maanantai 6. helmikuuta 2023

Onko demokratia maailman huonoin valtiojärjestys?

 

Onko demokratia maailman huonoin valtiojärjestys?

 

Demokratian haasteet tänä päivänä:

Tuntuuko siltä, että demokratia on yhtä kuin poliitikkojen riitelyn vaatima tila? Viime aikoina demokratia on asetettu yhä useammin kyseenalaiseksi jopa demokratian vahvimmissa linnakkeissa. Ajatellaan vaikka Yhdysvaltain kongressitalon valtausta,  joka oli kuin tyrmäysisku suoraan kansanvallan arvokkaimpaan osaan, sen lakia säätäviin aivoihin. Oireita saman typpisestä demokratian alennusmyynnistä on nähtävissä muuallakin.

Latinalaisesta Amerikasta saamme jatkuvasti kuulla demokraattiseen järjestelmään kohdistuvista laittomuuksista. On käynyt niin – ja niin on käynyt jatkuvasti – että uudet vallanpitäjät ovat heittäneet vaalien jälkeen vanhat tyrmään (elleivät sitten ole surmanneet) ja vähän ajan päästä uusien vaalien jälkeen tapahtuu sama toisinpäin. Kysymys on siitä, että valmius demokratiaan ei ole kunnossa.

Heterogeeninen kansa jakautuu niin moniin eripuraisiin ryhmiin, ettei pysyvää demokratian tarvitsemaa vakautta pystytä saavuttamaan. Suurimpia esteitä demokratian toteutumiselle on taloudellinen eriarvoisuus, jonka seurauksena suuri osa kansalaisista ei näe oikeudenmukaisuuden toteutuvan.

Oman edun tavoittelu, etujen ristiriita sekä jatkuva kompromissiton riitely tyypillisesti lisäävät demokratian toteuttamisen  vaikeuskerrointa.

Oma lukunsa ovat liberaalista demokratiasta käytännössä luopuneet valtiot, jotka katsovat asioiden etenevän sujuvammin autoritaarisessa poliittisessa ympäristössä. Esimerkiksi Venäjä on julistanut kilpailun venäläisen autoritaarisen maailmanjärjestyksen ja läntisen liberaalin demokratian mukaisen maailmanjärjestyksen välille.

 

Demokratiaa voisi määrittää näinkin:

Demokratia tarkoittaa kansanvaltaan perustuvaa valtiojärjestystä. Demokratian muotoja ovat edustuksellinen, suora ja osallistuva demokratia. Demokratia voi perustua yksinkertaiseen  tai määräenemmistöön.

Demokratia on perusteltua siinä vaiheessa, kun valtion perustuslaki hyväksytään kaikkien keskeisten poliittisten voimien yhteisenä tahdonilmauksena.

Autoritarialla on valmius muuttua demokratiaksi siinä vaiheessa, kun löytyy ensimmäinen vähemmistöön jäänyt johtava poliitikko, joka hävitessään vaalit myöntää vilpittömästi vaalitappion.

Pääsääntöisesti demokratia toteutuu olosuhteissa, joissa enemmistö(koalitio) voi vaalien tuloksena  halutessaan päästä valtaan ja vähemmistö(koalitio) hyväksyy oppositioon jäämisen samojen vaalien tuloksena. Vähemmistöhallitus voidaan muodostaa,  milloin minkään enemmistön muodostavat  puolueet eivät pääse yhteisymmärrykseen hallituksen muodostamisesta.

Demokratian pysyvyyden keskeisenä kriteerinä on yhteiskuntarauhan säilyminen tilanteessa, jossa vallan tavoittelijoita on paljon, ja  valtaan pyrkijät joutuvat odottamaan niin kauan, että saavat vaaleissa kannatuksen, joka yksin tai yhdessä muiden kanssa  mahdollistaa rauhanomaisen valtaan pääsyn.

Demokratia voi kestää vain sellaisissa olosuhteissa, jossa yhteiskunta on hyvin järjestäytynyt  ja kansan sivistystasoa on koeteltu riittävän monta kertaa demokraattisessa prosessissa.

::::::::::::::::::::::::::::

Seuraavassa esitettävä tarkempi erittely demokratian olemuksesta perustuu osin fil. tri Tero Tulenheimon artikkeliin ”Ongelmallinen demokratia” Kanava-lehdessä 1/2020 (olen itse käsitellyt aihetta mm. blogi-kirjoituksissa ”Demokratian kritiikki ja itsepuolustus” 14.2.2020 sekä ”Demokratian loppu” 13.6.2014).

Demokratia voi toteutua, milloin kansanvallan ”peruspiirteet” ovat lähtökohdiltaan haasteen kestävässä kunnossa. Demokratian keskeinen peruspiirre on oikeudenmukaisuuden odotus. Demokratiaa kannatetaan sen vuoksi, että se tarjoaa kullekin yksilölle ”vähäisen mutta yhtäläisen” tilaisuuden ”oman tilanteensa parantamiseen poliittisen vaikuttamisen kautta”. Jännite vallitsee kahden asian välillä: kansalaisten on uskottava vaikutusmahdollisuuksiinsa, mutta toisaalta demokratia ei toimi ilman kompromisseja.

Arvioidessaan päätöksentekomenetelmän seurausten suhdetta kansalaisten oikeudenmukaisuusodotuksiin Tulenheimo puhuu demokratian perusresursseista. Niiksi hän määrittää mm. seuraavat: äänioikeus, sananvapaus, vapaus valita asuinpaikka, vapaus valita työpaikka useampien vaihtoehtojen joukosta. terveydenhuolto, yhteiskunnan tukema koulutus ja jokin tulojen minimitaso. Näistä on helppoa olla yhtä mieltä.

Ristiriita syntyy usein, kun kansalaiset vaativat lakkaamatta uusia palveluja tai toimenpiteitä (esim. veronkevennysvaatimukset), jotka saattavat vaikeuttaa perusresurssien turvaamista. Demokratiassa syntyy usein tilanteita, joissa sekä vaaditaan lisää resursseja että halutaan samaan aikaan säästää. Tulenheimo mainitsee tämän ristiriidan kansalaisten turhautumisen lähteenä. Demokratialta puuttuu kyky säädellä itse itseään. Ainoa tie eteenpäin on tasapainottelu erilaisten vaikuttavien voimien välillä. Käsitän niin, että Tulenheimon mukaan demokratiaa uhkaa asioiden hajoaminen käsiin, kun suuri kokoava voima puuttuu.

Demokratiaa uhkaa vaara, että kansalaiset menettävät kiinnostuksensa poliittista järjestelmää kohtaan, koska kokevat, etteivät saa riittävästi vastakaikua tahtotilalleen. Seurauksena voi olla yhteiskunnan syyttely kaltoinkohtelusta ja mahdollinen yhteiskuntarauhan rikkoutuminen.

Demokratiassa huonoksi valtionhoidoksi leimataan usein lyhytnäköisesti se, mikä ei tyydytä vaatimuksia. Päätöksentekijöitä pääsääntöisesti syyllistetään tästä. Vaaditaan oman eturyhmän mukaisia päätöksiä tai sitten ”kaikkea hyvää kaikille”. Tulenheimo mainitsee vielä äärimmäisenä keinona anarkismin, jossa ei edes odoteta toiveiden toteutumista.

Mistä demokratialle tärkeä dynamiikka syntyy? Demokratia yrittää säilyttää kansanvallan, mutta järkeistää sitä edustuksellisen järjestelmän kautta. Yksittäiset edunvalvontaesitykset vesittyvät kompromissien kautta. Yleensä kaikki joutuvat tyytymään vähempään, kuin mitä alun perin halusivat.

Demokratian vahvuus on siinä, että sen dynamiikka synnyttää vapaasti järjestelmän sisäistä kritiikkiä, joka mahdollistaa muutokset, pienet tosin, mutta kuitenkin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Demokratiasta sanottua sitaatein:

”Demokratia on maailman huonoin valtiomuoto − mikäli sulkee pois kaikki muut valtiomuodot.” Winston Churchill

 ”Demokratia on korkeatasoisin hallitusmuoto, sillä se perustuu ihmisen kunnioitukselle järkevänä olentona.” John F. Kennedy

”Yksi demokraattisen yhteiselon edellytyksistä on sen ymmärtäminen, ettei ihminen ole yksin oikeassa.” Alf Ahlberg.

”Demokratia voi olla olemassa vain siinä määrin kuin maan asukkaat nauttivat kansalais- ja poliittisia vapauksia.” Martin Kriele

 ”Epäily auktoriteettien edessä on demokratian suola.” Paul Henningsen.

 

Mitkä seikat – kootusti – voisivat auttaa demokratiaa?

1) Yleissivistävän opetuksen pohjaa on laajennettava: systemaattinen ”demokratiakoulutus”.

2) On pystyttävä taistelemaan tieteellisen tiedon puolesta.

3) Talouden kasvua on saatava aikaan: talouden kasvu on demokratian kasvua, mutta samalla on  oltava malttia vaurastua.

4) Kansainvälisten suuryritysten demokratiaa kaventavaa valtaa on kahlehdittava.

5) On hyväksyttävä ajatus, että demokratia ei ole läheskään täydellinen ratkaisu kansanvallan ongelmiin. Kuitenkin taistelun sen puolesta on jatkuttava.

6) Osallistumisen kanavia on monipuolistettava (suoran demokratian tarjoamat vaihtoehdot).

7) On pohdittava uudelleen meritokratian, poliittisen päätöksenteon ja kansanvallan keskinäisiä suhteita, kuitenkin niin, että demokratia pysyy johtotähtenä.

8) On huolehdittava, että arvovapaa poliittinen keskustelu on kaiken demokraattisen uudistustyön edellytys.

9) Demokratian pahin vihollinen on korruptoitunut päätöksentekoympäristö: se avaa mahdollisuuden autoritaarisille vaihtoehdoille.

10) Demokratia on mitä suurimmassa määrin tulon- ja varallisuudenjakokysymys. On vältettävä tilannetta,  jossa valta siirtyy vähitellen varakkaimmille esim. vaalirahoituksen kautta.

PS

Pyysin myös tekoälyohjelma Chat GPT:ltä ”lausuntoa” aiheestani ”Demokratian haasteet tänä päivänä”(tämän kirjoituksen ensimmäinen kappale).

Oheistan seuraavassa vastauksen:

  1. Yhteiskunnallisten ristiriitojen ja polarisaation kasvu
  2. Väärät uutiset ja propaganda
  3. Äänestäjien apatia ja poliittisen osallistumisen väheneminen
  4. Taloudellisten eriarvoistumistrendien vaikutukset yhteiskunnan tasapainoon
  5. Globalisaation ja teknologian aiheuttamat muutokset järjestelmässä
  6. Valtion ja yksilöiden valtasuhteiden uudelleen määrittely.

 

Vastauksen ”henki” vastaa hyvin omia ajatuksiani, jopa niin pitkälle, että olisin voinut pyytää jo etukäteen – siis ennen omaa kirjoitustani – Chat GPT:n vastausehdotuksen, jota olisin sitten käyttänyt  ”tukiälynä”.

Chat GPT painottaa minua enemmän globalisaation ja teknologian aiheuttamia muutoksia sekä väärien uutisten ja propagandan merkitystä demokratian haasteena.

 

 


torstai 2. helmikuuta 2023

Jumala puolellamme: USA:n ja Venäjän kutsumuskohtalon jäljillä

 


 Tämän kirjoituksen avainkäsitteitä ovat kutsumuskohtalo (Manifest Destiny) ja kansakunnan ainutlaatuisuus (”ekseptionalismi”). Yhdessä käytettynä nämä viittaavat oikeutukseen laajentaa omaa elintilaa omien kansallisten rajojen ulkopuolelle. Alun perin Yhdysvalloista käytetyt termit laajennan tässä kirjoituksessa koskemaan Venäjän pyrkimystä laajentaa etupiiriään tai reviiriään ympäröivän maailman kustannuksella.

Vain ainutlaatuinen kansakunta saattoi omaksua kutsumuskohtalon. Sen tehtävänä piti olla vapauden sanoman levittäminen sivistymättömille kansoille ja ihmisille vastapainona eurooppalaisten valtioiden vulgäärille siirtomaapolitiikalle.

Olen itse käsitellyt kutsumuskohtaloa ja sitä lähellä olevaa käsitettä ekseptionalismia näissä blogikirjoituksissani useissa yhteyksissä. Yhdysvaltoihin ekseptionalismin käsitteen liitti ensimmäisten joukossa ranskalainen historioitsija Alexis de Tocqueville, joka kiersi Yhdysvaltoja 1830-luvulla ja kirjoitti kuuluisan teoksensa ”Demokratia Amerikassa” matkakokemuksistaan. 

Kysymyksessä on erityisen herkkä käsite, sillä esimerkiksi Yhdysvaltain äärioikeiston piirissä sillä on raamatullinen arvo ja sisältö. Yhdysvaltain asemaa pidetään aivan poikkeuksellisena, ja jos joku (vaikkapa presidentti ) asettaa sen kyseenalaiseksi,  hän saa kuulla kunniansa.

Tosiasiassa amerikkalaisen oikeiston käsittelyssä kansakunnan ainulaatuisuus on peilivääristymä. Kun Barack Obama sanoi eräässä puheessaan, että amerikkalaisuuteen sisältyy ainutlaatuisuuden oletus, olisi hän saanut kiitosta, jos olisi lopettanut tähän, mutta kun hän lisäsi - vilpitön kun oli - että niin ajattelevat myös britit ja espanjalaiset omasta kansastaan, hän latisti ainutlaatuisuuden käsitteen joka kansan oikeudeksi. Se oli liikaa: äärioikeisto olisi halunnut kieltää Obamalta koko käsitteen käytön.

Alexis de Tocquevillen ekseptionalismi oli tietenkin nykyisen äärirepublikaanisen ja trumpilaisen ekseptionalismin vastakohta. Trump on sisuksiaan myöten sitonut itsensä ekseptionalismiin: ”Let´s Make America Great Again” (MAGA) tai ”America First”!  Näyttää siltä, että Trump katsoi Yhdysvaltain välillä antaneen periksi muulle maailmalle, ja nyt on aika korjata tilanne tekemällä Yhdysvalloista mahtava ”uudelleen”. Hillary Clintonhan protestoi vuoden 2016 presidentinvaalikampanjan yhteydessä tätä ajatusta vastaan toteamalla – sinänsä aivan oikein – että ”Yhdysvallat on jo suuri”. Trumpin puheet voidaan  määrittää ylimieliseksi retoriikaksi.

Myös Venäjä on halunnut päästä osalliseksi ainutlaatuisuuden ihanuudesta. Siitä todisteena on Josef Stalinin reaktio amerikkalaisten  ainutlatuisuuspuheisiin. Kiista syntyi 1920-luvulla, kun Stalin katsoi kieroon  Yhdysvaltain omimaa käsitettä, jonka hän halusi suoda Neuvostoliiton ja ainutlaatuisen sosialismin yksinoikeudeksi.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvalloissa monien ihanteiden valheellisuus paljastui 1800-luvun vaihteesta lähtien, kun jouduttiin kohtaamaan intiaanit ja mustat. Tästä testistä kutsumuskohtalo ei selvinnyt ehjänä. Ei ole mahdollisuutta mennä yksityiskohtiin, mutta leveällä pensselillä vetäen syntyy kuva intiaanien ajamisesta yhä suppeammalle alueelle, sitten sulkeminen valkoisen väestön tieltä reservaatteihin ja lopulta summittainen assimiloiminen valtaväestöön. Mustien taistelu johti sisällissotaan ja orjuuden loppumiseen, mutta jätti rotusorron jatkumaan sisällissodasta (1861-65) 100 vuoden päähän. Manifest Destiny oli korostetusti valkoisten manifestaatio, valkoisten ylivallan peitenimi.

”Kutsumuskohtalo” kulminoitui raadolliseen maiden ja mantujen himoon. Koko 1800-luku on Yhdysvaltain laajenemisen historiaa omalla mantereella (Louisianan osto Ranskalta, sitten valloitussota Meksikoa vastaan). Yhdysvaltojen laajenemisella oli takuutaho: God Is On Our Side. Jumala piti huolta, että vastustajat nujerrettiin. Uudisasukkaita veti länteen Kalifornian kulta eikä jalo lähetystehtävä.

Yhdysvallat pyrki erottautumaan muista länsivalloista ja niiden siirtomaapolitiikasta. Erityisen vastenmielinen oli brittiläinen kolonialismi. Yhdysvallat ei pyrkinyt  täydelliseen alistamiseen, vaan  protektoraattien ja sotilastukikohtien perustamiseen. Valloitussodat olivat siis eriluontoisia kuin Euroopan suurvalloilla. Käytännössä ero jäi kuitenkin vähäiseksi.

Yksi oleellinen strateginen eroavuus jäi vallitsevaksi: Yhdysvallat pyrki maailmanvallaksi tukikohtajärjestelmän avulla ja onnistui siinä todella tehokkaasti: se rakensi 1900-luvun puolella 750 sotilastukikohdan verkoston.  Toinen erittäin tärkeä strateginen ulottuvuus oli jo varhain omaksuttu vaikuttaminen musertavan taloudellisen ylivallan kautta. Yhdysvalloista kasvoi globaali talouden jättiläinen, ja se käytti taloudellista vaikutusvaltaansa sumeilematta omien etujensa ajamiseen.

Uusi amerikkalainen imperialismi, joka piti sisällään liberaalin demokratian levittämisen jäi valtapoliittisen strategian varjoon.

Kirjailija Mark Twain toimi 1900-luvun vaihteen imperialististen miehitysprojektien (Kuuba, Filippiinit) kriitikkona ja kansakunnan omanatuntona. Hän syytti Yhdysvaltoja siitä, että se ”ei vapauttanut, vaan valloitti”.

