Globalisaatio ja samaan aikaan (viimeisten 30 vuoden aikana) toteutettu uusliberaali talouspolitiikka ovat nakertaneet demokratialta maata jalkojen alta. On spekulatiivista pohtia oliko uusliberaalin politiikan alkuperäinen tarkoitus nimenomaan hyötyä globalisoituvasta rahaliikenteestä vai olivatko molemmat samaan aikaan kehittyneitä erillisilmiöitä. Joka tapauksessa uusliberaali talousajattelu tuli globalisaatio -trendiin eräänlaisena vahvistuselementtinä.
Yhdessä nämä kaksi muodostavat samaan suuntaan etenevän voiman, joka on asettanut kyseenalaiseksi välillisesti toimivan kansanvallan.
Mahtavaksi tämän yhdistelmän tekee se, että siinä rahamarkkinainnovaatiot (tekniikka) yhtyvät uusliberalismiin (ideologia). Ja näiden yhdistelmä kohtaa globaalin maailman, joka on paljolti samanlainen kuin maailma ennen vuotta 1914. Nyt ei siis ole esteenä kylmän sodan vastakkainasettelua eikä rautaesiripun muodostamaa tulppaa tiedonkululle. Muutos on siinä, että nyt valonnopeudella liikkuvat rahansiirrot ylittävät moninkertaisesti tehoissa tilanteen ennen ensimmäistä maailmansotaa.
Uusliberalismin vahva panos talousajattelun kehykseen tulee nimenomaan säätelyn purun kautta. Nyt tullaan demokratian ytimeen: demokraattisen päätöksenteon tulisi säädellä rahan liikkeitä, mutta tekeekö se sen, vai halutaanko ylipäätään poliittisen tahon puuttuvan rahanliikkeisiin. Tuskinpa kukaan kuitenkaan haluaa täydellistä säätelemättömyyttä, ei edes puhtaaksiviljellyt chicagolaiset.
Uusliberalismi on nimenomaan dogmaattinen ideologia. Se on sosialismin antiteesi, mutta samalla sen rinnakkaisideogia. Uusliberalismin mukaan talous piti vapauttaa kaikilta osin. Yksi toisensa jälkeen valtiot alkoivat vannoa uusliberalismin nimeen. Sosialismin kukistumisen jälkeen kenttä oli vapaa sääntelyn vastaisille markkinatalousideologioille. Taustalla oli tietenkin pitkään jatkunut sääntelykausi (1930-luvulta 1970-luvulle). Siitä haluttiin vapautua totaalisesti.
Uusliberalismissa omistajuus on avainkäsite, mutta niin oli sosialismissakin. Uusliberalismi kannattaa äärimmäisen pitkälle vietyä yksityisomistusta ja sosialismi taas kollektiivista omistusta aina pakkokollektivismiin saakka. On ollut mielenkiintoista havaita, kuinka jotkut ovat liikkuneet tätä akselia pitkin vasemmasta reunasta oikeaan reunaan. Kerran ideologi, aina ideologi!
Uusliberalismi kehitti käsitteet supply-side economics, tehokkaiden markkinoiden teoria ja trickle-down theori. Niiden kaikkien tarkoitus oli kuvata ”taloustieteellisesti” optimeja rahan liikkeitä. Näihin uusliberaaleihin oppeihin tarttuivat konservatiivipoliitikot Margareth Thatcher ja Ronald Reagan. Minulle on jonkin verran arvoitus, miksi nämä poliitikot päästivät uusliberalismin apposen avoimesta ovesta konservatismin sisään. Näin varovainen ja vanhoillinen konservatismi ”uudistui” ja alettiin ottaa valtiotason riskejä samaan tapaan kuin yritykset ovat aina ottaneet riskejä. Erona on se, että valtiota ainakin länsimaissa pyritään johtamaan demokraattisesti, kun taas yritys voi yhtiömuodoltaan olla esimerkiksi osakeyhtiö. Jotkut, kuten Björn Wahlroos, haluaisivatkin demokratioiden muuttuvan osakeyhtiön mallin mukaisesti johdetuiksi (kts. lukuisat Wahlroosia käsittelevät blogikirjoitukseni).
Talousteorioihin naamioitu uusliberaali ideologia epäonnistui pahasti 2000-luvulle tultaessa. Jälleen kerran dogmaattisessa ideologiassa kuviteltiin ihmisten käyttäytyvän toisin kuin he todellisuudessa käyttäytyivät. Siinä ei käynytkään niin, että kun ”jokainen ihminen tavoittelee omaa parastaan, seuraa siitä kaikkien yhteinen hyvä”.
Suomen lamassa uusliberaalit opit purivat hyvin. Näki selvästi, että 1990-luvun alussa suomalaiset talouden johtotehtävissä toimineet (kuten Suomen pankin johtaja ja sen johtokunta) olivat visusti unohtaneet uusliberaalien inhoaman Keynesin elvytysteemat. Yhden totuuden leikkaus- ja kurjistamisteemat viettivät riemujuhliaan. Demokratia vaurioitui Suomen lamassa tilapäisesti.
Suomen lamassa kupletin juoni oli seuraava: valtiontalous oli lähes velaton 1980-luvun lopulla. Sitten iski lama. Kotitaloudet ja yritykset velkaantuivat rajusti, kun luottohanat avattiin apposen avoimiksi. Jotteivät avokätisesti luottoja myöntäneet pankit olisi menneet konkurssiin, valtio pelasti ne. Vaikka Suomen hallitusten toiminta on ollut lähes esimerkillistä velan hallinnassa, tarjosi 1990-luvun alku maistiaisia siitä mihin tilanne voi johtaa. Loistava talouskasvu 1994-2008 (lähes 4% kasvu/vuosi) Nokioineen pelasti talouden ja julkinen velka painui lähelle 30 % suhteessa BKT:hen.
Kansainväliset rahamarkkinat eivät saaneet otetta Suomesta, vaikka Iiro Viinanen on väittänyt, että oltiin veitsen terällä. Tuskinpa oltiin, kun velka oli pahimmillaan vain 67 % BKT:stä. Nyt monissa valtioissa huidellaan yli 100 % lukemissa eikä 150 % ole poikkeuksellinen. Japani ylittää 200 prosenttia eikä sillä ole hengenvaaraa. Jollakin toisella valtiolla kyllä noilla lukemilla olisi.
EU luotiin vahvaksi kilpailijaksi maailmanmarkkinoilla. Tietenkin EU on kansakuntien välisten yhteiskunnallisten erojen tasausprojekti, mutta menestys maailmanmarkkinoilla oli se kova tavoite. EU:n edeltäjää perustettaessa 1950-luvulla ei puhuttu globalisaatiosta, mutta silloin juuri yritettiin sovittautua suureen maailmaan. Juuri nyt näyttää siltä, että tuosta sovittautumisesta on muodostunut pakkopaita: EU on hyvän kilpailukyvyn symboli vain joidenkin siinä mukana olevien valtioiden osalta.
Kypsiä demokratioita ei uhkaa sotilasvallankaappaus, vaan luottoluokittajat (jos nekään). Joka tapauksessa mitä enemmän velkaa on sitä pahempaan pyöritykseen joutuu. Hyvinvoinnin takaaminen kansalaisille maksaa, mutta siitä huolimatta kurjistamisen tielle ei kannata lähteä. Pahimmillaan kansainväliset rahamarkkinat, Maailmanpankki ja IMF ovat kaikki olleet leikkaamassa budjetteja lainaehtoihin liittyen. Pahin tässä suhteessa näyttää olevan ohi. Demokratia vaarantuu, kun kansalaiset ajetaan ahdinkoon sosiaaliturvan alasajon seurauksena.
Kansallisvaltio on demokratian ytimessä. Uudessa tilanteessa EU on teoriassa oikea ratkaisu, koska se parhaimmillaan on riittävän voimakas demokraattisesti johdettu yhteisö. Heikkouden tilassa sitäkin päästään ryöpyttämään. Puolustuskyvytön se ei kuitenkaan ole. Siitä osoituksena parhaillaan kehitetään rahamarkkinasäätelyä pitkäjänteisesti eivätkä pankkien lobbauskoneistot näytä pystyvän estämään välttämättömiä toimenpiteitä.
Globaalin demokratian kehittämisvälineet ovat hukassa. Myös keynesiläisyys on ollut hukassa talouspäättäjiltä 1980-luvulta lähtien. Keynesiläisyyden osalta tuuli on kuitenkin jo kääntynyt. Globaalin demokratian (mitä se onkaan) ja globaalin keynesiläisyyden (mitä se onkaan) välillä näen kohtalonyhteyden. Haaste on hurja , miltei mahdoton. Silti pidän professori Heikki Patomäen pohdintoja näistä asioista relevantteina. Ainakin joku yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti