Paul Krugman mainitsee viimeisimmässä blogissaan New York Timesissa (21.1.2013) varapresidentti Bidenin käyttäneen termiä The Big Deal Obaman terveydenhuoltolaista (Obamacare), joka meni läpi vasta käytyään korkeimmassa oikeudessa (äänestystulos lain puolesta: 5-4!).
Krugman yleistää käsitteen koskemaan Obaman ajan merkittävimpiä lakihankkeita (Frank-Dodd Act, Fiscal Cliff -sopimus) ja vertaa Obaman Big Dealiä Rooseveltin New Dealiin lisäten kyllä, että Obama joutui tekemään kompromisseja lakihankkeissaan. Sanoisin itse, että hän joutui tekemään kompromissien kompromisseja saadakseen taltutettua republikaanit.
Ehkä on syytä kommentoida muutamin sanoin niitä osioita, jotka voisivat kuulua Big Dealiin ja arvioida sen mahdollisuuksia muodostua suuren sovinnon lähteeksi Yhdysvalloissa.
Frank-Dodd -lakihanke kohdistui rahamarkkinoihin ja sen tavoitteena oli saada joku tolkku rahamarkkinoiden ”siat vatukossa” -käyttäytymiseen. Krugman viittaa lakiesityksen vesittymiseen kongressissa, mutta toteaa kuitenkin, että se on selvästi parempi kuin ei mitään. Esimerkiksi Frank-Dodd Actiin liittyvä investointipankkitoiminnan erottaminen liikepankkitoiminnasta on käytännössä erittäin haasteellinen tehtävä. Joka tapauksessa amerikkalaiset olivat sääntelytoimissaan huomattavan nopeita eurooppalaisiin verrattuna. Tätä eroa kuroo umpeen ns. Liikasen työryhmän esitys, jos sitä tosissaan aletaan soveltaa käytäntöön EU:ssa.
Keskeneräinen säästösopimus (verotulojen lisäys /menoleikkaus) republikaanien kanssa toi mukanaan 6-9 prosentin tulojen alennuksen verojen jälkeen tulopyramidin huipulle (koskien 1-10 prosentin tulokärkeä). Veronkiristys oli aivan liian lievä, mutta näissä oloissa se oli pakko hyväksyä, niin ankarasti republikaanit sitä vastustivat. Toinen puoli budjettivajeen korjauksesta eli leikkaukset on sopimatta. Tosin verotulojen lisäykset yhdessä leikkausten kanssa täyttävät vajemontusta vain pohjan. Paljon jäi tekemättä.
Entä vertaus New Dealiin? Ymmärrän ajatuksen, että Yhdysvalloissa olisi mahdollisuus Big Dealiin, jos vain poliittista tahtoa löytyy. Sille olisi suuri sosiaalinen tilaus. Kirjassaan ”Den amerikanska högern” Martin Gelin toteaa, että vaikka konservatiivit hyväksyvätkin Obaman, he vastustavat ”suurta valtiota”. Tosiasiassa äärikonservatiivit vastustavat sekä Obamaa että suurta valtiota. He jopa samaistavat Obaman suureen valtioon. Tosiasiassa liittovaltion koko ei ole suuri kuin korkeintaan puolustusmenojen osalta!
Niin, poliittista tahtoa on vaikea löytää niin ihanalta kuin olisikin päästä Big Dealiin. Mielestäni Yhdysvalloilla olisi kaikki mahdollisuudet sanoutua irti kaikista vajeistaan pitkäjänteisellä menojen ja tulojen suunnitteluohjelmalla, enkä pidä tätä edes vaikeana haasteena. Ensin olisi kuitenkin purettava alas osapuolia erottava ideologian muuri, sillä tuskin koskaan tämä muuri on ollut näin korkea.
Tässä vaiheessa Obaman epävirallisen Big Dealin vertaaminen New Dealiin on siis täysin liioittelua. Big Dealillä on ilmeisesti kansan melkoisen osan tuki (60-70 prosenttia?) takanaan. Siksi on vaikea ymmärtää, miten hankalaa lakialoitteiden läpivienti on. Tarvittaisiin todennäköisesti kongressin molempien kamareiden enemmistöt demokraateille. Pari vuotta pitäisi jaksaa odottaa. Siinä vaiheessa haasteena ovat kuitenkin pian vastaan tulevat uudet presidentin vaalit, joihin republikaanien on löydettävä uudet eväät, jos aikovat menestyä. Pallo on republikaaneilla.
Voisiko jyrkkä bipolaarinen ilmapiiri muuttua Yhdysvalloissa? Kyllä voisi, mutta siihen tarvittaisiin Obaman menestyksien realisoituminen myös kansalaisten keskuudessa. Se saattaisi taittaa äärikonservatiivien vaikutusvallan republikaaninen sisällä ja loisi tilaa maltillisemmille (järkevimmille) voimille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti