TV:stä tuli dokumentti Henry Kissingeristä. Hänen annettiin puhua elämästään suhteelliseen vapaasti. Kissinger sai siis viedä keskustelua haluamaansa suuntaan. Ilman tätä ehtoa hän ei varmaankaan olisi lupautunut haastatteluun. Haastatteluosuuksia täydennettiin muiden – lähinnä Kissingerin työtovereiden – haastatteluilla. Pääosin muiden mielipiteet olivat myötäsukaisia tai neutraaleja. Onneksi jonkin verran kriittisyyttäkin ilmeni, joka pelasti muutoin hieman yksipuolisen dokumentin.
Miksi moinen arvio? Johtopäätökseni on, että Kissinger on hyvin tarkka julkisuuskuvastaan. Hän ajattelee omaa kuvaansa sen mukaan, mikä kuva hänestä jää jälkipolville. Onko tässä jotain omituista? Eikö jokainen ajattele näin? Periaatteessa kyllä, mutta Kissingerin osalta tämä jälkikuva ylikorostuu tavattomasti.
Itse ohjelmassa eräs kulminaatiopiste on Chilen tapahtumat 1970-luvun alussa. Chile oli yksi harvoista Etelä-Amerikan maista, jossa oli ollut demokratia kymmeniä vuosia. Salvador Allenden nousu Chilen johtoon oli liikaa Richard Nixonille.
Sosialismi oli Nixonille trauma aina 1950-luvulta lähtien. Henkilöhistoria osoittaa likipitäen paranoidisen suhtautumisen kaikkeen, mikä viittaakin kommunismiin. Allende kuitenkin valittiin demokraattisesti presidentiksi. Nixon ryhtyi välittömästi vehkeilemään Allendea vastaan. Hän pani CIA:n asialle. Käynnistettiin kauppasaarto ja lukuisia salaliittoja laillisesti valittua presidenttiä vastaan. Kun johtava kenraali Rene Schneider halusi Chilen demokraattisia periaatteita noudattaen kunnioittaa vaalin tulosta eikä suostua amerikkalaisten vehkeilyjen välikappaleeksi, hänet murhattiin. Mikä on Kissingerin rooli näissä tapahtumissa? Omin sanoin kuultuna hän vähättelee omaa rooliaan ja kiusaantuu, kun haastattelussa otetaan esille läheisten henkilöiden mielipiteet. Kissingerin rooli oli huomattavan suuri. Hän oli hämähäkki, joka keräsi eri hallinnon haarojen tavoitteet yhteen toimenpiteitä varten. Hän saattoi kuitenkin mennä vainoharhaisen Nixonin vielä häikäilemättömämmän toiminnan taakse ja säästyä siten kovimmalta kritiikiltä.
Kaikkein vastenmielisimmän kuvan antaa itsestään Nixonin silloinen henkilökuntapäällikkö Alexander Haig, joka lähinnä naureskelee sillä, miten Allende raivattiin tieltä. Vähänkin toisissa olosuhteissa Haigin kaltainen moraaliton ihminen olisi tuomiolla tekosistaan.
Myös Kissingerin moraalin perään kysytään dokumentissa. Hän verhoutuu kylmän sodan sotilaan (cold war warrier) argumentoinnin tai vaikenemisen taakse: ”en halua, että tästä asiasta puhutaan enempää”.
Kissingerin moraali voidaan asettaa kyseenalaiseksi myös Vietnamin sodan päätösvaiheen toimenpiteiden takia. Kun Kissingerin yhdessä Le Duc Thon kanssa sovittu tulitauko saatiin solmituksi 1973 ja osoittautui pettäväksi pohjaltaan ja pohjoisvietnamilaiset joukot valtasivat Saigonin, Kissinger kollegojen todistuksen mukaan olisi halunnut käynnistää kostopommitukset Vietnamiin. Gerald Ford ei lähtenyt mukaan poliittiseen itsemurhaan. Kissinger sai Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä Le Duc Thon kanssa. Kissinger otti palkinnon vastaan, Le Duc Tho ei. Täytyy sanoa, että Le Duc Thon itsekritiikki kestää historian todistelun paremmin kuin Kissingerin menettely. Mitenkähän monta kertaa Nobelin rauhanpalkinto on annettu liian aikaisin tai joka tapauksessa kesken palkinnon perusteluihin vaikuttavien prosessien?
Kissinger käytti salakuuntelua jo 1970-luvun vaihteessa, siis paljon ennen Nixonin käryä poliittisia vastustajiaan vastaan. Kissinger arvioi puhemies Maoa kliinisin perustein ilman minkäänlaista moraalista painotusta. En epäile Maon strategista älyä, mutta irrotettuna kokonaisuudesta saadaan varsin omituinen kuva tästä hirmuhallitsijasta.
Miksi ihmettelen Kissingerin käytöstä? Eikö hänen menettelynsä kuulu oleellisena osana kylmän sodan logiikkaan? Pehmoilut pois puheista! Tämä on kysymys, jonka jokainen joutuu ratkaisemaan tykönään. Itse en kerta kaikkiaan voi hyväksyä Kissingerin moraalittomuuksia. Kaiken kruunaa hänen epäeettisten toimiensa arkipäiväistäminen – peli vaan oli sellaista. Heikoille joutuessaan hän toisaalta vaikenee ilmeisesti kuvitellen, että asiat jäävät peittoon - unholaan. Näin ei tietenkään tapahdu demokraattisessa maailmassa. Lähimmät ihmiset toimivat juudaksina joko saadakseen totuuden esiin tai sitten paljon raadollisimmista syistä - kostaakseen kärsimänsä vääryydet tai päästäkseen historian lehdille paljastuksillaan.
Kissingerin heikko arvostelunsietokyky tulee dokumentissa monessa kohtaa esille. Hän loukkaantuu kun lehdistö kurkkaa hänen näennäisen rauhaa rakentavan ulkokuorensa taakse. Eroamisilmoitukset sinkoilevat. Suurmiesten – sellaiseksi Kissinger kai luokitellaan – omanarvotunnon herkkyys hämmentää. Hänen rehellisyytensä ei kestä kaikkien niiden toimien paljastamista, joissa hän oli mukana – usein vielä moottorimiehenä – siksi hän valitsee pienemmän pahan ja vaikenee.
Kissinger käsittelee dokumentissa Nixonia likipitäen arvostavasti. Hän korostaa, että teki, mitä presidentti halusi hänen tekevät tai ainakin hän toimi presidentin periaatteiden hengessä. Kiusallisen usein hän menee Nixonin selän taakse. Kyllä hän Watergatestakin tiesi huomattavasti enemmän kuin mitä antaa ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti