Paavo Nurmi urheilukolumnistina

 

 Urheilukirjailija Erkki Vettenniemi kokosi suurjuoksija Paavo Nurmen toimimisesta urheilu-uransa aikana  urheiluesseistinä kirjan, joka ilmestyi vuonna 2010: ”Täpärin voittoni ja muita kirjoituksia” (Teos, 2010). Vettenranta vastaa johdantotekstistä ja taustoittavista kommenteista. Jostakin syystä luin kirjan vasta nyt. Paavo Nurmen kiehtova urheilija- ja siviilipersoona on aina kiinnostanut minua. Tässä keskityn pelkästään Nurmen urheilulliseen puoleen, ennen kaikkea hänen älyllisen kapasiteettinsa erittelyyn.

Jo se, että hiljaisena miehenä tunnettu suurjuoksija paljastui urheilu-uransa aikana sujuvasanaiseksi  kolumnistiksi on yllätys niille, jotka eivät ole tunteneet ennalta asiaa. Nurmesta ja hänen vähäsanaisuudestaan kiertää rutkasti juttuja. Nurmi jatkaa niitä tyylilleen uskollisena tässäkin kirjassa todeten ironisesti, että julkisuudessa  ja kotosalla olemisesta hänet erottaa se, että kotona ollessaan hän – omien sanojensa mukaan - oli vielä hiljaisempi kuin ihmisten ilmoilla! Kun Pekka Tiilikainen yritti saada hänestä haastattelun urheilusuuruuden merkkipäivänä, Nurmi totesi ”ota joku toinen”. Ikään kuin hänelle olisi ollut vaihtoehto. Kerran Nurmen ollessa palaamassa Amerikasta tai  lähtemässä Amerikkaan lehtimiehet saivat vihiä hänen saapumisestaan satamaan  ja kiirehtivät paikalle ennen kello viittä aamuyöllä Nurmi ilmoitti,  ettei anna haastattelua, mutta lisäsi sitten lohduttavasti: ”Annan kyllä suuren arvon, että olette saapuneet paikalle minun takiani näin aamuvarhaisella”.

Nurmi ei ollut mikään ”lanttupää”, kuten eräs Nurmen hyvin tuntenut urheilu-uran kommentoija totesi. Hän oli taiteenkerääjä, menestyvä grynderi, suursijoittaja ja aikaansaava valmentaja 1930-luvulta lähtien monen muun asian ohella.

Urheilu-uransa kommentaattoriksi hän lupautui vasta monien suostuttelujen jälkeen. Takapiruna toimi Tahko Pihkala. Kirjassa julkaistut tekstit ovat 1920- ja 30-luvuilta enkä ole niitä tässä kirjoituksessa pistänyt aikajärjestykseen. Jo Nurmen suostuminen tehtävään oli saavutus, kun muistaa, kuinka hän vanhoilla päivillään - iän tuomalla karheudella - tokaisi, ettei urheilumaineella ole arvoa edes mädäntyneen puolukan vertaa! Toista on taiteen arvo, hän lisäsi täysin epäoikeudenmukaisesti itseään kohtaan.

Paavo Nurmen kirjoitukset sisältävät kertomuksia mm. hänen urheilu-urastaan, lapsuus- ja nuoruusmuistoista ja matkoistaan. Nurmen kirjoitustyyli on analyyttinen ja omia tuntemuksia erittelevä.  Vettenniemi totea, että Nurmen kirjoitukset eivät sisältäneet paatoksellista urheilupropagandaa, kuten tapahtui monien muiden kirjoittajien kohdalla. Keskityn ohessa Nurmen kirjoitusten omasta mielestäni kaikkein kiinnostavimpiin teemoihin.

Kirjan kuudennessa luvussa ”Juoksujen ennätykset ja niiden parantamismahdollisuudet” Nurmi kokeilee tulevien ennätysten ennustajan lahjojaan ja erehtyy karkeasti kuten niin moni ennen häntä ja hänen jälkeensä.

”Mailin ennätysten raja on jossakin 4.04 seutuvilla”, toteaa Nurmi. Tosiasiassa Roger Bannister juoksi ensimmäisen  ”haamumailin” (alle 4 minuuttia) jo vuonna 1954. Tämän päivän keskitason kansallisille mailerikyvyille 4 minuutin aika ei ole suuri haaste. Nykyinen maailmanennätys on 3.43,13 (Hicham el-Guerrouj). Se on hurja aika Nurmen aikoihin tai mihin tahansa verrattuna ja osoittaa, miten vaikeaa inhimillisen suorituskyvyn ylärajaa on arvioida. Vanhojen ja nykyisten aikojen vertailussa tulisi huomioida juoksijoiden nykyään parempi fysiikka, paremmat harjoitusmenetelmät, kovempi keskinäinen kilpailu sekä esimerkiksi juoksualustojen ja juoksujalkineiden ym. varusteiden kehittyminen. Nurmi myös huomioi jo 20-luvun kirjoituksissaan ”edeltäjän” (nykyisin ”jänis” tai ”pace”)  merkityksen juoksujen vauhdittajana, jota Nurmi ei tunnu hyväksyvän vertailukelpoiseksi suoritukseksi reilulle mies miestä vastaan kilpailulle. Tänä päivänä ei juosta käytännöllisesti katsottuna yhtään ennätystä ilman jänistä.  Nurmi on oikeilla jäljillä arvioidessaan jänisten mukanaan tuomien ennätysparannusten merkityksen. Kaiken kaikkiaan juoksuajoissa pitäisi verrata aikalaisten aikoja ja suorituksia keskenään, ei eri aikojen suorituksia.

Kaiken kaikkiaan Nurmi oli arvioissaan yhtä sidottu ajan kahleisiin kuin kuka muu tahansa!

Verratessaan kilpailutilannetta ja eri juoksijoiden vahvuuksia, hän päätyy lyhyeen luetteloon kovimmista kilpailijoista, joita ovat Wide, Pelzer, Ray ja Larva. Tämä jälkeen hän pohtii eri juoksijoiden vahvuuksia ja heikkouksia. Analyysi ulottuu eri juoksijoiden kehon arviointiin (jalkatyö, yläruumis, käsien käyttö). Taktinen kyky, hermoherkkyys  ja jopa onnen merkitys joutuvat puntariin. Nurmella oli pokkaa käyttää tärkeissä juoksuissa ulkopuolisia avustajia (ajanottajia ym.). On selvää, että Nurmi oli paitsi fyysisesti niin myös henkisiltä ominaisuuksiltaan muiden kilpailijoiden yläpuolella. Hänen juoksuun valmistautumisensa oli parhaimmillaan vähintään puolitieteellistä analysointia.

Nurmi oli kilpailukykynsä arvioinnissa realisti. Vain mitattu ja analysoitu tieto kelpasivat. Mielenkiintoinen on hänen oma  arvionsa omasta suorituskyvystään:  ”En ole osannut …..ajoissa puristaa ennätyksiä niin alas kuin mahdollisuudet antoivat myöten”, ts. hän osin ylivoimaisuutensa johdosta tyytyi ”riittävään” juoksuvoimaan voittaakseen kilpailuja. Ennätykset syntyivät, jos olivat syntyäkseen. Toisella tapaa asennoitumalla hän olisi pystynyt  paljonkin parempiin aikoihin. Allekirjoitan tämän argumentin täysin.

Nurmi harrasti älyllistä leikittelyä yhdistelemällä eri juoksijoiden piirteitä - silloin, kun he olivat parhaimmillaan - löytääkseen ihannejuoksijan ominaisuudet. Liioin hän ei kaihtanut teoreettista pohdiskelua suunnitella maratonjuoksua siten, että juoksun rakenne olisi optimaalinen. Silloinen huippuaika olisi näin tehden ollut Nurmen mielestä pelkkää paperia.

Nurmi poikkeaa myös  omalta vahvuusalueeltaan arvioiden 400 ja 800 metrin juoksijoita ja tehden senkin tasokkaasti. Kaiken kaikkiaan Nurmi näyttää pyrkineen hyvään yleissivistyksen kaikki yleisurheilulajit huomioiden. Epäilemättä tämä oli yksi hänen itseluottamuksensa pilari. Hän tiesi kaikesta jotakin ja parhaassa tapauksessa kaiken oleellisen joistakin avainasioista. Muilla ei ollut näin älyllistä suhtautumista urheiluun.

Nurmessa luultavasti yhtyivät ihanteellisella tavalla sopiva määrä oman kehon kuuntelua, ihmisen fysionomian perusteiden tuntemusta, erittelykykyä ja itsevarmuutta.

Itsevarmuuden osoituksena hän ilmoitti etukäteen : ”(Los Angelesin olympiakisojen) 5000 metrin kultamitalin voittaa suomalainen Lauri Lehtinen (niin kuin voittikin).

::::::::::::::::::::::::::::::

Nurmi teki kuuluisan Amerikan matkansa 1920-luvun puolessa välissä. Nurmi harjoitteli – kuntonsa säilyttääkseen - osin salassa laivan kannella menomatkalla epäsuotuisissa olosuhteissa.

Kuitenkin Nurmea tyydytti se, että hän saapui uudelle manterelle kuukautta ennen ensimmäistä starttia. Amerikkalaiset toisenlaisin tarkoituksiin suunnitellut sisäradat vaihtelivat pituudeltaan 80 meristä 200 metriin, jotka jyrkkine kaarteineen vaativat totuttelua paljon enemmän kuin mihin Nurmi oli varautunut. Silti maailman paras kestävyysjuoksija tottui pikaisesti oloihin suuren veden takana. Itse asiassa Nurmi jopa tykästyi puuratoihin ja oppi niiden niksit nopeasti.

Ensimmäinen kilpailu käytiin 6.1.2025. Kilpailuruljanssi vierähti käyntiin New Yorkin Madison Square Gardenista jatkuen Chicagossa. Kaiken kaikkiaan kilpailuja oli sisällä 45 (!) ja ulkona 10 kappaletta. Kun tasoituskilpailuja ei lasketa, hän hävisi vain kahdesti. Kilpailut tapahtuivat melkoisen hullabaloon keskellä, oli soittokuntaa, yleisön ulvontaa, ja monta tapahtumaa yhtaikaa. Samalla Nurmi tutustui amerikkalaiseen urheilukeskeiseen yliopistomaailmaan.  

:::::::::::::::::::::::::

Paavo Nurmi korvasi osin niukan puhumisen kirjoittamalla kommentaareja. Se oli myös keino tarkasti ilmaista ajatuksiaan avaamatta suuta. Nurmesta on sanottu, että jos hän olisi saanut koulutusta, hänestä olisi kehittynyt merkittävä urheilukirjoittaja.

Kritisoiko Nurmi harjoitusmenetelmiään? Kyllä, hän piti niitä liian kestävyyspainotteisina. Nurmen aktiiviaikoina harrastettiin (vaahtopää)kävelyä merkittävänä osana harjoittelua 1910-luvulta lähtien. Nurmi ymmärsi liian myöhään, että huippujuoksijaksi kehitytään vain juoksemalla.

Suurjuoksija Paavo Nurmi tuli kuuluisaksi kellostaan, jota hän piti mukanaan juostessaan. Selitys oli yksinkertainen:  hän oppi käyttämään kelloa, kun Pariisin olympiakisoissa ei näytetty lainkaan väliaikoja.

En malta olla tässäkään toistamasta Urho Kekkosen muistopuhetta, kun aika jätti Nurmen lopullisesti: ”Minulla on se kuva, että Nurmi, jolla oli niin loistava menestys sekä urheilukentillä että siviilielämässään, ei ollut mikään onnellinen ihminen. Hän oli sulkeutunut epäluuloinen ja yksinäinen. Mutta hän oli itse valinnut osansa. Vai valitsiko hänen luonteensa hänelle yksinäisen  ihmisen osan ?” Ihan näin rehellisiä ei yleensä olla väistämättömän tapahduttua.

Nurmi piti sisimpänsä arvoituksena. Hän saattoi olla julkisuudessa tyly, mutta toisaalta toiset tarinat kertovat, että pienessä piirissä hän saattoi olla puhelias, jopa humoristinen.

 

Kävelyä vetten päällä

 Uskonto ei ollut mieliaineitani koulussa. Olisin halunnut uskontoja käsiteltävän historian tapaan lähdekritiikki huomioiden tai korvaten koko aine - jos se olisi ollut mahdollista - elämänkatsomustiedolla. Piti uskoa uskoon.

Sinänsä Raamattu oli paljon kysymyksiä herättävä paksu kirja, jota opettajamme käsitteli tunnustuksellisesti. Yritin eläytyä, mutta en onnistunut.  Olin liiaksi kiinni uskontojen historiassa. En pitänyt teeskentelystä tai sitten en vain ymmärtänyt koko lähestymistapaa aineeseen. Monet muut opettajan johdolla eläytyivät Raamatun kiehtoviin tarinoihin. Olin siis tavallinen pakana, joka kävi joulukirkossakin aikuisiällä enemmän tunnelman kuin kirkonmenojen sinänsä tai saarnojen takia.

Tietotubettaja Ville Mäkipelto ja psykologi ja teologian tohtori Paavo Huotari analysoivat uudessa kirjassa ”Sensuroitu. Raamatun muutosten vaiettu historia” (Otava, 2023) Raamattua niin kuin sitä on kirjoitettu vuosisatojen ajan eli muuntaen sitä kulloistenkin kirjoittajien tarkoitusperien mukaan tai aikaan sidottuna uskonnollisena teoksena.

Raamattua on aikojen kuluessa ”valjastettu politiikan ja vallankäytön perusteiksi”, niin kuin kirjoittajat toteavat. Ihminen on kirjoittanut jäljentämällä Raamattua sukupolvesta toiseen virheineen kaikkineen. Jo tästä syystä on syntynyt tulkintoja ja  tulkintaerimielisyyksiä, joita jälkipolvet omaksuvat.

Toki uskon ja uskomisen ei tarvitse perustua Raamattuun,  jota jotkut  tulkitsevat sanasta sanaan ikään kuin Jumala tai hänen lähettiläänsä maan päällä olisivat sanelleet raamatun tekstin. Varsinkin opiskeluaikana tapasin paljon nuoria,  jotka kokivat uskonasian korkeimpana voimana, jota oli vaikea ja ehkä tarpeetontakin määritellä tarkemmin. Sillä sai sitä paitsi sivuutettua kiusalliset kysymykset: usko on uskon asia.

On vaikea sovittaa tähän päivään vanhojen kirjoitusten naisen aseman häivyttämistä ja monijumalaisuuden sensuroimista. Lähdettiin ikään kuin siitä, että aina uusimmat versiot Raamatusta lähenivät lopullista totuutta.

Mietin, miten käsittelisin Mäkipellon ja Huotarin kirjaa ja päädyin Raamatun parin tarinan esimerkinomaiseen luotaukseen. Raamatussa Jeesuksen elämää kuvaillaan neljässä evankeliumissa, Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen mukaan. Kirkonmenojen kaava perustuu pitkälti evankeliumeihin.

Evankeliumit kertovat uskon päähenkilön, Jeesuksen elämästä. Kun evankeliumien pääosin yhtäläiset rinnakkaiskertomukset eroavat kuitenkin joiltakin osin toisistaan, voidaan arvioida kirjoittajien omaa "toimituksellista" panosta. Toki sellaistakin on yritetty, että luodaan konsensus eri versioiden välillä, siinä kuitenkaan onnistumatta.

”Sensuroitu”-kirjan kirjoittajat kertovat yhdestä kaikkein muistettavimmista Jeesukseen liitetyistä ihmeteoista eli kävelystä veden päällä.  Evankeliumeilla on siitä kullakin oma versio, varhaisin on Markuksen evankeliumissa. Ja näin tarina etenee: kun Jeesus jää kalastajakylään rukoilemaan, lähtevät opetuslapset veneellä järvelle. He joutuvat puhjenneessa myrskyssä  hätään. Pelastaessaan aallokon  keskelle joutuneita, Jeesus kävelee vettä pitkin apuun. Opetuslapset syystäkin ällistyvät ja luulevat näkevänsä aaveen. Jeesus rauhoittelee heitä ja pian tuuli tyyntyy.

Matteus kirjoittaa samasta tapahtumasta värikkäämmin: kun opetuslapset havaitsevat Jeesuksen kävelevän veden päällä, lähtee rohkein heistä, Pietari uskaliaasti Jeesusta vastaan vain todetakseen,  että alkaa vajota pinnan alle. Jeesus nostaa hänet turvaan samalla moittien Pietaria uskon heikkoudesta. Nähdessään Jeesuksen suorittamassa urotekoaan, heittäytyvät opetuslapset veneen pohjalle ylistäen häntä Jumalan Pojaksi. Miksi tarina otettiin mukaan Raamattuun? Matteuksen evankeliumin kirjoittamisen  aikoihin oli tärkeää osoittaa tekstimuutoksin (erona vanhempiin versioihin), että Jeesus on juutalaisten odottama Messias.

Johanneksen evankeliumi sisältää Markuksen tavoin pelkistetyn version ihmeteosta. Jopa teon paikka vaihtuu kokonaan toiseksi .

Kertomukset eivät ole irrallisia vaan kullakin niistä on oma funktionsa. Näin Raamattua muotoiltiin kuhunkin ajankohtaan soveliaaksi.

:::::::::::::::::::::::

Jeesus harjoitti todennäköisesti parantamistoimintaa. Niinpä evankeliumit sisältävät lukuisia kertomuksia parantamisihmeistä. Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari ottavat esille verenvuotoa sairastavan naisen. Tästäkin on eri versioita evankeliumeissa. Paranemistapahtuma perustuu yhdessä versiossa kosketukseen. Markuksen evankeliumin mukaan nainen yrittää toistuvasti koskea Jeesukseen vellovan väkijoukon keskellä, lopulta onnistuen, Jeesuksen todetessa, että ”uskosi on parantanut sinut”.

Sama kertomus toistuu Matteuksen evankeliumissa. Tällä kertaa paraneminen ei perustu pelkästään kosketukseen vaan Jeesuksen sanoihin. Mäkipelto ja Huotari näkevät paranemista auttavan kosketuksen ja sanojen välisen eron. Kosketus on luonteeltaan maaginen ja ihmeitä tekevä voima taas perustuu sanojen voimaan.

::::::::::::::::::::::::::

Kaikkien neljän evankeliumin mukaan yksi Jeesuksen läheisimmistä opetuslapsista oli Pietari. Hän oli kristillisen kirkon ensimmäinen johtaja. Evankeliumeissa nähdään Pietarin rooli kunkin evankeliumin näkökulmasta omalla tavallaan. Matteuksen ja Markuksen tulkinnat ovat keskenään samanlaiset. Niistä poiketen  Luukkaan evankeliumi sisältää Pietarin kutsumisen opetuslapseksi pidemmän kaavan mukaan. Kysymys on siitä, lasketaanko kalaverkot vai ei. Pietari olisi jättänyt asian sikseen, mutta Jeesus pyysi laskemaan verkot vielä kerran. Tuloksena oli ”Pietarin kalansaalis”. Kalansaalisihme Pietarin opetuslapseksi kutsumisen ”siltana” poikkeaa muista opetuslapseksi ottamisista. Pietarin poikkeava rooli opetuslapseksi  kutsumisessa korostaa hänen merkitystään: Pietari on se ”kallio”, jolle ylösnoussut Kristus rakentaa kirkkonsa.

Mäkipellon ja Huotarin tarkoitus on osoittaa, että sekä ajallisesta lähtökohdasta  että kirjoittajasta johtuen evankeliumien tarinat ja tulkinnat poikkeavat toisistaan sen yhteiskunnallisen  tilanteen mukaisesti,  joka kirjoittamishetkellä vallitsi. Käsittääkseni Mäkipellon ja Huotarin työssä on kysymys historian lähteisiin perustuvasta tutkielmasta.

Raamattu ei ole Jumalan sanan kirjaamista pilkuntarkasti, vaan korostaa enemmänkin raamattua ihmisten käden työnä vuosisatojen kuluessa.

::::::::::::::::::::::::

Kirjassa on epilogi , josta käy ilmi, että kirjoittajat ovat lähtöisin helluntailaisesta elämänpiiristä. Molemmat antavat ymmärtää, että he omaksuivat yhteisönsä kautta tiukan käsityksen raamatullisuudesta. Jumalan tahtoa piti noudattaa elämänohjeena.

Raamatun muuttumattomuuden ihanteen murtuminen ei ole heikentänyt Raamatun arvoa vaan lisännyt historialähtöistä mielenkiintoa sitä kohtaan, toteaa Huotari.

 

Natotuttaa

 

 Presidentti Niinistö on ärsyyntynyt Nato-etuliitteen käytöstä vähän kaikkeen, mihin sotilasliitto voidaan tunkea. Hän ihmettelee puhetta ”Nato-presidentistä” ja jatkaa haastattelulausunnossaan (Iltalehti 20.12.2023): ”Ja sitten on Nato-Suomi. Milloinkas te olette kuulleet puhuttavan Nato-Belgiasta tai Nato-Tanskasta tai Nato-Norjasta? Mielestäni meillä on tämä homma mennyt vähän överiksi”. Nato ei mullista presidentin tehtäviä, valmistelukin tapahtuu ulko- ja puolustusministeriössä. Uutuuden viehätystä? Ymmärrän niin, että voitaisiin noudattaa vähän matalampaa profiilia muutoinkin. Ei sormella osoittelu sen merkiksi, että nyt ollaan Nato-nimisessä kultapossukerhossa ole mitenkään tarpeellista.

Kysymys ei ole entisten aikojen Venäjä-pelosta vaan tarpeettomasta uhittelusta: meitä ei pelotella tai otamme esille koko asearsenaalimme! Ainakin presidenttiehdokas Stubb mielellään  viittaa varustelumme tasoon ja laatuun. Näyttämisen halu on petollista, kun näemme, miten kumpikin meneillään olevan sodan osapuoli kilpailee siitä, kumpi on voitolla samalla, kun Ukrainaa raunioitetaan. Eiköhän tästä sapelinkalistelusta  ole tarpeeksi esimerkkejä rajojemme ulkopuolella, ei meidän tarvitse tätä erityisesti korostaa.

No, ehkä presidentti ensi sijassa viittasi  presidentin valtaoikeuksiin, jotka ovat  rajalliset monien ihmisten kuvitteluihin verrattuna.  

Media tekee vähänkin profiilia korottavasta valtiomiehestä jotain erityistä. Niinistökin on ylennyt ”Putinin  kuiskaajaksi”.  Saksalaislehti Zeit haluaa neuvoja Niinistöltä, miten esiintyä itsetietoisena Venäjän edessä. Niinistö yrittää vetäytyä moisesta esimerkkinä toimimisesta.

Niinistö korostaa haastattelussa jo totutusti jämäkkyyttä suhteessa Venäjään. Eurooppaa hän moittii maanpuolustustahdon heikkoudesta. Olen itsekin arvostellut Natoa sen löysästä viidennestä artiklasta. Mikä on tilanne, jos apuun ei voida luottaa sataprosenttisesti? Kuitenkin liittoutumisneuvottelujen aikaan viides artikla oli pääargumentti liittymiselle Natoon. Sama tauti vaivaa EU:ta: paljon lupauksia, paljon erimielisyyttä, vähän villoja. Kansakunnat eivät pärjää toisaalta-toisaalta -ajattelulla. Olen toistuvasti kysynyt itseltäni, mikä olisi ollut hinta, joka olisi jouduttu maksamaan, jos olisi jättäydytty Naton ulkopuolelle. Monilla vastaus on selvä: ajan kanssa Suomi olisi osa Venäjää. Itse rimpuilen tätä ajattelua vastaan.

Nyt olemme ensimmäisten koetinkivien kohteena. Venäjä on vastannut Suomen Nato- ja DCA-sopimuksiin  käynnistämällä hybridioperaation itärajallamme. Tämä on vasta tunnustelua. Mitä seuraa myöhemmin jää arvailujen varaan. Yhden esimerkin löysin,  se ajoittuu 1930-luvun jälkipuoliskolle,  jolloin Suomi joutui Venäjän rajahaastamisten kohteeksi. Niiden lopettaminen olikin yksi Suomen vaatimuksista rauhanneuvotteluissa talvisodan alla, jotta sota voitaisiin välttää. Sieltä voitaisiin löytää esimerkkejä, mitä nyt voisi seurata. Toisaalta silloiset toimenpiteet olivat rajarikkeineen vain pienimuotoisia väkivallantekoja.  Nyt keinot ovat sofistikoidummat, vaikka nykyiset kyberhyökkäykset infrastruktuuria vastaan ovat silloisia keinoja tehokkaammat.

Entinen tiedustelupäällikkö, nykyinen kokoomuksen kansanedustaja  Pekka Toveri pitää Putinin tuoreita varoituksia pelkkänä propagandana. Toveri on kummallisen huoleton ottaen huomioon, että nyt ei ole kysymys toisaalta sodan uhasta eikä myöskään mistään rutiinitoimesta, vaan selvästä kiusanteosta. Välisävyihin pitäisi kiinnittää huomiota Toverin nyt toteamaa enemmän.

Toveri näkee Venäjän toimet suureellisina maan edellytyksiin nähden. Tosiasiassa Venäjän asettamiin tavoitteisiin pääsy kestänee vuosia,  jos ei vuosikymmeniä.

Toveri on oikeassa siinä, että Venäjän puolustusministeri Sergei Soigu jo tammikuussa mainitsi Leningradin sotilaspiirin perustamisen (lakkautettiin vuonna 2010/100 000 sotilasta Suomen itärajan lähellä kuuden tunnin hyökkäysvalmiudessa) todennäköiseksi. Se on sama asia, jonka Putin otti nyt esille uudestaan.  Toimenpiteet voisivat olla seuraavat: Venäjä perustaa sotilaspiirin ja nostaa joukkojen määrän niin suureksi, että se vastaa Naton ja Suomen joukkoja. Tällöin tähtäimessä olisi ”vain” status quo -tilanteen saavuttaminen.

Venäjän toimet voivat olla osittain myös geopoliittisen edun hankkimista arktisilla alueilla, sama, jota myös  Nato tavoittelee. Suomeen ja Ruotsiin perustettavat noin 30 sotilastukikohtaa ovat osa USA:n pohjoisen alueen tukikohtaimperialismia vastapainoksi Venäjän sotilaalliselle varustautumiselle arktisella alueella.  Kyynisesti voisi ajatella, että molemmille maille arktinen ulottuvuus on tärkeämpi kuin maa nimeltä Suomi. Joka tapauksessa Venäjä ei suostu pelkästään katsomaan USA:n tukikohtien pystyttämistä.

Putin on myös vastikään kommentoinut Suomen Nato-jäsenyyttä.  Putinin mielestä Suomen ja Venäjä rajakysymykset ratkaistiin jo ”viime vuosisadan puolessa välissä”. Niissä ei pitäisi olla enää spekuloitavaa, joten hän ei ymmärrä Nato-sopimuksen tarpeellisuutta. Putin syyllistää lännen Suomen liittymisestä  Natoon.

Venäjän ja Suomen suhteista ennen Natoon liittymistä Putin käyttää ilmaisua ”hyväntahtoiset ja sydämelliset” välit. ”Putinin asteikolla” tällaiset ilmaisut tarkoittavat, että hän valehtelee. Näen itse asiat optimistisesti niin, että meillä on jossain vaiheessa - kunhan suhteet ensin saavuttavat pohjakosketuksen – mahdollisuudet elvyttää välit siedettäviksi. Kysymys on oikeastaan siitä, ehtivätkö suhteet ennen niiden paranemista saavuttaa katastrofitilan.

 

Suomen ja Euroopan poliittiset ja sotilaalliset uhkaskenaariot

 

 A-talkissa 14.12.2023 käytiin keskustelua aiheesta ”Mihin uhkiin Suomen tulee varautua?”. Mukana keskustelussa olivat vakiovieraat näistä yhteyksistä: entinen Suomen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen, hybridiosaamiskeskuksen johtaja Teija Tiilikainen, kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsberg ja  Risto E.J. Penttilä.

Suomi oli juuri tehnyt päätöksen itärajan sulkemisisesta pari viikkoa sen jälkeen, kun oli tehty päätös rajan avoimena pitämisestä. Viestinä Venäjälle oli, että Suomi hallitsee poikkeuksellisen tilanteen, jossa rajaan kohdistuu hybridivaikuttamisen keinoja. Näin ainakin luultiin.

Ihmettelyyn siitä, miksi Venäjällä Vladimir Putin ei puheessaan kansakunnalle kiinnittänyt mitään huomiota itärajaan, Tuomas  Forsberg aivan oikein vastasi, että Suomen raja ei Venäjällä ole priorisointilistan kärjessä varsinkin, kun Venäjän rajaliikenteen vaikeuttamiskeinot eivät ole johtaneet tulokseen.

Jatkuva avaaminen ja sulkeminen ei voi keskustelijoiden mielestä jatkua vaan on löydettävä pysyvämpi ratkaisu. Rauhanajan ratkaisut eivät riitä, kun Venäjä katsoo käyvänsä sotaa Natoa ja koko länttä vastaan.

:::::::::::::::::::

Keskustelijat ottivat myös kantaa Charly Salenius-Pasternakin yllätyslausuntoon, jonka mukaan suomalaisten reserviläisten on syytä olla  ”elämänsä kunnossa” vuonna 2025. On jääty arvailemaan, mitä Salonius-Pasternak oikein tarkoitti lausunnollaan. Cooperin testissä 3000 metriä ei taida riittää, kun Salonius-Pasternak oletettavasti näyttää mallia. Joka tapauksessa hän ehti herättää huolta herkemmissä suomalaisissa tarpeettoman hätäisellä lausunnollaan. Ehkä hän halusi päästä asemaan, josta käsin voi todeta jossain vaiheessa, että ”mitä minä sanoin”.

Presidentinvaalikampanjasta Salenius Pasternak saa tukea ajatukselleen. Alexander Stubb on useampaan otteeseen pitänyt esillä ylistämäänsä Suomen armeijan iskukykyä maa-, ilma- ja merivoimineen luetellen koulupoikamaisella innokkuudella käytössä olevat ohjukset merkki- ja mallikohtaisesti. Erityishuomion saa tykistö, jota verrataan kilpailijoihin antaen ymmärtää, että se on ylivertainen moneen muuhun maahan  verraten ja vastaten monta vertaa suurempien kansakuntien kyvykkyyksiä.

Mikä tässä kuulostaa vastenmieliseltä? Sanoisin, että sapelinkalistelumainen henki, jolla asevoimien iskukyvyn rummuttaja haluaa viestiä, että täältä pesee, jos toimeen tartutaan. Yksikään presidenttiehdokkaista ei puhu rauhanasiasta edes muodon vuoksi.

A-talkin keskustelijat myötäilivät Salenius-Pasternakin sotaisaa henkeä, joskaan eivät yksityiskohtaisesti käyttäneet samoja ilmauksia. Hannu Himanen sentään toi esille, että kyberhyökkäysstrategiat voivat olla arsenaalissa perinteisen sotimisen sijasta. On lukemattomia tapoja painostaa tai uhata hybridisodankäynnin keinoilla ilman varsinaisia sotatoimia.

Kaikki vannoivat Nato-yhteistyön nimiin tulevissa koettelemuksissa. Vuotta 2025 potentiaalisena sodan uhan vuotena ei kannatettu johtuen jo siitä, että valmistelujen ja valmiuksien ennen aktiivisiin toimenpiteisiin ryhtymistä pitää olla kunnossa. Venäjä on vuonna 2025 vielä Ukrainassa kiinni.

Forsbergin spekuloi sen verran, että näki Moldovan ja Valko-Venäjän olevan liipaisimella seuraavaksi. Länsimieliseksi perinpohjin tunnustautuva Risto E. J. Penttilä ilmaisi optimistisesti kantanaan, että Venäjä ei tule hyökkäämään Naton tai Nato-maiden kimppuun. Tästä voisin sanoa - lietsomatta sodan uhkaa - että jossain vaiheessa Putinin arvaamattomuus voi ulottua myös Naton vastaisiin toimiin. Penttilän vuodatus Naton puolesta menköön hänen ideologisen suuntautumisensa piikkiin.

Epävarmoja seikkoja tulevaisuutta arvioitaessa ovat mielestäni Naton viides artikla, ja sen toimiminen tiukassa paikassa,  joka on jäänyt tähän saakka testaamatta oikeastaan missään kriisissä.  

Himanen lisäsi oman panoksensa arvailuihin epäillen, että Venäjä ”koettelee” Suomen uutta presidenttiä heti toimikauden alussa. Olisikohan tämä spekulaatio jonkin vanhan kaavamaisen ajattelun tulosta?

Kaikkein järkevimmältä puheenvuorolta kuulosti Tuomas Forsbergin kanta, kun hän palautti keskustelun Putinin puheiden juurille, niihin aikoihin,  jolloin hän, Medvedev ja kumppanit puhuivat etupiireistä. Uskallan sanoa, että keskustelun palauttaminen etupiireihin tuo realismia puheenvuoroihin.

Venäjä ei ole saavuttanut sotatoimillaan sitä,  mikä oli tarkoitus eli Ukrainan palauttaminen Venäjän  yhteyteen tavalla tai toisella esimerkiksi alistamalla Itä-Ukraina Venäjän etupiiriksi, vaikka sillä säilyisikin jonkinasteinen autonomia. Etupiirit voisivat olla kaupankäynnin väline Donald Trumpin kanssa, jos tämä pääsee presidentiksi. Hieman vanhahtavilta kuulostavat etupiirit kuuluvat varsinkin Venäjän intresseihin.

Venäjän strategiassa etupiirit eivät siis ole väistyneet mihinkään. Muiden suurvaltojen kohdalla on kysymys moderneimmista imperialismin  toteutustavoista, joka käy ilmi oheisesta kuvasta. Venäjä etupiiritavoitteineen on kateellinen muille suurvalloille. Ranska, Englanti, Espanja ja Portugali edustavat vielä vanhempaa imperialistista toteutustapaa, nimittäin kolonialismia. Se on pyyhkiytynyt pois kartoilta. Kuvassa on hahmoteltu uuden kylmän sodan asetelmia suurvaltojen kesken Eurooppa polttopisteessä:

Suurentaaksesi kuvan klikkaa sitä!

Juuri nyt ajankohtainen DCA merkitse kahdenvälisten suhteiden verkostoa ja Nato ja DCA ovat lännelle ”vyö ja henkselit” (Penttilä). Varmistuksia tarvitaan, koska Natoon kuuluu ambivalentisti  käyttäytyviä maita. Siksi tarvitaan – näin oletetaan – DCA:ta  kahdenvälisenä sopimuspohjaisena suhteena. Penttilä vaatii edelleen  läntisen liittouman laajennusta Naton ja DCA:n lisäksi määrittelemättä asiaa tarkemmin.

Tiilikainen tukee Penttilää. Nato, jonka nimiin Suomessa vain hetki sitten vannottiin tuntuu nyt kummallisen epävarmalta taholta. Esimerkiksi Unkari ei tunnu sopivan yhteisen  kuosiin millään. Turkkikin on selvä riski. Entä kestääkö kahdenvälinen DCA-sopimus Trumpin? Olemme melkoisen suhde- ja  sopimusviidakon äärellä, jos kaikki epävarmuudet otetaan huomioon sopimuspaikkauluineen. Himanen viittaa monesti esille ottamaani Naton viidennen artiklan heiveröisyyteen avunantomekanismina. Onko Nato siis niin heikko, että se tarvitsee vyön ja henkselien lisäksi kainalosauvat tuekseen? Penttilä itse asiassa tunnustaa, että Nato ei ole ”se juttu”, vaan kokonaisuus, joka rakennetaan Naton tueksi.

Epävarmuudesta kertoo, että Yhdysvalloissa on jouduttu turvautumaan  pakkoon: kongressin päätöksellä presidentti ei voi ajaa enää Natosta irtautumista muutoin kuin kongressin luvalla. Nato-lukon avulla on luotu Trump-lukko!

Mutta voitaisiinko DCA-sopimusta ”ohentaa” säästösyistä varsinkin, jos Trump valitaan presidentiksi? Entä USA:n kiinnostuksen kohdistuminen Etelä-Kiinan merelle ja/tai Lähi-Itään? Heikentääkö tämä yhdistelmä transatlanttista yhteyttä?

Muitakin syntisiä on: Himasen käsitys on, että Ranska ja Saksa - suhteessa niiden kokoon - osallistuvat yhteisiin  puolustushankkeisiin paljon nihkeämmin ja pienemmin resurssein kuin esimerkiksi Pohjoismaat.

Edellä mainittujen tapahtumien kanssa  samaan aikaan käynnistetään Ukrainan ja Moldovan EU-liittymisneuvottelut, jotka eivät ole helppoja johtuen esimerkiksi Venäjän ja Unkarin vastustuksesta. Neuvottelut tulevat jatkumaan pitkään. Monet keskenään riitaisat tahot pitäisi saada sopimaan asiat. Venäjä vaatii Ukrainaa etupiirikseen ja siten itseään päättämään elintärkeistä Ukrainaa koskevista asioista.

Tätä kirjoitettaessa iso avustuspaketti Ukrainalle on vaiheessa.

::::::::::::::::::::::::::::

Nato-fundamentalistit esittivät aikoinaan Naton olevan ainoa järkevä vaihtoehto, kun piti päättää Natoon liittymisestä. Nyt katsotaan DCA-sopimus paljon Natoa tärkeämmäksi sopimukseksi. Miksi yleensäkään liityttiin Natoon, joka monessa suhteessa on osoittautunut riesaksi? Nato-fundamentalistit alkavat varmaankin puhua Nato-DCA -yhdistelmästä varmuuden maksimointina.

 

Natoon liittyminen tämän päivän näkökulmasta

 

Laadin aikoinaan viisi Nato-selvitystä vuodesta 2014 alkaen seuraten suomalaisten suhtautumista Natoon. Päätin ”selvitystyön” 18.1.2022. Kului vain muutamia viikkoja, kun merkittävä osa suomalaisista kääntyi Naton vastustajista Naton kannattajiksi johtuen Venäjän aggressiosta Ukrainaa vastaan. Tavoitteeni on seuraavassa päivittää Nato-näkymä nykypäivään eli tilanteeseen joulukuussa 2023.

Puolustin liittoutumattomuutta ja suhtauduin epäilevästi liittoutumiseen 18.1.2022-kirjoituksessa ja perustelin sitä 23 argumentin luettelolla.

Pohjatekstin muodostavat seuraavassa kirjoituksessa pienin poikkeuksin nuo 23 kohtaa. Kommentit on esitetty kursiivilla.

1) Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina alueen vakauden symboleja. Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö  ei tue riskinottoa liittoutumisen kautta.

Pidän tänäkin päivänä oheista argumenttia perusteltuna. Suomalaisten enemmistö sen sijaan on luopunut sotilaallisesta liittoutumattomuusajatuksesta.

 

2) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Länsi-Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassaolon aikana.

Heti pohjatekstin (18.1.2022) kirjoittamisen jälkeen  (keväällä 2022) nähtiin Natoon liittyminen perusteltuna, koska Natoon liittyneiden maiden kimppuun ei ole hyökätty. Nykyisin monet näkevät Vladimir Putinin noudattaman häikäilemättömyyden ja riskinoton johtavan Natoon kohdistuvaan hyökkäykseen joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Vielä useammat katsovat kuitenkin Natoon liittymisen toimivan ennaltaehkäisevänä suojana hyökkäystä vastaan.

 

3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Asia on kyllä päinvastoin: Natossa on runsaasti autoritäärisesti tai epävakaasti johdettuja maita, kuten Unkari, Puola ja Turkki. Liittoutumattomana maana – pohjatekstin laadinnan ajankohtana  - kohdassa kaksi mainittujen maiden joukossa Suomi on itselleen soveliaassa seurassa.

Ei huomioitavaa perusteluosuudessa. Ruotsi on vaihtamassa leiriä liittoutumattomuudesta liittoutumiseen Suomen perässä.

 

4) Naton viides artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään muille jäsenvaltioille annettavan tuen periaatteita. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on 5. artiklan kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Monet jättäytynevät tämän klausuulin taakse. Natoon projisoidaan ylimitoitettuja toiveita.

Tämä on avainkohta nykyisessä keskustelussa. Ei ole mitään takeita siitä, että Natossa olevat maat sitoutuvat puolustamaan de facto Suomea riittävin voimavaroin. Avun suuruuden ja laadun määrittäminen on täysin avun lähettäjämaan päätöksen varassa. Jos syntyy laajamittainen konflikti Euroopassa, tarvitsee kukin maa resurssinsa oman maan puolustamiseen. Euroopan Nato-maat eivät ole valmistautuneet laajamittaiseen sodankäyntiin. On epäiltävää pääsevätkö Euroopan Nato-maat yksimielisyyteen avun koordinoinnista. Tätä seikkaa eivät Naton kannattajat ymmärrettävistä syistä korostaneet liittymisen yhteydessä.

 

5) Suomen saama tuki – jos olisimme Naton jäseniä – voi olla ”kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti” lähinnä henkistä luonteeltaan samaan aikaan, kun liittoutumisen kaikki rasitteet lankeavat osaksemme (altistumme vaaralle, että aluettamme käytetään Naton jäsenenä vihollista vastaan – joka on Naton vihollinen, muttei välttämättä meidän!).

Viittaan edellä esitettyyn epäilyyn avun riittävyydestä. Suomi on sitoutunut avustamaan Nato-maita, jotka joutuvat hyökkäyksen kohteeksi. Sama argumentti kuin kohdassa neljä toimii myös kääntäen: Suomen resurssit sodan käynnistyessä on sidottu oman maan puolustamiseen.

 

6) Venäjälle Suomen vastainen raja on sen kaikkein rauhallisin raja. Jos Suomi ja Ruotsi muuttaisivat kantaansa liittoutumiskysymyksessä, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri, jonka yhdessä kulmauksessa on Pietari.

Mikään ei viitannut ennen Natoon liittymistä, että Venäjän ja Suomen suhteet tulehtuvat (täysin häiriövapaiksi ne eivät muutu koskaan). Nyt tosiasiat on syytä tunnustaa. Arvuuttelu siitä osoittaako Venäjä mieltään Suomen Natoon liittymisen johdosta koskien raja-aluetta voidaan lopettaa. Vastaus on kyllä, Venäjä pyrkii vaikuttamaan hybridivaikuttamisen keinoin. Itämeren alueesta on tullut suurvaltapolitiikan näyttämö (Nato, Yhdysvallat, Venäjä, Kiina). Pohjois-Euroopan geopoliittinen asema on muuttunut (kriisiytynyt) pitkiksi ajoiksi eteenpäin.

 

7) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan Suomen pitkää rajaa?

Näkyvissä oleva tulevaisuus viittaa siihen suuntaan, että Suomen ja Venäjän raja ei tulevaisuudessa ole ”rauhan raja”. Ratkaisut tähän suuntaan – Natoon liittymällä - on tehty ottamalla tietoinen riski. Venäjä noudattaa omaa – ei helpolla avautuvaa  - logiikkaansa. Mitä tulee Naton yhteiseen puolustuspolitiikkaan on voimassa se, mitä todettiin kohdassa 5.

 

8) Suomi on Venäjälle erittäin merkittävä yhteistyökumppani kaupankäynnissä. Kaupankäynnin riskit ovat pieniä verrattuna sotilaallisesta liittoutumisesta aiheutuviin riskeihin. Liittoutumattomana maana Suomen asema ei ole - pakotepolitiikasta huolimatta - heikentynyt poliittisesti nykykriisin aikana.

Tilanne on muuttunut: nyt yhtälö muodostuu yhtäältä Suomen Nato-liittolaisuudesta ja toisaalta kaupankäynnin esteistä. Pakotepolitiikan seurauksena kauppa on romahtanut. Sen sijaan voisi kysyä, mitä ajateltiin, kun jotkut vetivät johtopäätöksen, että Natoon liittymisen myötä kaupankäynnin  edellytykset voivat jopa parantua Venäjän kanssa.

9) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska) pelinappulana viimeisten runsaan parin sadan vuoden aikana.  Liittoutuminen tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen suurvaltasodan osapuoli ja ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan. Yhteiskunnallisella näkijällä Matti Kurjensaarella oli viesti, joka on pätevä tänäkin päivänä: M.K. viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.

Viimeisen 200 vuoden historia osoittaa, että Suomi on suursodan kohde vain suuremman – suurvaltojen keskinäisiin  vihollisuuksiin perustuvan - koalition osana.

Suomen etuvartio (tai etulinja) on nyt Ukrainassa. Ukrainan puolustuskyky riippuu pitkälti länsimaisesta avusta, jossa Suomi on myös yhteisestä tahdostamme mukana (mukaan lukien tämän kirjoittaja). Venäjä lukee Suomen vihollisekseen ensi sijaisesti Natoon liittymisen johdosta, ei Ukrainan avustamisesta johtuen.  Jos Ukraina kaatuu, mihin Venäjä suuntaa aggressionsa seuraavaksi?

 

10) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse päättää puolustusvoimiensa suuruudesta ja aseistuksesta, nostaa hyökkäyskynnystä mistä tahansa ilmansuunnasta tulevaa vihollista vastaan. Suomi on hakeutunut uskottavaa puolustusta tukevaan aselajiyhteistyöhön Ruotsin kanssa.

Suomella on uskottava puolustus. Luotettavin sopimuskumppani taitaa olla Ruotsi plus muut Pohjoismaat. Sitten tulee Yhdysvallat suurella varauksella, sitten Nato  ja viimeisenä EU. Yhdysvaltain sijoittaminen tälle asteikolle on täysin arvuuttelujen varassa ja riippuvainen esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentinvaalien tuloksesta. Suomen ja Yhdysvaltojen keskinäinen DCA-sopimus (ja USA + muut Pohjoismaat) parantaa ehkä  ratkaisevasti Yhdysvaltojen  geopoliittista asemaa suhteessa Venäjään (jopa kymmenet potentiaaliset tukikohdat Pohjolassa ym.), mutta kuinka korkealle Yhdysvallat priorisoi Suomen avun kohteena (vrt. Trump Yhdysvaltojen mahdollisena seuraavana presidenttinä), jos sota sattuisi syttymään?

 

11) Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä. Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta (sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen politiikan välineenä. Media-, talous- ja poliittisen eliitin Nato-kannatuksen vaikuttimia on tutkittu aivan liian vähän. ”Asiantuntijoiden” tai ”tutkijoiden” taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he saavat rahoituksensa ja mitä mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään ristiriidoissa oleviin osapuoliin). Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.

Tuskin missään kriisissä/sodassa on tuhlaamalla tuhlattu niin paljon epävarmoja asiantuntijamielipiteitä kuin Ukrainan sodassa. Osa lienee propagandatarkoituksessa levitettyjä. Asiantuntijamielipiteet ovat usein muistuttaneet arvuutteluja. Asiantuntijuus on kokenut inflaation ja pirstoutunut kurkistusikkunoiksi.

 

12) Mahdollinen hiljaa hivuttaminen Naton jäseneksi on kansanvaltaisten periaatteiden vastaista. Kansalaiset asetetaan tapahtuneiden sopimuspohjaisten päätösten eteen ilman laajaa demokraattista keskustelua tai valmistelua. Naton kannattajissa on hyvin paljon yksinkertaistetun päätöksenteon puoltajia. Kansa on pahimmillaan päätöksenteon hidaste tai haitta.

Oma arvioni oli tässä kohtaa virheellinen, sillä kansalaisten kääntyminen Nato-liittoutumisen kannalle tapahtui odottamaani nopeammassa aikataulussa Venäjän Ukraina-invaasion yllättäessä kaikki. On sanottu, että kansalaisten enemmistö johti Suomen Natoon.

Presidentti Niinistö osoitti tässä parasta harkintaa empiessään selvästi arvan heittämistä Nato-liittolaisuuden puolesta.

On silti kysyttävä, olisiko Suomen kansan suuri enemmistö nykyisellä kannalla, jos kansalaiset olisivat olleet paremmin informoituja, mitä kaikkea Nato-sopimuksen kylkeen oli rakenteilla (esim. DCA -sopimus). Vastaus on silti todennäköisesti kyllä, sillä vyöryä ei vuosia kestäneen ”harmaan” vaiheen jälkeen pysäyttänyt edes presidentin empiminen.

 

13) Suomen on syytä ajatella ensisijaisesti omaa etuaan erilaisissa kriisien painostus/pakotetilanteissa.  Euroopan yhteisön sisällä Suomen tulee painostaa muita maita todelliseen rauhantyöhön kompromisseineen.

Valinta rauhan puolesta on tuskin koskaan huono ratkaisu. Ukrainan sodan yhteydessä on todettava, että valmius rauhaan on vasta sitten, kun kaikki osapuolet ovat kypsiä siihen. Keskustelu taustalla on kuitenkin koko ajan käynnissä. Ukrainan johto ja kansalaiset  joutuvat miettimään kulloistakin tilannetta ei enempää eikä vähempää kuin eksistentiaalisena kysymyksenä. Toisaalta esimerkiksi juuri edesmennyt Henry Kissinger ja professori John Mearsheimer ovat puhuneet inhorealistisesti tiukoista ennakkoehdoista luopumisen  puolesta.

 

14) Viime aikojen kehitys on osoittanut, että kriisien määrä on lisääntynyt ja ne ovat rakenteeltaan yhä monimutkaisempia. Ei voida mennä esim. Yhdysvaltain selän taakse ja ajatella, että siellä on turvallista toimia. On vaara, että liittoutumisen kautta joudutaan sitoutuneeksi konflikteihin, joihin liittoutumattomana maana ei tarvitse ottaa kantaa. Konfliktiin osallistuvat maat voivat katsoa, että olemme Naton kautta sitoutuneet sotaan, vaikka emme siihen itse osallistu konkreettisesti. Pelkkä sanallinen tuki voi altistaa esim. omaan maahan kohdistuviin terroritekoihin.

On kysyttävä, onko koko totuus liittoutumisesta avautunut kansalaisille. Ehkä se ei selkeydykään ennen kuin joudutaan konkreettiseen tilanteeseen, jossa avunannon tai sotaan osallistumisen  merkitys avautuu.

 

15) Yksi hyvin merkittävä seurausvaikutus Suomen kiireiselle etenemiselle Nato-kysymyksessä on kansalaisten jakautuminen kahteen leiriin. Se toimii pidäkkeenä esimerkiksi presidentillä, joka haluaa olla kaikkien suomalaisten presidentti.

Presidentin empiminen Nato-liittoutumisen suhteen selittyy juuri tällä argumentilla. Lopulta kansan tahtotila oli hyvin yksimielinen. Tämä oli helpotus presidentille.

 

16) On selvää, että Venäjä on lisännyt asevarusteluaan ja valtaansa vaikutuspiirissään olevilla alueilla tultaessa 2010-luvulle ja edelleen 2020-luvulle. Vastaavasti Nato on lisännyt toimeliaisuuttaan Itämeren piirissä. Tämä huomioiden Suomen toimet ovat olleet ajantasaisia:  on lisätty puolustuskykyä ja puolustusyhteistyötä Skandinaviassa. Nato-yhteistyö tuo oman lisänsä, mutta myös oman riskinsä tulevaisuuden näkymään.

Paitsi näitä käytännön toimia puolin ja toisin, on syytä korostaa Putinin ja hänen taustavoimiensa filosofiaa suurvallan perusteluna toimilleen. Nämä perustelut ovat hyvin vieraita läntiselle ajatuksenjuoksulle, jopa irrationaalisia.

Eräs lähtökohta, jota on painottanut  seikkaperäisesti erityisesti professori Jukka Korpela - viimeksi kirjamessuilla 2023 - on länsimaisen rationaliteetin ja itäisen mystisen ajatteluttavan (mystiikan) erottaminen toisistaan sen ymmärtämiseksi, mitä on parhaillaan tapahtumassa mm. Venäjällä ja Ukrainassa. Putinin johdolla nykypäivää johdetaan satojen vuosien tekaistujen historianäkyjen pohjalta. 

Näistä lähtökohdista on helppoa – helppoa ja helppoa – johtaa ajatukset Putinin puheisiin uudesta ”maailmanjärjestyksestä” (jossa johtotähtenä ei ole enää Yhdysvallat) tai ”rajattomasta” Venäjästä. Kysymys ei ole ensisijaisesti propagandasta, vaan paljon pahemmasta: totuuden mieltämisestä meille lännessä vieraalla tavalla.

Putin puhuu länsimaisesta ylimielisyydestä (erehtymättömyys, piittaamattomuus) ja Venäjän etujen huomioonottamattomuudesta.  Putin kytki tämän asennoitumisen Neuvostoliiton romahtamiseen (”viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi”) ja siitä johtuvaan Venäjän aliarvioimiseen.  Putin murehti Venäjän  itsevarmuuden ”hetkellisestä” menetyksestä 1990-luvun alussa kaiken pahan alkuna ja juurena. Heikkouden tila on jättänyt Putinin ylpeyteen poltinmerkin.

Ongelman ytimessä on Venäjän alun pitäen esittämän uhkaskenaarion (länsi/USA/Nato uhkaa Venäjää) konkreettisuus. Venäjän tuntemaa ikiaikaista pelkoa ulkoista vihollista vastaan ei selvästikään otettu riittävän vakavasti lännessä. Torjuakseen määrittämänsä lännen uhan, Venäjä palasi vanhaan  kylmän sodan etupiiriajatteluun. Tämä ajatus konkretisoitiin Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna  2007 Putinin esittämänä. Vaikka valveutuneet lännen johtajat näkivätkin esityksen varoitusmerkkinä, ei sitä otettu kirjaimellisesti uhkaskenaariona. Etupiirit kuulostivat aikansa eläneeltä vaihtoehdolta, josta oli siirrytty suurvaltakilpailuun toisin keinoin. Ei ymmärretty, että Putinin esitys oli tarkoitettu vakavasti otettavaksi etupiirisopimusehdotukseksi.

 

17) Suomi hoitaa rauhanaikaisia suhteitaan Venäjään käytännönläheisesti,  ei periaatteelliseen vastustukseen perustuen. Siksi Suomella on liikkumavaraa enemmän kuin monella muulla maalla. Mikään helppo naapuri Venäjä ei ole. Sillä on tapana koetella pikkuista Suomea vaihtelevin keinoin, kuten Saimaan kanavan puunkuljetusten tukkimisella, huostaanottokiistoilla tai turvapaikanhakijatulvalla pohjoisrajalla. Jännitteet ovat olleet kuitenkin hallittavissa. Niitä tulee jatkossakin, kuten muitakin jännitteisiä tilanteita. Niiden kanssa on opittava elämään. 

Kohdassa 17 esitetty asetelma oli voimassa ennen Suomen liittymistä tiiviisti osaksi lännen aseiden turvaamaa rauhaa. Natoon liittyminen on ajankohtaistanut kokonaan toiset Nato-liittoutumisesta johtuvat ongelmat. Nyt Venäjän toimet ovat luonteeltaan kokonaisvaltaisemmat. Tarvittaessa Venäjä voi palata myös vanhoihin häirintäkeinoihin.

 

18) Olen usein näissä kirjoituksissani tuonut esille, että Naton kannattajien mielestä Natoon liittymistä vastustajien puheenvuorot eivät ole osallistumista keskusteluun lainkaan, vain Natoa kannattavien mielipiteet ovat ”aitoa keskustelua”. Keskustelun asteikon tulee tietenkin olla täysimääräisesti käytössä. Kaikkein yksinkertaisinta ja epärelevanteinta ”keskustelua” on se,  kun ”lasketaan plussat ja miinukset” ja tehdään päätös liittymisestä tai liittymättömyydestä tältä pohjalta. Ei tosiasiassa ratkaista Nato-kysymystä,  vaan tehdään asiasta niin yksinkertainen, että se tulee ”ymmärretyksi”. Tosiasiassa ei ole mitään yksityiskohtaista argumenttien luetteloa. Kokonaisuus ratkaisee. Tässä mielessä tämäkin kirjoitus on vain kokonaisuuden hahmottelua.

Tämä aprikointivaihe on ohitettu jo kauan sitten.

 

19) Mediassa Nato-myönteisyys on lisääntynyt vuosien varrella. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ei ole sitoutumaton lehti,  mitä tulee kannanottoihin koskien liittoutumista/liittoutumattomuutta. Se on liittoutumisen kannalla. Suuri osa muista tiedotusvälineistä on vähintään varovasti  samalla kannalla..

Tiedotusvälineillä oli ja on  suuri merkitys Naton tekemiseksi tykö suomalaisille. Media asettui suurelta osin Nato-kampanjan vetojuhdaksi.

 

20) Meitä houkutellaan esimerkiksi Baltian maiden taholta liittoutumaan, koska sen katsotaan lisäävän balttien turvallisuutta. On eri asia lisätäänkö sillä Suomen turvallisuutta. Ruotsi edustaa sopivan viileää suhtautumista liittoutumista kohtaan myös historiakatsannossa. Riittävä läntinen kumppanuus on järjestettävissä monilla keinoin.

Aika on ajanut tämän kohdan ohi. Ruotsikin on luopunut ”sopivan viileästä suhtautumisesta liittoutumiseen”.

 

21) Maltti on valttia. On kaikin tavoin pyrittävä kärsivällisyyteen arvioitaessa kansainvälistä tilannetta. Varsinkin Nato-mieliset ovat ”keskusteluissa” kiirehtineet  päätöksentekoa.  Hätiköiminen mielipiteen muodostuksessa, puhumattakaan paniikista, ei palvele Suomen etua. Tätä kirjoitettaessa vallitsee koko Eurooppaa ravisteleva hysteerinen mieliala.

Aika on ajanut tämän kohdan ohi, lukuun ottamatta hysteeristä mielialaa.

 

22) Yleisellä tasolla voitaneen todeta, että  ”eliitin” ja ”kansan” välillä on suhtautumisero Natoon. Aseisiin, varusteisiin ja armeijaan nojautuva eliitti on taipuvaisempi omaksumaan Natoon suopeita kantoja turvallisuutta tuovana ratkaisuna, kun taas kansalaiset ovat painaneet visusti mieleen opetukset,  joita on saatu aiempina vuosisatoina: monesti kansa (siviilit) on se, joka on kantanut raskaimman taakan sodassa.

Käydyn Natoon liittymisprosessin lopputulos oli se, että media ja kansalaiset ”löysivät toisensa” ja luottamus armeijan kyvykkyyteen kasvoi. Kuitenkin opetukset, jos niitä historia on jättänyt jälkeensä,  ovat kadonnet sodan sumuun. Aiemmat siviileihin kohdistuneet raakuudet  ovat Ukrainan sodan myötä palanneet nykypäivän sotanäyttämölle. Sotaa käydään raunioiden keskeltä totaalisena.

 

23) Uusimman HS:n (HS 18.1.2021) teettämän gallupin mukaan 42 prosenttia vastanneista asettui vastustamaan Natoon liittymistä. Kannattajia oli 28 prosenttia. Luvut ovat hämmästyttävän selkeästi Natoon liittymistä vastaan ottaen huomioon viime aikojen Venäjä- ja Nato-uutisoinnin sekä vyörytyksen Natoon liittymisen puolesta. Suomen kansan tahtotila ja realiteettien taju on uskomattoman vahva.

Tämä tilanne vallitsi noin kolme kuukautta ennen kansalaisten mielipiteiden vaihtumista Natolle suopeaksi. Muutos oli jyrkkä ja äkillinen.

::::::::::::::::::::::::::::

Vieläkin mietityttää,  miksi Nato-sopimus oli välttämätöntä tehdä tässä kohtaa sodan ja rauhan aika-akselia. Mitä merkitsee mahdollisen sodan voittaminen tai häviäminen? Ukrainassa tilanne on se, että voittoa tai tappiota juhlitaan joskus raunioiden keskellä ihan sama kuinka sodassa käy. Ja näin taitaa käydä muissakin nykyajan sodissa. Eniten ajatteluttaa kansakuntien ajelehtiminen kohti sotaa (toivottavasti ei sotaan saakka) ikään kuin väistämättömänä faktana:  kunhan reserviläiset huolehtivat fyysisestä kunnostaan.  

 

 

Mihin ovat luku- ja laskutaito hävinneet?

 

 Pisa (Program of International Student Assesment) mittaa kolmen vuoden välein, miten 15-vuotiaat nuoret eri maissa hallitsevat tulevaisuuden kannalta keskeisiä taitoja. Mittaus keskittyy painopisteenä vuorotellen lukemiseen, matematiikkaan ja luonnontieteisiin. Vuonna 2019  julkaistiin  vuonna 2018 tehtyjen testien tulokset. Pääpaino oli sillä kertaa matematiikassa, kuten myös viime vuonna, kun Pisa jälleen toistettiin. Nyt nuo vuoden 2022 tulokset ovat käytettävissämme. Niiden mukaan Suomi sijoittuu 82 maan joukossa seuraavasti:  matematiikka sija 20, lukutaito, sija 14 ja luonnontieteet, sija 9.

Olen kommentoinut miltei kaikkia Pisa-tutkimuksia 2000-luvun alusta lähtien, ja niin teen nytkin.

Johtopäätökseni vuoden 2018 osalta sisälsivät sekä oppimisen arvion että varoituksen sanan tulevaisuutta ajatellen: ”Suomi sijoittuu edelleen kärkipäähän maiden välisissä vertailuissa, lukutaidossa kuudenneksi, matematiikassa kuudenneksitoista ja luonnontieteissä kuudenneksi. Mukana oli tällä kierroksella lähes 80 maata”.

Sitten synkkyyden aiheet neljä vuotta sitten:

”Kuvaavaa on, että suomalaisnuorten pistesaldo laskee koko ajan kohti OECD-maiden keskiarvoa, joka on pyörinyt koko Pisan historian ajan hieman alle 500 pisteessä. Muutos ja heikennys pisteissä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tuloksista on todella merkitsevä.”

Etnisellä taustalla on kiistaton merkitys opintoja hidastavana tekijänä kantaväestöön verrattuna. Ruotsin menestymättömyyttä Pisassa on selitetty paljolti tästä johtuvaksi. Samantapainen kehitys näyttää toteutuvan Suomessa.

:::::::::::::::::::::::

Entä mikä on tilanne nyt, kun uusimman Pisa 2022 -tulokset ovat juuri avautuneet nähtäväksemme. Hesarin kommentissa toimittaja  Hilla Körkkö toteaa, että uudet Pisa-tulokset ”välittävät synkeää kuvaa suomalaisten oppimisen tilasta”. Samaa todistavat lähes kaikki asiantuntijat.

Suomalaisnuorten tulokset  heikkenivät siis jälleen. Mutta ei hätää: niin laskivat myös muissa maissa. Tämä on kuitenkin laiha lohtu, sillä myös monet muut muuttujat heikentyivät verrattuna edelliskierroksiin.

Onko peruskoulu menettänyt tehonsa oppimisen tiennäyttäjänä? Onko niin, että se ei vastaa enää  nykyajan muuttuneita vaateita? Etsin kirjoituksessani vastausta myös tähän haasteeseen.

Sitten muutamia poimintoja tuoreista Pisa-luvuista:

Suomalaisnuorten tulokset laskivat matematiikassa 23 pisteellä vuoden 2018 Pisaan verrattuna. Laskua tapahtui muissakin maissa. OECD-maiden tulokset  laskivat keskimäärin 17 pisteellä. Silti Suomen tulokset ovat OECD-maiden keskiarvon yläpuolella. Tämä on trendi muissakin vertailuluvuissa: useimpien maiden tulokset laskivat, mutta Suomen muita enemmän. Kaukana takanapäin ovat Suomen nuorten hurlumhei-menestyksen päivät: vuonna 2006 suomalaiset saivat matematiikassa 548 pistettä. Nyt ollaan 484 pisteessä. Jälleen suurin huoli kohdistuu siihen, että Suomen tulokset ovat pudonneet eniten! Tuo ero pisteissä vastannee yhtä luokka-astetta!

Suomalaisnuorista heikoimmin matematiikassa pärjänneiden ryhmään kuului 25 prosenttia Pisaan osallistuneista. Vielä 2000-luvun alussa osuus oli vain seitsemän prosenttia. Toisaalta laskua oli nähtävissä myös muiden maiden osaamisessa.

Lukutaidossa Suomi pärjää edelleen hyvin,  vaikka numeroissa on nähtävissä jälleen selvä lasku. Jonkin verran matematiikkaa lohdullisempi tilanne vallitsee myös luonnontieteissä.

Tyttöjen ja poikien erot ovat pääosin pysyneet, joskin jonkin verran kaventuneena esim. matematiikassa.

Polarisaatioilmiö lyö silmille lähes kaikissa tilastoissa. Erot oppilaiden välillä ovat kasvamaan päin. Mikä selittää erojen kasvun ja mikä taas tulosten putoamisen kauttaaltaan OECD-maissa?

Selvää on, että kysymys ei ole pelkästään Suomi-ilmiöstä, vaan jostain laajemmasta  olosuhteiden muutoksesta ympäri kehittynyttä maailmaa. Voisin todeta, että välineet,  joilla työskennellään ovat vaihtuneet, kuten kännyköiden ja tablettien ilmestyminen oppilaiden käsiin osoittaa. Suomi ja eräät muut maat ovat vain edenneet tässä suhteessa muita ripeämmin. Kännykkää toki käytetään myös muuhun kuin oppimistarkoituksiin aiempaa enemmän. Olemme edelleen kännykkäkansa. Suomalainen kohtaa ulkomailla ihmisiä, jotka eivät jähmettyneinä tuijota kännykkään esimerkiksi busseissa.

Joissakin selvityksissä laskeneiden tuloksien aiheuttajaksi on nähty koronaepidemia, joka tuskin on keskeinen syy. Esimerkiksi Suomen tulosten pitkäaikainen lasku ei selity koronalla.  

Digitalisaatio yleisemminkin on sekä auttanut oppilaita että lisännyt ”hälyä” oppimistapahtuman  ympärillä häiriöksi saakka. Opettajat valittavat nykyoppilaiden keskittymiskyvyn puutetta. Myös polarisaatio on edennyt digitalisaation kautta: osa oppilaista omaksuu uusia toimintatapoja ja välineitä muita nopeammin. Tämä voisi selittää oppimiserot luontevimmin. Digiaidot ovat välttämättömiä tulevaisuudessa - ei kahta sanaa. Sovittaminen kouluympäristöön on pahasti kesken. Kysymys on siitä, miten luontevasti, ”häiriöttömästi” tämä sovitustyö tehdään.

Heikkoja oppilaita oli aiemmin Suomessa silmiinpistävän vähän, mutta nyt heikommin pärjäävien määrä on kasvanut muita maita nopeammin. Taustalla voi olla sinänsä positiivinen historia peruskoulun aikoinaan oppieroja tasaavasta vaikutuksesta, joka ei enää uusissa olosuhteissa toimi.  Tilaus peruskoulun ”räjäyttämiselle” tai pikemminkin peruskoulu II:lle  on ilmeinen. Muutoksen toivoisi olevan mieluusti maltillinen kuin  jyrkkä, sillä sote-uudistuksen osittainen epäonnistuminen ei ole lupaava enne, jos ajatellaan vastaavaa radikaalia muutosta peruskoulun uudistustyössä.

On selvää, että tämä sama polarisaatioilmiö näkyy myös työelämässä (työllistyvien ja työttömien osaamiserot kasvavat ja työttömyys pysyy korkealla tasolla, koska osaavat syövät hitaat omaksujat). Ero ammattilaistenkin välillä saattaa olla esim. koodaamiskyvyissä eksponentiaalinen. Lapiotyöt hätävarana ovat väistyneet historiaan. Enää niillä ei pidetä ihmisiä hengissä.

Erot kasvavat omaksumiskyvyn erilaisuuden johdosta myös - ja varsinkin - vanhusten välillä. Erot voivat olla dramaattiset. Tähän kaikkeen voisi auttaa kansalaistaitojen tehokoulutus, jolla osaamiseroja kurotaan pienemmiksi.

Sama ongelma voidaan siis nähdä huomattavasti laaja-alaisempana kuin vain koulua koskevana. Miksi tästä ei keskustella? Olemme kaikki samassa veneessä, ja tappi on auki.

::::::::::::::::::::::::

Tavattomasti on kiinnitetty huomiota opetustapahtuman ulkopuolisiin seikkoihin, kuten meluisaan ympäristöön koulussa. Tätä ei voi kiistää, ja tässä opettajien pedagogiset taidot joutuvat koetukselle. Viron mallia pukkaa päälle (työrauhakysymykset: opettajat opettavat ja oppilaat oppivat). Opettajien nykyinen koulutus saattaa laahata perässä. Uusi maailma vaatii uutta pedagogiikkaa, jonka takia nykyopettajien valmiudet voivat olla puutteelliset sekä opetussisältöjen että oppimisympäristön toimivuuden kannalta.

Paine opettajia kohtaan kasvaa myös työrauhakysymysten kautta monellakin tapaa. Suuri osa oppilaista haluaa työrauhaa saavuttaakseen omat henkilökohtaiset tavoitteet oppimisessa. Opettajan auktoriteettia enemmän kuin pelkkänä päälle katsojana tarvitaan edelleen. Oppilaiden työrauhavaatimus on priorisoitava kärkitavoitteeksi.

On esitetty väite, että nykykoulussa keskittymiskyky oppilailla on vaurioitunut pahasti. Näin voi olla, ja varmaan onkin, mutta pelkästään koulun sisälle tätä ongelmaa ei voi sulkea. Sama väite kuullaan työpaikoilta. Ratkaisua voidaan etsiä kaikkia koskevasta elämänpiirin hektisyydestä. Jokainen meistä kohtaa joko mitään tapahtumattomuuden tai sitten tapahtumien taivaanrannan, joka on täynnä mahdollisuuksia tai tavoittamattomia haaveita. Suuri osa ihmisistä jää jotain paitsi ja sille yritetään löytää syntipukki. Ei ihme, että monet vaihtavat nykyajan kadonneen ajan ihanuuteen ja yrittävät palauttaa sen – luultavasti turhaan.   

Vielä on huomioitava oppilaiden sosiaalinen (tai sosioekonominen) tausta oppimiseroihin vaikuttavana tekijänä. Tasa-arvoisessa Suomessa tämäkin ero on ollut huomiota herättävän alhainen johtuen esimerkiksi yleissivistyksen laajuudesta. Erot tosin muihin maihin ovat tässäkin kaventuneet. 

Joka tapauksessa aika ennen koulun alkua, ja koulun ensimmäiset pari luokkaa ovat todennäköisesti ratkaisevat koululaisen myöhemmän suuntautumisen kannalta.

Erikseen on sitten vielä opetushallinnon rooli, joka sekin joutuu uusien haasteiden eteen oppimisympäristön muutosten vuoksi. En ole lainkaan vakuuttunut, että hallinnolla on pätevät eväät parantaa koulunkäynnin edellytyksiä. Pystyykö hallinto johtamaan opetusta ja oppimista? Selvää on, että opettajien panosta uuden peruskoulun rakentamisessa ei saa laiminlyödä. Joskus on käynyt mielessä, että opetushallinnossa asetetaan tavoitetila liian korkealle tai liian teoreettiseksi, jolloin oppimiseen tulee ylimääräisiä vastuksia.

Rahan puute on aidosti huolestuttava asia. Korjaukset nykyisiin puutteisiin vaativat kunnon panostuksen. Rahapula on kuitenkin tauti, jota sairastavat kaikki resursseista kilpailevat hallinnonalat. Uuden hallituksen 200 miljoonan euron panostus perusopetukseen on hyvä alku, kunhan panostusta ei mitätöidä leikkauksilla.

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä on syytä nostaa esille oppilaiden vanhempien roolin pedagogisten vaihtoehtojen pohtijoina. Heistä on viimeisten (kymmenien) vuosien aikana tullut vallankäyttäjiä. Ristiriita on valmiina, jos vanhempien tavoitteet omien lastensa koulunkäynnin suhteen ovat ristiriidassa opettajien arvioinnin kanssa.  Opettajien auktoriteettia on tuettava maltillisesti myös vanhempien vallankäyttöä tasapainottavaan suuntaan esim. oppilasarvioinnissa, jotta opettajat selviävät päivittäisistä tehtävistään.

::::::::::::::::::::::::::

Yhteenvetona voisin  todeta seuraavaa:

Pisa-menestymisen aikataulullinen harha (alamäki alkoi jo vuonna 2006!) johti osaltaan Suomen suoritusten alenemaan. Luultiin, että oltiin hyviä vielä kauan sen jälkeen, kun menestys lakkasi. Tämä vain osoittaa vanhan totuuden päteväksi, että uudistamista täytyy tapahtua jo silloin, kun menee vielä hyvin.

Moni kaipaa vanhoja hyviä aikoja parantaakseen koulua, mutta tehdäänkö silloin oikeita asioita? Onko menestyksen avain kännyköiden käyttöön puuttumisen takana? Vai olisiko päinvastoin pyrittävä integroimaan kännykkä (+ muut digivälineet) paremmin opetuksen ja oppimisen apuvälineeksi? Koulu ei voi olla analoginen digitaalisen maailman keskellä.

Nykykoulua vaivaa levoton rauhattomuus. Keskittymiseltä pääasiaan viedään liiaksi tilaa. Tulisi kehittää yhdessä kestäviä toiset huomioon ottavia sääntöjä, mutta samalla tulisi kunnioittaa vastakkaista mielipidettä edustavaa. Koulun kehittäminen pidemmällä aikavälillä on aina vapaamielisen ja vanhoillisen välistä aaltoliikettä. Muistan, kuinka kuusikymmentäluvulla asetettiin tavoitteeksi summerhilliläinen vapaa kasvatus. Nyt tuntuu siltä, että sekä oppilaat että heidän vanhempansa ovat ottaneet kasvatuksesta vapaata.

Suomessa aikanaan vallinnut yhtenäiskulttuuri loi aikanaan perustan yhtä jalkaa tapahtuneelle edistymiselle opinnoissa ja samalla briljanteille Pisa-tuloksille. Nyt tästä samasta tilanteesta nauttivat Viro sekä monet Kaukoidän maat.

On paljon muitakin oppilaiden arvostamia asioita,  joita en  edellä ole painottanut. Helsingin Sanomien haastattelussa Pisa-artikkeliin liittyen (6.12.2023) muutamat oppilaat arvioivat seuraavat asiat tärkeiksi oppimisen ja viihtymisen kannalta:

-kertaaminen ja itsekseen opiskelu auttaa (omatoimisuus!).

-opettajien oppilaisiin kohdistama eriarvoistaminen on epäkohta (opettajan herkkä rooli tasapuolisuuden huomioonottamisessa).

-opettajan lisäopetus ja neuvontatuokio opetustunnin jälkeen on monien toive (pidetään kaikki mukana; matala kynnys kysyä opettajalta on suuri etu).

-puhelinongelma on aktuelli (häirintä oppimista heikentävänä tekijänä).

-läheisten kumppanioppilaiden huono opiskelumotivaatio (motivoituneen kaveripiirin tärkeys).

-opettajan rohkaiseva persoona roolimallina (kannustavuus).