Demokraattiset järjestelmät ovat joutuneet viime aikoina kovan tulituksen kohteeksi milloin mistäkin suunnasta. Voitaisiinko määrittää, mitkä ovat kansanvallan koetinkivet? Ainakin haluan yrittää.
Eniten demokratiaa uhkaavat seuraavat neljä tekijää: 1) Vaikeat ajat, 2) ”Päättämättömät” poliitikot, 3) Eliitin kapina, 4) Globaalit muutokset ja rahamarkkinavalta. Tietenkään mikään näistä yksinään ei muodosta ratkaisevaa uhkaa demokratialle. Nämä neljä tekijää muodostavat eri kombinaatioita, joiden painoarvo vaihtelee eri tilanteissa. Liioin nämä neljä eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Kirjoitan arvion jokaisesta erikseen keskittyen vain rauhanaikaisiin haasteisiin.
”Vaikeita aikoja” kuvaisin kolmen esimerkin valossa. Yksi voisi olla Weimarin tasavalta Saksassa, toinen voisi olla Suomi ja kolmas Kreikka.
Weimarin tasavalta edustaa koko Euroopan kehitystä kuningasvallasta kohti kansanvaltaista järjestelmää. Saumakohta on ensimmäinen maailmansota. Weimarin tasavallasta on annettu hiukan yksipuolinen kuva. Se ei ollut vaikeuksissa koko lyhyttä elinaikaansa (1919-1933). Ensimmäinen koetinkivi oli maailmasodan päättymisestä aiheutuneet sekavat vaiheet. Voittajavaltiot pyrkivät (varsinkin Ranska) nitistämään Saksan ajattelemattomasti. Versailles`in kostorauha (sitä se nimenomaan oli) oli aivan liian rankka Saksalle. Ratkaiseva isku oli, kun Ranska miehitti Reininmaan teollisuuslaitoksineen vieden Saksan taloudelta kasvun mahdollisuudet. Jouduttiin valtavaan inflaatioon, kun vaikeuksilta yritettiin selvitä rahan painamisella. Hyperinflaatiota kesti oikeastaan vain syksyn 1923. Vuonna 1924 alkoi toipuminen, jota kesti aina vuoteen 1929 saakka. Ajasta 1924-1929 käytettiin nimeä die Goldene Zeit (The Roaring Twenties). Demokraattinen kehitys näytti voittavan: solmittiin rauhansopimuksia sekä lännen että Neuvostoliiton kanssa. Saksa näytti löytävän rauhanomaisen demokraattisen uomansa. Pinnan alla kuitenkin kuohui. Toista koetinkiveä eli 1930-luvun lamaa kansanvalta ei enää kestänyt.
Natsit yhdistivät Versailles`in kostorauhan laajenevan työttömyyden aiheuttamiin toimeentulovaikeuksiin ja saivat – konservatiivien tukiessa – vallan. Kommunistien aggressiivinen vallantavoittelu 1920-luvun alussa pelotti konservatiiveja. Myös sosiaalidemokraatit Weimarin keskeisenä voimana olivat vieras ja tuntematon valtakeskittymä hyvin vahvalle konservatiiviselle saksalaiselle perinnölle. Saksalaisen sosiaalisen markkinatalouden aika ei ollut vielä koittanut.
Saksalainen demokratia on helposti selättänyt Punaisen armeijakunnan ja uusnatsien uhkailut. Saksojen yhdistyminen ei ehkä ollut ensisijaisesti demokratiakysymys, vaan talouden haaste.
Suomen demokratialla oli myös ”Weimarin kautensa” 1919-1932, jolloin horjuva demokratia joutui koetukselle pieneltä osin kommunistien, mutta pääosiltaan Lapuan liikkeen kautta. Ståhlbergilainen demokratia kuitenkin kesti yllättävän hyvin. Syynä on osittain se, että Suomen demokraattinen kehitys alkoi jo 1900-luvun alussa (äänioikeus), mutta myös autonomisen kauden suhteellinen rauhallisuus ja vahva yhteiskunnallinen kehitys. Vain muutamia kriisikohtia ilmeni. Niistä demokratian kannalta haastavin oli sortokausien aika.
Ihmeteltävän hyvin demokratia toimi sodista, kylmän sodan paineista ja 1990-luvun lamasta huolimatta. Yhdistelmä kansansivistystyö – hyvinvointiyhteiskunta – demokraattinen päätöksenteko näytti voimansa.
Entä sitten Kreikka? Kreikan kohtalo toisen maailmasodan jälkeen oli veitsenterällä. Se oli kylmän sodan asetelmassa ”rajamaa”, joka kuitenkin päätyi länsimaiseksi demokratiaksi.
Kreikka poikkeaa Saksasta ja Suomesta siksi, että maassa oli sotilasdiktatuuri vuosina 1967-1974. Kreikkalainen demokratia ei ole ehtinyt vakiintua kriisin kestäväksi. Kypsymätön demokratia johtuu monista historiallisista syistä, joita en tässä käy läpi. Voidaan ehkä esittää kysymys onko Kreikassa edes tosissaan yritetty luoda hyvinvoinnin kautta demokratiaa. Nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä. Eikö Kreikassa oikeastaan ollut hyvinvointiyhteiskunnan sijasta hyväksikäyttöyhteiskunta? Yritykset tuoda saksalais-skandinaavinen hyvinvointiyhteiskuntamalli Kreikkaan näyttää epäonnistuneen. Aikaa on ollut liian vähän, järjestelmä on ollut liian tehoton ja kallis . Sitten on varmasti joitakin kreikkalaiseen kulttuuriin, yhteiskuntarakenteeseen ja talouteen (yksipuolinen elinkeinorakenne) liittyviä seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet taustalla. En pysty niitä eksaktisti määrittämään.
Joka tapauksessa EU:hun kiinnittyminen täysin epäkypsässä vaiheessa näyttää kaivaneen maata Kreikan demokratian alta. Kreikan kansantalous ei kerta kaikkiaan ollut EU-kriteerien tasolla. Tavoite oli liian kunnianhimoinen.
Voidaan kuitenkin sanoa, että ei demokratia ihan heikko ole, kun se näyttää kestävän Kreikassakin tällaisen rumputulen. Kreikan yhteiskuntakehitys ja demokratiakehitys on joka tapauksessa läpäissyt sotilasjunttavaiheen ja käy nyt toista kovaa testiä läpi.
Vaikka Saksalla ja Suomella on ollut omat suuret vaikeutensa on demokraattinen kehitys voittanut toistaiseksi (nyt puhutaan vuoteen 1989 saakka läntisestä Saksasta ja sen jälkeen koko Saksasta). Lähes 70 vuotta suhteelliseen vakiintunutta kansanvallan kehitystyötä puhuu puolestaan. Tässä asetelmassa Kreikka ei oikeastaan ole täyttänyt demokratian tunnusmerkkejä kuin pinnalta. Eteläeurooppalaistyylinen epäluulo poliitikkoja kohtaan on silmiinpistävää. Epäluulon peruste on ehkä se, että myöskään kansalaiset itse eivät odota itseltään rehellistä kansanvaltaista toimintaa.
Erotan ”vaikeissa ajoissa” rahamarkkinoiden vallantavoittelun (josta tarkemmin osassa 4) talouslamoista. Saksa ei ole joutunut kokemaan Suomen laman kaltaista koettelemusta, joten ei voida sanoa, miten saksalaiset sellaiseen olisivat reagoineet. Mihinkään hitleriläiseen diktatuuriin en usko eikä usko kovin moni muukaan. Suomalainen demokratia kesti testin loppujen lopuksi loistavasti. Viime kädessä kysymys oli siitä säilyikö työpaikka vai ei. Niiden ihmisten osalta, jotka joutuivat pitkäaikaistyöttömiksi tai joiden yritys joutui pitkään kuolinkamppailuun, ei voida puhua loistavasta suoriutumisesta. Pikemminkin voidaan puhua demokratiavajeesta: näiden ihmisten ääni ei kuulunut riittävästi selviytymisvaiheessa.
Onko demokratian ja hyvinvointiyhteiskunnan yhdistelmä uhattuna liian kalliin hyvinvoinnin tavoittelun takia? Jos siis hyvinvointi heikkenee talouslamojen seurauksena meneekö demokratia pesuveden mukana? Voidaanko ajatella demokratiaa ilman hyvinvointia? Epäilen ettei.
Saksan 1930-luvun natsilainen hyvinvointiyhteiskunta (suurine rajoitteineen, kysymys oli vain kansallismielisten saksalaisten hyvinvoinnista) kesti vain 5-6 vuotta. Voidaanko ajatella hyvinvointia ilman demokratiaa? Kokeilu hyvinvoinnista ilman demokratiaa jäi ”kesken”, kun natsi-Saksan itse aiheuttama sota lopetti kokeilun.
Demokratiaa uhkaa rauhan aikana välillisesti kolme isoa asiaa: yksi on suhdannevaihteluiden yltyminen talouden ylikuumenemisen kautta katastrofaalisiksi lamailmiöiksi (kuten 1930-luvulla), toinen on liian suuret tuloerot. Milloin tuloerot demokratiassa ovat liian suuret? Yhdysvaltoja pidetään demokratiana. Itse pidän sitä vain rajoittuneena demokratiana, koska tuloerot ovat erittäin suuret ja kongressi on lobattu osin epädemokraattisesti toimivien voimien (rikkaat, suuryritykset) temmellyskentäksi.
Suvaitsemattomuutta (rasismi) demokratian haurastuttajana pidän lähinnä talouden ongelmien seurannaisilmiönä.
Kolmantena demokratian uhkana näen nykyajan imperialismin, joka taloudellisia etuja tavoitellessaan (taistelu luonnonvaroista) rajoittaa demokraattista kehitystä. Samaan ovat syyllistyneet IMF ja Maailmanpankki välillisesti, kun ovat vaatineet säästöjen nimissä kehitysmaita kurjistamaan talouttaan. Tämä kolmas kohta ei siis ole kypsien demokratioiden ongelma, vaan lähinnä hauraiden kehittyvien demokratioiden ongelma.
Suljin kirjoituksen alussa sodat pois demokratiateemasta. Edellä mainitut seikat voivat johtua myös yltyvästä globaalisti toimivasta taloussodasta. Kukaan ei ole julistanut sitä. Edellinen vastaava vaihe päättyi ensimmäiseen maailmansotaan, mutta silloin oli pääosa valtioista itsevaltaisesti johdettuja kuningaskuntia. Yhdysvaltain ja Englannin kaltaiset demokratiat olivat voittajia. Sodan kynnys on nyt korkeampi johtuen mm. juurtuneesta demokratiasta sanan- ja tiedonkulun vapauksineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti