torstai 24. tammikuuta 2019

Kulttuuripessimismin juurilla

Jo pidemmän aikaa on ollut nähtävissä trendi, jossa liberaalissa demokratioissa kasvaa huoli ja pettymys järjestelmän kykyyn vastata odotuksia. Paavo Rautio lainaa HS:n ”Merkintöjä” -palstalla 18.1.2019 Unkarin pääministeriä Viktor Orbania, joka vannoo illiberaalin demokratian nimiin. Orban iloitsee läntisen järjestelmän vaikeuksien äärellä ja haluaa liberaalin demokratian loppuvan, jonka jälkeen ”todellinen” (autoritaarinen?) demokratia voittaa. Sama ilmiö on nähtävissä monissa muissakin maissa ja joidenkin muiden maiden puoluekentän sisällä, jossa populistit ovat saaneet merkittävän aseman.

Rautio näkee kehitykseen syyllisinä juuri populistiset voimat, jotka ylläpitävät käsitystä, että ”maailma muuttuu kaiken aikaa huonommaksi”. Maahanmuutto ja pakolaisuus ovat yksi välitön syy, mutta on paljon muitakin syitä.

Liberaalille demokratialle on todellakin sälytetty valtava vastuu, koska sen täytyy kyetä sulattamaan sitä kohtaan esitetyt voimakkaat syytökset ja kestää myös itsesyytökset.

Rautio viittaa lyhyesti YouGov- ja Ipsos MORI -tutkimuslaitosten kyselyihin, jotka molemmat ovat tutkineet ihmisten odotuksia eri maissa. Molemmilta ilmestyi aiheeseen liittyvät tutkimukset pari kolme vuotta sitten. Koska olen käsitellyt molempien tutkimusten tuloksia blogissani, lainaan noita kirjoituksiani ja samalla päivitän omia näkemyksiäni niistä tässä kirjoituksessa.

Molempien tutkimuslaitosten tuloksista paljastuu länsimaalaisen ihmisen negatiivinen käsitys siitä, mihin maailma on menossa. Mistä moinen näköalattomuus voi johtua? Lainaan ohessa kumpaakin tutkimusta käsittelyni pohjaksi. Miten tulokset vaihtelevat eri maissa?

YouGov -tutkimuslaitoksen mukaan maailman paremmaksi muuttumista odottavat eniten kiinalaiset (41 prosenttia internet-kyselyyn vastanneista). Kiinalaiset ovat tässä kategoriassa täysin omaa luokkaansa. Tulosten tarkastelu muuttuu karuksi, kun mukaan otetaan lännen kehittyneet maat. Niinpä esimerkiksi saksalaisista 59 prosenttia on sitä mieltä, että maailma muuttuu huonommaksi. Paremmaksi sen ajatteli muuttuvan 4 (!) prosenttia saksalaisista vastaajista.

Suomalaisista ”peräti” 8 prosenttia ajattelee maailman muuttuvan paremmaksi (tosin huonommaksi sen ajattelee muuttuvan 67 prosenttia vastaajista). Mutta ei hätää: pessimismi vallitsee lähes koko läntisessä maailmassa. Otetaanpa esille pessimistien määrä muutamissa maissa: Norja 61 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia) , Ruotsi 66 prosenttia (optimisteja 10 prosenttia), USA 65 prosenttia (optimisteja 6 prosenttia), Hong Kong 71 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia), Ranska 81 prosenttia (optimisteja 3 prosenttia).

Entä missä ollaan optimistisimpia? Kiinan ykkösasema tuli jo todettua. Seuraaviksi sijoittuivat Indonesia (23 prosenttia) ja Saudi Arabia (16 prosenttia). Kaikki nämä ovat maita, joilla on piileviä tai näkyviä resursseja optimismin tueksi.

:::::::::::::::::

Ajan sekavat tapahtumat heijastuvat kautta koko maailman epätoiveikkaina näkemyksinä. Optimisteja on lähinnä niissä maissa, joiden taloudessa nähdään nousun elementtejä, joskin niissäkin odotukset ovat pääosin negatiivisia Kiinaa lukuun ottamatta, joka oli ainoa maa, jossa optimistien määrä ylitti pessimistien määrän.

Kysymys on myös kulttuurisesta odotuksesta. Ei ole nähty sellaista ”ihmisen jalostumista” paremmaksi kuin monet odottivat (tai toiveajattelivat). Varsinkin poliittisen kentän vasemmalla puolella tämä on nähty käsittääkseni pessimismin perimmäisenä syynä. Sitä kuuluisaa ”elämän laadun” kohoamista ei ole nähty, jonka perään jo 1960-luvulla haikailtiin. Maailmanparannuksen aika on ohi?

Jäljellä on viheliäinen matoinen maailma, joka ei anna lupausta paremmasta. Jäljelle on jäänyt yksittäisen ihmisen hyväntahtoisuus toista ihmistä kohtaan, mutta mistään laaja-alaisesta myötäelämisestä ei voida puhua. Rimpuillaan saavutettujen etujen puolesta, mutta jäljellä on vähintään epäily, ettei niitä enää ansaita.

Paradoksaalista on, että keinot maailman parantamiseksi ovat ehkä paremmat kuin koskaan. Ne ovat vain loitontuneet tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Voimattomuus heijastuu pessimistisinä tulevaisuuden odotuksina. Ryhdikkyyttä nähdään kuitenkin monilla osa-alueilla (ilmaston muutostalkoot, huoli ympäristöstä, ja eteneminen vaikkapa lääketieteessä), joka luo toivoa optimistisemmasta tulevaisuudesta.

Mitä ennakoimattomammalta tulevaisuus tuntuu, sen pahempi. Näkymä kansallisvaltion selkeyteen on hämärtynyt muun muassa globalisaation takia. Kiinnittyminen työn kautta yhteiskuntaan on myös höltynyt. Työpaikkojen saanti on esimerkiksi vaikeasti ennakoitavissa. Paljon on puhuttu ns. Y-sukupolven köyhtymisestä verrattuna edeltäviin sukupolviin. Toista oli hyvinvointiyhteiskunnan alkuvaiheissa, jolloin kehitys näytti lineaariselta ja rahaa jotenkin vain riitti. Monet kaipaavat päättäväistä tahoa (poliittista johtoa, auktoriteettia, mitä tahansa), joka löisi nyrkin pöytään, mutta kuinka moni vaikkapa autoritaarisesti hallituissa Puolassa tai Unkarissa oikeasti haluaa demokraattisten oikeuksiensa pilkkaamista?

Jotain hämmentävää on, että em. YouGov-tutkimuksessa ranskalaisten nettoluku (81 pessimismin puolesta, 3 optimismin) on miinus 78. Ja ollaan syvällä Euroopan ytimessä! Ei voi välttyä ajatukselta, että erityisesti haastava monikulttuurinen rakenne terrorismipotentiaaleineen on osalle ihmisistä ahdistava kokemus. Toki muitakin syitä on: kysymys on kaduilla mielenosoittamisen kulttuurista ja ehkä poikkeuksellisen voimakkaasti mieleen iskostuneesta suhtautumisesta saavutettuun etuun.

Koen, että tässä pessimismitäyteisessä kulttuurissa meitä pyritään hallitsemaan maalaamalla tulevaisuus synkin värein, jos emme tee lähes uskonnollista parannusta. On kaksi vaihtoehtoa: joko asioiden ajatellaan oikeasti menevän pieleen tai sitten kansalaisia pelotellaan vähään tyytymisen tielle.

Mikä on median rooli pirun maalaamisessa seinälle? Vanhan sanonnan mukaan vain huono uutinen on hyvä uutinen. Medialla on oma merkityksensä tiedon analysoinnin ja uutisoinnin sävyssä. Sen myös Paavo Rautio panee merkille kirjoituksessaan. Päätoimittajat ovat samasta puusta, ja ovat linnoittautuneet omaan elitismiinsä. Arvostelun keinot ovat vähissä, jäljelle jää helposti vain sosiaalinen media, jossa mielipiteet puuroutuvat mielivaltaiseksi mielipideryöpyksi. Ei synny helposti järkevän kritiikin koosteita, vaan tuhottomasti irrallisia mielipiteitä.

:::::::::::::::

Kuten edellä kävi ilmi englantilainen Ipsos MORI -tutkimusyhtiö on pari kolme vuotta sitten tutkinut ihmisten käsityksiä poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista (ympäristö, brändit ja tuotteet, teknologia, yhteiskunta, terveys ja hyvinvointi, sukupolven yli ulottuvat mielipidemuutokset). Ipsos Mori kehaisee, että tutkimus on suurin koskaan näistä teemoista toteutettu. Se perustui 18 000 haastatteluun 23 maassa. Mukana oli sekä kehittyneitä että kehittyviä maita, ei kuitenkaan Suomea.

Puutun tässä vain keskeisiksi katsomiini tuloksiin. Koko aineiston tuloksista käy ilmi, että 76 prosenttia vastaajista katsoi talouden suosivan rikkaita ja vahvoja. Maailman katsoi yhä vaarallisemmaksi paikaksi 82 prosenttia vastaajista ja 79 prosentin mukaan maailma muuttuu liian nopeasti. Mielenkiintoinen on myös tulos, jonka mukaan 69 prosenttia ihmisistä haluaa opastajia ja mentoreita enemmän kuin poliitikkoja. Noin puolet vastaajista katsoi, että teknologia on tuhoamassa heidän elämänsä! Ovatko nämä ihmiset populisteja? Jos he aiheuttaisivat vallankumouksen poliittisissa voimasuhteissa, voitaisiin heidät leimata populisteiksi, mutta kun enemmistö äänestää perinteisiä poliittisia puolueita (ehkä Ranska tai Italia muodostaa poikkeuksen), niin kysymys täytyy olla syvällisemmästä epämukavuuden ja ahdistuksen tunteesta.

Yksi yhteinen nimittäjä ihmisten pahalle ololle on maailman muuttuminen liian nopeasti (Ipsos MORIn mukaan 4/5 ihmisistä ajattelee näin). Itse asiassa ongelma lienee lähes ikuinen. Ihminen on peruspsyykeltään hidas ja tarvitsee omaksuakseen ja tottuakseen muutokseen paljon aikaa. Sitä hänelle ei suoda. Seuraava kehityksen aalto lyö yli edellisen. Tälle asialle on vähän tehtävissä: nopeimmat määräävät suunnan ja ripeyden, jolla edetään ja jäljessä tulevat elävät aivan toisessa, hitaahkossa maailmassa. Tässäkin tasavertainen koulutus lienee ainoa apu ongelmaan.

Ehkä avainsana on pelko: pelätään maailman muuttumista sellaiseksi, ettei se ole ymmärrettävä ja tuntematontahan pelätään. Tätä tukee em. mielipidekyselyn tulos, jonka mukaan maailma on 82 prosentin mukaan vaarallinen paikka. Kaiken terrorismin keskellä ei mikään yllättävä tulos, mutta pitääkö sen paikkansa? Olemme kuitenkin todisteiden valossa siirtyneet yhä väkivallattomampiin aikoihin.

Olemmeko siis luoneet maailman, jossa emme viihdy? Hälytyskellojen pitäisi soida, mutta kenen päässä? Länsimaisen ihmisen pessimismi ei ole mikään uusi asia. Samalla kun mennään eteenpäin kaiken turhuus kummittelee taustalla: mikä on elämän tarkoitus? Paradoksaalista on, että keinot maailman parantamiseksi ovat ehkä paremmat kuin koskaan. Ne ovat vain loitontuneet tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Voimattomuus heijastuu pessimistisinä tulevaisuuden odotuksina. Ryhdikkyyttä nähdään onneksi kuitenkin monilla osa-alueilla (ilmaston muutostalkoot, huoli ympäristöstä, eteneminen vaikkapa lääketieteessä, joka luo toivoa optimistisemmasta tulevaisuudesta.

Kollektiivinen, kulttuurinen pessimismi on onnistuttu levittämään tehokkaasti kansalaisten keskuuteen, kuten edellä mainitun YouGov-tutkimuslaitoksen Suomen luvutkin osoittavat. Päättäjien pessimistinen viesti on selvä: kriisitietoisuuteen on herättävä, on tyydyttävä aiempaa alhaisempaan sosiaaliturvan tasoon ja elintasoon, on saatava aikaan innovaatiosysäyksiä ja yhteiskunta on digitalisoitava….

Tohtori Marja Jalavaa mukaillen: onko tämän ajattelutavan ytimessä kulttuurisen pessimismin hegemonia, mutta samalla eriarvoisuudesta johtuva optimismin privatisoituminen? Vallitsee edistysuskon ja kulttuuripessimismin välinen kamppailu. Tässäkin asetelmassa on nähtävissä polarisoitusmisilmiö: koko ajan tapahtuu voimakasta yhteiskunnallista jakautumista.

::::::::::::::::::

Jos populistisesti sävyttynyt todellisuuden kuva on vääristynyt jo valmiiksi, niin miten voidaan uskoa, että korjausliikkeet ovat oikein suunnatut? Paavo Rautio viittaa itseään toteuttavaan kehään: pessimismi vahvistaa entisestään tulevaisuuden näköalatonta kuvaa.

Eräänlainen tulevaisuuteen suhtautumisen epätietoisuuden symbolina toimii Britannia brexiteineen. On valtava määrä ehdottomia mielipiteitä, miten asiat on järjestettävä, mutta millään keskeisellä kannalla ei ole enemmistöä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti