Toimisivatko Veikko Vennamon iskulauseet tänä päivänä?

Helsingin Sanomat innostui muistelemaan 40 vuotta sitten SMP:n puheenjohtajuudesta luopunutta Veikko Vennamoa (1913-1997) Teemu Muhosen artikkelissa ”`Vennamolaisuus´ haalistui pois perussuomalaisista” (HS 3.8.2019). En aivan yhdy artikkelin sanomaan, sillä molemmilla puolueilla on yhteisenä piirteenä populismi ja siitä johdetut käytännön politiikan toimenpiteet. Jos mennään konkreettisiin yksityiskohtiin, eroja toki alkaa löytymään, ovathan ajat muuttuneet.

Vennamo kehitteli iskusanoja- ja lauseita, jotka ovat jääneet historiaan. Tässä mielessä Timo Soini on verbaliikassaan läheistä sukua Vennamolle, ei niinkään Jussi Halla-aho. Aion seuraavassa lähestyä aihetta nimenomaan Vennamon käyttämien iskulauseiden näkökulmasta.

En väitä, että seuraavassa esitetyt sloganit olisivat kattava luettelo Vennamon siekailemattomista verbaalisista väläytyksistä, mutta muutamia keskeisiä olen muistin virkistämiseksi noteerannut. Huomioiden luonne on paljolti kiinni siitä, onko elänyt Vennamon ajan vai ei. Minä olen. Hämmästelin, kun muutamat luokkatoverini oppikoulussa – valmistauduttaessa vuoden 1968 presidentinvaaleihin – olivat Vennamon vietävissä. En todellakaan ymmärtänyt Vennamon vetovoimaa.

Kun olen hyvin populismikriittinen yleensäkin, niin ei Vennamon politiikkakaan saanut minussa oikeastaan minkäänlaista vastakaikua. Myöhemmin olen oppinut ymmärtämään jollakin tasolla esim. Vennamon monilta osin oikeutettua Kekkos-kritiikkiä. Suomen politiikka aivan ilmeisesti tarvitsi Vennamon kaltaista ihmistä ja vennamolaisuutta ilmiönä, sitä lienee turha kieltää. Tarvittiin herättelijää, jotta ”vanhat puolueet” (yksi Vennamon loihtimista sanonnoista) eivät olisi sortuneet itseriittoiseen tyytyväisyyteen, ja kuinka ollakaan myös monet perussuomalaisten vastustajat käyttävät puolueen puolustuksena juuri tätä argumenttia, että persut tuovat eloa vanhoihin väljähtäneisiin asetelmiin.

Vennamon menestyksen perustana voidaan pitää ”unohdetun kansan puolustamista”. On syytä painottaa, että unohdettua kansaa on modernissa maailmassa melkeinpä missä vaan…..: Ranskassa, Yhdysvalloissa…. Ja eikö ”perussuomalaisessa” Suomessakin ole kysymys siitä, että syvällä maaseudulla asuva väki on tuntenut itsensä vanhojen puolueiden (erityisesti Suomen keskustan) unohtamaksi? Erottava tekijä SMP:n ja perussuomalaisten välillä on, että viime mainittu on vedonnut myös koulutettuihin. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että läntisessä maailmassa globalisaatio on ajanut maaseudun väen ohi ja jäljelle on jäänyt menneen kaipuu ja nykyaikaa kohtaan tunnettu turhautunut ärtymys. Käytännössä haasteellisinta on, että työntekijät ja työpaikat eivät kohtaa, eivätkä varsinkaan ongelmallisilla alueilla.

Unohdettu kansa on kuin ”kadotettu sukupolvi”: on tunne, että historia hyppää sen yli.

Käsitteet ”rötösherrat kuriin” ja ”seteliselkärankaiset” kuvaavat Vennamon kaunaa – oikeutettua tai ei – isokenkäisiä kohtaan. Väärinkäytöksiä luoja paratkoon tapahtui, mutta summittaisesti tapahtunut vastustajien massiivinen niputtaminen yhdeksi kelvottomaksi sakiksi oli liian paksua. Vennamon ehdottomuus ja vain vaivoin peitelty luotaantyöntävä vallanhimo loitonsivat ainakin minua hänen henkilöstään ja politiikastaan. Ilmiönä hän edusti populismin ensimmäistä merkittävää sukupolvea Suomessa yhtä lailla kuin perussuomalaiset edustavat toista sukupolvea.

”Seteliselkärankaisilla” oli toinenkin selitys. Vennamon ja Kekkosen taistelu nimittäin kulminoitui presidentin valintaan poikkeuslakimenettelyllä vuonna 1973, joka johti SMP:n hajottamiseen Kekkosen valinnan mahdollistaman poikkeuslain kannatuksen varmistamiseksi. Kekkosella oli vähintäänkin avustajan rooli hajotustyössä. Tietysti päävastuun puolueen hajoamisesta kantaa Vennamo itse, niin räikeän itsevaltaista hänen toimintansa oli. Vennamo sovelsi häikäilemättä niitä samoja menetelmiä laumansa kaitsemiseen, kuin mistä hän poliittisia vastustajiaan syytti.

”Talonpojan tappolinja” liittyy oleellisesti elinkeinorakanteen muutokseen, joka koettiin 1960- ja 1970-luvulla, ja joka aiheutti paljon kärsimystä ja muuttoliikettä parempien elämänolosuhteiden pariin Etelä-Suomeen ja Ruotsiin. Todennäköisesti muutokselle ei olisi pystytty tekemään mitään todella oleellista, niin massiivinen sen vaikutus oli. Kysymys oli menneen elämäntavan hiipumisesta, jota saatoin itsekin aavistellen havainnoida kesälomilla isovanhempieni maatilalla. Tänä päivänä ei ole kysymys maatalouden supistumisesta siinä määrin kuin tapahtui 50 vuotta sitten, mutta kyllä ahdinko on tänäänkin monen tilan arkipäivää. Laajemmin kysymys on maaseudun asutuksen harvenemisesta ja palvelujen siirtymisestä asutuskeskuksiin ja vieläkin kauemmaksi.

Konkreettisesti ”talonpojan tappolinja” liittyi ”Sorsa-Virolaisen siviilijunttaan”, jota Vennamo syytti tapahtuneesta maaseudun väen ahdingosta.

”Rötösherrat kuriin” liittyy varsinkin 1980-luvun alussa koettuihin väärinkäytöksiin, joissa esillä olivat lahjukset, joita annettiin poliitikoille, virkamiehille ja liikemiehille niiden asioiden viemiseksi eteenpäin, jotka olivat tietyille yrityksille tärkeitä. Rötösherraviesti meni perille, sillä SMP koki uuden tulemisen – kannatuksen notkahtamisen jälkeen – vuoden 1983 vaaleissa. ”Rötösherrat kuriin” on toki jäänyt elämään yleisemmälläkin tasolla kuvaamaan eliitin etuoikeuksia, vaikkei rikollisesta toiminnasta olisikaan ollut kyse.

Vennamo muistetaan ”asialinjalla toimisesta”. Juuri se oli sitä, mikä vanhoilta puolueilta väitteen mukaan oli unohtunut. SMP edusti tietenkin ainoana ”asialinjaa”, sitä oikeaa linjaa, jolla asiat pistetiin kuntoon. Asialinjaa kannatti tavallinen kansalainen, juuri se, jonka varaan rakennettiin lausahdus ”kyllä kansa tietää”. Oikeamielinen kokemus saneli toimintatavat, ei asiantuntijoiden, johtavien poliitikkojen eikä yleensäkään eliitin sanomiset ja tekemiset.

Juuri eliitinvastaisuus on se, joka kytkee nykypäivän Vennamon aikaan ja sanoihin. Katsotaan, että silmäätekevät ovat irtautuneet tavallisen kansalaisten tarpeista. Herraviha on ikuista! Mikään välillisen demokratian muoto ei häivytä tätä tuntemusta.

Yritettäessä löytää pienintä yhteistä nimittäjää kahdelle populistiselle ilmiölle joudutaan vaikeuksiin. SMP oli hyvin sidottu omaan aikaansa, kuten perussuomalaisetkin tänään. Vennamo ei ollut – ainakaan pääsääntöisesti - maahanmuuttokriittinen, eikä hän ollut myöskään EU-vastainen. Sen sijaan hän oli hyvin vahvasti ääriliikkeitä vastaan!

Aarni Virtanen toteaa kirjassaan ”Vennamo. Mies ja hänen puolueensa” (Art House, 2018), että perussuomalaisten kannattajat edustavat liikkuvia äänestäjiä ja puolueen kannatus riippuu paljolti, miten politiikassa onnistutaan. Mitään vakiintunutta pohjaa ei ole. Lupausten pettäminen oli pääsyy persujen kannatuksen romahtamiseen vuosina 2016-2017. Tämä lienee yleistettävissä kaikkiin poliittista menestystä tavoitteleviin.

Ratkaisevaa populistin pinnalla pysymisen kannalta on, miten hallitset käytössä olevat yleisöntavoittamisvälineet. Vennamon menestyksessä televisiolla oli merkittävä rooli. ”Unohdetun kansan puolesta” -hokema puri tehokkaasti sähköisen viestimen kautta potentiaalisiin äänestäjiin pohjoisinta Suomea myöten. Etelän vauraus näkyi TV:n välityksellä Lapin perukoille saakka.

Vennamo yritti luoda itsestään – herraskaisesta taustaan välittämättä - kuvan aidoista aidoimpana maaseudun, oikeudenmukaisuuden ja ”asialinjan” kannattajana ja puolustajana. Vennamo oli pragmaattinen eikä perustanut toimintaansa mihinkään ideologiaan. Samalla hän kuitenkin loi tahattomasti kuvaa itsestään opportunistina, joka eteni sitä reittiä, jota parhaiten pääsi eteenpäin - ilman tunnontuskia periaatteellisista asioista.

Edellä esitetystä voisi vetää johtopäätöksen, että itse sanat (”sanomisen ilo”) sitovat sanojen lausujan omaan aikaansa, perinteeseen ja kulttuuriin, mutta sanojen symboliikka on parhaimmillaan yleispätevää. Se, miten sanat tehoavat ajassa on taitolaji, jossa mestarit on erotettavissa oppipojista.