Helsingin Sanomissa oli 27.1.2019 laaja artikkeli Jussi Niinistön kaudesta Suomen puolustusministerinä. Tommi Niemisen artikkeli silittää melko myötäkarvaan Niinistön uraa ministerinä. Seurailen seuraavassa Niinistön haastatteluun perustuva artikkelia, mutta annan myös itselleni luvan esittää mielipiteitä.
Niinistön lähtökohtia Suomen puolustuksen tarkoitusperistä lähdetään perkaaman hänen varhemmasta kannastaan, jossa itsenäinen puolustus näytteli keskeistä osaa. Sen jälkeen hän on artikkelin mukaan muuttanut kantaansa kansainvälisen yhteistyön suuntaan.
Haastattelussa Niinistö kehaisee tavanneensa kollegansa, Ruotsin puolustusministeri Hultqvistin lähes 50 kertaa. Peter Hultqvistin ja Niinistön kemioiden kohtaaminen on ollut monille yllätys. Monet Suomessa ovat alkaneet haaveilla puolustusliitosta. Tähän en usko Ruotsin suostuvan. Naapurimme ajattelee aina viime kädessä itseään tämän tyyppisissä yhteyksissä. Sitä paitsi en ymmärrä, miksi keskinäiset yhteydet pitäisi viedä noin pitkälle. Aselajiyhteistyö on asia erikseen ja perusteltavissa.
Yleensä puolustuksesta puhuttaessa kansainvälisellä yhteistyöllä tarkoitetaan Suomen Nato-kumppanuutta (+ EU ja Ruotsi) eri muodoissaan. Tässä Niinistöllä on oma merkittävä roolinsa.
Artikkelissa todetaan Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltolan tulkitsemana, että Suomen puolustushallinnon sisällä voidaan nähdä taistelua kahden kansainvälisyyslinjan välillä: Jussi Niinistö edustaa kantaa, jossa puolustusyhteistyötä tehdään vain sen takia, että se laskelmoidusti hyödyttää kansallista puolustusta. Toinen linja taas haluaa johdatella Suomen Naton täysjäsenyyteen. Mitenkähän on? Linjat voivat olla ylläkuvatut, mutta Jussi Niinistö itse on mielestäni siirtynyt kohti Naton kanssa liittoutumista. Puolustusministerin kanta ei voi kuitenkaan olla itsenäinen, sillä viime kädessä presidentti määrittää Suomen linjan ja puolustusministerin täytyy vähintään myötäillä presidentin kantoja, ja presidentti taas ei halua viedä Suomea Natoon.
Juuri Aaltolan käyttämä peruste Natoon liittymiselle, eli pelotearvo aiheuttaa ärsytysreaktion minussa. Naapurivaltioiden kesken vuoropuhelun luulisi olevan ensimmäinen prinsiippi. Sitten tulevat Venäjän menettelyt Ukrainassa, jotka vaikuttavat (yhdessä) muiden lännen valtioiden kanssa Suomen ja Venäjän keskinäisiin suhteisiin, mutta eivät suhteita kompromettoivasti.
Itse luokittelen Jussi Niinistön oikeistokonservatiiviksi, joka mielellään leimaa poliittiset vastustajansa varsinkin vasemmalla marxisteiksi, osoittaen sillä jäykkien dogmien tärkeyden hänen arviointiasteikoissaan. Tyyli muistuttaa puhekielen ja melko alkeellisen ideologisen propagandan risteytystä.
Tästä päästään Niinistön herkkähipiäisyyteen. Hän tuntuu menettävän malttinsa varsin helposti tai ainakin hän joutuu pidättelemään purkauksiaan. Hesarin artikkelissa kuvataan yhtä näistä Niinistön ”ulostuloista”, kun hän hermostui A-studiossa Ylen toimittajan uteluihin puolustusministeriön korkean virkamiehen nimityksen perusteluista. Aika harvinaisella tavalla ministeri uhkasi marssia ulos, jos kyselyt aiheesta jatkuvat. Ajattelin tuolloin, että soveltuuko näin helposti tulistuva mies lainkaan puolustusministeriksi. Sittemmin hän on hillinnyt itsensä.
