Edvard Radzinskin Stalinin laajassa elämäkerrassa todetaan ikään kuin ohimennen, että ”vuonna 1939 toisen maailmansodan uhatessa Neuvostoliitossa siirryttiin takaisin kuusipäiväiseen työviikkoon”. Siis mistä siirryttiin? Lopulta pitkien selvitysten jälkeen minulle selvisi, että Neuvostoliitossa oli todellakin viisipäiväinen työviikko 1930-luvun alkupuolelta lähtien, kun esimerkiksi Suomessa siirryttiin viisipäiväiseen vasta 1960-luvun lopulla.
Hyvinvointipalvelujen varustelukilpaan Neuvostoliitto vastasi omille kansalaisilleen tarjotuilla laajoilla sosiaalisilla palveluilla. Puheet työväestön ihanneyhteiskunnasta eivät siis olleetkaan ihan pötyä. No kyllä Neuvostoliitossa tapahtui muitakin asioita….
Tämä tuli mieleeni, kun perehdyin natsi-Saksan aikaisiin hyvinvointiyhteiskuntapyrintöihin. Meillehän on luotu kuva – sinänsä aivan todellinen kuva – raakalaismaisesta diktatuurista, joka tappoi oman maan kansalaisia ja sytytti toisen maailmansodan. Mutta minkälainen oli natsisaksalainen hyvinvointivaltio?
Jotkut ovat sanoneet, että jos Hitler olisi kuollut vuonna 1938, hän olisi yksi Saksan loistavista suurmiehistä. Ehkei ihan näin. Hitlerin varhaishistoria kertoo vallankaappausyrityksestä vuonna 1923, väkivaltaisesta valtaanpääsystä 1930-luvun alussa, kun parlamentaarinen valtaanpääsy oli epäonnistunut tai eteni liian hitaasti. Tällainen ei kuulune suurmiehen kuvaan. Puolisotilaallisen SA:n tekemät tihutyöt ja raakalaismaiset tapot tulisi myös sivuuttaa, kuten myös Hitlerin vastaterrori, jolla hän tuhosi SA:n Ernst Röhmin ja hänen kannattajiensa liian kunnianhimoiset pyrkimykset ottaa valta käsiin. Ja taas veri virtasi.
Natsi-Saksan oli löydettävä kannatus epäselvälle ideologialleen saadakseen kansan tuen. Keskiviivan vasemmalle puolelle jäivät kommunistit (lue: kansainvälinen kommunismi), jotka piti tuhota ja myös tuhottiin samalla periaatteella kuin juutalaiset. Sosiaalidemokraatit edustivat vaarallista demokraattista (lue: kansanvaltaista) sosialismia. Vaarallinen sana ei ollut sosialismi, vaan sana ”demokraattinen”. Niinpä heitä alettiin vainota. Natsit hyväksyivät vain NSDAP:n ainoana poliittisena voimana. Keskiviivan oikealla puolella olevat konservatiivit ja aristokraattiset piirit sopivat yhteistyökumppaneiksi, kunhan vain hyväksyivät natsipuolueen yksinvallan.
Näin natsit tekivät ideologialleen tilaa. Tila oli poliittisesti ahdas, mutta sitä laajennettiin väkivallalla. Natsien pahin vihollinen oli suvaitsevainen länsimainen demokratia. Epäonninen tai epäonnistunut Weimarin tasavalta sopi esimerkiksi epäonnistuneesta demokraattisesta kokeilusta.
Millä natsit ostivat suosionsa ja valta-asemansa pelottelujen, uhkailujen ja väkivallantekojen lisäksi ? Hyvinvointipalveluillapa tietenkin. Natsit lupasivat töitä kaikille. Usein on esitetty lääkkeenä moottoriteiden rakentaminen. Parhaimmillaan se oli kohtalainen työllistäjä, mutta tärkeämpi oli avioituville pareille tarjotut lainat, joiden ehtona oli vaimon kotiin jääminen ja työpaikasta luopuminen. Naisen paikka oli kotona. Miehille vapautui näin valtavasti työpaikkoja. Juutalaisten ja poliittisten vastustajien menettäessä työpaikkansa saatiin lisää työtilaisuuksia.
Eikä tässä kaikki. Natsit avasivat uusia koulutusmahdollisuuksia, antoivat verohelpotuksia työläisille ja lapsilisiä perheille. Naisia palkittiin lasten synnyttämisestä (palkkiot alkoivat juosta neljästä lapsesta). Eläkkeitä korotettiin ja maanviljelijöitä tuettiin. Saksalaisten lomat kaksinkertaistettiin. Lomanviettomahdollisuuksia järjestettiin saksalaisella perusteellisuudella valtion toimesta.
Erikseen ovat sitten erilaiset ”pakolliset” keräykset, joilla autettiin köyhiä. Kaikkien piti osallistua talkoisiin. Hyvinvointiyhteiskunnan lisäksi Saksasta piti kehittää hyväntekeväisyysyhteiskunta. Tietenkin taustalla oli halu säästää valtion menoissa.
Natsit järjestivät laajoja mielipidetutkimuksia, joilla he pystyivät ennakoimaan kulloinkin vallitsevan ilmapiirin ja kansan toiveet. Samalla saatiin selville kansalaisten mahdolliset vastarintapesäkkeet.
Natsi-Saksan versio hyvinvointivaltiosta muodostui tähän tapaan. Syntyperällä ei ollut merkitystä, eikä sillä oliko ihminen köyhä vai rikas. Mutta rodulla ja poliittisella kannalla oli merkitystä. Kaikkien toimien takana oli natsipuolueen yksinvaltaiset toimet. Oppositio oli lakkautettu jo vuonna 1933.
Tietenkin oli myös niitä, joita viehätti sotaisat laajentumispyrkimykset. Aggressiivisen suurvallan kannatus kasvoi sitä mukaa kun natsihallinto saavutti menestystä kansalaisten keskuudessa. Hyvinvointivaltion kustantamisen lisäksi aseistamiseen tarvittiin valtavia rahasummia.
Miten hyvinvointivaltio ja varustautuminen sotaan rahoitettiin? On selvää, että kustannukset kaikesta edellä esitetystä muodostuivat valtaviksi. Tavallisille kansalaisille järjestettiin veronkevennyksiä. Yrityksiä ei sosialisoitu, mutta niiden voitoista perittiin valtavat verot sekä suhteellisesti että absoluuttisesti.
Heti 1930-luvun alussa talouden tilastotietoja alettiin vääristellä. Vuodesta 1935 valtion budjettitiedot julistettiin salaisiksi. Talouden tila ei kestänyt läpinäkyvyyttä. Rahan hankintakeinot olivat mielikuvituksellisia: aseteollisuudelta lainattiin rahaa, juutalaiset joutuivat maksamaan maastapoistumisestaan ja myöhemmin juutalaisilta otettiin pois kaikki rahaksi muutettava.
Valtio oli kaikesta huolimatta kassakriisissä vuosina 1937, 1938 ja 1939. Näytti siltä, että lebensraumin perimmäisenä pontimena oli naapurimaiden ryöstäminen. Muutoin vararikolta ei olisi voitu välttyä. Näin Saksan valtaan joutuivat Reininmaa (1936), Itävalta keväällä 1938 ja Tsekkoslovakia syksyllä 1938. Puolan valtaus 1939 johti Englannin ja Ranskan sodanjulistukseen. Siitä eteenpäin Saksan valtaukset muistuttivat yhä enemmän ryöstöretkiä.
Näytti siltä, että 1940-luvun alussa hyvinvointivaltion rahoittamisen korvasi sodan rahoittaminen. Natsi-Saksan 5-6 vuotta kestäneen hyvinvointivaltion tarina oli lopussa.
Mitä tästä opimme?
Myöhemmän kehityksen valossa - toisen maailmansodan jälkeen - on ollut tärkeää, että Saksa on pystynyt myös demokratiana tarjoamaan hyvinvointiyhteiskunnan palvelut . Punainen armeijakunta ja uusnatsit eivät ole pystyneet horjuttamaan demokraattista kehitystä. Kylmän sodan hyvinvoinnista käyty bipolaarinen kilpavarustelu hyödytti hyvinvointiyhteiskunnan demokraattista kehittymistä.
Euroopan kansallismielisissä liikkeissä – kuten Lapuan liikkeessä – verovaroilla tuotetut palvelut haluttiin suunnata kansallisesti ”puhtaille” tahoille. Näin on suoraan haluttu matkia natseja.
Euroopassa demokraattisen kehityksen yksi tunnusmerkeistä on ollut, että suvaitsevaisuus on ylittänyt rotujen välisen rajan. Hyvinvointipalvelut on tarjottu universaalisti. Jos kansanvaltaisen järjestelmän valppaus herpaantuu, voidaan jatkossakin odottaa populististen liikkeiden käyttävän joitakin natsi-Saksan kehittelemistä houkuttelevista keinoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti