Vuosi 1937 = vuosi 2013. Mitä tämä kaava kertoo? Katsotaanpa. Vuoden 1929 pörssiromahduksen seurauksena Yhdysvallat ja lähes koko läntinen maailma syöksyi lamaan. Laman syvin kohta osui vuoteen 1933 (sitä edelsi aaltomaisesti pahoja notkahduksia vuosien 1930 ja 1932 välillä). Vuonna 1934 Yhdysvaltain talous alkoi toipua. Toipuminen jatkui vuosina 1935-1936.
Rooseveltin käynnistämän elvytyspolitiikan arvostelu kiihtyi sitä mukaan kuin vuosi 1933 loitontui. Kongressi hermostui velkaantumisesta ja kun talous muutoinkin näkyi toipuvan saivat arvostelijat tuulta purjeisiin. Lopulta presidentti antoi periksi ja ohjasi taloutta kiristävään suuntaan sillä seurauksella, että maa syöksyi uudelleen lamaan vuonna 1937. Työttömyys nousi lähelle 20 prosenttia.
Muodostui tunnettu kaksoisveekuvio eli tuplalama (double dip). Talous toipui sen jälkeen tunnetulla tavalla. Maailmansodan aiheuttama uhka kiihdytti tavaran tuotantoa ja 1940-luvun alussa työttömyys painui kahteen prosenttiin. Sekä miehille että naisille löytyi töitä….
Nykyisen finanssikriisin syvin vaihe osui vuodelle 2009. Siitä neljä vuotta eteenpäin ja ollaan vuodessa 2013. Ennakoin eräässä blogikirjoituksessani, että vuosi 2013 voisi sopia uuden taantuman ajankohdaksi. Silloin oltaisiin kolmekymmentäluvun ”rytmissä”. Myönnän, että tämä rytmin ennustus on lievästi ”poikkitieteellinen”. Kukaan tuskin tietää, mihin alavireen syvin kohta osuu.
Taantumasta ei useimpien mielestä tule syvää. Kaksoisvee näyttää muodostuvan siten, että sen oikeanpuoleinen sakara on ”heikosti kehittynyt” (eli tuplataantuman toinen osa jää lieväksi). Tilanne on kuitenkin herkkä talouspoliittisille erheille.
Miksi tapahtui sama kuin 1933/1937? Monet syyttävät leikkauspolitiikan asettamista elvytyksen (=velkaantuminen) edelle. Kiistämättä näin on tapahtunutkin. Etelä Euroopan valtiot ovat tästä eniten kärsineet. Onko siis kasvun edellytykset syöty leikkauspolitiikalla, joka on heikentänyt kallisarvoista kulutusta? Väitteelle löytyy paljon perää.
Yksi iso ongelma jää, vaikka talouteen pumpataan velkarahaa. Velkaelvytyksen on ollut vaikea suostua johtuen jo aiemmin korkeasuhdanteessa tapahtuneesta velkaantumisesta. Naula arkkuun olivat tuplaveen ensimmäisen osan aikana tehdyt budjettialijäämät, jotka lisäsivät velkaa. Nyt sitten pitäisi käynnistää velkaelvytys entisen velan päälle tilanteessa, jossa velan BKT-osuus heiluu monissa maissa pitkälti yli sadan prosentin. Tätä eivät monien (IMF, EU) hermot kestä.
Ainakin Kreikan osalta on valittu toinen tie: annetaan velkoja anteeksi. Pian ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa elvytystä täytyy jatkaa. Kasvua on pakko saada aikaan.
Monet tahot ovat innokkaasti olleet liittämässä myös Suomea katastrofaaliseen kehitykseen. Tähän ei ole aihetta. Suomen julkisen velan osuus BKT:stä on 50 prosentin paikkeilla. Nyt ei ole kysymys liiallisesta velkaantumisesta, vaan kilpailukyvyn palauttamisesta.
En ole erityisen varma siitä opettaako historia (jos opettaa, se voi opettaa myös väärin). Kokemuksesta pitää kuitenkin nyhtää kaikki oppi, mikä on saatavissa. Talouden lainalaisuudet eivät ole muuttuneet viimeisen 150 vuoden aikana merkittävästi. Jostakin syystä oppeja on vaikea siirtää sukupolvelta toiselle. Pentti Vartia ja Jaakko Kiander totesivat tämän selkeästi kirjassaan ”Suuri lama” (1998), kun he vertasivat 1920-lukua ja 1980-lukua keskenään. He päätyivät tulokseen, jossa samat puolen tusinaa eri vaihetta edelsivät kriisin puhkeamista kummankin laman aattona.
Vartian ja Kianderin opit liittyivät korkeasuhdanteen hallintaan sekä 1920-luvulla että 1980-luvulla. Kriisien välinen 60 vuoden jakso oli aivan liian pitkä aikamatka, jotta olisi muistettu, mitä edellisellä kerralla tehtiin väärin. Tietenkin on niitä, jotka arvelivat, että talouden mekanismit olivat muuttuneet niin paljon, ettei menneitä kannata muistella. Mutta tässä juuri on suuri viisaus: pitää palata menneisiin kokemuksiin.
Yhdysvalloissa sekä Paul Krugman että Ben Bernake ovat lamataloustieteen (mukaan lukien 1930-luku) asiantuntijoita. Krugman on ollut turhautunut, kun liittovaltion hallitus ei ole riittävästi huomioinut 1930-luvun tuplaveekokemuksia. Ben Bernanken kokemuksella on ollut merkitystä, kun Yhdysvallat on pyrkinyt selviytymään nykyisestä suuresta taantumasta (Great Recession). Sitä ennen hän kyllä hairahtui pahasti uusliberaaleihin oppeihin ollen yhdessä Alan Greenspanin kanssa aiheuttamassa talouden ongelmia (usko tehokkaiden markkinoiden teoriaan, usko teknologisen kehityksen taantumia tainnuttavaan vaikutukseen jne.).
Nykykriisin kova koettelemus Euroopassa on, että elvytettäessä (siis jos velkaelvytetään) pitää uskoa vuorenvarmasti, että elvytyksen jälkeen seuraa korkeasuhdanne, joka vähintäänkin katkaisee lisävelkaantumisen. Kysymys on siis siitä pystytäänkö koko euroalueen kilpailukyky palauttamaan.
Ainakaan 1970-luvun alussa kansantaloustieteen opinnoissa ei juuri kajottu historiaan. En tiedä miten on nyt, mutta tutkintoon täytyisi sisällyttää aimo annos taloushistoriaa. Muussa tapauksessa liike-elämään tulevat nuoret leijonat tekevät jälleen oharit jonkin ajan päästä.
Kuulemani mukaan kauppiaan viimeiset sanat olivat: ”Kyllä tätä pitäisi vielä voida syödä”. Niin, mitkä olivatkaan taloustieteilijän viimeiset sanat? Ne lausui Robert Lucas, Yhdysvaltain kansantaloustieteen seuran puheenjohtaja (ja taloustieteen Nobelin voittaja 1995) vuonna 2003. Hän nimittäin sanoi, että ”lamantorjunnan muodostama keskeinen ongelma on käytännöllisesti katsoen lopullisesti ratkaistu”. Kaikki huomio piti kiinnittää teknologiseen kehitykseen.
Ei (vanha) oppi ojaan kaada, ei edes professoria. Miten helppoa onkaan keksiä uusi totuus vanha kuluneen sijalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti