torstai 31. tammikuuta 2013

Uusliberalismi ja fasismi

Heikki Patomäki rinnastaa uusliberalismin fasismiin kirjassaan ”Uusliberalismi Suomessa”. Vesa Vares ottaa kantaa Patomäen väitteeseen filosofisessa aikakauslehdessä Niin & Näin 4/2012 ja toteaa, että Patomäen kanta on raju ja kyseenalainen. Hän perustelee vastakkaista näkemystään sillä, että ”salliihan neorealismi täysin opposition ja on käytännössäkin poliittisesti haastettavissa ja sen tavoitteena on mahdollisimman pieni valtio”. Näkisin niin, että uusliberalismi on pyrkinyt ottamaan 1980-luvulta lähtien hegemonisen otteen taloustieteessä (ja myös talouspolitiikassa). Ennen finanssikriisiä se oli edennyt pitkälle tässä ”taloustieteen valtauksessa”, jopa niin pitkälle, että keynesiläisyys oli jäänyt pahasti uusliberalismin varjoon. Nyt tilanne on tietenkin muuttunut.

Patomäki kytkee uusliberalismin kilpailukykyoppiin: ”Kilpailukyky vaatii myös kansallisten voimavarojen mobilisointia ja rankkoja uudistuksia! Tässä mielessä uusliberalismi on totalitäärinen oppi, yksilön vapaa-ajan vapausoikeuksien korostamisesta huolimatta”. Patomäki toteaa, että uusliberalismissa ”kysymys ei ole militarismista”. Juuri niin, tässä ei ole kysymys vanhasta fasismikäsitteestä, vaan eräänlaisesta ”talouden militarismista”. Tällä tarkoitan, että markkinoiden ote demokratioista on ollut niin kova, että demokratia ei ole säilynyt vaurioitta. Näinhän fasismikin eteni 1930-luvun Saksassa: se painosti kilpailijat ulos yhteiskunnalliselta näyttämöltä. Toki myönnän, että vertailussa on kysymys jonkinmoisesta kärjistämisestä.

Patomäen merkittävin lahja talouspainotteiselle keskustelulle on yhteiskuntapoliittisten, ideologisten ja poliittisten näkökohtien sulauttaminen usein itse riittoiseen kansantaloustieteelliseen liturgiaan. Tähän suuntaan kannattaa edetä jatkossakin.

Talouden militarisointi tarkoittaa uusliberaaleja yliopisto-oppeja, valtavaa lobbauskoneistoa rahamarkkinoiden hyväksi ja demokratian heikentymistä. Vares on toki oikeassa siinä, että käytännössä uusliberalismin vastainen poliittinen oppositio tosiaankin on olemassa. Yhdessä vaiheessa nykyistä finanssikriisiä näytti siltä, että lähes koko demokraattinen järjestelmä oli oppositiossa rahamarkkinoiden ylivaltaa vastaan.

Mitkä ovat demokratian itsepuolustuskeinot? Ainakin voidaan todeta, että demokraattisen päätöksenteon on osoitettava voimansa. Lakihankkeet ja uudistukset on vietävä järkähtämättä läpi vaikeasta yhteiskunnallisesta ympäristöstä huolimatta. Demokratian ei saisi näyttää heikolta. Valitettavasti demokratiaan on rakennettu sisälle ”heikkous”, koska päätöksiä ei voida viedä läpi suoraviivaisesti. Mutta se on demokratian olemukseen kuuluva asia. Asiat viedään moniportaisesti läpi parlamentaarisen järjestelmän. Se merkitsee suostuttelua, tasapainon hakua eri poliittisten ryhmien välillä ja joskus loputtomilta tuntuvia neuvotteluja. Monille elinkeinoelämän toimijalle tämä on liian hidas prosessi.

Uusliberalismin rynnäkkö on torjuttu toistaiseksi. Säätelyä luodaan ja toteutetaan molemmin puolin Atlantia. Mikään ei viittaa kuitenkaan siihen, että vyörytys on ohi.

Kun tullaan EU:n kriisiin, on siinä huomioitava ratkaisevana tekijänä finanssikriisi. Finanssikriisi aiheutui suurelta osin uusliberaalista sääntelyn purusta ja löysästä rahamarkkinavalvonnasta. Tässä taistelussa demokraattiset tahot luopuivat sinisilmäisesti kansanvaltaisesta valvontavastuustaan.

Demokratian liikkumavaraa on kavennettu rahamarkkinoiden telaketjutoiminnalla. EU-kriisi ei käsittääkseni olisi ollut läheskään nykyisen kaltainen ilman uusliberaalien oppien läpimurtoa ja sitä seurannutta talouskaaosta. On todennäköistä, että saksalaiset ja ranskalaiset pankit olisivat rahoittaneet ainakin osaksi Etelä-Euroopan kohteita aivan samalla tavalla kun rahoittivat Yhdysvaltain asuntokuplaa ilman EU:n vaikutusta. On miltei mahdotonta erottaa finanssikriisin vaikutusta EU:n omista liian ruusuisista kuvitelmista koskien uutta uljasta Eurooppaa.

Viime aikoina demokratiaa on puristettu yhtiöittämisellä ja ”houldaamalla” yritysryppäiden tytäryhtiöitä. Päivän sana on holding-yhtiö (yhtiö, joka omistaa muita yhtiöitä). Yhtiövalta nakertaa pikku hiljaa maata pois kansanvallan alta. Björn Wahlroos on pyrkinyt viemään koko Suomea yhtiöittämisen suuntaan markkinoimalla yhtiöperusteista päätäntävaltaa demokratian rinnalle tai sisälle.

Vaikka rahavaltafasismi onkin liioiteltu käsite, on kansanvallalla näytön paikka. Nyt on demokratian etsikkoaika ryhtyä puolustamaan kansanvallan linnaketta. On muun muassa luovuttava liian kunnianhimoisista suunnitelmista kehittää hyvinvointiyhteiskuntaa ja keskityttävä pohtimaan millaista tulevaisuuden kansanvaltaa haluamme. Helppoa se ei tule olemaan, mutta juuri kovissa koettelemuksissa demokratia on osoittanut voimansa, miksei jatkossakin.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Mäntsälä: arkkitehdin idylli vai kauppiaan unelma?

Olin mukana kuuntelemassa suunnnitelmia Mäntsälän uusista liiketiloista. Pitkä pysähtyneisyyden tila saattaa olla päättymässä ydinkeskustassa. On hyvin paljon positiivisesti varautuneita hankkeita, jotka mahdollisesti toteutuvat seuraavan viiden vuoden aikana. Kun aikanaan itse innokkaana elinkeinoihmisenä ajattelin kotikuntaani ”Kauppapaikka Mäntsälänä”, jouduin punnitsemaan asiaa monista lähtökohdista. Annoin Mäntsälän läpi virtaavalle 140-väylälle nimen ”Mäntsälän suora”. Siitä piti tulla keskeinen kaupankin väylä. Keskuskadusta taas piti tulla ”yhteinen olohuone” pikkuputiikkeineen, kävelykatuineen ja kahviloineen.

Teimme runsaasti mielipidetiedusteluja (joka 3. vuosi) ja haamuasiakasprojekteja saadaksemme selville ihmisten/kotitalouksien/asiakkaiden mieltymykset. Myös kauppiastapaamiset kuuluivat asiaan. Paljon selvisikin. Ihmiset suurin joukoin haaveilivat viihtyisästä keskustasta juuri pikkukauppoineen ja kuppiloineen. Vähemmän miellyttäväksi koettiin silloinen (ja jatkuva) erikoiskauppojen vähäisyys.

Mäntsälän väkiluku kasvaa nopeasti, edes taantuma ei ole pientä notkahdusta lukuunottamatta taittanut väkimäärän lisääntymistä. Tästä syystä optimismiin on aihetta. Voisiko Mäntsälästä sittenkin tulla Kauppapaikka Mäntsälä? Aivan aluksi pitäisi saada 10 000 keskustassa asuvan asiakaspotentiaali muutettua koko kunnan 20 000 asukkaan asiakaspotentiaaliksi.

Vastakkain ovat oletus siitä, miten asioiden pitäisi olla ja toisaalta realiteetit. Käydään tätä asiaa vähän läpi. Lähtökohtana on, että Mäntsälällä ei kaupallisten palvelujenkaan osalta mene huonosti, vaikka päinvastaistakin voidaan väittää. Ei Mäntsälä ainoa paikkakunta ole, josta ei saa miesten hattuja.Paljon paremminkin voisi kuitenkin mennä.

Haluttaisiin kävelykatu, se on selvä. Toisaalta juuri realiteetit tulevat helposti vastaan. Kävelykatu ei ole mikään oletus onnistumisesta. Se pitää suunnitella todella hyvin, muutoin tulee sutta. Kaupassakäyntipsykologian ja kustannusten tulee olla hallussa, muutoin ei onnistuta.

Vaikka asuminen ei ole tässä kirjoituksessa pääasia, on sanottava, että Mäntsälä on ensisijassa asumiskunta (mutta ei Helsingin nukkumalähiö!). Sieltä käydään töissä pääasiassa pääkaupunkiseudulla (1. Helsinki, 2. Vantaa), runsaasti myös Järvenpäässä. On minulla omakin unelma tähän liittyen: Mäntsälästä tulee joskus työssäkäyntikunta. Toki Mäntsälä säilyy näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan asumiskuntana, mutta se voisi muodostua myös ”sisäänpendelöintikunnaksi” (Tokmanni ja Rexam näyttävät suuntaa). Siihen kuluu kuitenkin aikaa. Sanotaan hiilijalanjäljestä mitä tahansa niin runsaat työmatka-ajot kuntaan ovat dynaamisuuden merkki.

Tärkeää on kuitenkin lisätä myös omia työpaikkoja, koska sitä kautta elinkeinoelämä virkistyy ja työttömyys pysyy alhaalla. ”Työpaikkunta Mäntsälä” on siis eräs tulevaisuuden keskeisistä oletuksista.

Haasteet? Niitä riittää. Pohdin erään kauppiaan kanssa joskus hyvinkin perusteellisesti minkälainen Mäntsälän keskusta-alue (laajasti ottaen) on. Meillä oli kaksi keskenään ristiriidassa olevaa argumenttia: kaupan ihanne ja todellisuus. Kauppias edusti kantaa, jossa – laajojen teoreettisten ja käytännössä koettujen oppien mukaan – piti olla hehtaarin muotoinen alue ydinkeskustassa, johon ihmisten ajavat reuna-alueen parkkiin (tai sisälle rakennuksiin liiketilojen alle) ja kävelevät siitä kauppoihin. Toinen on sitten todellisuus. Auton mittarista saatoin havaita, kuinka Mäntsälän suoran kaupallinen alue oli tarkalleen 4,9 kilometrin pituinen kapean soikion muotoinen vyöhyke. Siinäpä haaste, miten soikio neliöidään!

Panimme myös merkille – kauppiaan johdattelemana – miten harva Mäntsälän keskusta on. Teetetyt ilmakuvat paljastivat asian konkreettisesti: Mäntsälä on puistoa (vaikkei uskoisi). Rakentamisen tehokkuus on meneinä vuosikymmeninä unohtunut. Kun tilaa on, annetaan sitä olla! Hiilijalanjälki ei ole Mäntsälän suosikkitermi. Lyhyetkin matkat ajetaan henkilöautolla yhdessä Suomen henkilöautoistuneimmista kunnista aina, kun on mahdollista. Väljästi rakennetut kaupalliset palvelut ohjaavat tähän.

Oma lukunsa on sitten se logiikka, millä kaupalliset palvelut nykyisin sijoittuvat. On vaikeaa saada pikkuputiikkifilosofia toimivaksi. Ihmiset kunnan ulkopuolella töissä käydessään hoitavat erikoiskauppaostoksensa työmatkoilla. Tarjonta suurissa keskuksissa on ylivertaista. Sinne mennään, missä on ruuhkaa, koska siellä tapahtuu! Pikkuputiikit jäävät pankkien ja kiinteistövälitysyritysten varjoon ydinkeskustassa ja kaupalliset palvelut (erikoiskauppapalvelut) järjestyvät suurten markettien yhteyteen joko käyttötavaraosastoiksi suurten keskusliikkeiden konseptin mukaan tai sitten ns. etumyymälöiksi samojen jättikauppojen yhteyteen (täydennettynä Lidlillä ja Tokmannilla). Siellä palvelut, missä ihmiset.

Voimme siis haaveksia Kauppapaikka Mäntsälästä, mutta se ei ole todennäköinen toteutumisvaihtoehto. Meidän on varmaan opittava elämään muutoksessa, joka ei tietenkään merkitse täydellistä antautumista, mutta joka merkitsee, että erikoiskaupan Mekkaa Mäntsälästä ei saa. Voiko kulttuuri muuttua? Ihmiset löytäisivät aidosti yhteisen olohuoneensa? Haavetta kaikki on vaan? Toivo kuitenkin elää: ehkä ihmiset lopulta kyllästyvät pikkuasioitakin tarvitessaan menemään jättimäisiin kauppakeskuksiin ja löytävät uudelleen kauppiaskauppiaat.

Moni pikkupaikkakunta (10 000 asukasta) on kaupallisten palvelujen osalta parempi sijainniltaan kuin Mäntsälä. Jos lähimpään isoon kaupunkiin on 80-100 km, voi olettaa pienenkin paikkakunnan muodostuvan lähikuntien kaupalliseksi keskukseksi. Mäntsälä sen sijaan on saarrettu Porvoon, pääkaupunkiseudun, Keski-Uudenmaan ja Lahden seudun palveluilla. Ainoastaan itäreuna on auki: suuret kaupalliset keskukset puuttuvat. Tämä on realiteetti. Vain työpaikkaomavaraisuuden (lue: todellisen työpaikka-omavaraisuuden) kasvattamisella pystytään ”joskus” parempaan kaupalliseen suoriutumiseen.

Yritystä ei kuitenkaan puutu tämän hetken virkamiehiltä ja luottamushenkilöiltä: tavoitteena on selvästi keskustan tiivistäminen ja sellaisen ympäristön luominen, jossa kaupan palvelut mahdollistuvat. Miksi kaikki on tapahtunut niin kiduttavan hitaasti? Siihen on tietenkin monta syytä. Maanomistusolot on yksi syy, ylisuuret odotukset toinen syy. Kun oletetaan maan hinnan jatkuvasti nousevan, ei synny eteenpäin vieviä ratkaisuja. Paradoksi on tietysti se, että kun tilaa on runsaasti eivät maakaupat tunnu yhtään helpommilta kuin tiheästi rakennetuilla paikkakunnilla. Ikään kuin maa olisi pyhää, kun sitä on runsaasti. Tietenkin on sitten erilaiset mielestäni vanhakantaiset kuvitelmat, että pikkukaupunki-idylli olisi jotain korvaamatonta: korkeat kerrostalot ovat pannassa.

Mäntsälä on suuren väestönkasvun kierteessä: keskustaan on jäänyt teollisuuslaitoksia asumisen keskelle. Nämä jäljet poistuvat vasta pitkän ajan kuluessa. Voisiko Mäntsälän väestönkasvu tyrehtyä? Olen joskus itsekin miettinyt sitä. Voisiko asuminen pakkautua uudelleen suuriin keskuksiin (sitähän Helsinki yrittää). Voisiko asumisen ja liikenteen ruuhkat, kaupanpalvelut ja viihtymisen pakata samaan kokonaisuuteen? Tietenkin meillä on cityihmisiä (ehkä 1/3 osa helsinkiläisistä). He eivät missään oloissa muuta pois kaupungin sykkeestä. Mitään kattavaa ilmiötä tästä ei kuitenkan muodostu. Amerikkalaiset tutkimukset osoittavat, että 1930-luvulla alkanut esikaupunkialuevillitys jatkuu (Mäntsälä on suuressa mittakaavasa Helsingin satelliitti tai esikaupunki). Todellisena vaihtoehtona ovat olleet ”pienten” (100 000-200 000 asukasta) yliopistokaupunkien muodostamat asumisen keitaat.

Jossakin on nykyisen kehityksen rajat. Tällä konseptilla ihmiset velkaantuvat dramaattisesti. Asuntojen hinnat nousevat kuplamaisesti (älkää uskoko niitä, jotka väittävät päinvastaista). Jos asunnon neliöhinta on 10 000 euroa, on kysymys sairaasta kehityksestä. Tällaiset hinnat heijastavat tuloerojen kasvua: joillekin mikään hinta ei ole liian kallis. Ja muu ”maltillinen” hintataso seuraa perässä. Mäntsälässä on kallista asua, mutta suhteellisesti ajatellen edullista!

On mukavaa asua paikkakunnalla, jossa tulomuuttajien tulotaso ylittää poismuuttavien ja kantaväestön tulotason. Edessä loistava tulevaisuus vai onko se jo takana? Voiko vielä keskeneräinen idylli murtua? Kaikkien tahojen pitäisi ajaa tasapainoista kehitystä. Helsinki saa osan kärsimyksestä, kun Mäntsälä nappaa hyvätuloiset ja lähettää tilalle opiskelijoita. Emme elä enää staattisessa maatalousyhteisössä, ihmiset liikkuvat ja liikkuminen pitää ottaa huomioon. Pääkaupunkiseutua on pakko ajatella kokonaisuutena. Itsekkyys tuhoaa hyvät aikomukset.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Risto E.J. Penttilän ja Alf Rehnin johtopäätökset finanssikriisistä

”Meidän mielestämme kapitalismi on korjausliikkeen tarpeessa, mutta yksi pääasiallisista syypäistä finanssikriisiin on silti valtio. Se oli pakottanut pankit antamaan lainaa maksukyvyttömille. Se oli hoitanut sääntelyn huonosti…” Näin kirjoittavat Risto E.J. Penttilä ja Alf Rehn kirjassaan ”Suunnaton Suomi” (2012). Mitä tämä on? Tällaiset mielipiteet on kuultu moneen kertaan finanssikriisin aikana.

Muualla kirjassa kirjoittajat sysäävät finanssikriisin syyn amerikkalaiselle puolijulkiselle asuntorahoittajalle Fannie Maelle (ja Freddie Macille). Puolijulkinen tarkoittaa tässä, että valtiolla oli tosiasiassa määräävä rooli näissä rahoituslaitoksissa. Tämä edustaa tyypillistä vinoutunutta tarkastelutapaa: myönnetään, että pankkien toiminnassa on jotain häikkää, mutta tosiasiassa vieritetään syy kriisistä julkiselle sektorille. Tällainen ajattelu ei vastaa ainakaan minun moraalikäsityksiäni.

Ensinnäkään valtio ei ”pakottanut” pankkeja myymään lainoja kotitalouksille. Kyllä pankit itse vastasivat vapaaehtoisesti luototuksestaan. Se on eri asia, että Bush nuoremman hallitus avusti käsirahatuella subprimeasiakkaita.

Usein muulloinkin Fannie Maesta on pyritty tekemään finanssikriisin syntipukki. Onko tämä reilua? Mielestäni ei. Pieni historian kertaus on varmaan paikallaan. Fannie Mae perustettiin vuonna 1938 laajentamaan asuntorahoituksen hartioita. Se osti pankeilta lainoja, arvopaperisti ne ja möi markkinoilla. Frank Lloyd Wrightin 1930-luvun alussa esittämä unelma ”kymmenien neliökilometrien omakotitalomatoista suurkaupunkien ympärillä” ei olisi koskaan ollut mahdollista ilman Fannie Maen leveää selkää. Kaikki sujui hyvin kymmeniä vuosia, koska asuntorahoituksen luottotappioiden määrä säilyi viidessä prosentissa. Tappiot leivottiin rahoitusjärjestelmän sisään. Tilanne muuttui oikeastaan vasta 2000-luvun alussa, jolloin eksoottisten rahoitusinstrumenttien mukanaan tuomat sekoilut häivyttivät salakavalasti kasvaneiden luottotappioiden todellisen määrän rahoituksen monimutkaisiin rakenteisiin (tästä tarkemmin blogikuvassa ”Rahamarkkinakriisin synty kuvana”).

Mikä tässä uudessa tilanteessa oli oleellista? Fannie Mae osti entiseen tapaan luottoja havaitsematta, että myyjäpankit harhauttivat sitä. Erittäin suuri asuntorahoittaja Countrywide syyllistyi Fannie Maen huijaamiseen myymällä sille muka osittain lyhennettyjä asuntolainoja (joista muodostetut arvopaperit Fannie Mae möi markkinoilla sijoittajille). Tosiasiassa ne olivat lyhentämättömiä.

Countrywide-jättiläinen sortui asuntorahoituskriisin pyörteisiin ja joutui toiselle suurpankille Bank of Americalle (BofA). Vastuu Countrywiden huijauksesta siirtyi BofAlle. Nyt on oikeudelliset selvitykset saatettu päätökseen. Tulos: Fannie Mae saa ruhtinaalliset korvaukset Countrywiden sille aiheuttamista tappioista. Onko siis Fannie Mae uhri vai syntipukki? Suurin osa subprime luototuksesta Yhdysvalloissa annettiin sitä paitsi Fannie Maesta riippumatta.

En yritä väittää, että Fannie Mae on puhdas pulmunen kriisissä, mutta missään tapauksessa siitä ei saada keskeistä tunaroijaa asuntokuplassa, vaikka sillä olikin pahimmassa vaiheessa heikko johto.

Mikä on todellinen syy finanssikriisiin. Kun pöly on osin laskeutunut voidaan nähdä jo kriisin muodostumisen ääriviivat kiihkottomasti. Kysymys ei ollut valtion syntipukkiroolista, vaan ideologiasta. Omistajuusideologia on viettänyt riemujuhliaan ja aiheuttanut paljon murhetta. Omistajuuden ylikorostaminen alkoi jo George Bush nuorempaa edeltäneiden presidenttien aikana, mutta kukkaan se puhkesi Bushin aikana. Olen monesti maininnut esimerkkinä kongressin joulukuussa 2003 läpäisseen lakihankkeen ”American Dream Downpayment Act”. Sillä avustettiin köyhiä hankkimaan omistusasunto. Eikö tämä vahvista liittovaltion syyllisyyden? Ei mielestäni. Taustalla oli ideologinen näkemys ”omistajuusyhteiskunnasta” (ownership society), jonka mukaan köyhistä amerikkalaisista piti tehdä kunnon kapitalisteja asunnonomistajuuden kautta. Bush kertoi selvästi tavoitteenaan olevan, että perintöjen kautta myös nykyisten omistajien lapset saadaan amerikkalaisen unelman eli asunto-omistajuuden piiriin. Tavoitteena oli asunto viidelle miljoonalle latinolle, mustalle ja valkoiselle köyhälle. Kaunis ajatus, mutta täysin epärealistisella pohjalla.

Mikä meni pieleen? Bushin olisi pitänyt jatkaa edeltäjänsä veronkiristysohjelmaa suurituloisille ja kaventaa siten tuloeroja, mutta hän päättikin lähteä ”kaventamaan” omistajuuseroja (75 prosentilla amerikkalaisista valkoista oli omistajuusasunto, kun värillisillä prosentti oli vain 50). Tuloerojen kaventamisen kautta köyhät (ja osin keskituloiset) olisivat saaneet liikkumavaraa talouteensa hankkiakseen pitkällä aikavälillä unelmansa. Republikaanipresidentille tämä ei käynyt. Omistajuuden osalta valtion käsirahatuki oli vain täky: kotitalouksien ainoa mahdollisuus tulla omistajiksi oli velkaantuminen.

Loppu on historiaa, kun pankit 1990-luvulla kehitetyillä rahoitustuotteillaan levittivät myrkylliset lainat ympärimaailmaa. Kriisistä ei olisi kehittynyt läheskään niin suuri katastrofi, jos pankeilla ei olisi ollut tehokkaita ”kriisintekovälineitä” .

Penttila ja Rehn siis totesivat, että valtio hoiti sääntelyn huonosti. Ettei vaan pukki ole nyt kaalimaan vartijana. Kun vuonna 1998 asetettiin työryhmä valmistelemaan johdannaisten sääntelyä pankit ärsyyntyivät. Todistajan mukaan tapahtui seuraavaa: työryhmän johdossa ollut pätevä naispuolinen johtaja sai puhelun Valkoisesta talosta. Soittaja oli valtiovarainministeri, joka kertoi, että hänellä oli huoneessaan seitsemän suurpankin johtajat ja he vaativat, että johdannaisten säätely on jäädytettävä olemassa olevalle tasolle. Todistaja kertoo naisen kalvenneen. Siihen päättyi sen työryhmän työ.

Tietysti voidaan nyt sanoa näennäisesti, että valtio ei pitänyt puoliaan, mutta nyt on tosiasiassa kysymys pankkien lobbaustoiminnan ylivertaisuudesta. On kysymys Rehnin ja Penttilän mainitsemasta pakosta ja se pakko kohdistui valtioon! Kysymys on räikeästä demokratiavajeesta. Sääntelyn purun takana on uusliberaali ideologia, josta edellä esitetty tarjoaa ravisuttavan esimerkin.

Omistajuusyhteiskuntaideologian taustalla on miljardöörien perustama thinktank, Cato-instituutti. Sen kolme omistajuuden pääprinsiippiä on määritetty 2000-luvun alussa seuraavasti: lasten vanhemmat vastaavat lasten koulutuksesta (ei yhteiskunnan verovaroilla rahoittamaa koululaitosta), jokainen huolehtii itse terveydenhuollostaan (ei yhteiskunnan järjestämää terveydenhuoltoa) ja jokainen huolehtii omasta eläkkeestään (ei eläkejärjestelmää). Näistä mikään ei ole edennyt. Obaman terveydenhuoltouudistus tähtää päinvastaiseen ratkaisuun. Ainoa, joka lähti toteutumaan oli ”home ownership” edellä kerrotulla tavalla.

Olen edellä pyrkinyt erittelemään finassikriisn idelogista ulottuvuutta. Ideologia ei sido erikseen yksityistä tai julkista, vaan on molemmille yhteinen. Siksi niiden, jotka ovat kannattaneet sääntelyn purkua, tehokkaiden markkinoiden teoriaa, ”valumataloutta” jne on syytä mennä itseensä ja pohtia omia vaikuttimiaan eikä lähteä syyttämään valtiota kaiken pahan alkuna ja juurena.

Omistajuudesta? Olisiko siinä koko tämän revohkan perimmäinen syy? Tarkemmin ajateltuna todella suuret 1900-luvun ja tämän vuosisadan kriisit ovat omistajuuspohjaisia. Sosialismi tarjosi kollektiivista omistajuutta aina pakkokollektivismiin saakka ja akselin toisessa päässä uusliberalismi tarjosi äärimmäisen pitkälle vietyä yksityisomistajuutta. Tässä olisi tutkimuksen paikka.

Kun kapitaali on markkinatalouden ytimessä ja miltei pyhä asia, ei nopeita muutoksia voi odottaa, vaikka niille olisi selkeä sosiaalinen tilaus. On pakko tarttua runoilijan aatokseen. John Lennon:

”Imagine no possessions, I wonder if you can"

torstai 24. tammikuuta 2013

Suomen menestymisen resepti

Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan emeritusprofessori Eero Byckling esittää Kanava-lehden numerossa 1/2013 teesinsä, miten Suomen kansantalous saadaan nousuun. Juttu on otsikoitu ”Talouskasvu vaatii uusia tuotteita ja palveluja”.

Byckling viittaa Robert Solowiin (taloustieteen Nobel-palkinto 1987), joka tutkimuksissaan oli päätynyt johtopäätökseen, että 85 prosenttia kansantalouden kasvusta aiheutuu innovaatioista ja uusista tuotteista ja vain 15 % panoksista (esim. siis työvoiman lisäys). Puuttumatta tarkkoihin prosentteihin, olen itse päätynyt samaan lopputulokseen: ratkaisevaa on kyky innovoida ja luoda uusia tuotteita.

Suomen ongelma on siis kyvyttömyys luoda uusia menestystuotteita. Tuotannon pudotuksesta vuodesta 2008 vuoteen 2009 syntyi Bycklingin mukaan 1/3 talouskriisistä ja loput kovenevan kansainvälisen kilpailun (erityisesti kehittyvien maiden haasteet) seurauksena.

Byckling toteaa Singaporen ja Etelä-Korean kilpailukyvyn kasvun. Varsinkin Etelä-Korean menestys johtuu paljolti jättimäisistä yrityksistä. Bycklingin mukaan Suomessa ei ole kahteenkymmeneen vuoteen luotu uutta kansainvälistä menestystuotetta. Sanoisin kuitenkin tähän, että vaikeaa se on ollut muuallakin läntisessä maailmassa.

Etelä-Korean menestys johtuu paljolti valtion panostuksista ja demokratian heikkouksista 1960- ja 1970- luvulla. Olen itsekin kaivannut valtion merkittävää interventiota teollisuustuotannon piristämiseksi. Raimo Ilaskivi tuntuu tuoreessa kolumnissaan olevan samaa mieltä. Erityisesti Ilaskivi varoittaa tekemästä asiasta ideologista kysymystä. Piikki menee tässä mm. Ilaskiven omalle puolueelle. Suomi teki nuo kaivatut valtiojohtoiset toimenpiteet 1950-luvulla.

Tähän on pakko pistää joitakin varauksia. Etelä-Korea menestyi paljolti valtion auktoriteettiaseman avulla. Eteläkorealainen taloustieteilijä Ha-Joon Chang kertoo kuinka LG:n piti kauan sitten ruveta valmistamaan tekstiilejä. Valtio puuttui peliin ja ilmoitti, että yrityksen on ruvettava valmistamaan sähkötarvikkeita! Autoritäärinen ympäristö toimii tiettyyn rajaan saakka kasvun ympäristönä, mutta kun demokratia ja vapaudet kasvavat on menestyksen eväät luotava uudelta pohjalta. Kyllähän Etelä-Koreankin on jollakin aikavälillä turvauduttava - nyt vähäisen - pk-sektorin vetovoimaan.

Silmiinpistävää Bycklingin teeseissä on tietynlainen vanhakantaisuus. Hän vannoo systemaattisen suppilomaisesti etenevän kehityksen nimiin, jossa heikommat yritykset karsiutuvat järjestelmällisesti ja vahvoista muodostuu suuryrityksiä. Vastaako tämä nykyaikaisten suuryritysten muodostumisen mallia?

Suomessa suunta on ollut selkeä. Kasvusta ja työvoiman palkkauksesta vastaavat nykyisin pk-yritykset. On erittäin haastavaa ruveta kasvattamaan suuria yrityksiä ”muutamassa vuodessa” onnistuneiden menestystuotteiden varaan. Mitenkä tämä onnistuisi käytännössä?

Byckling kehittää menestyksen kaavan seuraavien tavoitteiden varaan: 1) on hankittava kansainvälisesti korkeatasoista osaamista, 2) on luotava tuotteen prototyyppi, 3) on tuettava prototyypistä kehitettävien tuotteiden varaan perustettuja kasvuyrityksiä ja 4) lopullisena tavoitteena on suuryritys (ehkä joka 6. kasvuvaiheen yritys onnistuu Bycklingin mukaan).

Kyllähän tämä periaatteellisella tasolla onnistuu, mutta käytännössä ajattelu kuulostaa keinotekoisen kaavamaiselta. Suuryrityksen luominen Nokian malliin on suunnattoman monimutkaisen prosessin tulos ja siihen tarvitaan paljon onneakin. Bycklingin menestysresepti ei synny noin suurilla onnistumisprosenteilla (joka 6. yritys kohdan 3 mukaisista kasvuyrityksistä). Voi olla, ettei onnistuta lainkaan.

Ehkä on lähdettävä luomaan keskisuuria yrityksiä orgaanisen kasvun pohjalta. Tähän varmaan on liitettävissä valtion tuki. Muualla Euroopassa ollaan kateellisia Suomen peliyrityksille annettavista tukieuroista. Ehkä juuri Rovion kaltaiset yritykset – jos selviävät karikoista eikä niitä myydä kesken kaiken ulkomaisille suuryrityksille - voivat potentiaalisesti kasvaa niin suuriksi, että niillä on kansantaloudellista merkitystä. Minusta kuitenkin tuntuu, että menestysyritykset syntyvät Rovion tapaan eri tavalla (tai jokseenkin eri tavalla) kuin mitä Byckling ajattelee. Kysymys on laajasta pelifirmojen ”aluskasvillisuudesta”, josta menestysyritykset ja tuotteet nousevat. En usko että kehitys on kovin lineaarinen (suppilomainen). Menestysyritykset syntyvät sattumien, suurien luovien persoonien ja rahoittajien tuen avulla aloille, joita on hyvin vaikea etukäteen ennustaa. Väitän, että tekemällä tekeminen ei onnistu kuin autoritäärisen mallin kautta eteläkorealaiseen tapaan. Eikä taida enää onnistua sielläkään.

En halua tyrmätä Bycklingin ajatuksenjuoksua, mutta pitäisikö toiveet rakentaa innovatiivisten pienien tai keskisuurien yritysten varaan, joita on paljon. Meillä väitetään vieläkin, että syntyviä pienyrityksiä on liian vähän. Omassa kotikunnassani syntyi vuonna 2002 noin 60 uutta yritystä, nyt syntyy 120. Väestönkasvu ei ole ollut läheskään vastaavaa, joten kysymys on suotuisien olosuhteiden luomasta kasvusta. Sama kehitys on nähtävissä muuallakin. Ehkä kysymys on sittenkin syntyvien yritysten laadukkuuteen liittyvästä problematiikasta.

Itse elinkenotyötä tehdessäni havaitsin, miten vaikeaa on pk-yritysten yhteistyö. Suomi on yksinyrittäjien maa. Samaan johtopäätökseen on ehkä päätynyt myös Tekes. Ne, jotka yhteistyössä onnistuvat ovat menestyksen äärellä. Pienyritysten yhteistyö on kuitenkin välttämätöntä, jotta päästäisiin saksalaismalliseen keskisuurten yritysten menestykseen.

Byckling luettelee tavoitteiden jälkeen keinot, joilla (suuri) menestysyritys syntyy: 1) on keskityttävä kapea-alaisiin tutkimusyksiköihin, jotka luovat pohjan menestysyrityksille , 2) valtiolle on kehitettävä uusi rahoitusorganisaatio, 3) on perustettava riskirahoitusyhtiöitä ja 4) menestysyrityksen syntyessä listaudutaan pörssin (ei Helsinki).

Periaatteessa Byckling on oikeassa tavoitellessaan irtiottoa menneestä. Keinoissa hän tarttuu keskeisimpään eli rahoituksen puutteeseen. Lähtökohtaisesti meillä on riittävä määrä luovia persoonia. Tarvitaan tutkimus- ja kehitystyön rahoitusjärjestelmä. Tarvitaanko sitten aivan uusi järjestelmä nykyisten sijaan on sitten toinen asia.

Bycklingiä vaivaa perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen suhde Suomessa: pitäisi olla enemmän soveltavaa tutkimusta. Hän ehdottaa kansainvälistä huipppuasiantuntijoiden ryhmää suomalaisten keskinäisen puuhastelun sijaan. Yliopistotkin hän luettelee, joista asiantuntijat tulisivat.

Tarvitaan uutta - ehdottomasti - mutta pitääkö vanha jättää oman onnensa nojaan?

Olisin kuitenkin itse melko varma, että sen sijaan, että luotaisiin ensisijassa jotain aivan uutta, onnistumisen mahdollisuudet ovat paremmat, jos luotetaan aiemmin perustettuihin kivijalkoihin. ITC (Rovio!), konepajat, paperin- ja puunjalostus, lääketeollisuus, kemianteollisuus jne. Niiden alasajo on estettävä. Voidaan käyttää valtion rahoitusapua ja osallistumista, myös verotukselliset ratkaisut ovat tarpeen. Näiden ympärille voidaan rakentaa ainakin osa Bycklingin kaipaamista uusista tuotteista.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Popmusiikin suuri vuosi 1967

Vuosi 1967 muistetaan popmusiikin historiassa erityisesti Beatlesien Sergeant Pepper`s Lonely Hearts Club Band -albumista. Mielestäni se on edelleen suurinta, mitä populaarimusiikista on tullut. Mutta tuona vuonna tapahtui hyvin paljon muutakin.

Toiseksi lähtökohdaksi voidaan ottaa vaikkapa Monterey Pop -festivaali, jota voidaan pitää kaikkien rockmusiikkifestivaalien äitinä. Juuri Montereyssä Kaliforniassa nousivat huipulle tai vakiinnuttivat legendansa sellaiset kuin Jimi Hendrix, Janis Joplin, Otis Redding ja The Who. Vieläkin on Youtube-videolta nähtävissä Jimi Hendrixin kitara-akrobatia ja kitaran sytyttäminen tuleen, joka vaikka onkin ulkoinen tehokeino, tekee vaikutuksen tänäkin päivänä. Dokumenttiohjaaja D.A. Pennebaker onnistuu nappaamaan katsomosta kauhistuneen naisen katseen, joka on porautunut mieleeni.

Kaikki edellä luetellut ovat osa pop-musiikin historiaa. Muistan kuinka Intro-lehti otti tahallaan yhteen lehden numeroon musiikkikriitikoksi Hesarin Seppo Heikinheimon. Heikinheimo arvioi tyylilleen uskollisena erään Janis Joplinin levyn: ”Tämä on täytynyt tehdä narkoottisessa tilassa”. Ehkä olikin. Sen ajan tunnusmerkkinä oli huumausaineiden ja alkoholin raju käyttö, vaikka eiväthän ne tänäkään päivänä ole mihinkään poistuneet.

Otis Reddingin ”These Arms of Mine” -kappaleen (1962) löysin vasta paljon myöhemmin suosikikseni, mutta Montereyn jälkeen Redding vasta nousi ilmiöksi. Varhainen kuolema lento-onnettomuudessa sinetöi legendan. ”Sitting on the Doc of the Bay” on ikimuistettava kappale muistakin syistä kuin, että se julkaistiin hiukan Reddingin kuoleman jälkeen. Ehkä Otis Redding oli parhaimmillaan juuri balladeissa. Joissakin muissa piiseissä hän sortui joskus liiaksi ”gotta, gotta” -meininkiin kappaleiden lopuissa.

Janis Joplin oli yksi suosikeistani. Vieläkin kun kuuntelee ”Move Overia” Youtube-livenä vaikuttuu. Saundia kiihdytetään loppua kohden. Syntyy ikään kuin pyörivä liike, joka jää päälle kappaleen päättyessä häivytykseen. Janis Joplin oli ilmiö, josta joko piti tai sitten ei. Raastavan bluesin ja repivän rockin risteytys tuntui minusta kiehtovalta, miltei eläimelliseltä. Janis Joplin oli Montereyn sensaatio, mutta julkaisi läpimurtolevynsä ”Cheap Thrills” vasta vuoden 1968 puolella.

Jimi Hendrixin omintakeinen persoona on jäänyt musiikin historiaan. Dylanin ”All Along the Watchtower” on mielestäni Hendrixin versiona lyömätön. Kuolemansa aikoihin Hendrix suunnitteli klassisen musiikin yhdistämistä rockiin. Se jäi näkemättä.

Yksi tuon ajan merkittävä piirre Suomessa oli, että ns. vakava musiikki kävi taistelua populaarimusiikkia vastaan. Popmusiikin soittamisen ei haluttu laajenevan esim. radiossa. Tämän suuntauksen johtotähti oli säveltäjä Joonas Kokkonen. Muitakin ääniä onneksi kuultiin. Kiittäen panin merkille, että toinen merkittävä säveltäjä Erkki Salmenhaara analysoi Sergeant Pepperin uutta luovaksi taideteokseksi. Tämän päivän tilanne on mielestäni toinen: olemme ikääntyessämme kuljettaneet rockin tradition vuosikymmenien läpi säilyttäen sen arvostuksen.

Hippie-liike oli yksi vuoden 1967 läpimurtojuttuja. Mitä ajattelen tänään hippie-liikkeestä? Ehkä George Harrison vastikään TV:ssä nähdyssä dokumentissa valotti parhaiten tämän ilmiön erästä piirrettä. Hän nimittäin sanoi, että varsinaisena pointtina oli amerikkalaisten pummien vaellus kaikkialta Yhdysvalloista Haight- Ashburylle San Fransiscoon. Kriittisesti arvioiden flowerpower oli juuri tätä. Liikkeen merkitystä ei kannata liioitella, vaikka se osana Vietnamin sodan ”make love not war” -vastarintaa olikin merkittävä. Ehkä suhtaudun rauhaa ja rakkautta -teemaan hiukan kyynisesti. Onhan hippie-liikkeestä jäänyt kuitenkin jäljelle kommuunielämän haave ja jotkut pitävät traditiota yllä. Joka tapauksessa hippie-liike oli vuoden 1967 suuria asioita.

Loppujen lopuksi hippieliikkeestä jäi parhaiten mieleen tavallinen popkappale Scott McKenzien ”San Fransisco”. Otsaryppyiset vähän naureskelivat tälle ajan hengessä tehdylle ”tilaustyölle”, mutta nyt kun kuuntelee kappaleen keskivaiheella olevaa julistusta tuntuu hyvältä, miltei ylevältä:

”There`s a whole generation

With a new explanation

People in motion”

Miten paljon liikkeeltä odotettiinkaan! Vuonna 1969 järjestetyn Woodstockin rockfestivaalin piti olla uuden aikakauden alku tai täyttymys, mutta se olikin hippieliikeen hiipumisen alkumerkki. Miten näissä aina käy näin? Woodstockin muistomerkiksi jää Jimi Hendrixin eräänlainen antiteesi Vietnamin sodalle, hänen tulkintansa ”Star Spangled Bannerista”.

Hippieliikkeen synnyinseudulle syntyi pop-musiikin ”länsirannikon soundi”. Sen tunnetuimmat edustajat olivat Jefferson Airplane ja Grateful Dead. Myös Buffalo Springfieldin ”For What It`s Worth” (Stop, Hey What`s That Sound!) on kiehtova, arvoituksellinen ja painostavakin kappale. Jefferson Airplanen laulusolistin Grace Slickin ääni on juuri oikea ”White Rabbit” -kappaleeseen.

Popmusiikin kuuntelumahdollisuuksia ei Suomessa kovin paljon ollut. Radiossa vallitsi klassisen musiikin ylivalta. Piti yrittää nauhoittaa harvoista popohjelmista sen, minkä kykeni. Käytössä oli Tandbergin magnetofoni , ”mankka” (Norjan lahja viihde-elektroniikalle!). Mihin tämä nyt arvokas kelanauhuri hukkui? Tällä nauhurilla nauhoitettiin Top-ten ohjelmat radiosta. Kasettisoittimet tulivat vasta aivan 1960-luvun lopulla.

Nauhurille tallentui vuoden 1967 kesällä mm. Doorsin ”Light My Fire”, jonka suomalaiset yleisemmin löysivät vasta Oliver Stonen paljon myöhemmin tehdyn elokuvan myötä. Olin varma, että Doorsista tulee jotain suurta. Tulihan siitä, mutta ehkä hieman eri tavalla kuin luulin. Doors kiertyi Jim Morrisonin ympärille, vaikka itse arvostan korkealle myös kitaristi Robbie Kriegerin ja kosketinsoittaja Ray Manzarekin. On jännittävää kuulla Youtubesta Morrisonin nyt edesmenneen kenraali-isän kommentit kapinoivasta pojastaan, joka ei ollut isän mieleen. Aikojen kuluessa Vietnamin sodassa palvelleen amiraalin asenne tasaantui.

Vuoteen 1967 kuuluu erottamattomasti soul-musiikki, ei kuitenkaan niin, että vuosi 1967 olisi erottunut selkeästi soul-musiikin hektisinä vuosina 1965-1969. Ehkä paras vuosi oli tuo ensimmäinen. Suomessa soul musiikki – tavan mukaan – tuli suosituksi myöhäsyntyisesti vasta 1968. Vuoden 1967 kovia juttuja olivat Aretha Franklinin ”Respect”, johon on latautunut huomattavan paljon ajan jännitettä. Myös Gladys Knight & the Pipsin levytys tuolta vuodelta ”I Heard It Through the Grapevine ” on merkittävä. Marvin Gaye teki tästä kappaleesta yhden kaikkien aikojen ykköshiteistä pari vuotta myöhemmin.

Progressiivisen rockin suuret vuodet osuivat aivan 1960-luvun lopulle ja 1970-luvun alkuun. Samoin heavyrockin paras kausi oli vasta 1970-luvun vaihteen molemmin puolin. Haluan kuitenkin nostaa Creamin esille vuoden 1967 superbändinä. ”Disraeli Gears” oli yhtyeen ehkä täyteläisin albumi. En vähättelisi myöskään tuon vuoden hittisävelmää ”Sunshine of Your Love”. Cream oli mielestäni sekä progressiivisen rockin että heavy rockin edelläkävijä ja toi virtuositeetin rockin soittamiseen.

Creamin monet yhdistävät vuoden 1967 suureen juttuun eli psykedeliaan. Miksipä ei, mutta kyllä popmusiikin psykedelian luontevimmat toteuttajat olivat muualla. Alun perin 1960-luvun puolessa välissä syntynyt psykedelia löi läpi rocktähtien mukana. Greatful Dead, Jefferson Airplane ja myös Beatles ovat psykedeelisiä kokeilijoita. Psykedelia voidaan liittää oleelliseksi osaksi hippie-liikettä. Onko loppujen lopuksi suurempaa kuin John Lennonin psykedeeliset sanoitukset esimerkiksi juuri Sergeant Pepperillä?

Moni erillinen asia kypsyi täyteen loistoon vuonna 1967. Ehkä tuota vuotta kannattaa tarkastella yhteenvedonomaisesti nimenomaan Beatlesien kautta. Beatlesit eivät kehittäneet läheskään kaikkia niitä uusia asioita, jotka tulivat kuuluisiksi heidän kauttaan. He olivat varhaisia omaksujia. Lisäksi he limittivät ja fuusioivat useat lähtökohtaisesti erilaiset trendit yhdeksi kokonaisuudeksi. Ajatellaan vaikkapa seuraavia: muodin suuntaviivojen luonti, psykedeelisen popin läpimurto, huumeiden käyttö ”tajunnan laajentajana” (mistä monet maksoivat kovan hinnan myöhempinä vuosina), albumien muuttuminen musiikki-kokonaisuuksiksi, kappaleiden orkesteroinnit (viidennen beatlen, George Martinin rooli!), itämaisten vaikutteiden läpimurto, musiikkivideoiden varhaiset sovellukset, moderni taide mukaan lukien albumien kansitaide…. Beatles muodosti pelkällä olemassa olollaan synteesin monista tuolloin vallinneista virtauksista. Vielä on mainittava Lennonin sarkastinen huumori kaikkea tätä yhteennivovana elementtinä.

Beatlesin olivat keskeisessä roolissa maailman ensimmäisessä satelliittilähetyksessä , BBC:n Our World –ohjelmassa vuonna 1967. ”All you Need Is Love” on tavallaan pop-musiikin maailmanlaajuisen hyväksymisen symboli.

Tapahtui myös yhteiskunnallisia muutoksia: suuret ikäluokat laajensivat musiikin kuulijakuntaa, yleisradioyhtiöt joutuivat antamaan periksi monopoliasemastaan, yhteiskunnat vapautuivat 1950-luvun jäykkyyksistä, Black Power oli kovassa nosteessa (ja musiikki sen yhteydessä!), englannin kieli varmisti valta-asemansa, eikä vähiten pop-musiikin ansiosta, useat edistykselliset pop-ryhmät sävelsivät itse oman tuotantonsa jne. Lisäksi tapahtui jotain selittämätöntä, jotain suurta, jonka voi aistia, mutta ei pukea sanoiksi.

Tietenkin olen tässä pelkistänyt asioita: Mihin jäivät esimerkiksi Keith Emersonin Nice-yhtye, tai yksittäisistä kappaleista esimerkiksi Pink Floydin ”See Emily Play” tai Procol Harumin ”A Whiter Shade of Pale”?

Vaikka vuotta 1967 on vaikea irrottaa sitä ympäröivästä ajallisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstista, väitän, että juuri tuo vuosi muodosti kulminaatiopisteen 1960-luvun lopun nuorisotrendien muutosvyöryssä ja koko pop-musiikin historiassa.

maanantai 21. tammikuuta 2013

The Big Deal

Paul Krugman mainitsee viimeisimmässä blogissaan New York Timesissa (21.1.2013) varapresidentti Bidenin käyttäneen termiä The Big Deal Obaman terveydenhuoltolaista (Obamacare), joka meni läpi vasta käytyään korkeimmassa oikeudessa (äänestystulos lain puolesta: 5-4!).

Krugman yleistää käsitteen koskemaan Obaman ajan merkittävimpiä lakihankkeita (Frank-Dodd Act, Fiscal Cliff -sopimus) ja vertaa Obaman Big Dealiä Rooseveltin New Dealiin lisäten kyllä, että Obama joutui tekemään kompromisseja lakihankkeissaan. Sanoisin itse, että hän joutui tekemään kompromissien kompromisseja saadakseen taltutettua republikaanit.

Ehkä on syytä kommentoida muutamin sanoin niitä osioita, jotka voisivat kuulua Big Dealiin ja arvioida sen mahdollisuuksia muodostua suuren sovinnon lähteeksi Yhdysvalloissa.

Frank-Dodd -lakihanke kohdistui rahamarkkinoihin ja sen tavoitteena oli saada joku tolkku rahamarkkinoiden ”siat vatukossa” -käyttäytymiseen. Krugman viittaa lakiesityksen vesittymiseen kongressissa, mutta toteaa kuitenkin, että se on selvästi parempi kuin ei mitään. Esimerkiksi Frank-Dodd Actiin liittyvä investointipankkitoiminnan erottaminen liikepankkitoiminnasta on käytännössä erittäin haasteellinen tehtävä. Joka tapauksessa amerikkalaiset olivat sääntelytoimissaan huomattavan nopeita eurooppalaisiin verrattuna. Tätä eroa kuroo umpeen ns. Liikasen työryhmän esitys, jos sitä tosissaan aletaan soveltaa käytäntöön EU:ssa.

Keskeneräinen säästösopimus (verotulojen lisäys /menoleikkaus) republikaanien kanssa toi mukanaan 6-9 prosentin tulojen alennuksen verojen jälkeen tulopyramidin huipulle (koskien 1-10 prosentin tulokärkeä). Veronkiristys oli aivan liian lievä, mutta näissä oloissa se oli pakko hyväksyä, niin ankarasti republikaanit sitä vastustivat. Toinen puoli budjettivajeen korjauksesta eli leikkaukset on sopimatta. Tosin verotulojen lisäykset yhdessä leikkausten kanssa täyttävät vajemontusta vain pohjan. Paljon jäi tekemättä.

Entä vertaus New Dealiin? Ymmärrän ajatuksen, että Yhdysvalloissa olisi mahdollisuus Big Dealiin, jos vain poliittista tahtoa löytyy. Sille olisi suuri sosiaalinen tilaus. Kirjassaan ”Den amerikanska högern” Martin Gelin toteaa, että vaikka konservatiivit hyväksyvätkin Obaman, he vastustavat ”suurta valtiota”. Tosiasiassa äärikonservatiivit vastustavat sekä Obamaa että suurta valtiota. He jopa samaistavat Obaman suureen valtioon. Tosiasiassa liittovaltion koko ei ole suuri kuin korkeintaan puolustusmenojen osalta!

Niin, poliittista tahtoa on vaikea löytää niin ihanalta kuin olisikin päästä Big Dealiin. Mielestäni Yhdysvalloilla olisi kaikki mahdollisuudet sanoutua irti kaikista vajeistaan pitkäjänteisellä menojen ja tulojen suunnitteluohjelmalla, enkä pidä tätä edes vaikeana haasteena. Ensin olisi kuitenkin purettava alas osapuolia erottava ideologian muuri, sillä tuskin koskaan tämä muuri on ollut näin korkea.

Tässä vaiheessa Obaman epävirallisen Big Dealin vertaaminen New Dealiin on siis täysin liioittelua. Big Dealillä on ilmeisesti kansan melkoisen osan tuki (60-70 prosenttia?) takanaan. Siksi on vaikea ymmärtää, miten hankalaa lakialoitteiden läpivienti on. Tarvittaisiin todennäköisesti kongressin molempien kamareiden enemmistöt demokraateille. Pari vuotta pitäisi jaksaa odottaa. Siinä vaiheessa haasteena ovat kuitenkin pian vastaan tulevat uudet presidentin vaalit, joihin republikaanien on löydettävä uudet eväät, jos aikovat menestyä. Pallo on republikaaneilla.

Voisiko jyrkkä bipolaarinen ilmapiiri muuttua Yhdysvalloissa? Kyllä voisi, mutta siihen tarvittaisiin Obaman menestyksien realisoituminen myös kansalaisten keskuudessa. Se saattaisi taittaa äärikonservatiivien vaikutusvallan republikaaninen sisällä ja loisi tilaa maltillisemmille (järkevimmille) voimille.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Pankinjohtaja Greenspan erehtyy

Amerikkalaiset lehdet ovat kertoneet Fedin eli Yhdysvaltain keskuspankin reaktioista finanssikriisiin sen alkamisvuonna 2007. Lähteenä ovat julkaistut Fedin kokousten pöytäkirjat tuolta vuodelta. Tulos on varsin odotettu, kriisiä ei tunnistettu.

Tarkempiin syihin ei kuitenkaan uutisoinnissa syvennytä. Hahmotan tilannetta sellaisena kuin olen sen nähnyt ja kokenut.

Otan jälleen esille ideologisen suhtautumisen taloudenhoitoon. Virheitä ei suinkaan tehty vain vuonna 2007. Itse asiassa suurimmat virheet tehtiin 10-vuotiskaudella ennen vuotta 2007, joskin uuden taloudellisen ajattelun juuret johtavat osin jo 1970-luvulle.

Yhdysvalloissa löi noina aikoina lopullisesti läpi uusliberaali tehokkaiden markkinoiden oppi. Sen mukaan markkinat tietävät aina, mikä on ihmisille ja yrityksille toimivinta. Keynesiläistä suhdannepolitiikkaa pilkattiin. Miksi ei olisi pilkattu, kun teknologisen kehityksen piti olla kaikki kaikessa ja vastaavasti taantumien piti olla selätettyjä.

Näitä oppeja kannattivat paitsi suuri osa johtavista taloustieteilijöistä (muistettavimmin ns. Chicagon pojat) niin myös keskuspankin johtavat gurut pääjohtaja Alan Greenspan ja kakkosjohtaja Ben Bernanke, nykyinen ykkösjohtaja.

Tehokkaiden markkinoiden opin johdosta asuntokuplan kehittymistä ei nähty tai haluttu nähdä. Markkinoiden piti automaattisesti tunnistaa asuntojen nousujen rajat. Näin ei tapahtunut. Olen lukemattomissa yhteyksissä näissä blogikirjoituksissa eritellyt syita syntyneeseen kriisin, joten jääköön laajempi käsittely tällä kertaa.

Lyhyesti voidaan todeta, että luottoajattelu vietti riemujuhliaan. Asuntojen hintojen rajun nousun ajateltiin kuittaavan yhä suuremmat velat, kiinalaiset rahoittaisivat amerikkalaisten velkaantumisen, liittovaltio tuki asunnonomistajuutta ideologisessa hengessä (kaikista amerikkalaisista piti tehdä kunnon kapitalisteja asunnon omistajuuden kautta), tuloerojen kasvu johdatteli velkaantumiseen kun ansiotulot eivät muutoin riittäneet….. Kaiken takana oli euforinen ikuisen kasvun ajatus.

Kaiken kaikkiaan kriisi on muistutus talouden rautaisten lakien voimassaolosta. Mikään ei ole muuttunut 150 viimeisen vuoden aikana. Historia ei välttämättä opeta, mutta kokemuksen pitäisi opettaa. Jostain syystä Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman skeptisessä mielessä esille ottama taloudellisen tiedon siirtyminen sukupolvelta toiselle ei toimi.

Kun Ben Bernanken opintojen erikoisala kansantaloustieteessä oli lamataloustiede (1930-luvun lamatutkimukset) niin miksi hän sivuutti opetukset? Vai antoiko hän Greenspanin viedä itseään harhaan?

Tietenkin tänä päivänäkin on uskovaisia, jotka eivät myönnä juuri muita kuin valtioiden (julkisen sektorin) viat finanssikriisin yhteydessä . Tämän suuntaisia mielipiteitä esittävät esim. Björn Wahlroos meillä ja Arthur Laffer Yhdysvalloissa. Kyllä ideologian voima järisyttävä!

Olen pyrkinyt välttämään Alan Greenspanin syyllistämistä blogikirjoituksissani, koska samassa koukussa oli niin moni muukin. Mutta tietenkin pomot kantavat suurimman vastuun. Greenspankin myönsi erehtyneensä Yhdysvaltain kongressin kuulusteluissa: ”minun ajattelussani oli virhe”. Virheen voisivat toki myöntää loputkin vastaanhangoittelijoista.

Juhana Vartiaisen prinsiipit

Juhana Vartiainen palasi vanhaan teemaansa eli palkkojen alentamiseen, jotta työttömien ja ikääntyvien työntekijöiden työ kelpaisi työnantajille. Kysymys on nimenomaan pienipalkkaisiin kohdistuvasta pyrinnöstä. Taustalla on aito huoli työllisyysasteen aneemisesta kehityksestä ja siitä, että yhteiskunnan tulonsiirroilla rahoitettu elämä on parempi vaihtoehto kuin työ.

Hyvin monet vastustavat Vartiaisen innokkaita – usein liian innokkaita – ehdotuksia. Olen epäillyt säilyykö Vartiaisen uskottavuus tällaisella ”ideoiden” teollisella tuotannolla. Onko tässä ideoiden bulkkitavaran vaara?

On selvää, että yksi yhteiskunnan päähaasteista on kannustaminen työntekoon. Allekirjoitan sen täysin. Kuitenkin tietoinen luopuminen kohtuupalkkaisista töistä, joista maksetaan kohtalaiset verot on mielestäni arveluttava tie.

Haluammeko Mitt Romneyn yhteiskunnan, jossa 47 % ihmisistä ”elää toisten varoilla”? Tähän voidaan tietysti sanoa, että Yhdysval loissa asiat ovat toisin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Saksa ja Ruotsi ovat jo lähteneet tälle tielle (suositaan pienipalkkaista ja osa-aikatyötä). Onko tässä taas yksi trendi, jota matkitaan ajattelematta omilla aivoilla?

Haluammeko pienipalkkaisten nykyistä suuremman armeijan sen sijasta, että meillä on nykyisin työttömyyden ja työllistymisen raja suhteellisen jyrkkä? Mitkä ovat muut näkymät, jotka avautuvat, kun pienipalkkaisuutta tietoisesti lisätään? Yhdysvalloissa verotulovaje on ilmeinen, kun pienipalkkaiset eivät pysty tuloistaan maksamaan liitovaltion tuloveroa. Sitähän Romney tarkoitti. Kun verojen vastaisuus, on populistinen trendi Yhdysvalloissa, ei suurempituloistenkaan veronmaksuhalut ole korkealla. Syntyy verotulovaje. Liittovaltion tuloihin syntynyt aukko on toistaiseksi korvattu velanotolla. Näin ei voida kuitenkaan jatkaa loputtomiin.

Talouden taantumassa vedetään helposti pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Moni ajatteli, että 1990-luvun laman jälkeen ei ole mitään mahdollisuuksia säilyttää hyvinvointiyhteiskuntaa. Uskon, että hyvinvointiyhteiskunta olisi voitu säilyttää ilman Nokiaakin. Kasvu ei silloin olisi ollut lähes maailmanennätysluokkaa (BKT:n kasvu oli vuosina 1994-2008 keskimäärin vajaat 4 % vuodessa), mitä se nyt oli. Ehkä suomalaisille on ominaista pysyvä huolestuneisuus. Siinä on puolensa, valmius huonompia aikoja varten säilyy korkealla tasolla.

Toinen asia on sitten , että välillä tulee tunne, että ollaan suorastaan ”pysyvästi” painamassa paniikkinappia.

Kaikissa tämän päivän puheenvuoroissa pitää muistaa, että nyt eletään taantumassa. Suuri ongelma tässä tilanteessa on, että meillä ei ole työvoiman kysyntää riittävästi. Tavallista toimistotehtävää voi pääkaupunkiseudulla hakea satoja työntekijöitä. Työttömän mahdollisuus saada tuo kyseinen työpaikka on mahdoton. Työnantajat ottavat parhaan päältä ja maksavat mielellään osaavalle, tuottavalle työntekijälle.

Vartiainen yrittää korjata tilannetta työvoiman tarjonnalla. En usko, että taantumassa työvoima kelpaa edes alennetulla palkalla. Korkeasuhdanteessa taas kysyntä lisääntyy näilläkin palkoilla. Eläköitymistä pelätään suurena vaarana, mutta pitää muistaa, että toisaalta työttömien mahdollisuus työllistyä tulevina vuosina voi dramaattisesti parantua, varsinkin korkeasuhdanteessa. Äkkiä se työvoimapulakin uhkaa. Kitkatyöttömyyttä on aina. Viiden prosentin työttömyysasteella on työttömien muodostama reservi todella ohut.

Suomen kilpailukyky on kärsinyt vakavia vaurioita. Yritykset tarvitsevat osaavaa ja innovatiivista työvoimaa. Työttömistä ei välttämättä ole täyttämään noita vaativia työpaikkoja varsinkin, kun monella on mielenterveys- tai alkoholiongelmia. Alennettu palkka ei korjaa työmarkkinoiden ongelmia. Työmarkkinat ovat yksinkertaisesti liian kovia useimmille pitkäaikaistyöttömille.

Ns. paskahommien palkkoja voidaan tietysti laskea, mutta työntekijöiden saanti niihin on joka tapauksessa hankalaa. Kyllä työntekijätkin haistavat paskaduunin, siis sen mistä on kysymys. Paskahommat ovat mielestäni ensisijaisesti sellaisia töitä, joissa palkat ovat liian alhaalla, jotta niillä voisi elää. Pitäisikö tässä vielä lähteä palkkojen alentamisen tielle?

Veikkaan, että Vartiainen kuvittelee maailman liian kaavamaisesti toimivana paikana, jossa muutamaa muuttujaa vaihtamalla koko yhtälö ratkaistaan. Hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamisen kannalta laaja verotulopohja on avainasia, koska kukaan ei haluaisi maksaa näännytysveroja. Meillä ei ole syytä viedä kehitystä siihen suuntaan, jossa pienituloisten maksamat verot katoavat kokonaan ja negatiivisen tuloveron kautta yhteiskunta maksaa heidän elantonsa.

torstai 17. tammikuuta 2013

Wahlroos ja finanssikriisin syyt

Erkki Liikanen ja Björn Wahlroos käyvät pitkän keskustelun Kauppalehti Option numerossa 1/2013. En ryhdy referoimaan keskustelua. Puutun vain yhteen aiheeseen eli finanssikriisin syihin.

Kun ns. Liikasen asiantuntijaryhmä ehdotti investointipankkitoiminnan eriyttämistä talletuspankkitoiminnasta, asettuu Björn Wahlroos tätä selvästi vastustamaan. Miksi? Keskustelutekstistä käy ilmi, että hän vähättelee investointipankkien virhesijoituksia finanssikriisin aikana. Miksi sitten kaikki keskeiset investointipankit muutettiin liikepankeiksi Yhdysvalloissa? Liikanen aivan oikein huomauttaa, että kysymys ei ollut vain parista poikkeuksesta, jotka Wahlrooskin myöntää, vaan selvästi suuremmasta kuprusta, joka koski investointipankkien liian suuria riskinottoja sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Toki Liikanenkin myöntää että rajanveto investointipankkitoiminnan ja liikepankkitoiminnan välillä on vaikeaa.

Toiseksi haluaisin puuttua Wahlroosin näkemykseen, että Yhdysvalloissa ja Euroopassa on kysymys ”kahdesta täysin erillisestä kriisistä”. Wahlroos katsoo finanssikriisin olevan Yhdysvalloissa ohi. Enpä usko. Jälkiseuraukset ovat USA:ssa meneillään: velkadeflaatioasuntoja on edelleen miljoonia, keskuspankkikorko on kriisin merkkinä edelleen olemattoman alhaalla (käytännössä 0-tasolla), työttömyys on yhdysvaltalaisittain erittäin korkealla edelleen, vaihtotaseen, kauppataseen ja budjettivajeet ovat korkealla tasolla, lainakatto on puhkeamassa jälleen kerran…. Minusta tässä on Wahlroosin puolelta taas meneillään tämä anglo-amerikkalainen selittäjien markkina, jossa yritetään tulkita kaikki parhain päin. Wahlroos on sentään luopunut ylistämästä Englantia suhteessa Saksaan kriisistä selviytymiskyvyssä….

Siitä voidaan olla yhtä mieltä, että kun ensin alkupaukku kriisin synnystä saatiin Yhdysvalloista, niin se ikään kuin paljasti eurooppalaisen järjestelmän hataruuden. Tämän alkuvaiheen jälkeen Euroopan kriisi on kehittynyt omillaankin. Mikä on finanssikriisin perussyy? Wahlroos tuo jälleen esille korostetusti julkisen sektorin ja sen ”huonot säännöt”. Näkemys on vähintäänkin yksipuolinen. On totta, että Yhdysvaltain liitovaltio edisti monin tavoin köyhien asuntojen saantia, mutta miksiköhän niin tapahtui? Näen syvimpänä syynä omistajuusideologian, ”omistajuusyhteiskunnan”, joka oli osa uusliberaalien riemusanomaa. Olen tätä käsitellyt useissa tämän blogikirjoitussarjan teksteissä. Ei kysymys ollut julkisen sektorin ideologiasta erikseen, vaan ideologia oli kattava. Sen nimiin vannoivat niin yksityiset (yritykset ja kotitaloudet) kuin presidenttikin. Juuri tämä omistajuusideologinen lähtökohta pitäisi perata juuriaan myöten.

Tietenkin on täysin väärin, että liittovaltio lähti tukemaan asuntojen hankintaa epärealistisilla tuilla. Ihmisillä ei tukien jälkeenkään ollut mitään mahdollisuuksia selvitä lainoista. Heidät pyrittiin saamaan väkisin omistajiksi, jolloin he olisivat päätyneet "amerikkalaiseen unelmaan". Mikä tähän oli syynä? Keskeinen syy mielestäni oli, että kun Bushin olisi pitänyt jatkaa Clintonin tuloerojen kavennuspolitiikkaa, niin hän kieltäytyi – republikaani kun on – ja ryhtyi omistajuusideologian sokaisemana ”kaventamaan” omistajuuseroja tukemalla asunnonomistajuutta, ilman mitään realiteetteja. Tähän liittyi oleellisesti 2000-luvun alun ideologistyyppinen filosofia, jonka mukaan teknologinen kehitys oli kaikki kaikessa ja suhdannevaihtelut olivat taakse jäänyttä elämää. Tehokkaiden markkinoiden piti estää asuntokuplan tyyppisten kriisien synty.

Itse asiassa Wahlroos viittaa keskustelussa tähän asiaan myös Suomen yhteydessä todetessaan, että ”meillä (Suomessa) on fiksaatio omistusasumiseen”. Olen tästä täsmälleen samaa mieltä (eri asia on sitten se, että Wahlroos tarjoaa sijalle tehdaspatruunoiden vuokra-asuntoja sosiaalisine palveluineen!). Finanssikriisin edellä Yhdysvalloissa oli "fiksaatio omistusasumiseen"!

Säännöstelyn purku oli paljon merkittävämpi syy finanssikriisiin kuin Wahlroosin esille ottamat ”väärät säännöt” (liittovaltion liiallinen ja väärä sääntelynhalu). Jos finanssikriisiä katsoo taaksepäin se vaikuttaa edelleen samoista syistä johtuvalta kuin mikä oli alkuperäinen analyysi: ratkaisevia sääntelynpurkutoimenpiteitä toteutettiin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Sijoittajille sääntelemättömyydestä johtuneet rahamarkkinoiden asuntopohjaiset johdannaiset olivat aivan liian monimutkaisia tuotteita.

Liikasen kanssa käyty keskustelu paljastaa, että Wahlroos on edelleen se sama ideologisoitunut Wahlroos kuin ennenkin. Hän huomioi faktoista ne, jotka sopivat parhaiten hänen teorioihinsa. Wahlroos: "Margaret Thatcherin uudistuksista on nyt 30 vuotta. Vieläkään Englanti ei ole dramaattisesti kilpailukykyisempi kuin sen mannermaiset kilpailijat...." Tässä on jotain samaa, kun Neuvostoliitossa aikanaan kerrottiin, että älkää tuijottako jonoja kauppojen edessä, sillä olemme vasta matkalla kohti kommunistista yhteiskuntaa, jota vielä ei ole saavutettu....

Seurataan johtajaa!

Netti on loistava väline tiedon hankkimiseen ja levittämiseen. Miten yleensä pärjättiin silloin, kun jouduttiin turvautumaan sanokaamme pelkästään tietosanakirjoihin?

Tieto voi kuitenkin muuntua monella tavalla vääräksi tai epäkurantiksi tiedoksi tiedotusvälineissä. Tapoja on monia, ohessa joitakin.

Tyypillinen on tapaus, jossa väärä tieto – yksittäinen fakta – lähtee liikkeelle. Väärä tieto on tuotettu joko tahattomasti tai tahallisesti. Kulovalkean tavoin se lähtee liikkeelle ja tiedon kulkua on lähes mahdoton pysäyttää. Jo ennen nykyistä sähköisen tiedon vyörytystä oli tuttua, että se joka ensimmäisenä kertoo viestin on vahvoilla. Jos viesti on väärä, on väärän viestin tuottaja silti vahvoilla.

Tyypillistä on myös, että tiedon tuottajan tietoa ruvetaan paisuttelemaan. Mitä suurempi auktoriteetti sitä varmemmin tiedon paisuttelua tapahtuu. Tyypillinen esimerkki oli presidentti Niinistön ilmoitus palkanalennuksesta, joka käsitettiin hiukan hämärästi esimerkkinä siitä, miten taloutta voidaan piristää jalolla teolla. Palkanalentajia alkoi ilmestyä joka suunnasta. Haluttiin myös yleistä palkanalennusta, missä ei minkään tutkimuksen mukaan ole järkeä. Viimeisessä vaiheessa mökin mummo ilmoittaa yleisöpalstalla antavansa kansaneläkkeestään 10 euroa kuukaudessa yhteiskunnan käyttöön ja kysyy valtion tilinumeroa! On selvää, että media osin elää tämän tyyppisestä tiedonvälityksestä ja siten tahallaan tai tahattomasti osallistuu tiedon paisutukseen.

Meillä Suomessa on onneksi avoimen tiedonkulun pitkäaikainen historia, jota ilman tiedon eroosio olisi paljon pahempi. Monissa muissa maissa on toisin. Fakta ja fiktio sekoittuvat täydelliseen umpisolmuun. Tuntuu siltä, että sanansijan saaneen ylivoima tiedon markkinoilla on ratkaisevaa. Tieto leviää ruhjovalla voimalla, saattaa välillä vaimeta, mutta kiihtyy uudelleen, kunnes jossain vaiheessa hiipuu uusien paisuttelujen tieltä. Lasten huostaanottouutisointi on tyyppiesimerkki tällaisesta disinformaatiosta. Jos tiedossa on hitusen perää joudutaan entistä hankalampaan tiedotussotaan. Väärät ja oikeat tiedot sinkoilevat.

Valtiot ovat käyttäneet edellä kuvattua keinoa lukemattomia kertoja omiin tarpeisiinsa.

Ei tarvitse kuitenkaan jäädä vain Venäjän esimerkin varaan. Miten on asia toisessa suurvallassa, Yhdysvalloissa, jossa polarisoitunut yhteiskunta tuottaa valtavan määrä disinformaatiota. Jos se on luonteeltaan ideologista, ei oikaisuvaatimuksista ole juuri hyötyä, sillä ideologia on hyvin syvällä ihmisten arvomaailmassa. Jää ainoastaan mahdollisuudeksi tuottaa vastainformaatiota, joka – vaikka olisikin objektiivista tietoa – ei yleensä tehoa ideologisissa asioissa dogmaattisiin tahoihin.

Yhdysvalloissa on sentään väärien faktojen etsintään erikoistuneita sivuja. Suomeenkin voitaisiin perustaa vastaavia nettisivuja (jollei niitä jo ole). Erityisesti kiivaissa yhteiskunnallisissa väittelyissä esitetään helposti paitsi väärää tietoa, niin myös virheellistä tulkintaa oikeasta tiedosta.

Edellä mainittu näkemyskulttuuri on levinnyt historiantutkimukseen. On selvää, että objektiivinen historiankirjoitus on jo sinällään vaativa haaste. En puutu nyt siihen, että jokainen aika tulkitsee historiaa ”ajankohdan näköishistoriana” eli siitä lähtökohdasta, josta historia avautuu juuri kirjoitusajankohdan näkökulmasta. Tarkoitan tietoista asenteellista historianäkemystä, jossa kirjoittaja on myynyt sielunsa jollekin aatteelle tai merkkihenkilölle. Tällainen historiankirjoitus on tavattomasti yleistynyt viime aikoina. Totalitäärisesti tai autoritäärisesti johdetuissa yhteiskunnissa tällainen historiankirjoittaminen on osa harkittua propagandaa.

Monesti minulle on jäänyt käsitys, että joku henkilö levittää hallussaan olevasta historiatiedosta vain sen osan, joka puoltaa omia näkemystä. Tämä on tietoista objektiivisen tiedon välttelyä. Esimerkiksi Björn Wahlroosin ”Demokratia ja enemmistön tyrannia” on täynnä tällaista historiantulkintaa.

Vielä voidaan tuoda esille ylikorrekti tasapuolisuusnäkemys. Paul Krugman puhuu ”Balance cultista”, tasapuolisuuskultista. Sen mukaan esimerkiksi kuvitellussa TV-ohjelmassa, jossa esiteltäisiin nykyihmisten kiistelyä maapallon muodosta kuunneltaisiin ”korrektin” tasapuolisesti sanokaamme kahta väitettä: maapallo on pyöreä ja maapallo on litteä. Molempien väitteiden esittelyä – jossa ihmiset kiivaasti puolustavat näkemystään – seuraa loppuyhteenveto, jossa ohjelman asiantuntija/vetäjä ilmoittaa hyperkorrektisti, että ”maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä”.

Nykyaikainen tiedonvälitys on täynnä vastaavia esimerkkejä. Tuotetun ohjelman levikin varmistamiseksi pirstoutuneen mielipideilmaston kaikki osayleisöt halutaan pitää mukana potentiaalisina katsojina.

Vaikeammin hahmotettuja tietokokonaisuuksia ovat erilaiset gurujohtoiset trendit, joita pannaan liikkeelle. Ne ovat laajoja käsitekokonaisuuksia, joita ei ainakaan aluksi aseteta kyseenalaiseksi. Tällaisen tiedon levittäytyminen on niin laajaa, että se etenee miltei esteettömästi ja jää vaikuttamaan vuosiksi tai vuosikymmeniksi. Tällaisesta tiedosta ei pääse eroon kuin jonkin kriisin kautta, jolloin paljastuu, että ”keisarilla ei ole vaatteita”, jos silloinkaan. Mitä ideologisempi ajatus on kyseessä sitä vaikeampaa tiedon levitystä on estää. Tästä voisi esittää esimerkkinä IMF:n ja Maailmanpankin takavuosien leikkauspolitiikan, jossa erityisesti kehitysmaita vaadittiin jyrkästi supistamaan julkista taloutta, pienentämään tulleja tai vähentämään sääntelyä lainansaannin vastikkeena. Seuraamukset ovat olleet monesti epäsuotuisia kohdemaalle. Näiden ohjelmien takana oli usein suurvallat, jotka itse vastaavissa olosuhteissa – esimerkiksi 1800-luvulla – toimiessaan noudattivat näitä samoja nyt moittimiaan periaatteita.

Yhtä hyvin esimerkiksi sopii uhkailu seuraamuksista, jos ei ryhdytä pian roimiin eläkkeellesiirtymisiän myöhentämisiin tai rajuihin leikkauksiin sosiaaliturvassa. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on menetetty, sanotaan. Nämä lausahdukset ovat jääneet maapalloa kiertävälle radalle ja tulla tupsahtavat jatkuvasti esille suomalaisten hengissä selviytymisen vaatimuksina. Haasteet ovat melkoiset, mutta hyvinvointiyhteiskunnan lopulla pelottelu ei ole asiallista.

Mikä avuksi ? Ainoana keinona näen kriittisen suhtautumisen kaikkeen tietoon, joka tulvii markkinoille. Koulut ovat tämän kriittisen asenteen opettamisen kannalta ratkaisevassa asemassa. Jokainen joutuu tykönään miettimään tuottamansa tai vastaanottamansa tiedon oikeellisuutta ja eettistä kestävyyttä.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Demokratian koetinkivet IV: eliitin kapina

Demokratiasta on puhuttu aina keskiluokkaa tai alempia luokkia koskevana haasteena. Demokratisoitumiskehitys on viety hyvin pitkälle vuosikymmenien kehitystyön aikana. Demokratia on hyvin kestänyt niissä maissa, jotka luetaan länsimaihin ja jotka ovat saavuttaneet demokraattisen valtion aseman. Kansanvallan keskeinen elementti on, että se mahdollistaa kansalaisten osallistumisen päätöksentekoon kansan valitsemien edustajien välityksellä.

Jotkut ovat asettaneet kyseenalaiseksi nykyisen demokratian toimintaperiaatteet. On nostettu esille eliitin asema, jonka nähdään demokraattisen järjestelmän ja sen ylläpitämän hyvinvointiyhteiskunnan yksipuolisena maksajana. Näin ei tietenkään ole, vaan pääosin hyvinvointipalvelut kustantaa laaja keskiluokka. Tästä palkkiona keskiluokka saa maksuttomat tai subventoidut palvelut universaaliperiaatteella.

Björn Wahlroosin kirjassa ”Demokratia ja enemmistön tyrannia” pohditaan erään tutkijan innostamana äänioikeuden jakamista uudelleen. Joillakin voisi olla useampia ääniä tai äänet voitaisiin jakaa useammalle ehdokkaalle. Nämä podinnat sotivat kyllä ainakin minun demokratiaperiaatteitani vastaan. Ne ovat kuolleena syntyneitä ajatuksia. Ei jokaista uutta ajatusta voi pitää ”uutta luovana” tai ”keskustelua synnyttävänä”.

Wahlroosin mukaan lapsiperheet voisivat saada useampia ääniä, koska vanhuksilla on kuitenkin vain muutama elinvuosi jäljellä, on lähinnä törkeä ja osoittaa, miten kauas Wahlroos on edennyt tavallisen ihmisen arjesta. Wahlroos on todella perusteellisesti omaksunut Ayn Randin egoismin ja projisoi sen laajempaan yhteyteen.

Eliitin huolena Wahlroosin mukaan on enemmistön tyrannia. Tästä tyranniasta käytetään nykyisin nimeä demokratia. On vaikea ymmärtää, miten eliittiä tyrannisoidaan. Onko yhteiskunnalla liikaa sääntöjä? Jos on, niin niitä on sitten kaikilla liikaa.

Mitä tulee verotukseen niin ainoa suhteellisen rankasti verotettu taho Suomessa on ylempi keskiluokka, joka saa tulonsa palkkatulona. Pääomatulon saajat eivät ole liian ankarasti verotettuja. Minäkin olen sitä mieltä, että Ranskan nykyisen hallituksen päätös nostaa yli miljoona euroa ansaitsevien vero 75 prosenttiin (siis miljoonan euron ylittävältä osalta) on kohtuuton. Olemme Suomessa kaukana Ranskan veroasteista.

Erikseen on sitten ajatus, että ylemmyydentunnossa katsotaan, että eliitti ansaitsee paremman kohtalon kuin, mitä ”tyrannia” tarjoaa. Muussa tapauksessa se Wahlroosin mukaan ”äänestää jaloillaan”. Ehkä jotkin tahot ovat kyllästyneet siihen, että kansanvaltaa on rakennettu keskiluokka ja alemmat luokat huomioiden. Ennen nykyisiä demokratiakäytäntöjä noudatettiin satoja vuosia toisenlaisia sääntöjä. Eliitti (aateli) sai etuoikeuksia hallitsijalle tehtyjä palveluja vastaan. Kaivataanko niitä aikoja nyt takaisin? Wahlroosin viehtymys itsevaltiuden ajan historiaa kohtaan viittaa siihen, että tästä voisi myös olla kysymys. Mutta tämä on pelkkä spekulaatio.

Voitaisiinko demokratia korvata osakeyhtiömuotoisella päätöksenteolla? Lähinnä tässä on mielessä päätöksenteon nopeuttaminen, kun maan johdolla olisi hallitus tekemässä päätöksiä ilman nykyisen eduskunnan kaltaista parlamenttaarista elintä. Yrityksen asiat eivät kuitenkaan yleensä koske jokaista suomalaista niin kuin hyvin usein on eduskunnan säätämien lakien osalta. Ei löydy tällekään ajatukselle kannatusta.

Vielä puutun aynrandismiin (Ayn Randin mukaan), jossa nimenomaan on ajatus, että eliitti irtaantuu muusta kansasta ja Randin bestseller-kirjan mukaan muuttaa pois tavallisten ihmisten keskuudesta. Randin silmissä demokratia on heikko, altruistinen.

Osa eliitistä sekä Yhdysvalloissa, että Suomessa on valinnut Ayn Randin edunvalvojakseen. Hänen räikeästi eliitille varaamansa paratiisi viehättää jostakin syystä kannattajia. Randista on vielä se etu, että hän voi toimia eliitin bulvaanina, jos oma kantti ei kestä.

Tutunoloisen käytännön mukaan Randia lainataan usein valikoivin osin. Randin henkilöhistoria ja kirjoitukset ovat sellaista eliksiiriä, että kannattajatkaan eivät pysy läheskään kaikessa mukana.

Eliitin pyrkimys eristäytyä on demokratian näkökulmasta paluuta satojen vuosien takaiseen hämyiseen historiaan, johonkin sellaiseen olotilaan, jota ei enää ole eikä sitä saa takasin.

Demokratian koetinkivet III: globaalit muutokset ja rahamarkkinavalta

Globalisaatio ja samaan aikaan (viimeisten 30 vuoden aikana) toteutettu uusliberaali talouspolitiikka ovat nakertaneet demokratialta maata jalkojen alta. On spekulatiivista pohtia oliko uusliberaalin politiikan alkuperäinen tarkoitus nimenomaan hyötyä globalisoituvasta rahaliikenteestä vai olivatko molemmat samaan aikaan kehittyneitä erillisilmiöitä. Joka tapauksessa uusliberaali talousajattelu tuli globalisaatio -trendiin eräänlaisena vahvistuselementtinä.

Yhdessä nämä kaksi muodostavat samaan suuntaan etenevän voiman, joka on asettanut kyseenalaiseksi välillisesti toimivan kansanvallan.

Mahtavaksi tämän yhdistelmän tekee se, että siinä rahamarkkinainnovaatiot (tekniikka) yhtyvät uusliberalismiin (ideologia). Ja näiden yhdistelmä kohtaa globaalin maailman, joka on paljolti samanlainen kuin maailma ennen vuotta 1914. Nyt ei siis ole esteenä kylmän sodan vastakkainasettelua eikä rautaesiripun muodostamaa tulppaa tiedonkululle. Muutos on siinä, että nyt valonnopeudella liikkuvat rahansiirrot ylittävät moninkertaisesti tehoissa tilanteen ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Uusliberalismin vahva panos talousajattelun kehykseen tulee nimenomaan säätelyn purun kautta. Nyt tullaan demokratian ytimeen: demokraattisen päätöksenteon tulisi säädellä rahan liikkeitä, mutta tekeekö se sen, vai halutaanko ylipäätään poliittisen tahon puuttuvan rahanliikkeisiin. Tuskinpa kukaan kuitenkaan haluaa täydellistä säätelemättömyyttä, ei edes puhtaaksiviljellyt chicagolaiset.

Uusliberalismi on nimenomaan dogmaattinen ideologia. Se on sosialismin antiteesi, mutta samalla sen rinnakkaisideogia. Uusliberalismin mukaan talous piti vapauttaa kaikilta osin. Yksi toisensa jälkeen valtiot alkoivat vannoa uusliberalismin nimeen. Sosialismin kukistumisen jälkeen kenttä oli vapaa sääntelyn vastaisille markkinatalousideologioille. Taustalla oli tietenkin pitkään jatkunut sääntelykausi (1930-luvulta 1970-luvulle). Siitä haluttiin vapautua totaalisesti.

Uusliberalismissa omistajuus on avainkäsite, mutta niin oli sosialismissakin. Uusliberalismi kannattaa äärimmäisen pitkälle vietyä yksityisomistusta ja sosialismi taas kollektiivista omistusta aina pakkokollektivismiin saakka. On ollut mielenkiintoista havaita, kuinka jotkut ovat liikkuneet tätä akselia pitkin vasemmasta reunasta oikeaan reunaan. Kerran ideologi, aina ideologi!

Uusliberalismi kehitti käsitteet supply-side economics, tehokkaiden markkinoiden teoria ja trickle-down theori. Niiden kaikkien tarkoitus oli kuvata ”taloustieteellisesti” optimeja rahan liikkeitä. Näihin uusliberaaleihin oppeihin tarttuivat konservatiivipoliitikot Margareth Thatcher ja Ronald Reagan. Minulle on jonkin verran arvoitus, miksi nämä poliitikot päästivät uusliberalismin apposen avoimesta ovesta konservatismin sisään. Näin varovainen ja vanhoillinen konservatismi ”uudistui” ja alettiin ottaa valtiotason riskejä samaan tapaan kuin yritykset ovat aina ottaneet riskejä. Erona on se, että valtiota ainakin länsimaissa pyritään johtamaan demokraattisesti, kun taas yritys voi yhtiömuodoltaan olla esimerkiksi osakeyhtiö. Jotkut, kuten Björn Wahlroos, haluaisivatkin demokratioiden muuttuvan osakeyhtiön mallin mukaisesti johdetuiksi (kts. lukuisat Wahlroosia käsittelevät blogikirjoitukseni).

Talousteorioihin naamioitu uusliberaali ideologia epäonnistui pahasti 2000-luvulle tultaessa. Jälleen kerran dogmaattisessa ideologiassa kuviteltiin ihmisten käyttäytyvän toisin kuin he todellisuudessa käyttäytyivät. Siinä ei käynytkään niin, että kun ”jokainen ihminen tavoittelee omaa parastaan, seuraa siitä kaikkien yhteinen hyvä”.

Suomen lamassa uusliberaalit opit purivat hyvin. Näki selvästi, että 1990-luvun alussa suomalaiset talouden johtotehtävissä toimineet (kuten Suomen pankin johtaja ja sen johtokunta) olivat visusti unohtaneet uusliberaalien inhoaman Keynesin elvytysteemat. Yhden totuuden leikkaus- ja kurjistamisteemat viettivät riemujuhliaan. Demokratia vaurioitui Suomen lamassa tilapäisesti.

Suomen lamassa kupletin juoni oli seuraava: valtiontalous oli lähes velaton 1980-luvun lopulla. Sitten iski lama. Kotitaloudet ja yritykset velkaantuivat rajusti, kun luottohanat avattiin apposen avoimiksi. Jotteivät avokätisesti luottoja myöntäneet pankit olisi menneet konkurssiin, valtio pelasti ne. Vaikka Suomen hallitusten toiminta on ollut lähes esimerkillistä velan hallinnassa, tarjosi 1990-luvun alku maistiaisia siitä mihin tilanne voi johtaa. Loistava talouskasvu 1994-2008 (lähes 4% kasvu/vuosi) Nokioineen pelasti talouden ja julkinen velka painui lähelle 30 % suhteessa BKT:hen.

Kansainväliset rahamarkkinat eivät saaneet otetta Suomesta, vaikka Iiro Viinanen on väittänyt, että oltiin veitsen terällä. Tuskinpa oltiin, kun velka oli pahimmillaan vain 67 % BKT:stä. Nyt monissa valtioissa huidellaan yli 100 % lukemissa eikä 150 % ole poikkeuksellinen. Japani ylittää 200 prosenttia eikä sillä ole hengenvaaraa. Jollakin toisella valtiolla kyllä noilla lukemilla olisi.

EU luotiin vahvaksi kilpailijaksi maailmanmarkkinoilla. Tietenkin EU on kansakuntien välisten yhteiskunnallisten erojen tasausprojekti, mutta menestys maailmanmarkkinoilla oli se kova tavoite. EU:n edeltäjää perustettaessa 1950-luvulla ei puhuttu globalisaatiosta, mutta silloin juuri yritettiin sovittautua suureen maailmaan. Juuri nyt näyttää siltä, että tuosta sovittautumisesta on muodostunut pakkopaita: EU on hyvän kilpailukyvyn symboli vain joidenkin siinä mukana olevien valtioiden osalta.

Kypsiä demokratioita ei uhkaa sotilasvallankaappaus, vaan luottoluokittajat (jos nekään). Joka tapauksessa mitä enemmän velkaa on sitä pahempaan pyöritykseen joutuu. Hyvinvoinnin takaaminen kansalaisille maksaa, mutta siitä huolimatta kurjistamisen tielle ei kannata lähteä. Pahimmillaan kansainväliset rahamarkkinat, Maailmanpankki ja IMF ovat kaikki olleet leikkaamassa budjetteja lainaehtoihin liittyen. Pahin tässä suhteessa näyttää olevan ohi. Demokratia vaarantuu, kun kansalaiset ajetaan ahdinkoon sosiaaliturvan alasajon seurauksena.

Kansallisvaltio on demokratian ytimessä. Uudessa tilanteessa EU on teoriassa oikea ratkaisu, koska se parhaimmillaan on riittävän voimakas demokraattisesti johdettu yhteisö. Heikkouden tilassa sitäkin päästään ryöpyttämään. Puolustuskyvytön se ei kuitenkaan ole. Siitä osoituksena parhaillaan kehitetään rahamarkkinasäätelyä pitkäjänteisesti eivätkä pankkien lobbauskoneistot näytä pystyvän estämään välttämättömiä toimenpiteitä.

Globaalin demokratian kehittämisvälineet ovat hukassa. Myös keynesiläisyys on ollut hukassa talouspäättäjiltä 1980-luvulta lähtien. Keynesiläisyyden osalta tuuli on kuitenkin jo kääntynyt. Globaalin demokratian (mitä se onkaan) ja globaalin keynesiläisyyden (mitä se onkaan) välillä näen kohtalonyhteyden. Haaste on hurja , miltei mahdoton. Silti pidän professori Heikki Patomäen pohdintoja näistä asioista relevantteina. Ainakin joku yrittää.

Demokratian koetinkivet II: "päättämättömät" poliitikot

Melkein päivittäin rahamarkkinat moittivat poliitikkoja kyvyttömyydestä ratkaista isoja ja pieniä talouden ongelmia. En sano, etteikö väitteissä olisi jotain perää, mutta hiukan yksioikoisia tällaiset puheet ovat. Päätöksentekoympäristö ei ole ihan helppo.

Mitä virheisiin tulee niin niitä ovat tehneet niin pankit (varsinkin Espanjassa, Portugalissa ja Irlannissa) kuin valtiovaltakin (Kreikka). Poliitikot kuitenkin vastaavat maabrändistä. Jos maa on velkainen, näkyy se valtion ulkoisessa kuvassa.

Tuntuu siltä, että poliitikkojen paineet sen kun kasvavat. Juuri asetelma, jossa ollaan rahamarkkinoiden ja globaalien tapahtumien ristipaineessa vaikuttaa poliitikkojen työhön. Ainakin pitää olla riittävän oppivainen ja paineensietokykyinen säilyttääkseen mielenrauhan. Aktiivisimmat kyllä ryhtyvät myös vasta-hyökkäykseen.

Vaati 60 vuoden työn, että Suomessa päästiin koko vaalikauden kestäviin hallitusratkaisuihin. Ja kas, demokratia on toiminut likipitäen ihanteellisesti, kun miltei jokainen puolue on päässyt koettelemaan onneaan hallitsemisen ihanuudessa. Neljä vuotta on riittävän pitkä aika osoittamaan hallituksen kyvyt.

Oppositio on Suomessa ollut myös riittävän vahva . Sillä on ollut riittävästi poliittista voimaa takanaan, jotta se on pystynyt haastamaan hallituksen. Toki hallituksen kaatoyritykset ovat olleet lähinnä muodollisia. Meillä oppositiokin on alistunut neljän vuoden paitsiossa oloon. Kun oppositio on päässyt hallitukseen, on jatkettu siitä, mihin edellinen hallitus on jäänyt. Muutoin esimerkiksi Suomen lamasta ei olisi toivuttu niin hyvin kuin tapahtui.

Demokratian ääri-ilmiö Suomessa on ollut populismi. Ei enempää. On luvattu sellaista, mitä oppositiossa on voitu luvata. Kansan kosiskelua on ilmennyt. On todennäköistä, että populistipuheilla hankitut äänet häviävät suureksi osaksi vastuunkannon langetessa päälle.

Suurin haaste poliitikoille ja demokratialle on kuitenkin ihmisten kyllästyminen. Vaaleissa se näkyy numeroina, vaalien välillä poliitikkojen haukkumisena. Kai kuuluu asiaan, että syljetään kadulla sekä oikealle , vasemmalle että keskelle.

Jos kysymys on pelkästään kyllästymisestä on sen myönteinen puoli , että todennäköisesti valtakunta ei ole kriisissä. Se on kuitenkin heikko selitys. Äänestäjät pitäisi saada seuraamaan politiikkaa. Vain kolmas osa ihmisistä tiesi vastikään tehdyssä kyselyssä nykyisin hallituksessa olevat puolueet. Tästä on vedetty se johtopäätös, että ihmisiä kiinnostavat lähinnä omat asiat. Mutta miten sitten on selitettävissä kantaaottavat kommentit nettipastoilla, jos kerran ei olla kiinnostuneita. Tietenkin siten, että kiinnostus on polarisoitunutta: toisia kiinnostaa, toisia ei.

Muualla läntisissä maissa demokratian ääriliikkeet ovat selvästi havainnoitavissa. Myös kadulle lähdetään Suomea paljon helpommin. Demokratiassa aitojen demokratian puolustajien tulisi havainnoida heikotkin signaalit. Herkästi havainnoivien mielissä on Hitlerin valtaannousu. Se vaati 10 vuoden työn. Joku nykyisistä eurooppalaisista fasistisista ryhmittymistä voi olla hallituksessa vähän ajan kuluttua. Näin on myös käynyt.

Millä välttää aggressiot ja vähintäänkin turhautuminen? Tietysti siten, että kohdataan vaikeudet ajoissa, parhaimmillaan ennakoidaan ne. Talouden kunnossapito on vaativa laji: kansalle pitää antaa jotain hyvää ja samalla kieltää monet tarpeet. Päättäjien rehellisyys näissä asioissa palkitaan sen mukaan, miten rehellisiä äänestäjät itse ovat. Jossain Kreikassa tuntuu olevan (olleen?) kansanhuvia huijata viranomaisia. Sellaiset päättäjät millainen kansa.

En usko, että päättäminen parantuu, jos siirrytään demokratiaa heikentäviin tapoihin hallita maata. Päättäminen saattaa yksinkertaistua, mutta päätösten laatu koko kansan näkökulmasta heikkenee.

Kansanedustajien laatu vaihtelee. Valituiksi tulevat etupäässä mukavat miehet ja naiset. Kriittiset hahmot – vähän hankalatkin – jäävät helposti rannalle. Kuitenkin ainakin itse toivoisin perehtyvää, asiantuntevaa ja kyseenalaistavaa politiikkaa silloin, kun siihen on aihetta. Opposition rooli ei voi olla kuitenkaan pelkästään vastustus vastustuksen vuoksi. Tarvitaan argumentointia. Rehellistä olisi myöntää, että hallitus on joskus myös oikeassa.

Minusta kansalaisten tulisi olla rehellisiä itselleen ja päättäjille. Päättäminen on helppoa TV:n ääressä. Usein arvostelijoista huomaa, että heillä on luonteenlaadusta johtuva oppositiomieliala koko ajan päällä: arvostellaan kaikkea, mikä liikkuu. Normaalissa small talkissa kuuloetäisyydellä olevien kuuluu nyökytellä, kun joku arvostelee. Se on tapa. Naurajat saa helposti puolelleen vitsailemalla jonkun poliitikon kyvyttömyydellä. Arkadianmäellä tarvitaan oikeastaan vain 100 kansanedustajaa, sanotaan, mutta paraneeko päätösten laatu porukkaa pienentämällä?

Kun vastikään kysyttiin ihmisiltä kaitsetaanko heitä liikaa, oli vastaus selvä. Kyllä, ylivoimainen enemmistö oli sitä mieltä. Mitenkähän on? Yleensä valvontaa tarvitaan sen 10 prosentin takia, joka ei noudata sääntöjä ja aiheuttaa itselleen ja muille vahinkoa. Demokratiaan kuuluu päätösten moniportainen käsittely tasapuolisuuden varmistamiseksi. Osa päätöksistä on valvontaluontoisia. Omat yksityiset tai omat yrityksen asiat voi sitten päättää hieman pienemmällä byrokratialla.

Äänestäjän motivoimiseksi tarvitaan jatkossa nykyistä suorempaa demokratiaa. Meillä on pian (ehkä on jo) sähköiset välineet, joilla päätöksentekoa voi nopeuttaa. Demokratialla tulee tällöinkin olla itsepuolustusmahdollisuus: päätöksien lukkoonlyömistä täytyy edeltää riittävä harkinta.

Demokratian koetinkivet I: vaikeat ajat

Demokraattiset järjestelmät ovat joutuneet viime aikoina kovan tulituksen kohteeksi milloin mistäkin suunnasta. Voitaisiinko määrittää, mitkä ovat kansanvallan koetinkivet? Ainakin haluan yrittää.

Eniten demokratiaa uhkaavat seuraavat neljä tekijää: 1) Vaikeat ajat, 2) ”Päättämättömät” poliitikot, 3) Eliitin kapina, 4) Globaalit muutokset ja rahamarkkinavalta. Tietenkään mikään näistä yksinään ei muodosta ratkaisevaa uhkaa demokratialle. Nämä neljä tekijää muodostavat eri kombinaatioita, joiden painoarvo vaihtelee eri tilanteissa. Liioin nämä neljä eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Kirjoitan arvion jokaisesta erikseen keskittyen vain rauhanaikaisiin haasteisiin.

”Vaikeita aikoja” kuvaisin kolmen esimerkin valossa. Yksi voisi olla Weimarin tasavalta Saksassa, toinen voisi olla Suomi ja kolmas Kreikka.

Weimarin tasavalta edustaa koko Euroopan kehitystä kuningasvallasta kohti kansanvaltaista järjestelmää. Saumakohta on ensimmäinen maailmansota. Weimarin tasavallasta on annettu hiukan yksipuolinen kuva. Se ei ollut vaikeuksissa koko lyhyttä elinaikaansa (1919-1933). Ensimmäinen koetinkivi oli maailmasodan päättymisestä aiheutuneet sekavat vaiheet. Voittajavaltiot pyrkivät (varsinkin Ranska) nitistämään Saksan ajattelemattomasti. Versailles`in kostorauha (sitä se nimenomaan oli) oli aivan liian rankka Saksalle. Ratkaiseva isku oli, kun Ranska miehitti Reininmaan teollisuuslaitoksineen vieden Saksan taloudelta kasvun mahdollisuudet. Jouduttiin valtavaan inflaatioon, kun vaikeuksilta yritettiin selvitä rahan painamisella. Hyperinflaatiota kesti oikeastaan vain syksyn 1923. Vuonna 1924 alkoi toipuminen, jota kesti aina vuoteen 1929 saakka. Ajasta 1924-1929 käytettiin nimeä die Goldene Zeit (The Roaring Twenties). Demokraattinen kehitys näytti voittavan: solmittiin rauhansopimuksia sekä lännen että Neuvostoliiton kanssa. Saksa näytti löytävän rauhanomaisen demokraattisen uomansa. Pinnan alla kuitenkin kuohui. Toista koetinkiveä eli 1930-luvun lamaa kansanvalta ei enää kestänyt.

Natsit yhdistivät Versailles`in kostorauhan laajenevan työttömyyden aiheuttamiin toimeentulovaikeuksiin ja saivat – konservatiivien tukiessa – vallan. Kommunistien aggressiivinen vallantavoittelu 1920-luvun alussa pelotti konservatiiveja. Myös sosiaalidemokraatit Weimarin keskeisenä voimana olivat vieras ja tuntematon valtakeskittymä hyvin vahvalle konservatiiviselle saksalaiselle perinnölle. Saksalaisen sosiaalisen markkinatalouden aika ei ollut vielä koittanut.

Saksalainen demokratia on helposti selättänyt Punaisen armeijakunnan ja uusnatsien uhkailut. Saksojen yhdistyminen ei ehkä ollut ensisijaisesti demokratiakysymys, vaan talouden haaste.

Suomen demokratialla oli myös ”Weimarin kautensa” 1919-1932, jolloin horjuva demokratia joutui koetukselle pieneltä osin kommunistien, mutta pääosiltaan Lapuan liikkeen kautta. Ståhlbergilainen demokratia kuitenkin kesti yllättävän hyvin. Syynä on osittain se, että Suomen demokraattinen kehitys alkoi jo 1900-luvun alussa (äänioikeus), mutta myös autonomisen kauden suhteellinen rauhallisuus ja vahva yhteiskunnallinen kehitys. Vain muutamia kriisikohtia ilmeni. Niistä demokratian kannalta haastavin oli sortokausien aika.

Ihmeteltävän hyvin demokratia toimi sodista, kylmän sodan paineista ja 1990-luvun lamasta huolimatta. Yhdistelmä kansansivistystyö – hyvinvointiyhteiskunta – demokraattinen päätöksenteko näytti voimansa.

Entä sitten Kreikka? Kreikan kohtalo toisen maailmasodan jälkeen oli veitsenterällä. Se oli kylmän sodan asetelmassa ”rajamaa”, joka kuitenkin päätyi länsimaiseksi demokratiaksi.

Kreikka poikkeaa Saksasta ja Suomesta siksi, että maassa oli sotilasdiktatuuri vuosina 1967-1974. Kreikkalainen demokratia ei ole ehtinyt vakiintua kriisin kestäväksi. Kypsymätön demokratia johtuu monista historiallisista syistä, joita en tässä käy läpi. Voidaan ehkä esittää kysymys onko Kreikassa edes tosissaan yritetty luoda hyvinvoinnin kautta demokratiaa. Nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä. Eikö Kreikassa oikeastaan ollut hyvinvointiyhteiskunnan sijasta hyväksikäyttöyhteiskunta? Yritykset tuoda saksalais-skandinaavinen hyvinvointiyhteiskuntamalli Kreikkaan näyttää epäonnistuneen. Aikaa on ollut liian vähän, järjestelmä on ollut liian tehoton ja kallis . Sitten on varmasti joitakin kreikkalaiseen kulttuuriin, yhteiskuntarakenteeseen ja talouteen (yksipuolinen elinkeinorakenne) liittyviä seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet taustalla. En pysty niitä eksaktisti määrittämään.

Joka tapauksessa EU:hun kiinnittyminen täysin epäkypsässä vaiheessa näyttää kaivaneen maata Kreikan demokratian alta. Kreikan kansantalous ei kerta kaikkiaan ollut EU-kriteerien tasolla. Tavoite oli liian kunnianhimoinen.

Voidaan kuitenkin sanoa, että ei demokratia ihan heikko ole, kun se näyttää kestävän Kreikassakin tällaisen rumputulen. Kreikan yhteiskuntakehitys ja demokratiakehitys on joka tapauksessa läpäissyt sotilasjunttavaiheen ja käy nyt toista kovaa testiä läpi.

Vaikka Saksalla ja Suomella on ollut omat suuret vaikeutensa on demokraattinen kehitys voittanut toistaiseksi (nyt puhutaan vuoteen 1989 saakka läntisestä Saksasta ja sen jälkeen koko Saksasta). Lähes 70 vuotta suhteelliseen vakiintunutta kansanvallan kehitystyötä puhuu puolestaan. Tässä asetelmassa Kreikka ei oikeastaan ole täyttänyt demokratian tunnusmerkkejä kuin pinnalta. Eteläeurooppalaistyylinen epäluulo poliitikkoja kohtaan on silmiinpistävää. Epäluulon peruste on ehkä se, että myöskään kansalaiset itse eivät odota itseltään rehellistä kansanvaltaista toimintaa.

Erotan ”vaikeissa ajoissa” rahamarkkinoiden vallantavoittelun (josta tarkemmin osassa 4) talouslamoista. Saksa ei ole joutunut kokemaan Suomen laman kaltaista koettelemusta, joten ei voida sanoa, miten saksalaiset sellaiseen olisivat reagoineet. Mihinkään hitleriläiseen diktatuuriin en usko eikä usko kovin moni muukaan. Suomalainen demokratia kesti testin loppujen lopuksi loistavasti. Viime kädessä kysymys oli siitä säilyikö työpaikka vai ei. Niiden ihmisten osalta, jotka joutuivat pitkäaikaistyöttömiksi tai joiden yritys joutui pitkään kuolinkamppailuun, ei voida puhua loistavasta suoriutumisesta. Pikemminkin voidaan puhua demokratiavajeesta: näiden ihmisten ääni ei kuulunut riittävästi selviytymisvaiheessa.

Onko demokratian ja hyvinvointiyhteiskunnan yhdistelmä uhattuna liian kalliin hyvinvoinnin tavoittelun takia? Jos siis hyvinvointi heikkenee talouslamojen seurauksena meneekö demokratia pesuveden mukana? Voidaanko ajatella demokratiaa ilman hyvinvointia? Epäilen ettei.

Saksan 1930-luvun natsilainen hyvinvointiyhteiskunta (suurine rajoitteineen, kysymys oli vain kansallismielisten saksalaisten hyvinvoinnista) kesti vain 5-6 vuotta. Voidaanko ajatella hyvinvointia ilman demokratiaa? Kokeilu hyvinvoinnista ilman demokratiaa jäi ”kesken”, kun natsi-Saksan itse aiheuttama sota lopetti kokeilun.

Demokratiaa uhkaa rauhan aikana välillisesti kolme isoa asiaa: yksi on suhdannevaihteluiden yltyminen talouden ylikuumenemisen kautta katastrofaalisiksi lamailmiöiksi (kuten 1930-luvulla), toinen on liian suuret tuloerot. Milloin tuloerot demokratiassa ovat liian suuret? Yhdysvaltoja pidetään demokratiana. Itse pidän sitä vain rajoittuneena demokratiana, koska tuloerot ovat erittäin suuret ja kongressi on lobattu osin epädemokraattisesti toimivien voimien (rikkaat, suuryritykset) temmellyskentäksi.

Suvaitsemattomuutta (rasismi) demokratian haurastuttajana pidän lähinnä talouden ongelmien seurannaisilmiönä.

Kolmantena demokratian uhkana näen nykyajan imperialismin, joka taloudellisia etuja tavoitellessaan (taistelu luonnonvaroista) rajoittaa demokraattista kehitystä. Samaan ovat syyllistyneet IMF ja Maailmanpankki välillisesti, kun ovat vaatineet säästöjen nimissä kehitysmaita kurjistamaan talouttaan. Tämä kolmas kohta ei siis ole kypsien demokratioiden ongelma, vaan lähinnä hauraiden kehittyvien demokratioiden ongelma.

Suljin kirjoituksen alussa sodat pois demokratiateemasta. Edellä mainitut seikat voivat johtua myös yltyvästä globaalisti toimivasta taloussodasta. Kukaan ei ole julistanut sitä. Edellinen vastaava vaihe päättyi ensimmäiseen maailmansotaan, mutta silloin oli pääosa valtioista itsevaltaisesti johdettuja kuningaskuntia. Yhdysvaltain ja Englannin kaltaiset demokratiat olivat voittajia. Sodan kynnys on nyt korkeampi johtuen mm. juurtuneesta demokratiasta sanan- ja tiedonkulun vapauksineen.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Tähän on tultu: biljoonakolikko

Yhdysvalloissa on tehty esitys biljoonan dollarin (1000 miljardin) kolikon painamisesta. Tällä painamallaan kolikolla valtiovarainministeriö ottaisi vastaavan lainan FEDiltä. Näin kierrettäisiin 16 400 miljardin velkakaton ylittyminen helmi-maaliskuun vaihteessa. Jos tämä tuntuu järjettömältä, niin se johtuu siitä, että se on järjetöntä. En väitä, etteikö se voisi olla teknisesti mahdollista, mutta toimenpide osoittaa, miten polarisoidussa poliittisessa asetelmassa on rikottu uusi hulluuden ennätys.

Paul Krugmanin puuttuminen asiaan ikäänkuin kolikkoa puolustellen on nostanut sen jotenkin varteenotettavaksi vaihtoehdoksi kriisin välttämiseksi. Krugmanin ehdotus, että kolikkoon painettaisiin republikaanijohtaja John Boehnerin kuva kertoo lähinnä ehdotuksen vakavuusasteesta.

Tietenkin Yhdysvaltain täytyy hoitaa tämäkin velkakatto lisävelanotolla. Ei ole muita mahdollisuuksia.

Kolikkokeskustelun sanotaan lähinnä kertovan Yhdysvaltain politiikan vastakkainasettelun naurettavuudesta. Voihan sen tietenkin näinkin sanoa. Mielestäni tässä voitaisiin ”näin meidän kesken” sopia, että tämä ei ole tasapuolisuuskysymys. Ilmaisulla, että kysymys on demokraattien ja republikaanien keskinäisestä sopasta halutaan kertoa, että molemmat puolueet ovat yhtä syyllisiä kriisiin. Eivät ole. Tämä talouskriisi menee kirkkaasti republikaanien piikkiin. Ja tätä asetelmaa on kestänyt ainakin 30 vuotta.

On täysin mahdotonta, että Yhdysvallat pystyisi tulemaan toimeen sillä liittovaltion tulotasolla, jota nyt on noudatettu. Budjetin alijäämät, jotka alkoivat Reaganin kaudella ja jotka Bushin täydellisesti epäonnistuneen talouspolitiikan (lue: voodoo-talouspolitiikan) seurauksena räjähtivät käsiin, eivät päästä Yhdysvaltoja pinteestä ennen kuin myönnetään tosiasia: verotustaso on aivan liian alhainen. Ne veronkorotukset, joista päätettiin muutama viikko sitten häthätää kokoonkasatulla sopimuksella demokraattien ja republikaaninen kesken, eivät ole riittäviä.

En usko, että edessä olevat valtiontalouden leikkaukset tuovat ratkaisua. Enkä yleensäkään näe järkeä leikata oleellisesti liittovaltion budjettia muutoin kuin puolustusmenojen osalta. Se taas on vaikea pala republikaaneille…

On siis nostettava liitovaltion tuloja. Ei voi olla niin, että tulot ovat 10-15 vuoden takaisella tasolla niin kuin nyt ovat. Samaan aikaan menot ovat nousseet niin kuin niiden voidaan olettaakin nousevan. Jos noin 3500 miljardin dollarin tasoisen menotalouden kattamiseen käytetään noin 2400 miljardin tuloja ei seurauksena voi olla mitään järkevää.

Ideologiset syyt ovat johtaneet näihin ongelmiin. Movement Conservatism on saanut yliotteen kaikkine lieveilmiöineen republikaaneista. Ruohonjuuritasolta ei pääse nousemaan järkeviä republikaani-poliitikkoja, koska teekutsuliikkeellä ja muilla punaniska- ideologioilla on niin merkittävä asema paikallis- ja aluepolitiikassa. Seurauksena liittovaltiotason politiikkaan ei kohoa riittävästi järjen ääniä. Nyt tarvittaisiin irtiottoa ääriliikkeistä, mutta ilmeisesti aika ei ole vielä kypsä. Mielipidetiedustelut kyllä osoittavat, että suurin osa amerikkalaisista käsittää tahallisen haitanteon republikaanien viaksi.

Mikä auttaisi republikaaneja olemaan hirttäytymättä ”pieneen valtioon”? Reaganilainen voodoo-perinne elää monien amerikkalaisten mielissä ainoana oikeana politiikkana. Tästä perinteestä pitäisi päästä eroon.

Obaman ihonväri on yksi taustalla oleva syy, jota ei haluta painottaa riittävästi. Varapresidentti Bidenin painoarvo kasvaa, kun hän on kelvollinen neuvottelukumppani republikaaneille.

Kaksipuoluejärjestelmä kaksikamarisessa kongressissa, jossa toisella puolueella on ylähuone ja toisella alahuone, johtaa samantyyppiseen tilanteeseen kuin monipuoluejärjestelmässä, jossa vallassa on vähemmistöhallitus. Vähemmistöhallitus on aina tilapäinen ratkaisu, joka joutuu hakemaan tukea oppositiolta. Yhdysvalloissa on oltu hyvin usein –viimeaikoina lähes pysyvästi - tässä pattitilanteessa.

Rakenteellinen budjettialijäämä on Amerikan taudin perussyy. Ideologisessa intohimossaan republikaanit eivät anna koskea muutamiin veroihin, jotka korjaisivat tilannetta oleellisesti. Talouden rakenteen paha valuvika on johtanut mm. tuloverokäyrän (tuloveroprogression) pahaan vääristymään kuten kerroin blogikirjoituksessa ”Obaman voitto = järjen voitto dogmaattisesta ideologiasta”. Veroprogressio tulisi korjata 10-15 vuotta kestävällä oikaisulla. Tarvitaan pitkäjänteistä ohjelmaa. Tämän rinnalla kolikkosota on uskomatonta pelleilyä valtiontalouden kriisillä.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Henry Kissinger - herkkähipiäinen kylmän sodan sotilas

TV:stä tuli dokumentti Henry Kissingeristä. Hänen annettiin puhua elämästään suhteelliseen vapaasti. Kissinger sai siis viedä keskustelua haluamaansa suuntaan. Ilman tätä ehtoa hän ei varmaankaan olisi lupautunut haastatteluun. Haastatteluosuuksia täydennettiin muiden – lähinnä Kissingerin työtovereiden – haastatteluilla. Pääosin muiden mielipiteet olivat myötäsukaisia tai neutraaleja. Onneksi jonkin verran kriittisyyttäkin ilmeni, joka pelasti muutoin hieman yksipuolisen dokumentin.

Miksi moinen arvio? Johtopäätökseni on, että Kissinger on hyvin tarkka julkisuuskuvastaan. Hän ajattelee omaa kuvaansa sen mukaan, mikä kuva hänestä jää jälkipolville. Onko tässä jotain omituista? Eikö jokainen ajattele näin? Periaatteessa kyllä, mutta Kissingerin osalta tämä jälkikuva ylikorostuu tavattomasti.

Itse ohjelmassa eräs kulminaatiopiste on Chilen tapahtumat 1970-luvun alussa. Chile oli yksi harvoista Etelä-Amerikan maista, jossa oli ollut demokratia kymmeniä vuosia. Salvador Allenden nousu Chilen johtoon oli liikaa Richard Nixonille.

Sosialismi oli Nixonille trauma aina 1950-luvulta lähtien. Henkilöhistoria osoittaa likipitäen paranoidisen suhtautumisen kaikkeen, mikä viittaakin kommunismiin. Allende kuitenkin valittiin demokraattisesti presidentiksi. Nixon ryhtyi välittömästi vehkeilemään Allendea vastaan. Hän pani CIA:n asialle. Käynnistettiin kauppasaarto ja lukuisia salaliittoja laillisesti valittua presidenttiä vastaan. Kun johtava kenraali Rene Schneider halusi Chilen demokraattisia periaatteita noudattaen kunnioittaa vaalin tulosta eikä suostua amerikkalaisten vehkeilyjen välikappaleeksi, hänet murhattiin. Mikä on Kissingerin rooli näissä tapahtumissa? Omin sanoin kuultuna hän vähättelee omaa rooliaan ja kiusaantuu, kun haastattelussa otetaan esille läheisten henkilöiden mielipiteet. Kissingerin rooli oli huomattavan suuri. Hän oli hämähäkki, joka keräsi eri hallinnon haarojen tavoitteet yhteen toimenpiteitä varten. Hän saattoi kuitenkin mennä vainoharhaisen Nixonin vielä häikäilemättömämmän toiminnan taakse ja säästyä siten kovimmalta kritiikiltä.

Kaikkein vastenmielisimmän kuvan antaa itsestään Nixonin silloinen henkilökuntapäällikkö Alexander Haig, joka lähinnä naureskelee sillä, miten Allende raivattiin tieltä. Vähänkin toisissa olosuhteissa Haigin kaltainen moraaliton ihminen olisi tuomiolla tekosistaan.

Myös Kissingerin moraalin perään kysytään dokumentissa. Hän verhoutuu kylmän sodan sotilaan (cold war warrier) argumentoinnin tai vaikenemisen taakse: ”en halua, että tästä asiasta puhutaan enempää”.

Kissingerin moraali voidaan asettaa kyseenalaiseksi myös Vietnamin sodan päätösvaiheen toimenpiteiden takia. Kun Kissingerin yhdessä Le Duc Thon kanssa sovittu tulitauko saatiin solmituksi 1973 ja osoittautui pettäväksi pohjaltaan ja pohjoisvietnamilaiset joukot valtasivat Saigonin, Kissinger kollegojen todistuksen mukaan olisi halunnut käynnistää kostopommitukset Vietnamiin. Gerald Ford ei lähtenyt mukaan poliittiseen itsemurhaan. Kissinger sai Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä Le Duc Thon kanssa. Kissinger otti palkinnon vastaan, Le Duc Tho ei. Täytyy sanoa, että Le Duc Thon itsekritiikki kestää historian todistelun paremmin kuin Kissingerin menettely. Mitenkähän monta kertaa Nobelin rauhanpalkinto on annettu liian aikaisin tai joka tapauksessa kesken palkinnon perusteluihin vaikuttavien prosessien?

Kissinger käytti salakuuntelua jo 1970-luvun vaihteessa, siis paljon ennen Nixonin käryä poliittisia vastustajiaan vastaan. Kissinger arvioi puhemies Maoa kliinisin perustein ilman minkäänlaista moraalista painotusta. En epäile Maon strategista älyä, mutta irrotettuna kokonaisuudesta saadaan varsin omituinen kuva tästä hirmuhallitsijasta.

Miksi ihmettelen Kissingerin käytöstä? Eikö hänen menettelynsä kuulu oleellisena osana kylmän sodan logiikkaan? Pehmoilut pois puheista! Tämä on kysymys, jonka jokainen joutuu ratkaisemaan tykönään. Itse en kerta kaikkiaan voi hyväksyä Kissingerin moraalittomuuksia. Kaiken kruunaa hänen epäeettisten toimiensa arkipäiväistäminen – peli vaan oli sellaista. Heikoille joutuessaan hän toisaalta vaikenee ilmeisesti kuvitellen, että asiat jäävät peittoon - unholaan. Näin ei tietenkään tapahdu demokraattisessa maailmassa. Lähimmät ihmiset toimivat juudaksina joko saadakseen totuuden esiin tai sitten paljon raadollisimmista syistä - kostaakseen kärsimänsä vääryydet tai päästäkseen historian lehdille paljastuksillaan.

Kissingerin heikko arvostelunsietokyky tulee dokumentissa monessa kohtaa esille. Hän loukkaantuu kun lehdistö kurkkaa hänen näennäisen rauhaa rakentavan ulkokuorensa taakse. Eroamisilmoitukset sinkoilevat. Suurmiesten – sellaiseksi Kissinger kai luokitellaan – omanarvotunnon herkkyys hämmentää. Hänen rehellisyytensä ei kestä kaikkien niiden toimien paljastamista, joissa hän oli mukana – usein vielä moottorimiehenä – siksi hän valitsee pienemmän pahan ja vaikenee.

Kissinger käsittelee dokumentissa Nixonia likipitäen arvostavasti. Hän korostaa, että teki, mitä presidentti halusi hänen tekevät tai ainakin hän toimi presidentin periaatteiden hengessä. Kiusallisen usein hän menee Nixonin selän taakse. Kyllä hän Watergatestakin tiesi huomattavasti enemmän kuin mitä antaa ymmärtää.

Oleskelevat työttömät

Aamuteeveessä käynnisteltiin jälleen keskustelua työttömien haluttomuudesta hakea töitä. Jari Sarasvuo yritti määrittää työttömän velttoilijan (yhteiskunnan varoilla eläjän). Hän joutui melkoisiin vaikeuksiin. Se onkin epäkiitollinen tehtävä, koska määrittelijän keinot loppuvat helposti kesken. Onko työhaluton se, joka on ollut 3 vuotta työttömänä, mutta hakenut sinä aikana 300 työpaikkaa. Entä sellainen, joka on ollut kolme vuotta työttömänä, mutta hakenut 40 työpaikkaa?

Useilla pitkäaikaistyöttömillä on fyysinen tai henkinen vamma. Työnantajat ovat varsin haluttomia ottamaan riskejä tällaisissa tapauksissa. Jokaisen vaikeasti työllistettävän työttömän kohdalla työnantajan pitäisi kysyä itseltään ottaisinko juuri minä tämän kyseisen henkilön töihin?

Entä sitten vaatimukset ottaa vastaan mitä työtä tahansa? En lähtisi tässäkään tuomaroimaan kovin voimakkaasti. Minulla oli kerran pirteä työharjoittelija, joka harjoittelun loputtua haki työpaikkaa. Yksi vaihtoehdoista oli toimiminen ovelta ovelle pölynimurikauppiaana. Laskimme että hänen oli pitänyt myydä pölynimuri joka 15. minuutti, jotta työstä olisi jäänyt edes vaatimaton korvaus. Ilmoitin suoralta kädeltä, ettei tällaisiin kannata sortua. Puhutaan paskatöistä. Paskatyö ei mielestäni ole työ, joka on likainen. Paskatyö on työ, josta ei saa edes minimiehdot täyttävää korvausta. Tällaisiin työnantajiin pitää kohdistaa mitä ankarin kritiikki. Työ pitää jättää tekemättä, jos siitä ei palkan kautta saa edes minimaalista elantoa.

Olen monesti tuonut esille, että hyvinvointiyhteiskunta on erittäin vaativa yhteiskuntajärjestelmien malli. Se vaatii kehdosta hautaan mukana oloa yhteiskunnan kehityksessä. Se ei päästä ketään helpolla. Itse asiassa se juuri on hyvinvointiyhteiskunnan tehtäväkin: olla vaativa ja pyrkiä välttämään ihmisten pahoinvointia. Verrattaessa kansainvälisesti työn välttelyä, en tiedä yhtään valtiota, jossa työstä laistaminen olisi hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ääripäässä on joku Meksiko, jossa työttömät henkensä pitimiksi joutuvat toimimaan rikollisjoukkioiden juoksupoikina.

Jossain Yhdysvalloissa taas on otettu vankilat sosiaalipolitiikan välineeksi: rikollisuus on saattanut laskea, mutta vankimäärä lisääntyä. Työttömän sortuessa pieneen rikkeeseen hänet voidaan ylikovilla rangaistuksilla sulkea siviiliyhteiskunnan - ja työttömyyskorvausten - ulkopuolelle. Vain Neuvostoliitto väitti aikoinaan kaikkien ihmisten olevan töissä samanaikaisesti. Mutta silloin työpaikka saattoi olla lossi, jonka kuljettaja kuljetti lossia vuosia ilman asiakkaita.

Useimmat hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseen pyrkivät vaativat työn tuottavuuden kasvua. Tämä on kovin kaukana vaatimuksista työllistää vajaatyökykyinen. Alkoholiongelmaisen työntekijän avulla voi olla vaikeaa lisätä tuottavuutta. Usein kohtuuttomia vaatimuksia työttömille esittävät ne, jotka tekevät itse pitkää päivää. He kokevat epäoikeudenmukaisena sen, että jotkut jäävät alle normin. Kun olen itsekin vääntänyt töitä melko yleisesti 10 tuntia päivässä, ei minulle ole tullut mieleen vaatia läheskään samaa kaikilta. Suvaitsevaisuutta! Meitä on joka lähtöön.

Olisin huolestunut niistä ihmisistä, jotka aktiivisesti hakevat töitä, mutta eivät saa kuukausiin ehkä vuosiin työpaikkaa. Ja heitä on paljon. Tämä jos mikä turhauttaa ja ahdistaa. Kysymys on yhteiskunnallisesta tuhlauksesta. Juuri tästä ryhmästä työttömiä pitäisi puhua. Sitten on yli 55 vuotiaat, joista monet työnantajat haluaisivat päästä eroon. Uudelleen työllistyminen on äärimmäisen vaikeaa. Eläkeikää lähestyville ja sen rajapyykin ohittaneille tulisi tarjota eriasteista osa-aikatyötä. Uskon, että hyvin suuri osa ikäihmisistä haluaa olla hyödyksi yrityksille ja yhteiskunnalle.

Jos katsotaan työttömyyslukuja, niin on syytä pitää mielessä, että kolmessa kuukaudessa 30 prosenttia työttömistä on vaihtunut. Absoluuttisesti luvut näyttävät lohduttomammilta. Tosiasiassa ”kortistossa” käy koko ajan voimakas liikehdintä. Suuri osa työttömistä on työvoimatoimiston kirjoilla vain hetkisen elinikäiseen työssä oloon suhteutettuna. Kun vielä luvuista pudotetaan pois vaikeasti työllistettävät pitkäaikaistyöttömät, jää väliin työttömien – mutta työhaluisten - kova ydin. Olen joskus laskenut, että 5 % työttömyyden tasolla tämä ydin voisi olla noin 1 prosentin suuruinen.