Heikki Patomäki rinnastaa uusliberalismin fasismiin kirjassaan ”Uusliberalismi Suomessa”. Vesa Vares ottaa kantaa Patomäen väitteeseen filosofisessa aikakauslehdessä Niin & Näin 4/2012 ja toteaa, että Patomäen kanta on raju ja kyseenalainen. Hän perustelee vastakkaista näkemystään sillä, että ”salliihan neorealismi täysin opposition ja on käytännössäkin poliittisesti haastettavissa ja sen tavoitteena on mahdollisimman pieni valtio”. Näkisin niin, että uusliberalismi on pyrkinyt ottamaan 1980-luvulta lähtien hegemonisen otteen taloustieteessä (ja myös talouspolitiikassa). Ennen finanssikriisiä se oli edennyt pitkälle tässä ”taloustieteen valtauksessa”, jopa niin pitkälle, että keynesiläisyys oli jäänyt pahasti uusliberalismin varjoon. Nyt tilanne on tietenkin muuttunut.
Patomäki kytkee uusliberalismin kilpailukykyoppiin: ”Kilpailukyky vaatii myös kansallisten voimavarojen mobilisointia ja rankkoja uudistuksia! Tässä mielessä uusliberalismi on totalitäärinen oppi, yksilön vapaa-ajan vapausoikeuksien korostamisesta huolimatta”. Patomäki toteaa, että uusliberalismissa ”kysymys ei ole militarismista”. Juuri niin, tässä ei ole kysymys vanhasta fasismikäsitteestä, vaan eräänlaisesta ”talouden militarismista”. Tällä tarkoitan, että markkinoiden ote demokratioista on ollut niin kova, että demokratia ei ole säilynyt vaurioitta. Näinhän fasismikin eteni 1930-luvun Saksassa: se painosti kilpailijat ulos yhteiskunnalliselta näyttämöltä. Toki myönnän, että vertailussa on kysymys jonkinmoisesta kärjistämisestä.
Patomäen merkittävin lahja talouspainotteiselle keskustelulle on yhteiskuntapoliittisten, ideologisten ja poliittisten näkökohtien sulauttaminen usein itse riittoiseen kansantaloustieteelliseen liturgiaan. Tähän suuntaan kannattaa edetä jatkossakin.
Talouden militarisointi tarkoittaa uusliberaaleja yliopisto-oppeja, valtavaa lobbauskoneistoa rahamarkkinoiden hyväksi ja demokratian heikentymistä. Vares on toki oikeassa siinä, että käytännössä uusliberalismin vastainen poliittinen oppositio tosiaankin on olemassa. Yhdessä vaiheessa nykyistä finanssikriisiä näytti siltä, että lähes koko demokraattinen järjestelmä oli oppositiossa rahamarkkinoiden ylivaltaa vastaan.
Mitkä ovat demokratian itsepuolustuskeinot? Ainakin voidaan todeta, että demokraattisen päätöksenteon on osoitettava voimansa. Lakihankkeet ja uudistukset on vietävä järkähtämättä läpi vaikeasta yhteiskunnallisesta ympäristöstä huolimatta. Demokratian ei saisi näyttää heikolta. Valitettavasti demokratiaan on rakennettu sisälle ”heikkous”, koska päätöksiä ei voida viedä läpi suoraviivaisesti. Mutta se on demokratian olemukseen kuuluva asia. Asiat viedään moniportaisesti läpi parlamentaarisen järjestelmän. Se merkitsee suostuttelua, tasapainon hakua eri poliittisten ryhmien välillä ja joskus loputtomilta tuntuvia neuvotteluja. Monille elinkeinoelämän toimijalle tämä on liian hidas prosessi.
Uusliberalismin rynnäkkö on torjuttu toistaiseksi. Säätelyä luodaan ja toteutetaan molemmin puolin Atlantia. Mikään ei viittaa kuitenkaan siihen, että vyörytys on ohi.
Kun tullaan EU:n kriisiin, on siinä huomioitava ratkaisevana tekijänä finanssikriisi. Finanssikriisi aiheutui suurelta osin uusliberaalista sääntelyn purusta ja löysästä rahamarkkinavalvonnasta. Tässä taistelussa demokraattiset tahot luopuivat sinisilmäisesti kansanvaltaisesta valvontavastuustaan.
Demokratian liikkumavaraa on kavennettu rahamarkkinoiden telaketjutoiminnalla. EU-kriisi ei käsittääkseni olisi ollut läheskään nykyisen kaltainen ilman uusliberaalien oppien läpimurtoa ja sitä seurannutta talouskaaosta. On todennäköistä, että saksalaiset ja ranskalaiset pankit olisivat rahoittaneet ainakin osaksi Etelä-Euroopan kohteita aivan samalla tavalla kun rahoittivat Yhdysvaltain asuntokuplaa ilman EU:n vaikutusta. On miltei mahdotonta erottaa finanssikriisin vaikutusta EU:n omista liian ruusuisista kuvitelmista koskien uutta uljasta Eurooppaa.
Viime aikoina demokratiaa on puristettu yhtiöittämisellä ja ”houldaamalla” yritysryppäiden tytäryhtiöitä. Päivän sana on holding-yhtiö (yhtiö, joka omistaa muita yhtiöitä). Yhtiövalta nakertaa pikku hiljaa maata pois kansanvallan alta. Björn Wahlroos on pyrkinyt viemään koko Suomea yhtiöittämisen suuntaan markkinoimalla yhtiöperusteista päätäntävaltaa demokratian rinnalle tai sisälle.
Vaikka rahavaltafasismi onkin liioiteltu käsite, on kansanvallalla näytön paikka. Nyt on demokratian etsikkoaika ryhtyä puolustamaan kansanvallan linnaketta. On muun muassa luovuttava liian kunnianhimoisista suunnitelmista kehittää hyvinvointiyhteiskuntaa ja keskityttävä pohtimaan millaista tulevaisuuden kansanvaltaa haluamme. Helppoa se ei tule olemaan, mutta juuri kovissa koettelemuksissa demokratia on osoittanut voimansa, miksei jatkossakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti