Ronald Reagan alensi korkeimpia marginaaliveroja lähes kertaratkaisulla 70 prosentista 28 prosenttiin 1980-luvun alussa. Päätös tehtiin hurjassa ideologisessa kiihkossa. Suurille tuloille annettujen verohelpotusten piti sataa mannaa kaikille kansalaisille. Kehiteltiin ”Lafferin käyrää” ja ” valumataloutta” sen tueksi, että Yhdysvaltain talous oli saanut piristysruiskeen, joka kestää. Kaikesta touhusta ainakin minulle syntyi käsitys, että ensinnäkin a) edettiin uusliberaalien teorioiden mukaan ja toisaalta b) keksittiin jälkikäteen selitykset, joilla talouden hoidolle löytyi ”tieteellinen” peruste. Lopputulos oli joka tapauksessa, että kun ensihuumasta selvittiin, painui valtiontalous alijäämäiseksi pysyvänoloisesti. Verotulot eivät kerta kaikkiaan riittäneet menojen peittämiseen. Asiaa selitettiin siten, että kansantalouden onni (talouden tasapaino) koittaa ”myöhemmin”.
Asia korjautuikin myöhemmin, mutta toisella tavalla kuin uusliberaalit kuvittelivat. Ylhäältä alaspäin tapahtuvien valumien sijasta Bill Clinton korotti ylimmän marginaaliveron 39 prosenttiin. Verojen korotukset kokonaisuudessaan purivat: Yhdysvaltain liittovaltion budjetti oli hetken aikaa jopa ylijäämäinen 1990-luvun lopulla.
Sitten seurasi George Bushin aika. Sen sijaan, että hän olisi jatkanut Clintonin tulovero-ohjelmia, hän siirsi painopisteen omistajuuden edistämiseen. Tämä oli tulevan talouskehityksen kannalta ratkaiseva virhe. Omistajuutta Bush edisti ns. omistajuusyhteiskuntaideologian mukaan. Ajatuksen taakse valjastettiin mm. ”miljonäärien thinktank”, Cato-instituutti. Tavoitteena oli sitoa amerikkalaiset - myös köyhät – asunnonomistajuuden kautta ”amerikkalaiseen unelmaan”. Tarkoitus oli edistää kapitalismia myöntämällä käsirahatukia asunnon hankintaan eli siis houkutella myös köyhät hankkimaan asunto. Näin todella tapahtui. Taka-ajatuksena oli saada omistajuusunelma siirtymään myös seuraavalle sukupolvelle perintöjen kautta. Koko ajatus oli täysin epärealistinen ja toteutettiin suuren ideologisen pakkomielteen sokaisemana. Ihmisillä ei kerta kaikkiaan ollut varaa asuntoihin. Bush ja hänen taustavoimansa eivät tajunneet, mitä on todellinen köyhyys. Seurasi dramaattinen asuntojen kysyntäbuumi, valtava asuntokupla hintojen noustessa pilviin, jättimäinen velkakupla ja lopulta katastrofi, josta me kaikki olemme vaivoin toipumassa.
Olisi siis tarvittu tuloerojen tasausohjelma tuloerojen leventämisohjelman sijaan. Asiat tehtiin väärinpäin. Ensin olisi pitänyt pitkäjänteisesti luoda tulokertymä tuloerojen tasaamisen kautta ja siten luoda pohja omistajuudelle. Omistajuuden edistäminen ensin saattoi tapahtua vain velkaantumisen avulla.
Takaisin tulo- tuloveropuolelle! Bush ajoi läpi korkeimman marginaaliveron alennuksen 35 prosenttiin heti 2000-luvun alussa. Pysyvää ratkaisua ei saatu aikaan, koska demokraatit vastustivat veroalennusta, niinpä alennus toteutettiin tilapäisratkaisuna vuoteen 2010 saakka. Vuonna 2010 taisteltiin taas ja jälleen tilapäisratkaisuna vuoteen 2013 saakka pidettiin ylin marginaalivero 35 prosentissa. Seurauksena alijäämät ovat taantuman ym. syiden takia paisuneet jättimäisiksi.
Juuri nyt ratkaistaan tulevaisuuden kannalta tärkeitä asioita: Barack Obama pyrkii nostamaan ylimmän marginaaliveron 39,6 prosenttiin eli samalle tasolle kuin mitä se oli Clintonin aikaan.
Toki mukana on myös kiinteistöveroratkaisuja ja muita toimenpiteitä. Tässä onkin tavoitteena selvittää ajatuksellista pohjaa, miksi kehitys on kehittynyt edellä kuvattuun malliin.
On tehty lukemattomia kompromisseja. Nykyinen ylin marginaalivero 35 % menee tulojen 370 000 dollaria ylittävältä osalta. Tavoitteena Obamalla oli nostaa veroprosentti 39:ään tulojen 250 000 dollaria ylittävältä osalta. Tähän olisi ehdottomasti pitänyt päästä. Nyt kompromissien kompromissina vero nousee ehkä mainittuun 39,6 prosenttiin tulojen 450 000 dollaria ylittävältä osalta (tätä kirjoitettaessa kongressi ei ole vielä hyväksynyt ratkaisuehdotusta). Sekin alentaa käsittämättömäksi laajentunutta budjettialijäämää merkittävästi.
Budjettialijäämä on niin suuri, että sen kokonaan poistaminen on lähinnä haave. Viimeisellä toteutuneella budjettikaudella alijäämä oli 1100 miljardia dollaria (menojen olleessa karkeasti 4000 miljardin tasolla). Muutos on kuitenkin lupaava ja antaa mahdollisuuden talouden pitkäjänteiselle hoitamiselle nykyisen tempoilun sijaan.
Mikä merkitys mahdollisilla päätöksillä on Euroopan talouteen? Voitaneen sanoa, että kaikki edistysaskeleet ovat tässä ankeudessa plussaa. Periaatteellisemmalla tasolla kysymys on Yhdysvaltojen taloutta vaivanneen ideologisen vaiheen taittumisesta. Vai onko? Voisiko lähes sosialismiin rinnastettavissa oleva dogmaattisen ideologian vyörytys olla heikkenemässä. Republikaanit varmaan hautovat jotain vastaiskua Obamalle.
Kun pöly on laskeutunut – taitaa olla toiveajattelua – voitaneen käynnistää keskustelu uusliberalismin, omistajuusideologian ja muiden järkevää taloudenpitoa vaivanneiden aatosten nurinkurisuudesta. Ainakin toivon niin. Mutta se on toisen pohdinnan aihe.
PS
Kongressi siis hyväksyi kompromissiesitykset. Paljon jäi tekemättä. Valtiontalouden säästöt ovat seuraava riitelykohde. Kun republikaanit vastustavat säästöjä puolustusmenoissa, jää varsinaisia säästökohteita aivan liian vähän. Ongelmat ovat edelleen liittovaltion budjetin tulopuolella. Nyt lukkoonlyödyt tulopuolen lisäykset (veronkorotukset) ovat liian vaatimattomia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti