Suomen menestymisen resepti

Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan emeritusprofessori Eero Byckling esittää Kanava-lehden numerossa 1/2013 teesinsä, miten Suomen kansantalous saadaan nousuun. Juttu on otsikoitu ”Talouskasvu vaatii uusia tuotteita ja palveluja”.

Byckling viittaa Robert Solowiin (taloustieteen Nobel-palkinto 1987), joka tutkimuksissaan oli päätynyt johtopäätökseen, että 85 prosenttia kansantalouden kasvusta aiheutuu innovaatioista ja uusista tuotteista ja vain 15 % panoksista (esim. siis työvoiman lisäys). Puuttumatta tarkkoihin prosentteihin, olen itse päätynyt samaan lopputulokseen: ratkaisevaa on kyky innovoida ja luoda uusia tuotteita.

Suomen ongelma on siis kyvyttömyys luoda uusia menestystuotteita. Tuotannon pudotuksesta vuodesta 2008 vuoteen 2009 syntyi Bycklingin mukaan 1/3 talouskriisistä ja loput kovenevan kansainvälisen kilpailun (erityisesti kehittyvien maiden haasteet) seurauksena.

Byckling toteaa Singaporen ja Etelä-Korean kilpailukyvyn kasvun. Varsinkin Etelä-Korean menestys johtuu paljolti jättimäisistä yrityksistä. Bycklingin mukaan Suomessa ei ole kahteenkymmeneen vuoteen luotu uutta kansainvälistä menestystuotetta. Sanoisin kuitenkin tähän, että vaikeaa se on ollut muuallakin läntisessä maailmassa.

Etelä-Korean menestys johtuu paljolti valtion panostuksista ja demokratian heikkouksista 1960- ja 1970- luvulla. Olen itsekin kaivannut valtion merkittävää interventiota teollisuustuotannon piristämiseksi. Raimo Ilaskivi tuntuu tuoreessa kolumnissaan olevan samaa mieltä. Erityisesti Ilaskivi varoittaa tekemästä asiasta ideologista kysymystä. Piikki menee tässä mm. Ilaskiven omalle puolueelle. Suomi teki nuo kaivatut valtiojohtoiset toimenpiteet 1950-luvulla.

Tähän on pakko pistää joitakin varauksia. Etelä-Korea menestyi paljolti valtion auktoriteettiaseman avulla. Eteläkorealainen taloustieteilijä Ha-Joon Chang kertoo kuinka LG:n piti kauan sitten ruveta valmistamaan tekstiilejä. Valtio puuttui peliin ja ilmoitti, että yrityksen on ruvettava valmistamaan sähkötarvikkeita! Autoritäärinen ympäristö toimii tiettyyn rajaan saakka kasvun ympäristönä, mutta kun demokratia ja vapaudet kasvavat on menestyksen eväät luotava uudelta pohjalta. Kyllähän Etelä-Koreankin on jollakin aikavälillä turvauduttava - nyt vähäisen - pk-sektorin vetovoimaan.

Silmiinpistävää Bycklingin teeseissä on tietynlainen vanhakantaisuus. Hän vannoo systemaattisen suppilomaisesti etenevän kehityksen nimiin, jossa heikommat yritykset karsiutuvat järjestelmällisesti ja vahvoista muodostuu suuryrityksiä. Vastaako tämä nykyaikaisten suuryritysten muodostumisen mallia?

Suomessa suunta on ollut selkeä. Kasvusta ja työvoiman palkkauksesta vastaavat nykyisin pk-yritykset. On erittäin haastavaa ruveta kasvattamaan suuria yrityksiä ”muutamassa vuodessa” onnistuneiden menestystuotteiden varaan. Mitenkä tämä onnistuisi käytännössä?

Byckling kehittää menestyksen kaavan seuraavien tavoitteiden varaan: 1) on hankittava kansainvälisesti korkeatasoista osaamista, 2) on luotava tuotteen prototyyppi, 3) on tuettava prototyypistä kehitettävien tuotteiden varaan perustettuja kasvuyrityksiä ja 4) lopullisena tavoitteena on suuryritys (ehkä joka 6. kasvuvaiheen yritys onnistuu Bycklingin mukaan).

Kyllähän tämä periaatteellisella tasolla onnistuu, mutta käytännössä ajattelu kuulostaa keinotekoisen kaavamaiselta. Suuryrityksen luominen Nokian malliin on suunnattoman monimutkaisen prosessin tulos ja siihen tarvitaan paljon onneakin. Bycklingin menestysresepti ei synny noin suurilla onnistumisprosenteilla (joka 6. yritys kohdan 3 mukaisista kasvuyrityksistä). Voi olla, ettei onnistuta lainkaan.

Ehkä on lähdettävä luomaan keskisuuria yrityksiä orgaanisen kasvun pohjalta. Tähän varmaan on liitettävissä valtion tuki. Muualla Euroopassa ollaan kateellisia Suomen peliyrityksille annettavista tukieuroista. Ehkä juuri Rovion kaltaiset yritykset – jos selviävät karikoista eikä niitä myydä kesken kaiken ulkomaisille suuryrityksille - voivat potentiaalisesti kasvaa niin suuriksi, että niillä on kansantaloudellista merkitystä. Minusta kuitenkin tuntuu, että menestysyritykset syntyvät Rovion tapaan eri tavalla (tai jokseenkin eri tavalla) kuin mitä Byckling ajattelee. Kysymys on laajasta pelifirmojen ”aluskasvillisuudesta”, josta menestysyritykset ja tuotteet nousevat. En usko että kehitys on kovin lineaarinen (suppilomainen). Menestysyritykset syntyvät sattumien, suurien luovien persoonien ja rahoittajien tuen avulla aloille, joita on hyvin vaikea etukäteen ennustaa. Väitän, että tekemällä tekeminen ei onnistu kuin autoritäärisen mallin kautta eteläkorealaiseen tapaan. Eikä taida enää onnistua sielläkään.

En halua tyrmätä Bycklingin ajatuksenjuoksua, mutta pitäisikö toiveet rakentaa innovatiivisten pienien tai keskisuurien yritysten varaan, joita on paljon. Meillä väitetään vieläkin, että syntyviä pienyrityksiä on liian vähän. Omassa kotikunnassani syntyi vuonna 2002 noin 60 uutta yritystä, nyt syntyy 120. Väestönkasvu ei ole ollut läheskään vastaavaa, joten kysymys on suotuisien olosuhteiden luomasta kasvusta. Sama kehitys on nähtävissä muuallakin. Ehkä kysymys on sittenkin syntyvien yritysten laadukkuuteen liittyvästä problematiikasta.

Itse elinkenotyötä tehdessäni havaitsin, miten vaikeaa on pk-yritysten yhteistyö. Suomi on yksinyrittäjien maa. Samaan johtopäätökseen on ehkä päätynyt myös Tekes. Ne, jotka yhteistyössä onnistuvat ovat menestyksen äärellä. Pienyritysten yhteistyö on kuitenkin välttämätöntä, jotta päästäisiin saksalaismalliseen keskisuurten yritysten menestykseen.

Byckling luettelee tavoitteiden jälkeen keinot, joilla (suuri) menestysyritys syntyy: 1) on keskityttävä kapea-alaisiin tutkimusyksiköihin, jotka luovat pohjan menestysyrityksille , 2) valtiolle on kehitettävä uusi rahoitusorganisaatio, 3) on perustettava riskirahoitusyhtiöitä ja 4) menestysyrityksen syntyessä listaudutaan pörssin (ei Helsinki).

Periaatteessa Byckling on oikeassa tavoitellessaan irtiottoa menneestä. Keinoissa hän tarttuu keskeisimpään eli rahoituksen puutteeseen. Lähtökohtaisesti meillä on riittävä määrä luovia persoonia. Tarvitaan tutkimus- ja kehitystyön rahoitusjärjestelmä. Tarvitaanko sitten aivan uusi järjestelmä nykyisten sijaan on sitten toinen asia.

Bycklingiä vaivaa perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen suhde Suomessa: pitäisi olla enemmän soveltavaa tutkimusta. Hän ehdottaa kansainvälistä huipppuasiantuntijoiden ryhmää suomalaisten keskinäisen puuhastelun sijaan. Yliopistotkin hän luettelee, joista asiantuntijat tulisivat.

Tarvitaan uutta - ehdottomasti - mutta pitääkö vanha jättää oman onnensa nojaan?

Olisin kuitenkin itse melko varma, että sen sijaan, että luotaisiin ensisijassa jotain aivan uutta, onnistumisen mahdollisuudet ovat paremmat, jos luotetaan aiemmin perustettuihin kivijalkoihin. ITC (Rovio!), konepajat, paperin- ja puunjalostus, lääketeollisuus, kemianteollisuus jne. Niiden alasajo on estettävä. Voidaan käyttää valtion rahoitusapua ja osallistumista, myös verotukselliset ratkaisut ovat tarpeen. Näiden ympärille voidaan rakentaa ainakin osa Bycklingin kaipaamista uusista tuotteista.