Muunlaisia kömmähdyksiä on sattunut matkan varrella. Olen valittaen joutunut toteamaan, kuinka Niinistö on lähtenyt hämmentämään hysteriakeitosta esimerkkisi koskien Ahvenanmaan asemaa. Niemisen artikkelissakin tuodaan esille, kuinka puolustusministeri toukokuussa 2018 mietiskeli ääneen Ahvenanmaan demilitarisoidun vyöhykkeen aseman muuttamista ”ilman lupaa”. Presidentti Niinistö puuttui asiaan ja ironiseen sävyyn huomautti pienten vihreiden miesten kuvitellusta näkemisestä milloin missäkin. Eniten kiusaa juuri tällainen virallisten tahojen haahuilu median luomien uhkakuvien perässä.
Myös toimittaja Tommi Nieminen seurailee paniikkeja herättäviä ”asiantuntijoita”, kun hän viittaa Putinin entiseen neuvonantajaan Andrei Illarionoviin, joka maalaili pirua seinälle muutama vuosi sitten kertomalla kuinka Ukrainan jälkeen on vuorossa Suomi.
Puolustusministerin on syytä olla tarkkana ja suhtautua kriittisesti erilaisiin ”mitä minä sanoin” -ajattelun läpitunkemiin tahoihin, joiden ainoa pyrkimys on kokeilla, josko tällä kerta olisin oikeassa. Perustuuko tämä sille ajatukselle, että kun tarpeeksi monta kertaa ja riittävän tiheästi maalaa pirun seinälle, niin joku kerta sitten osuisi oikeaan.
Suomi tuntuu olevan asevarustelun läpitunkema maa. Hävittäjähankinnan lisäksi esillä on merivoimien kaluston uusiminen. Sama koskee pienemmässä määrin maavoimia. Puolustusministeri on tarmokkaasti ajanut aseistuksen parantamisen linjaa. Tavallinen kansalainen seuraa osin ymmällä vallitsevaa trendiä. Kun asevoimien asiantuntijat ovat myös tällä kannalla, ei Matti Meikäläinen rohkene vastustaa tapahtuvaa asevarustelun kiihdyttämistä.
Vaatii rohkeutta asettaa kyseenalaiseksi noudatettu linja. Hyvä esimerkki tästä saatiin, kun hankittavien hävittäjien määrä asetettiin kyseenalaiseksi. Reaktio oli tyrmäävä puolustusministerin ja asevoimien eliitin taholta. Sen jälkeen on tingitty hieman toteamalla korkean upseerin toimesta, että välttämättä ei ole kysymys 64 hävittäjästä, vaan määrä voi olla 66 tai 62.
::::::::::::::
Sinisten kannatus on niin alhainen, että Niinistö mahdollisuudet jatkossa - politiikassa - perustuvat lähinnä puolueen vaihtoon. Aika näyttää, miten käy. Kysyntää Niinistöllä varmaankin on monenlaisiin tehtäviin politiikan ulkopuolellakin.
Puolustusministeristä jää hiukan erikoinen kuva, koska hänellä tuntuu olevan itsekritiikin ylittävä tahto sanoa jotain iskevää ehkä sen osoittamiseksi, että hän haluaa näyttää, missä kaappi seisoo. Mielipiteet ovat usein nokkavia. Niinpä vastustajat saavat kuulla olevansa ”änkyröitä”. Hän antaa ymmärtää, että nämä asiat ovat hieman liian monimutkaisia puolustusdiletanteille.
Ylemmyydentuntonsa ja ideologisen karvansa hän on osoittanut mm. halveksimalla maanpuolustuskurssin puheessaan vuonna 2017 niitä satoja suomalaisia, jotka ovat siirtyneet puolustusvoimien reservistä siviilipalvelukseen. Puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg kommentoi puhetta ärtyneenä viittaamalla suureen reserviin, joka Suomella on käytössä: ei sota muutamaa sataa miestä kaipaa.
Mutta aktiivinen pitää olla! Jussi Niinistö on pyrkinyt lyömään lukkoon esimerkiksi sellaisia suursotaharjoituksia, jotka sitovat Suomen kädet Naton kylkeen moniksi vuosiksi eteenpäin. Ei hän päätöksiä yksin ole tehnyt, mutta on koetellut toimivaltansa rajoja.
Mitä ajattelee tavallinen kansalainen? Kyllä herrat tietää? Minulla on sellainen tuntuma, että suuri osa kansalaista kokee sapelinkalistelun uhkatekijänä Suomelle itselleen. Vai taipuuko tavallinen kansalainen ymmärtämään asian niin, että kysymys on uskottavasta – mutta kalliista – puolustuksesta?