jolloin se näki etukäteen vaaran, joka uhkasi sitä Saksan ja Suomen lähentymispyrkimysten kautta.

Neuvostoliitto pääsi Suomen osalta tavoitteeseensa hankittuaan sodan jälkeen Porkkalan tukikohdan ja solmittuaan YYA-sopimuksen. Keinot olivat siis Suomen suunnalla ”pehmeät”. Riitti, että Suomen presidentti ja hallitus noudattivat myötämielistä politiikkaa Neuvostoliitoa kohtaan päinvastoin kuin 1930-luvulla tehtiin.

Juntunen viittaa ”eräiden tutkijoiden” kantaan, jonka mukaan YYA-kausi oli toinen autonomian kausi. Tästä voisi rohkeasti vetää johtopäätöksen, että Juntunen haluaisi käynnistää ”kolmannen autonomian” kauden maiden välisen sopimusjärjestelyn kautta. Se hänen näkemyksensä mukaan suojaisi Suomea parhaiten tulevilta tyrskyiltä. Juntunen toteaa lyhyesti itsesensuurin ajan, mutta puhuu suomettumisen rämettyneisyyden sijasta mieluiten juuri toisen autonomian kaudesta.

Kommunismin romahduksen jälkeen Suomessa, kuten muuallakin lännessä katsottiin Venäjä uhan väistyneen. Juntunen toteaa, että ”geopoliittiset realiteetit ja historia unohdettiin” hyväuskoisesti. Vuosituhannen alussa koettiin suurvaltojen suhteiden tilapäinen lämpeneminen. Venäjä jopa harkitsi Natoon liittymistä. Suomi olisi tämän vaiheen jatkuessa hyvinkin voinut liittyä Natoon. Tätä kautta ei kestänyt montaa vuotta.

Suurvaltasuhteiden sittemmin tapahtunutta heikkenemistä on selitetty monin eri tavoin. Juntunen arvioi lännen tunteneen itsensä ylivoimaiseksi itää vastaan ja käynnisti etenemisen kohti Venäjän rajoja. Ratkaisevaksi muodostuivat lännen toimet Ukrainassa ja Keski-Aasiassa. Venäjä ei kerta kaikkiaan voinut hyväksyä suurvalta-asemansa murenemista. Päädyttiin nykyiseen vastakkainasetteluun.

Juntusen mukaan Suomi ajautui tässä tilanteessa ”loukkuun”. Suomi oli eri tavoin (EU, Nato-kumppanuus) liittoutunut länteen ja joutui mm. osallistumaan lännen pakotteisin Venäjää vastaan. Juntunen määrittää Suomen asemaa mm. toteamalla, että ”hälyttävää olisi Baltian esimerkin seuraaminen. Viron tie ei ole meidän tie.”

Juntunen väittää Suomen ajautuvan ahdinkoon, kuten tapahtui vuonna 1939, jos lännen ja idän välillä puhkeaa konflikti. Lännen apuun Juntunen ei luota: Suomi ei ole strategisesti niin tärkeä, että Yhdysvallat uhraisi voimavarojaan Suomen hyväksi. Entä sotilasliitto Ruotsin kanssa? Ei onnistu, sillä Ruotsi noudattaa 200-vuotista liittoutumattomuusperinnettä. Sotilaallinen yhteistyö muutoin on toki mahdollista.

Juntunen kategorisoi vaihtoehdot niin tiukoiksi, että jäljelle jää vain yksi suunta - itä. Sen tieltä hän puhdistaa väylän oletuksilla ja väitteillä. Eikö Juntunen pelkää Suomen joutuvan uudessa liittosuhteessa lännen hyökkäyksen kohteeksi?. Ei, vastaa Juntunen , ”koska lännellä ei ole mitään tarvetta hyökätä Venäjälle”. Sen toki Juntunen myöntää, että Suomen ja Venäjän välisen sopimuksen sanamuotojen kanssa pitää olla tarkkana.

Kuitenkin, jos puhutaan sopimuksesta, puhutaan erittäin epätodennäköisestä vaihtoehdosta. Juntusen ehdotus onkin pistettävä niitä vaihtoehtoja vastaan, jotka keskustelussa ovat olleet esillä eli nykymuotoinen liittoumattomuus kumppanuuksineen ja Nato-vaihtoehto.

Kansalaisten keskuudessa liittoutumattomuudella on vahva kannatus ja olen monta kertaa ilmoittanut kuuluvani tähän rintamaan. Puuttuu yksinkertaisesti usko ja luottamus, että Yhdysvallat heikoksi muotoillun Naton viidennen artiklan perusteella lähtisi aktiiviseen puolustustaisteluun riittävin voimavaroin Suomen takia. Tämä on voimassa riippumatta siitä, mitä amerikkalaiset kenraalit sanovat.

Siispä vaihtoehdoksi jää tuntuva panostus sotilaalliseen liittoumattomuuteen ja eri tavoin sotilasyhteistyö Ruotsin kanssa. Suurin ja merkittävin panostus uhrataan joka tauksessa diplomaattiselle työlle konfliktien torjumiseksi Itämeren alueella.

Suurin osa suomalaisista kieltäytyy edes ajattelemasta Juntusen esittämää vaihtoehtoa. Pohdinta sotilasliitosta Venäjän kanssa on siis teoreettista. Suurin mörkö Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän suhteissa oli aikanaan ideologia, joka ei kelvannut ylivoimaiselle enemmistölle Suomen kansasta. Nyt tätä rasitetta ei enää ole. Venäjän autoritäärisyys, korruptioaltis hallinto ja suurvallan voimapolitiikkaa ovat kuitenkin luotaantyöntäviä asioita. Ideologiasta puhdistettu suurvaltapolitiikka on tehokas este sopimuspohjaiselle sotilaalliselle yhteistyölle.

Suurin este sotilasyhteistyölle on kuitenkin osin selittämätön pelko, historiasta juontuvat uhkakuvat, kulttuurinen vieraus ja mystinen salamyhkäisyys, joka Venäjään liitetään. Voitaisiin kuvitella, että suuri osa näistä esteistä pystytään eristämään sopimuksen sanamuodoilla, mutta silti…..

Näyttää kaiken kaikkiaan siltä, että turvallisuuspoliittinen keskustelu on joka tapauksessa monipuolistumassa aikaisemmasta, jolloin pelkästään Venäjä nähtiin Itämeren alueen ongelmien aiheuttajana. Juntusen esittämä ajatus liitosta Venäjän kanssa on eräänlainen antiteesi aiemmin käydylle melko yksipuoliselle juupas-eipäs-väittelylle.

Venäjä on Itämerellä ja muilla lähialueillaan realiteetti, joka tulee huomioida kansainvälisessä keskustelu- ja päätöksentekoyhteydessä. Venäjä vaatii suurvallan enemmän tai vähemmän perustellulla oikeudella tasaveroista asemaa lännen kanssa.

Yhdysvaltain tuleva ulkopolitiikka on arvoitus paljon suuremmassa määrin kuin Putinin arvaamattomuus. Nationalismi ja eristäytyminen näyttävät ainakin puheissa olevan kovasti esillä. Millä ehdoin suurvaltojen lähentyminen tapahtuu? Tarvitaanko ”vaihtorahaa”? Mikä on pienten valtioiden rooli tulevissa väännöissä?

Alpo Juntunen on antanut oman vastauksensa.

maanantai 19. joulukuuta 2016

”Olitte ihan hulluja”

Donald Trump on kiitoskiertueellaan pitänyt puhutteluja kannattajilleen. Floridassa hän totesi uutisointien mukaan seuraavaa: ”Olitte rajuja, väkivaltaisia. Huusitte, missä muuri on, ja että haluatte muurin. Huusitte vankilaa, ja että hänet (vastaehdokas Hillary Clinton) on teljettävä vankilaan. Olitte ihan hulluja. Olitte inhottavia ja ilkeitä ja halusitte voittaa, eikö vain? Mutta nyt olette lempeitä, ettekä ollenkaan enää niin pahansuopia, sillä voitimme.”

Vielä on uutisoitu samasta Floridan puheesta seuraavaa:

”Trumpin Floridassa pitämän puheen aikana väkijoukko puhkesi vaatimaan Clintonin lukitsemista vankilaan sen jälkeen, kun Trump totesi kannattajiensa nyt rauhoittuneen”.

Vaalikampanjan aikana hän käytti hyväkseen ihmisten mielentilaa ja kiihotti itse väkijoukkoja saadakseen kampanjalleen nostetta. Nyt hän arvostelee samaisia kannattajia ylilyönneistä – muina miehinä. Pystyykö hän pysäyttämään vihan valtaan saattamansa kannattajat? Tässä vihassa on yksi iso ongelma ja Trump tietää sen: hänen kilpailijansa ei ole tehnyt mitään oikeudellisesti tuomittavaa.

Nyt hän haluaisi olla kaikkien mukava presidentti, joka ilmoittaa alamaisilleen, että nämä voivat rauhoittua, kampanja on ohi. Valehtelu voidaan lopettaa! Mutta yli-innokkaat kannattajat eivät näytä uskovan presidenttiään. He haluavat Clintonin edelleen lukkojen taakse. Se mikä Trumpille oli vain peliä, jolla kampanja voitetaan, olikin kannattajille faktaa, sanoihan ihailtu presidenttiehdokas kampanjan aikana haastavansa presidenttinä Clintonin oikeuteen.

Yhtä vastenmielisiä ovat Trumpin opportunistiset perässä kulkijat (heitä on myös Suomessa!). He eivät ole välttämättä olleet lainkaan Trumpin kannalla, mutta ovat nyt voiton jälkeen kääntäneet kelkkansa ja toteavat, että ”mies on parantanut käytöstään”, tai että ”hän esiintyy nyt sovittelevasti”. Vähintäänkin nämä ihmiset ovat tulleet varovaisiksi sanoissaan. Ties vaikka jossain vaiheessa tulisi kutsu presidenttiä tapaamaan! Tässähän on ruvettava varomaan tulevan presidentin twitter-viestiä.

Olen usein näissä kirjoituksissa viitannut populistisiin kansanliikkeisiin, joihin opportunistisesti ajattelevat älypäät lähtevät mukaan vasta sitten, kun he ovat varmistuneet liikkeen suosiosta. Sitä ennen kelvottomia kansanjohtajia on voitu arvostella. Tarkoitus on pyhittänyt keinot. Kaikki on annettu anteeksi, nyt voidaan siirtyä normaaliin elämään.

Olemme hymähtäneet tai osoittaneet vastenmielisyytemme diktaattorien kannattajille, jotka sokeasti ovat seuranneet mestariaan. Nyt meillä on tuore esimerkki kansanjohtajasta, joka armeliaasti pyytää kannattajiaan rauhoittumaan. Hänellä näyttää olevan siihen varaa. Kysyn vieläkin: miltähän Hillary Clintonista tuntuu kaiken jälkeen? Clintonin suureksi virheeksi näyttää jääneen se, että hän otti vaalikampanjan tosissaan. Vanhanaikaisuudessaan hän kuvitteli, että vaalien alla luvattu pitää myös vaalien jälkeen pitää.

Onko demokratia ja yleissivistys näin löyhässä? Välillä tuntuu, että kaikki työ, mikä on tehty yleissivistyksen laajentamiseksi on mennyt pieleen. Pelottaa! Joseph McCarthyn kampanja liberaaleja amerikkalaisia vastaan tulee mieleen.

Ihmiset eivät näytä huomaavan, että Trumpin valehtelukampanja jatkuu edelleen. Irvokkaasti hän luettelee kansan toisensa perään, jotka ovat ”ihmeellisiä”, ”älykkäimpiä maailmassa” tai sitten vain ”ansaitsevat kaiken ihailumme”. Miltei hävettää, kun me suomalaiset kuulumme joukkoon.

Niin pahaa diktaattoria ei tule vastaan, etteikö kehuja satelisi. Ai niin, eihän Trump kehunut johtajia, hän välitti puhelimitse johtajan kautta ihailun tämän upealle kansalle!

Jos maailman mahtavimman kansakunnan suuri johtaja saa valehdella estottomasti, niin miten meidän muiden tulisi käyttäytyä? Miltähän Sauli Niinistöstä tuntuu, kun hän joutuu selittelemään, että ”Trump on muuttanut puheitaan rauhallisemmiksi”. Kai se on niin, että maneeri on pidettävä. Murheellisena joutuu katselemaan, kun joku ns. asiantuntija yrittää selittää ihailua äänessään, että suuri mestari taikasauvallaan ohjailee tapahtumia haluamaansa suuntaan. Keksitään mitä ihmeellisempiä selityksiä, että pystyttäisiin erittelemään tämän helppoheikin käyttäytymistä.

Harvoin jos koskaan tulevan presidentin avustajilla on näin suuri vastuu. En edes viitsi lausua arvioita tähän mennessä nimitetyistä.

Muistaako joku vielä, että meillä on nyt Yhdysvaltain tulevana johtajana työväen presidentti? Kannattaa rauhoittua, vaalit ovat ohi. Työväen presidenttiyskin on haalistunut. Savupiipputeollisuuden puolesta elämöinti on miltei lakannut. Nyt ovat kovassa huudossa suuret it-yritykset, jotka kampanjan aikana olivat röyhkeitä rosvoja. Mutta ehkäpä velkavipua tarmokkaasti vääntämällä kouluttamattomille työläisillekin löytyy paikka Amerikassa.

Entä ulkopolitiikka? Eikö pitäisi iloita siitä, että Vladimir Putin ja Donald Trump tuntevat sielunveljeyttä keskenään? Voisiko Trump myöntää, että Yhdysvallat on osasyyllinen kansainvälisen jännityksen lisääntymiseen edetessään Naton kera Venäjän rajojen tuntumaan ja vastaavasti Venäjä syyllinen tunkeutuessaan Ukrainaan? Asetelma on arvaamaton juuri siksi, että Trumpin maailma jakautuu vaaleja edeltävään ja vaalien jälkeiseen aikaan.

Paul-Erik Korvela tekee Politiikka-lehdessä karhunpalveluksen totuuden tavoittelulle todetessaan, että ainahan politiikassa on valehdeltu. Korvela sotkee ”tulkinnat” ja ”näkökulmat” ja räikeän valheen keskenään. Ainahan politiikassa joutuu tulkitsemaan, mutta jos ei pysty erottamaan Barack Obaman tapaa tehdä politiikkaa Donald Trumpin tavasta tehdä politikkaa on sokea ja kuuro.

Trumpin kohdalla on kysymys siitä, miten hereillä demokraattinen kontrolli on suhtautumisessa säännöistä piittaamattomaan, diktatorisesti käyttäytyvään valtionpäämieheen. Valehtelu Trumpin tarjoamassa räikeässä muodossa on nimittäin ollut ominaista vain yksinvaltaisissa järjestelmissä.

En käytä mielelläni nimeä ”totuuden jälkeinen aika” (osin siksi, että se on niin helppo ampua alas), mutta kiinnittäisin huomiota siihen, että Trumpille totuus ja valhe ovat samanarvoisia. Niillä on vain välinearvo.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Trump testaa asiantuntijuuden

Katselin A-studiosta UPI:n ohjelmajohtaja Mika Aaltolan ja Amcham Finlandin toimitusjohtajan Kristiina Heleniuksen haastattelua. Tarkasteltiin Donald Trumpin myötä Yhdysvaltain hallintoon tulevia muutoksia. Avautui kaksi näkökulmaa: Heleniuksen eksaktisti muutoksen suuruutta Yhdysvaltojen hallinnossa korostava näköala ja Aaltolan uuden hallinnon nimeämisiä myötäsukaan ja ymmärtävästi suhtautuva linja. Aaltola kätki mahdollisen kritiikkinsä visusti ja tarkoituksellisesti.

Mielessäni heräsi kysymys asiantuntijan roolista tällaisissa kysymyksissä. Heleniuksen käsitykset olivat lähellä omiani: Trumpin ratkaisut herättävät kummastusta ja epäilyä poikkeavuudellaan. Aaltola enemmänkin edusti kantaa, että katsotaan nyt, mitkä ovat tulokset ja lausutaan arvioita sitten – jos sittenkään. Aaltola ikään kuin edusti sopeutuvaa linjaa, jolla hän varjeli asiantuntijuuttaan: ei oteta kantaa, jolloin jatkossa voi kääntää mielipiteen mihin suuntaan tahansa.

Vaihtoehtoina näyttäisivät olevan 1) Trumpilainen ”pragmatismi”, jossa puhutaan, ”miltä kulloinkin tuntuu” 2) liberaalidemokraattinen perinne, jossa luotetaan politiikan ammattilaisten asiantuntijuuteen ja 3) hyvin ideologispainotteinen linja, jossa korostetaan oikeistolaisia ja konservatiivisia arvoja. George Bush nuorempi edustui selkeästi kolmosvaihtoehtoa ja Barack Obama kakkosvaihtoehtoa. Entä Trump? Trump on päättänyt yhdistää oman käytännönläheisen/impulsiivisen diilipresidenttiytensä ja ideologisen linjan keskenään.

Omia tuntemuksiani leimaa huoli tulevaisuudesta ja hallinnon arvaamattomuuden korostuminen. Aaltola siis valitsee varmuuden vuoksi ”katsotaan nyt” -linjan ja omani edustaa kantaa, jossa Trump oli riskivalinta, kuten jo vaalikampanjan aikana kävi ilmi. Supliikki näyttelee suurta osaa Trumpin tekemisten selittämisessä ja useimmiten niin, että sanotaan konkreettisista asioista jotain painokasta, joka ei kuitenkaan edusta lopullista mielipidettä. Käytännöllisyys siis tarkoittaa, että sanat ovat kertakäyttöhyödykkeitä, joita voidaan käyttää eri tavoilla tilanteesta riippuen. Loogisuus puheissa on toissijaista. Suuria maalailevia tyhjänpäiväisyyksiä (”olette uskomaton kansakunta”) käytetään tuhlailevasti.

Merkit ovat nähtävissä, että Trump vetäytyy suuren johtajan rooliin (joka siitä käsin puuttuu epäpresidentillisesti hyvinkin pieniin yksityiskohtiin silloin, kun se kansansuosion kannalta on tähdellistä) ja delegointi on pitkälle vietyä. Käytännössä tämä merkitse, että Trumpin äärimielipiteitä täynnä oleva hallinto saa suuren itsenäisen päätäntävallan ja Trump arvioi etäämmältä onnistumisia ja epäonnistumisia, rangaisten tai palkiten halunsa ja tarpeidensa mukaan. Tämän toiminnan käytännön seuraus on, että politiikasta tulee hyvin oikeistolaista ja konservatiivista, mutta myös tempoilevaa.

Watergate-paljastuksista kuuluisa toimittaja Carl Bernstein vertaa Trumpin valehtelua Nixonin valehteluun ja toteaa, että ”Nixon ei ollut mitään Trumpin rinnalla”(Demokraatin uutinen 13.12.2016). En lähtisi vertailemaan herroja keskenään, niin erilaisia he ovat , mutta Trumpista valehtelijana olen kyllä Bernsteinin kanssa samaa mieltä. Pitäisin Bernsteinin asiantuntemusta tässä vakuuttavana. Trump on tosiasiassa aivan oman näköisensä, ja jos hän jotakuta muistuttaa, niin Ronald Reagania etääntyessään politiikan käytännön päätöksistä.

HS:n kolumnissa (13.12.2016) ”Liberaalin demokratian alamäki jyrkkenee” Raimo Sailas toteaa kylmän rauhallisesti, että ”Donald Trump loputtomine valheineen sekä naisten, vähemmistöjen ja vammaisten pilkkaamisineen ylitti kaikki mahdolliset sivistyneen käytöksen rajat”. Sailas, joka joskus tuo mieleen jälkiviisaan oraakkelin ”mitä minä sanoin” -pohjalta, osuu tässä aivan oikeaan. Muutoinkin Sailaksen näkemys, jossa hän liittää Trumpin populismin suureen meneillään olevaan liberaalin demokratian vastaiseen vimmaan, on jokaiselta kohdaltaan oikein.

Oikeusvaltioperiaate, lehdistön vapaus, poliittisen opposition asema ja demokratian hyvät tavat ovat kaikki asetettu kyseenalaiseksi. Asiantuntijoina itseään pitävien ei tulisi nyt taktikoida sillä, kuka lopulta on vahvoilla, vaan tarttua presidentin jopa henkilökohtaisuuksiin menevään twitter-viestintään päättäväisesti.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Nykypopulismin syntymekanismin juurilla

Foreign Affairs -lehden marras-joulukuun 2016 numerossa oli teemana populismi. Aihetta käsiteltiin muun muassa intialais-amerikkalaisen Yalen ja Harvardin kasvatin ja toimittajan Fareed Zakarian artikkelissa ”Populism on March”. Oikeastaan teemoja oli yhdessä artikkelissa kaksikin nimittäin 1) vasemmisto- ja oikeistopopulismin keskinäinen vertailu ja 2) nykypopulismin synnyn juurien selvittäminen. Ensimmäistä aihetta käsittelin edellisessä kirjoituksessa, tällä kertaa tarkastelen jälkimmäistä. Täydennän omilla johtopäätöksilläni Zakarian arvioita.

Läntisen Euroopan ja Yhdysvaltain viime vuosikymmenien sosiaaliselle, poliittiselle ja taloudelliselle kehitykselle on ollut luonteenomaista muutamat yhteiset piirteet. Äänestysvilkkaus on laskenut tasaisesti. Taloudessa on ollut nousuja ja laskuja, mutta erityisesti finanssikriisin jälkeen yhteistä on ollut talouden alavireisyys. Yhteinen tekijä Puolasta Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin on ollut syntyvyyden lasku. Tällä katsotaan olevan negatiivinen syy-yhteys talouden kasvuun. Muita useimmin mainittuja yhteisiä ongelmien lähteitä ovat olleet ja ovat edelleen globalisaatio, jonka seurauksena on aiheutunut pieni- ja keskituloisten työttömyyttä muun muassa tehdasteollisuuden vähenemisen myötä, uuden teknologian tuomat muutokset mm. automaation kautta ja useiden valtioiden velkasuhteen (velan suhde bkt:hen) kasvaminen. Konkreettisesti voidaan ottaa esille esimerkiksi kolmen miljoonan amerikkalaisen kuljetustyöntekijän (bussit, kuorma-autot, taksit) työtilaisuuksien potentiaalinen väheneminen tulevaisuudessa tapahtuvan kuljetuskaluston automatisoitumisen takia. Velkaantumista on aiheutunut mm. kasvavien eläkkeelle siirtyneiden terveydenhoitomenojen takia. Näiden ja muiden sosiaalisten menojen kasvun takia infrastruktuurin korjaukset ja koulutus ja tutkimusmenot ovat olleet leikkausten kohteena.

Kaikki edellä oleva on rajoittanut poliittista liikkumatilaa ja on toiminut populismin kasvualustana. Toisaalta hallitusvastuuseen päässet populistit ovat joutuneet samojen reunaehtojen saartamiksi kuin perinteiset poliittiset puolueet. Retoriikka oikeistopopulisteilla on luvannut paljon muutoksia, mutta talouden rautainen kehikko aiheuttaa ja on jo aiheuttanut sen, että käytännön politiikka ei voi poiketa paljoa perinteisten puolueiden politiikasta. Ne populistit, jotka eivät ole hallitusvastuussa ovat kuitenkin pääsääntöisesti hyötyneet ihmisten turhautumisesta toimintaympäristön supistumisesta johtuvien vaikeuksien keskellä. Populistien viha on kohdistunut liberaalia demokratiaa ja eliittiä kohtaan. Pelko ohjaa valkoisten keski- ja pienituloisten häviäjien elämää. Pettymys kumpuaa kansallisvaltion voimattomuudesta ongelmien edessä. Samaan aikaan on haettu suurta johtajaa, joka ratkaisisi ongelmat.

Talouden suuresta painoarvosta huolimatta kulttuuriset tekijät ovat sittenkin populistien fokuksessa kärjessä. Tämä ilmenee siten, että erottavana tekijänä perinteisiin poliittisiin tahoihin on, että tulonjakokysymykset eivät ole päällimmäisinä vaan rotuun, maahanmuuttopolitiikkaan ja samaa sukupuolta olevien avioliittoon liittyvät kysymykset. Länsi-Euroopassa perinteisen politiikan väitettyyn saamattomuuteen ja kosmopoliittisen liberalismin maailmoja syleilevään politiikkaan kyllästyneet ovat perustaneet uusia puolueita. Yhdysvalloissa liberaaleja perinteitä vaalivat demokraatit ovat joutuneet eurooppalaisten kanssasisarien ja -veljien tavoin populistien hyökkäysten kohteeksi.

Yhdysvaltain presidentinvaalien uusi piirre oli, että republikaanit veivät demokraateilta työväen ääniä. Republikaanit onnistuivat kulttuuristen tekijöiden ja taloudellisesta ahdingosta johtuneiden syiden fuusiossa. ”Three G:s, guns, God ja gays” ovat avainsanat.

Vaikeaa on silti käsittää valkoisten pieni- ja keskituloisten äänestyskäyttäytymistä. Republikaanit eivät ole olleet pienituloisten asialla eivätkä ole sitä nytkään Trumpin hallinnon ollessa voimassa. He ovat joutuneet melkoisen huijauksen kohteeksi kulttuurisia tekijöitä palvoessaan.

Zakarian mukaan teekutsuliike on korostuneesti kulttuurinen ilmiö, ei niinkään taloudellinen. Trump vetoaa kulttuurisiin pelkoihin ja nationalismiin. Republikaanit ovat jakautuneet jopa samaa sukupuolta olevien avioliittokysymyksissä, mutta yhdistäväksi siteeksi jää maahanmuuttopolitiikka. Zakaria korostaa maahanmuuttoa ennen tavaroiden viheliäiseksi koettua tuontia. Toisaalta Trump on kannattanut tuontitulleja kuvitellessaan, että tämä lisää työllisyyttä omassa maassa. Maahanmuutto nähdään kasvokkain, siinä ei ole tavaratuonnin abstraktiutta, siksi se herättää voimakkaita tunteita.

Maahanmuuttopolitiikasta on maailmalla useita eri versioita: Japani on ottanut hyvin torjuvan linjan, kun taas Eurooppa – tosin epäröiden populistien vastarinnasta johtuen – on ottanut suuren vastuun pakolaispolitiikassa. On toisenkinlaisia esimerkkejä: Kanadassa on noudatettu pehmeää linjaa vastaanotossa ja populismi on lähes tuntematon ilmiö.

Yhdysvaltojen aiemmin suhteellisen suvaitsevainen linja on joutunut koetukselle nimenomaan koskien meksikolaisten muuttoa. Yhdysvalloissa oli vuonna 1970 viisi prosenttia ulkomailla syntyneitä, nyt 14 prosenttia. Toisaalta muutto-ongelma on supistumassa, ei kasvamassa. Valeuutiset kylvävät epäluuloa ja vääristävät maahanmuuton laajuutta. Kaikkialla lännessä ollaan samassa tilanteessa: jos muuttoa ei saada rajattua järkevän kokoiseksi kansakunnan kantokykyyn suhteutettuna joudutaan ongelmiin. Liian nopea kulttuurimuutos näyttää johtavan isoihin poliittisiin haasteisiin.

Vaikka Suomessakin oikeistopopulistien mielenosoituksissa nähdään paljon nuoria miehiä, on nähtävissä, että yleisellä tasolla nuoret suhtautuvat avarakatseisemmin muuttajiin kuin vanhemmat sukupolvet. Tämä lupaa hyvää tulevaisuutta ajatellen.

Yhteenvetona voisi todeta, että jos kulttuuriset tekijät vaikuttavat populismiin vahvemmin kuin taloudelliset kysymykset ja toisaalta kulttuurissa kysymyksissä maahanmuuton seuraukset on ylivoimaisesti vaikuttavin elementti, on ongelma kiteytettävissä tarkasti rajatulle alueelle. Oikein suunnattu sopeutukseen resursoiminen on populismin torjunnassa avainasia meillä ja muualla.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Oikeistopopulismi vs. vasemmistopopulismi

Foreign Affairs -lehden marras-joulukuun 2016 numerossa oli teemana populismi. Aihetta käsiteltiin muun muassa intialais-amerikkalaisen Yalen ja Harvardin kasvatin ja toimittajan Fareed Zakarian artikkelissa ”Populism on March”. Oikeastaan teemoja oli yhdessä artikkelissa kaksikin nimittäin 1) vasemmisto- ja oikeistopopulismin keskinäinen vertailu ja 2) nykypopulismin synnyn juurien selvittäminen. Keskityn tässä ensimmäiseen aiheeseen. Täydennän omilla lisäyksilläni Zakarian arvioita.

Nykyistä vasemmistopopulismia (left-wing populism) on Zakarian mukaan vaikea erottaa pitkän aikavälin (toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien) vasemmistolaisuudesta. Vasemman reunan kritiikki on siis ollut pitkäkestoista. Muutos tapahtui vasta Bill Clintonin presidenttikauden (1993-2001) ja Tony Blairin pääministerikauden (1997-2007) aikana, jolloin liberaali vasemmisto liikkui kohti keskustaa ehkäpä silloin muodikkaan uusliberalistisen hyökyaallon kannustamana. Samanlainen kehitystä tapahtui meillä Paavo Lipposen pääministerikauden (1995-2003) aikana.

Zakarian tulkinnan mukaan edellä mainittu ”keskustasiirtymä” loi vasemmalle aukon, joka pysyi avoinna finanssikriisin (2007-2008) saakka, jonka jälkeen sen täytti vasemmistolainen populismi. Ajankohta osuu hyvin yksiin kriisiä seuranneen hyvin matalan bruttokansantuotteen kehittymisvaiheen kanssa Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Molemmin puolin Atlanttia valtiot velkaantuivat ja työttömyys nousi suureksi, Kreikassa ja Espanjassa hälyttävän suureksi. Suomi seurasi omine ongelmineen valtavirtaa sillä lisähuomiolla, että Suomen ”Nokian jälkeinen” jämähtäminen oli erittäin sitkeää laatua.

Tunnetuimmat tässä tilanteessa suosioon nousseet vasemmistopopulistiset puolueet olivat Espanjan Podemos ja Kreikan Syriza. Samantyyppinen hyöky tapahtui, 1930-luvulla, joskin nykypuolueet populistisimmillaankin ovat keskemmällä puoluekartalla kuin rintama kolmekymmentäluvulla.

Bernie Sandersin vasemmistolaiseksi populismiksi väitetty liike on mielestäni hyvin lähellä perinteisten poliittisten puolueiden ohjelmaa. Erikoiseksi (ja sen takia monien väitteissä populistiseksi) Sanders-ilmiön tekee sen poikkeava vasemmistolaisuus yhdysvaltalaisessa poliittisessa ympäristössä. Sandersin hanke pisti hyvin kampoihin Hillary Clintonille saaden 13 miljoonan demokraatin äänen.

Nykymuotoisten populististen oikeistopuolueiden historia on vasemman reunan ilmiöitä lyhytikäisempi. Saksan (Vaihtoehto Saksalle -puolue, AfD) ja Britannian (UKIP), samoin kuin Ranskan (Kansallinen rintama) populistiset konservatiiviset tai oikeistopuolueet ovat merkittäviä tekijöitä maissaan. Hollannissa on erittäin radikaali ja menestyksekäs Geert Wildersin oikeistopopulistinen Vapauspuolue. Donald Trumpin menestys Yhdysvaltain presidentinvaaleissa perustui hyvin pitkälle samoihin tavoitteisiin kuin eurooppalaisilla populisteilla eli maahanmuuttokriittisyyteen (aina maahanmuuton lopettamiseen saakka), töiden ”palauttamiseen” amerikkalaisille ja kristilliseen islamin uhan vastaiseen liikkeeseen. Trumpilainen populismi voidaan johtaa ns. Movement Conservatism -liikkeestä, joka kehittyi alun perin reaganomicsin ja myöhemmin teekutsuliikeen ympärille.

Oikeistopopulismi on hyvin vahvasti eurooppalainen ja yhdysvaltalainen ilmiö. Euroopassa oikeistopopulismi on kaksinkertaistanut kannatuksensa 1960-luvulta tähän päivään tultaessa. Vasemmistopopulismi on samalla ajanjaksolla jopa viisinkertaistanut kannatuksensa. Aasiassa se ei ole saanut jalansijaa, ei edes kehittyneissä Japanissa ja Etelä-Koreassa. Etelä-Amerikassa (Argentiina, Bolivia ja Venezuela) vasemmistopopulismi taas on laskussa.

Euroopassa oikeistopopulismin kannatus on keskimäärin 13,7 prosenttia ja vasemmistopopulismin 11,5 prosenttia.

Kaikkein merkittävin piirre nykymuotoisessa populismissa on sen irtautuminen perinteisestä vasemmisto-oikeisto-akselista omilla arvoasetelmillaan. Perinteisesti vasemmistossa on kannatettu julkista kulutusta, isoa hyvinvointiyhteiskuntaa ja yrityssektorin säätelyä, kun taas oikealla on kannatettu pientä julkista hallintoa, harvaa yhteiskunnan turvaverkkoa ja laissez-faire -kapitalismia. Zakaria antaa näiden käsitteiden ja sisältöjen sijasta huomattavan suuren merkityksen muutosagentteina toimiville kulttuurisille arvoille sekä oikeisto- että vasemmistopopulismissa, itse asiassa huomattavasti yli taloudellisten merkitysten. Myös Suomessa kulttuuristen arvojen korostuminen näkyy perussuomalaisten politiikkapainotuksissa.

Mikään ei ole kuitenkaan kirkossa kuulutettua, nimittäin mitä pidemmälle Trumpin ministeri ym. -nimitykset ovat edenneet sitä vahvemmin hänen hallituksensa muistuttaa perinteistä oikeistohallitusta. Voidaan jopa esittää epäily, että Trumpin vaalikampanjan aikana esittämät kulttuuriset teemat ovat enää hyvin ohuesti mukana hänen hallituksensa ohjelmassa. Perinteinen politiikka voittaa populistiset teemat?!

Onko toteutumassa klassinen marxilainen kuvio, jossa historiaa eteenpäin ajavina voimina eivät toimi henkiset (kulttuuriset) tekijät vaan materiaaliset (taloudelliset) tekijät?

Vastaavasti Suomessa perussuomalaiset ovat politiikassaan siirtyneet oikealle hallituksessa olonsa aikana.

Populismissa on toki vielä jäljellä huomattavia poikkeamia perinteiseen vasemmisto-oikeisto -jakoon ja niitä on syytä tarkastella nimenomaan siitä näkökulmasta, että kannattajat odottavat radikaaleja muutoksia nykytilanteeseen. Niihin paneudun tämän kirjoituksen toisessa osassa.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Totuuden etsijät, löytäjät ja hukkaajat

Wikipedia: ”Objektiivisuus tarkoittaa henkilökohtaisesta näkemyksestä tai asenteesta riippumatonta, puolueetonta, tasapuolista, yleispätevää”.

Thomas Kuhn: ”Tieteessä ei voida tavoittaa ihmisestä riippumatonta todellisuutta, koska havainnot ovat aina teoriasidonnaisia”.

Ehkä asetan tässä kirjoituksessa objektiivisuuden tavoitteeksi epätieteellisesti pyrkimyksen päästä lähemmäksi totuutta.

Objektiivisen tiedon välittämiseen pyrkivät tasapainoilevat usein köysiradalla joutuen ehkä hoippumaan puolelta toiselle. Linja on kuitenkin pyrittävä pitämään tiettyjen toleranssien rajoissa. Yksi tapa edetä on valottaa asioita eri puolilta. Tähän liittyy vaaransa, sillä oikeasti objektiivisuuteen pyrkivä yrittää välttää ”mielipiteiden tasapeliä”. Olen usein ottanut tästä esille Yhdysvaltain presidentinvaalit, joissa Donald Trump käsitteli totuutta kuin muovailuvahaa muokaten sitä omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Kun Trumpin touhuista kiinnostunut seuraaja totesi valehtelun, liioittelun tai totuuden muuntamisen, hän pyrki mielessään ”tasapainottamaan” kilpailua nimeämällä myös vastaehdokkaan kelvottomaksi. ”Tietoa” tämän asenteen tueksi on helposti löydettävissä vaikkapa netistä. Tämä ei todellakaan vastaa minkään objektiivisuuden määritelmää.

Tätä esimerkkiä voi täydentää sen eräällä muunnelmalla, josta Paul Krugman käytti eräässä kolumnissaan nimeä ”balance cult”, jonka tässä omalla luvalla käännän tasapuolisuuskultiksi (voi se olla myös tasapainokultti). Kuviteltu esimerkki: TV:stä tulee ohjelma jonka tarkoitus on käsitellä maapallon muotoa. Ohjelmassa haastatellaan niitä, joiden mielestä maapallo on pallonmuotoinen, mutta koska kysymys on tasapuolisuuden hakemisesta, haastatellaan myös niitä eksperttejä, joiden mukaan se on litteä. Ohjelman kruunaa dokumentin loppuyhteenvedossa esitetty arvio: ”maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä”.

Kenenkään mielipidettä ei siis saisi loukata. Jos maapallon ikää määritetään, sen tulee balance cultin mukaan ulottua 6000 vuodesta miljooniin vuosiin. Parasta onkin tehdä kaksi eri ohjelmaa aiheesta.

Sitten mennään vaikeampiin sovelluksiin. Lehdessä luki, että Tsekissä on meneillään valtava Venäjän trollikampanja. Miten tätä käsitellään objektiivisesti? No tietenkin niin, että leimataan Venäjän teot systemaattisiksi vaikuttamispyrkimyksiksi Tsekin sisäpolitiikkaan ja ulkopolitiikkaan. Objektiivisesti vastenmielistä! Nyt kuitenkin Tsekissä on tahoja, joiden mukaan tasavallan EU-politiikkaa on erehdys ja vanhaan hyvään aikaan asiat olivat paremmin. Vanhaan hyvään aikaan? Kyllä, Tsekissä on niitä, joiden mukaan sosialistinen Tsekkoslovakia oli parempi paikka elää kuin nykyinen. Objektiivisesti väärä käsitys, eikö totta! Mukana on varmaankin nostalgiaa ja kaipuuta johonkin sellaiseen, johon ei ole paluuta. Miten he erottavat sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän mahdolliset hyvät piirteet Tsekkoslovakian brutaalista miehityksestä? Oma vaikeutensa on arvioida näiden venäjämielisten ihmisten suhdetta itäisen naapurin trollikampanjaan, johon he suhtautuvat myötämielisesti, tai ainakin he uskovat siihen herkemmin kuin kansalaiset keskimäärin. Vielä yksi koukero: Tsekin hallitus taistelee Venäjän vaikuttamispyrkimyksiä vastaan samaan aikaan, kun maan presidentti suhtautuu myötämielisesti Venäjään yleensä ja sen toimintaan Ukrainassa erityisesti.

HS:n haastattelussa (11.12.2016) Tsekin varapuolustusministeri Jakub Landovsky totesi, että ”ihmiset eivät näe maailmaa erilaisten faktojen vaan erilaisten narratiivien kautta”. Tarinoiden kertomisen kautta voidaan todellisuutta laajentaa tai muuntaa haluttuun suuntaan. Näinhän se ainakin osin on. Kilpaillaan itse asiassa siitä kenen tarina on paras (ei siis siitä kenen tarina on objektiivinen tai lähimpänä totuutta). Landovskyn mukaan ”paras tarina on totuudenmukainen tarina”. Perusteltua toisaalta, mutta sisältyykö tähän aimo annos toiveajattelua? Jos tarinoissa kysymys on taistelusta kansakunnan sielusta, ollaan monien mielestä viimeisten kysymysten äärellä.

Donald Trumpin presidentinvaalikampanja täyttää varmaan tarinan ehdot. Hänen tarinansa oli siis paras, kun hän voitti? Itse määrittämäni objektiivisuusasteikon mukaan näin ei kuitenkaan ollut, sillä tarina perustui valehtelulle ja jo etukäteenkin arvioiden katteettomille lupauksille. Yhtä kaikki, kilpailun jälkeen voittajan puolella on tunkua, oli voittajan totuus miten totuudellinen tai vääristynyt tahansa.

Nettiaikakauden totuudenvartijoita ovat faktantarkistajat. Niiden tavoitteena on karsia objektiivisen totuuden tieltä epätotuudet ja suoranaiset valheet. Mutta pärjäävätkö ne tarinoiden kilpailussa? Tähän on pakko ottaa esille uusi käsite ”arvot”. Jos ajatellaan ketjua arvot – asenteet – tiedot, niin asetan ykkössijalle ihmisten syvimpänä tulkkina arvot, sitten tulevat arvoista johdetut asenteet ja viimeisenä ketjussa ovat tiedot joita faktantarkistajat edustavat. Yhdysvaltain vaalinkampanjan aikana paljastui kerta toisensa jälkeen, kuinka ihmisen sisällä jylläävät arvot ja asenteet peittosivat kevyesti tiedot faktantarkistajineen. Eivät arvo/asennefundamentalistit välittäneet tippaakaan totuuden siemenistä, joita jotkut yrittivät levitellä. Faktantarkistajat liitettiin vastenmielisen eliitin hegemonian osaksi. Kun Clintonin ja Trumpin TV-väittelyssä oli kuultu Trumpin puheenvuoro, niin Clinton – varmaankin kyllästyttyään Trumpin toistuvasti tarjoamaan pupputietoon – totesi, että käykää katsomassa kotisivuiltani faktantarkistuksesta, miten asiat oikein ovat. Clinton yritti minun tulkintani mukaan pitää kiinni ”totuuden ajan” rippeistä, kun Trump eli jo ”totuuden jälkeistä” aikaa.

Objektiivisuudentavoittelussa on kysymys aina omien tunteiden ja asenteiden irrottamisesta asiayhteydestä. Se on jotain muuta kuin ”sanoa ääneen, miltä tuntuu”, joka on ikään kuin protesti ”tietoon perustuvaa elitismiä” vastaan. ”Musta tuntuu” -ajattelun mukaan tieto syntyy sisäsyntyisesti, intuitiivisesti, ei siihen ohjekirjoja tarvita.

Häviän luultavasti tämän kamppailun totuudesta, sillä objektiivisuuden määrittää aina subjektiivinen minä. Tässä oikean ja väärän totuuden taistelussa luotan viime kädessä kansalaisen omaan tiedonhankintaan. Sitä on syytä kaikin tavoin tukea myös yhteiskunnan puolelta ja lapsesta pitäen. Sputnikin epäonnistuminen Suomessa johtui ainakin osaltaan sen tarjoaman ”totuuden” heikosta kysynnästä. Enemmän olen huolestunut kotimaisten valemedioiden – yksityisten ja yhteisöjen - tyrkyttämästä huuhaasta.

Määritin objektiivisuuden pyrkimykseksi päästä lähemmäksi totuutta. Kiihkeä totuuden etsintä ei johda huonompaan eikä parempaan lopputulokseen. Tämän nöyrästi myöntäen jätän arvioinnin lukijalle.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Miksi luotamme tiedotusvälineisiin?

Katkelma muutaman kuukauden takaisesta uutisesta:

”Kansainvälisessä vertailussa (Oxfordin yliopiston Reuters-instituutti) suomalaiset luottavat ylivoimaisesti eniten uutisiin. Vastaajista 65 prosenttia eli yli kolme viidesosaa pitää useimpia uutisia luotettavina. Kysely tehtiin 26 maassa, muun muassa Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa, Ruotsissa, Tanskassa sekä Norjassa”.

Olemmeko siis hyväuskoisia? Pikemminkin kysymys on pitkän ajan kuluessa omaksutusta kulttuurista. Suomessa on tutkitusti maailman huippua edustava luottamus toisiin ihmisiin ja viranomaisiin. Olemme toki höynäytettävissä, mutta otamme riskin, koska se ei ole kovin suuri.

Tiedonvälitys on Suomessa korkeatasoista. Ongelmana monissa maissa on, että tiedonvälitys on yksisuuntaistettu. Me emme kuitenkaan vertaa itseämme Venäjään tai Unkariin, puhumattakaan Pohjois-Koreasta, vaan vaikkapa Ruotsiin, Tanskaan, Iso-Britanniaan. Huomionarvoista on, että kaikkiin näihin ja muihin maihin verrattuna olemme luottamuksessamme uutisiin ylivoimaisia.

Yksi tapa selittää suomalaisten luottamusta uutisiin on pitkät yleissivistyksen perinteet. Meillä ei yksinkertaisesti mene läpi propagandistinen tiedon syöttö. Kysymys on ainakin 100 vuoden historiasta. Luottamus on syntynyt vähitellen.

Olen joskus miettinyt, eikö levoton nettikirjoittelu ole vaikuttanut heikentävästi kykyyn luottaa yleensäkin uutisiin. Ehkä asia on juuri toisin päin: jyrkkä kontrasti mielipidepalstojen ja valtamedian uutisten välillä saa ihmiset luottamaan vaikkapa Ylen uutisiin.

Uteliaisuus ottaa selvää asioista näkyy mm. uutisten seuraamisessa verkosta, jossa suomalaiset ovat aivan kärjessä. Lähes puolet suomalaisista Oxfordin yliopiston kyselyyn vastanneista piti verkkoa pääasiallisena uutislähteenään.

Luottamus kohdistuu erityisesti TV:hen, radioon ja sanomalehtiin. Olen toistuvasti tuonut esille, kuinka tärkeä Yle on uutisten luotettavuuden takeena.

Yhtenä syynä luottamukseen on nähty suomalaisen valtamedian jakautumattomuus poliittisesti tai muuten. Sanoisin pikemminkin, että puolueita lähellä olevat lehdetkin antavat sijaa oman mielipiteen kanssa ristiriidassa oleville mielipiteille. Toki meillä on puolueisiin vankasti sitoutuneita lehtiä, mutta ainakin valinnan vaihtoehtoja on runsaasti.

Demokratian vakiintuneisuus on yksi syy haluun uskoa tiedotusvälineitä. Mutta miksi ero kasvaa niin suureksi verrattaessa esimerkiksi Tanskaan tai Ruotsiin? Ehkä syynä on äärimielipiteiden voimakas läsnäolo yhteiskunnallisessa keskustelussa noissa maissa.

Aina ei ole ollut näin. USA:ssa nimittäin toisen maailmansodan jälkeen (1940-luvulta 1960-luvulle) ihmiset luottivat toisiin ihmisiin enemmän kuin nykyisin. Katsoisin tämän asian olevan yhteydessä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden rapautumiseen ja tuloerojen kasvuun. Kun vaurastuminen koski suurta osaa väestöstä 1950-luvulla, oli luottamuksen helppo kasvaa. Nyt sosiaalinen koheesio ja luottamus poliittisen järjestelmän toimivuuteen on heikentynyt.

Eikö meillä Suomessakin voisi käydä samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa? Paljon mahdollista. Luottamusyhteiskunnan rapautumisen merkkejä on nähtävissä. Meillä saatetaan perätä konsensusyhteiskunnan purkamista sen väitettyjen jäykkyyksien takia. Byrokratiaa on liikaa sanotaan, mutta samalla vaikutetaan myös sopimusyhteiskunnan sisältöön, jossa luottamus on keskeisellä sijalla.

Luottamuksen puutetta tai läsnäoloa voi arvioida myös läheisyysperiaatteen näkökulmasta. Maallikkomielipiteenä voisi tunnistaa maita, joissa luottamus toimii perheen tai suvun piirissä, mutta tuntemattomiin kohdistuva luottamus ei toimi läheskään samalla tavalla, kuin pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa.

Median (lehdistön) vapaus, kuten myös mielipiteen vapaus on skandinaavisen mallin luottamuksen ytimessä. Vapaus on kuitenkin vaarallinen vastuuttomasti sovellettuna. Joskus tuntuu, että vapaus on yhteiskunnallisessa keskustelussa itsetarkoitus. Siitä on lyhyt matka vastuukysymysten sivuuttamiseen.

PS

Tuo edellä oleva on kirjoitettu muutamia kuukausia takaperin. Juuri tällä hetkellä velloo keskustelu Ylen ja poliittisen vaikuttamisen ympärillä valtoimenaan. Ongelma liittyy kautta rantain median luotettavuuteen. Kysymys on ainakin pinnallisesti katsottuna riidasta, millä tavalla poliitikolle annetaan mahdollisuus puolustautua tai laatia vastine itseään koskevaan uutisointiin. Pääministeri - tyytymättömänä Ylen menettelyyn - menetti malttinsa ja sortui pikkumaiseen kansalaisilta saamansa ikävän palautteen edelleen jatkamiseen Ylen toimittajalle. Hän katuu sitä, mutta ei loppuun saakka harkiten. Hän myöntää tehneensä vain teknisen virheen lähettämällä kansalaispalautetta Ylelle viesti kerrallaan, kun ne – nyt jälkikäteen ajatellen - olisi hänen mielestään pitänyt lähettää könttänä! Meillä on saivarteleva pääministeri, jonka on hyvin vaikea myöntää erehtyneensä.

Minusta tämän kiistan osatekijöinä ovat pääministerin (ja/tai hänen läheistensä) herkkähipiäisyys itseensä kohdistuvaa arvostelua kohtaan, liikemies-pääministerin kyvyttömyys sopeutua politiikan ja median pelisääntöihin ja Ylen horjuvuus tiedonvälityksessä, kun arrogantti poliitikko reagoi ärtyneesti oman asemansa kyseenalaistamiseen konkreettisessa tilanteessa. Huomiota herättää se, että Sipilä on näissä ollut toistuvasti keskushenkilö. Myös perussuomalaiset on reagoinut ärhäkästi itseään koskevaan uutisointiin. Sen sijaan pääministerin omalla puolueella, kokoomuksella, vihreillä ja demareilla on ollut huomattavasti matalampi profiili.

Selvää on, että erimielisyydet Ylen sisällä ovat kyteneet pitkään. Tässä asiassa on varottava myös ajautumasta tunteiden aallokossa toiseen äärilaitaan, siis siihen, että koko tämä asia saa elämää suuremmat mittasuhteet.

Sananvapaus tai sen pienikin puute on herkkä asia. On ilmeistä, että ajankohtaistoimitus on saanut jossain vaiheessa – vuosia sitten - hyvin vapaat kädet, ja kun vapautta on alettu kahlehtia kajoamalla toimitustyöhön, on jouduttu törmäyskurssille.

Isommassa kuvassa kysymys on Ylen riippumattomuudesta. Olen muutaman kerran näissä kirjoituksissani pitänyt Ylen puolta poliitikkojen hyökkäyksiä vastaan. Olen arvostanut Ylen kriittistä, mutta tasapainoista otetta vallanpitäjiin. Ylen tehtävänä on toimia demokratian ja sananvapauden vahtikoirana eikä pelästyä herkkähipiäisesti poliitikkojen arvostelua. Ylen vastuulle sälytän mahdollisimman objektiivisten ajankohtais- ym. ohjelmien tuottaminen.

Entä vielä suuremmassa kuvassa? Onko meidän kansainvälisesti katsottuna syvähkö ”kulttuuriperäinen” luottamuksemme toisiamme kohtaan horjumassa vai onko kysymys yksittäisistä tapauksista. Laajemmin ilmetessään nyt tapahtunut rapauttaa myös keskinäistä luottamustamme. Viime kädessä on kysymys hyvästä maineestamme sananvapaus- ja luotettavuuskysymyksissä.

torstai 8. joulukuuta 2016

Ayn Randin ja Joseph McCarthyn jalanjäljillä

Tuore uutinen kansainvälisen Punaisen Ristin kidutuksen sallimista koskevasta maailmanlaajuisesta tutkimuksesta: Vuonna 1999 tutkimukseen vastaajista 66 prosenttia tuomitsi kiduttamisen avulla tehdyt kuulustelut. Tänä vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan vain 48 prosenttia vastaajista tuomitsi kidutuksen.

Toinen päivän uutinen (HS 6.12.2016): Rynnäkkökiväärillä varustautunut mies tunkeutui…. washingtonilaiseen pitsaravintolaan tutkiakseen verkossa liikkuneita huhuja, joiden mukaan ravintolan kellarissa pyöritetään salaista lapsiseksirinkiä (hyväksikäyttäjinä mm. Hillary Clinton). Väitettä on twitterissä levittänyt mm. Donald Trumpin tulevan turvallisuusneuvonantajan poika Mike Flynn jr.

Kaksi uutista, eri aihe, mutta uutisten sukulaisuussuhde on tunnistettavissa. Moni kysyy, mihin olemme menossa. Samantyyppinen tilanne tulee vastaan, kun pohditaan kumpi on erkaantumassa kansasta, perinteiset poliittiset puolueet vai populistit itse, jotka ovat moittineet perinteisiä puolueita vieraantumisesta….. no, kompromissina valitaan sitten presidentiksi Donald Trump! Hannes Swoboda, itävaltalainen poliitikko, on todennut, että populistien voitossa ei ole kysymys välttämättä siitä, että anti-eliitti voittaa, vaan siitä, että voiton vie toisenlainen eliitti (siis esimerkiksi Trump seurueineen). Ja todellakin, jos katsoo Trumpin kampanjan vanhan poliittisen eliitin vastaiseksi taisteluksi, niin nyt on paljastunut, että tilalle on tulossa rikkaita, konservatiivisia tahoja, eräänlaista ”kaverikapitalisteja”. On vaikea löytää tästä porukasta työväenhenkisyyttä, jota Trump on toitottanut vaalikampanjansa aikana.

Jan Hurri toteaa Taloussanomien artikkelissaan, että populisteiksi väitetyt tavalliset kansalaiset ovat tunnistaneet oikein ”kurjistumisensa” syyt: kysymys on työn ja pääoman väärästä suhteesta. Hyvä näin, ollaan Marxin ja Fordin jalanjäljillä, jotka kaipasivat tasapainoista jakaantumista työn ja pääoman välille.

Mutta kysymys ei olekaan ensisijaisesti ”populistisista” kansalaisista, jotka reagoivat aivan oikein ”miltä tuntuu”, vaan siitä, mihin populistiset kansanjohtajat haluavat kansalaisia johtaa ja heidän vaikuttimiinsa on syytä kiinnittää kriittinen syväluotavaa analyysi.

Ehkä asia on niin kuin eräs Trumpin avustaja sanoi, että muodosteilla oleva hallitus on ”voittajien hallitus”. Muut tyytykööt joko ihailemaan tai kadehtimaan voittajia. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että myötätuntoiset miljonäärit ovat säälittäviä!

:::::::::::::::::::::::::::

Tästä sekavasta vyyhdestä on vaikeaa löytää punaista lankaa. Yhdestä näkökulmasta katsottuna demokratian arvokkainta asiaa eli sananvapautta ollaan käyttämässä räikeästi sitä itseään vastaan. Tuntuu siltä, että kyyninen välinpitämättömyys on leviämässä: mitäs pienistä, kun ei paljon suuristakaan.

Yhtäältä voidaan puhua valemedian tuotoksista, itse puhuisin väitetodellisuudesta: saa esittää oikeastaan minkä tahansa absurdin väitteen ilman seurauksia. Tai oikeastaan seurauksia tulee, sillä jos yksi kahjo viestittää uutisen (väitteen), niin vahinko aiheutuu, jos toinen samanlainen lukee ja omaksuu sen. Se, että Yhdysvaltain tuleva presidentti käyttää toistuvasti lähteinään valemedioita on tuhoisaa perinteiselle uutistuotannolle. Enää ei ole kysymys äärimmäisen puolueellisesta uutisoinnista (johon esimerkiksi USA:ssa on totuttu jo vuosien ajan), vaan uutisten tahallisesta vääristämisestä. Totuus muuttuu täysin suhteelliseksi.

::::::::::::

Onko toisen maailmansodan jälkeen käynnistynyt demokratisoitumisprosessi saavuttanut kyllästymispisteen? Ihmiset kaipaavat vähän jännitystä elämään? Voihan se niinkin olla, että villi-ihminen ihmisessä saa jälleen vallan, kuten 1900-luvullakin tapahtui. Johan tätä rauhaa on piisannutkin. Tietenkin selitystä voidaan etsiä myös edustuksellisen demokratioiden kärsimistä tappioista talouden kilpailussa. Lineaarinen eteneminen hyvinvoinnin tuottamisessa kansalaisille on pysähtynyt toistaiseksi tai ainakin jarrutusvaiheessa.

:::::::::::::::::::

Sivilisaatioiden taistelussa arabimaailma on turhautunut olemaan pelkkiä tappioita kokeva maailmankolkka. Väkivaltainen pyrkimys korjata asiaa on käynnistänyt uudentyyppisen sissisodan, jota käydään Euroopan suurkaupungeissa. Länsimaat ovat itse syyllisiä monilta osin tapahtuneeseen pidettyään arabimaita lähinnä hyväksikäyttökohteina. Loputon sota Lähi-Idässä on totuttanut ihmiset väkivallan jokapäiväisyyteen. Ovatko arabisivilisaation julmat väkivallan käytön muodot leviämässä tartuntana länteen? Profeetta Muhammad lausui jäähyväispuheessa: ”Arabi ei ole muita parempi, eivätkä muut arabia parempia, valkoinen ei ole mustaa parempi eikä musta valkoista parempi”. Ja viesti jatkuu: ei saa tapella, sortaa, miehittää, käännyttää eikä terrorisoida, vaan tuntea yhteenkuuluvuutta…. Kovinkin maallistunut kriitikko heltyy näiden ajatusten äärellä. Alkuperäinen Muhammadin maailmanrauhavisio on hukkunut johonkin loputtomien väärintulkintojen mereen.

Vastareaktiona nationalismi eri muodoissaan on voittamassa alaa kehittyneessä lännessä: rajat joiden madaltamisen piti olla jatkuva prosessi, ja kaupan vapauden, jonka piti olla kaikille siunauksen tuova prosessi, ovat molemmat kohdanneet ankaraa vastustusta.

TV:n ajankohtaislähetyksessä poliittinen filosofi Luuk van Middelaar totesi, että ihmiset kokevat niin, että päättäjät ovat liiaksi asettaneet vapauden turvallisuuden edelle tärkeänä elämisen ehtona. Paljon mahdollista, että ihmiset käsittävät asian niin. Tuntuu tylsältä puhua pelkästä polarisaatiosta, kun ääri-ilmiöt ovat tunkeutumassa jokaiselle elämän alalle. Tavallinen koti-ilta tuntuu haalealta voikukkateeltä villin maailman eliksiirin rinnalla. Jos samalla särkyy muutama näyteikkuna, niin mitä sitten. Silmiinpistävää on, että omakohtaisesti koetulle pahoinvoinnille täytyy löytyä syyllinen.

::::::::::::::::::::::::

Ääri-ilmiöistä tulee mieleen Ayn Rand, venäläis-amerikkalainen kirjailija, jonka teoksia on myyty miljoonapainoksina Yhdysvalloissa. Olen käsitellyt häntä useissa blogikirjoituksissani. Miksi hän kiehtoo ihmisiä, ja miksi hän ei kiehdo minua? Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi - millä maagisella kyvyllä - joku poliitikko viekottelee ihmiset puolelleen.

Randin liikemies-jumala oli kapitalismin kruunu. Maailma saastui tavallisista ihmisistä, jotka keksivät päätöksenteon pohjaksi enemmistöperiaatteen. Enemmistö rupesi tyrannisoimaan vähemmistöä, joka muodostui ihanteellisista kapitalisteista. Lopulta enemmistön tyrannia johti eliitin irtautumiseen omaksi yhteisökseen, joka Randin pääteoksessa Atlas Shrugged pakeni vuorille.

Näen Trumpissa Randin alter egon, joka pyrkii eristämään maailman parhaan kansakunnan, Yhdysvallat (mielellään pois lukien latinot ja mustat) muusta maailmasta. Trump on ottanut suuren tehtävän (”Make America Great Again”) ja haluaa viedä kansansa ”vuorille”, pois pahasta maailmasta. Entä jos hän epäonnistuu? Silloin hän tekee randit ja pyrkii viemään vuorille ainakin parhaat kaverinsa. Edellä kerrotun voi johtaa vain yhdestä perustellusta syystä: arvot ja ideologiat ovat hyvin syvällä ihmisessä ja esimerkiksi ajattelu on ”vain” pintaa. Siksi ideologi voi työntää syrjään faktat kovin helposti.

Rand vihasi altruismia, uhrautumista toisen hyväksi käsittäen sen ikään kuin totaalisena uhrautumisena. Harva tähän yhtyy. Tänä päivänä sorrutaan helposti egoismiin ja nationalismiin. Kysymys: jos ajattelet, että voit olla myötäelämiskykyinen, niin mikä siinä on niin paheksuttavaa ?

:::::::::::::::::::::

Entä Itävalta? Eikö sen presidentinvaalien tulos osoita, että populismi on saavuttanut taitekohtansa? Onhan se mahdollista, mutta Tanskan ja osin Suomen esimerkki osoittaa, että jäljessä voi tulla uusia populismin sukupolvia sitä mukaan kuin edelliset sulautuvat perinteisiin poliittisiin liikkeisiin. Tässä mielessä Ranskan tulevat presidentinvaalit ovat avainasemassa koko Eurooppaakin ajatellen.

Entä edellä kuvatun ajatuksenjuoksun vastaväitteet? Liberaali demokratiahan on todettu hyvin elinvoimaiseksi monin eri testein, joista vähäisimpinä eivät ole Pohjois-Euroopan menestyksekkäät yhteiskunnat. Suomi on näyttänyt mallia, jossa yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin asioihin esittävät populistit otetaan panttivangiksi monipuoluehallitukseen ja tukahdutetaan populistien radikalismi alkuunsa.

Rauhantilan säilyttämisen kannalta Euroopan laajuinen yhteisö on koettu ensiarvoisen tärkeäksi. EU:sta luopuminen on vaikeaa, koska se on alusta alkaen mielletty nationalismin torjuntayhteisöksi: Ranskan ja Saksan välille ei enää koskaan haluttu sotaa. Nyt olemme tilanteessa, jossa yhteistä Eurooppaa vastassa ovat kansallisvaltioiden kulttuurisen identiteetin ja itsemääräämisoikeuden tarpeet. Olemmeko siis konfliktiin johtavalla tiellä, sen alkupäässä?

Viime kädessä ihmiset tukehtuvat kaiken vastaantulevaan tiedon paljouteen, maailman monimutkaisuuteen, voimattomuuden tunteeseen sen hallitsemiseksi.

Jotkut ennustavat uutta digitalisaation synnyttämää menestyksen aikaa länsimaihin. Jos näin käy, saa demokratia lisäaikaa sopeutua uuteen maailmaan. Avoimuuden yhteiskunta ja kansalaisvapaudet voivat toteutua vain, jos liberaali demokratia osoittautuu perustellummaksi vaihtoehdoksi kuin illiberalismi eli populistinen demokratia tai populistinen autoritäärisyys, mihin uskon.

PS

Tekstini kirjoittamisen jälkeen washingtonilaisen pizzerian tapaus (ns. ”pizzagate”) on muodostunut esimerkiksi siitä, mitä ns. fake newseillä (valeuutisilla) saadaan aikaiseksi. Hillary Clinton on kiedottu mukaan pedofiliarinkiin järjettömällä tavalla. Uutisten levittäminen ja leviäminen totena on saanut järkyttävät mittasuhteet. Presidentinvaalikampanjan yhdeksi keskeiseksi juonteeksi nousi juuri lukemattomien valeuutisten levittäminen toisesta pääehdokkaasta, Hillary Clintonista. Vaalien tulos voidaan aiheellisesti asettaa kyseenalaiseksi toistuneiden valeuutisten takia. Missään tapauksessa asiaa ei voi kuitata ”vaalien tulos on ratkennut, pulinat pois” -hokemalla, koska miljoonat ihmiset ovat presidentinvaalikampanjan aikana lukeneet valemedian uutisia ja miljoonat ihmiset ovat niihin uskoneet.

Vai ovatko uskoneet? Voidaan uskottavasti väittää, että ainakin näiden salaliittoteorioiden kehittäjät ja levittäjät eivät usko tarinoihin (lukijat ovat sitten erikseen), vaan haluavat vain vahingoittaa Hillary Clintonia keinolla millä tahansa – vieläpä vaalien jälkeen. Vainoharhaisuus tuo minulle mieleen nettiversion Joseph McCarthyn tekaistuista kommunistivainoista 1950-luvun alussa.