Kuten edellä on tuotu esille,  jäi Yhdysvaltain kutsumuskohtalosta vaikutelma, että se oli pääosin peitenimi vallan anastamiselle. Ehkä juuri Mark Twainin saarnat amerikkalaisten omantunnon herättämiseksi kuitenkin vaikuttivat sen verran, että Yhdysvallat ei lähtenyt vanhan tyyppisen kolonialismin tielle.

Yhdysvaltalainen tukikohtaimperialismi saavutti täyteytensä toisen maailmasodan jälkeen. Puhuttiin kaksinapaisesta maailmankuvasta, mutta USA oli rikkauksiensa takia aina monta askelta edellä muita.

Amerikkalainen Arthur Goldwag on kirjoittanut kirjan ”The New Hate” (2012), jossa hän käsittelee kansakunnan ainutlaatuisuutta (tai että osa kansakunnan eliitistä kokee edustavansa ainutlaatuista kansakuntaa). Lainaan tässä kirjoitukseni teemaan liittyvää kohtaa kirjasta (tarkemmin blogikirjoituksessani ”Ainoa laatuaan – vihapuheiden jäljillä” 16.4.2013): ”Mistä ekseptionalismi koostuu? Sen kannattajat näkevät vihollisten uhkaavan amerikkalaista erinomaisuutta. Tästä kehkeytyvä vanhan amerikkalaisen vainoharhaisuuden uusi painos - uusi viha - kumpuaa jostain syvältä sisäänpäin käpertyneisyydestä ja ylemmyydentunteesta, joka heijastuu rasismina ja antisemitisminä ja kaiken ulkomaisen uhkaavuutena”.

Eivät suomalaisetkaan ole täysin irti manifest destinystä. Tässä on jotain samaa kuin suomalaisten pyrkimyksessä Itä-Karjalan valtaukseen 1920-luvulla Elmo Kailan ja muiden ”Vihan veljien” ryssävihalla avitettuna.

::::::::::::::::::::::::::

Jos ajatellaan Venäjää Yhdysvaltain vastinpartnerina, syntyy väistämätön ajatus verrata Yhdysvaltain historian ekseptionalismia  ja kohtalouskoista lähetystehtävää Venäjän vastaaviin. Yhtäläisyyksiä löytyy. Venäjän osalta pitää paikkansa se, mitä Stalin sanoi ekseptionalismista  (ainutlatuisuudesta) Neuvostoliiton yhteydessä: se oli elimellinen osa venäläistä suurvaltaylpeyttä sosialismikokeiluineen. Nyt ei enää ole kysymys sosialismin ylivertaisuudesta vaan laajenemishaluisen äiti-Venäjän suunnattomasta ylpeydestä.

Venäjällä on oma maailmanjärjestyksensä, world orderinsa (tai Putinin world order) , joka paheksuu läntistä rappiota ja uskonnottomuutta. Se tarjoaa omaa uskonnollisuuttaan ja demokratiavaihtoehtoaan ja onkin saanut läntisten valtioiden oikeistopiireistä tukea.

1990-luvulla haaveiltu ”eurooppalainen Venäjä” jäi haaveeksi johtuen suurvaltojen keskinäisestä eripurasta ja taistelusta vaikutusvallasta sekä varsinkin Venäjän vainoharhaisesta epäilystä lännen tarkoitusperiä kohtaan. ”Eurooppalainen Venäjä” on idässä käännetty toisinpäin tavoittelemisen arvoiseksi venäjänmalliseksi Euroopaksi. Eurooppa on tämän ajattelun mukaan  hylännyt -  nykyisin Venäjän ylläpitämän -  alkuperäisen kristillisen perinnön. Jumala on nyt Venäjän puolella.

Putin ja hänen taustajoukkonsa ovat yrittäneet haastaa läntisen ”rappeutuneen” kristinuskon. Euroopan  ja Venäjän välillä vallitsee tasapainoton kilpailu eurooppalaisuuden määrittämisestä.

Venäjän kutsumustehtävänä on halu palauttaa tilanne Itä-Euroopassa aikaan ennen vuotta 1997 (ennen Naton laajenemista) ja mitätöidä ”viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi” eli Neuvostoliiton hajoaminen. Jotta päästäisiin päämäärään eli Venäjän suuruuden aikaan, tarvitaan suunnattomia uhrauksia.

Venäjällä perustettiin 2000-luvun alussa konservatiivisia ajatushautomoja,  joissa ideoitiin keinoja pyhän Venäjän suuruuden ajan palauttamiseksi.  Nämä hautomot ovat kehittäneet ajatusta poliittisesta ortodoksiasta, joka tukee Vladimir Putinin ja Sergei Lavrovin tavoitteita. Toisaalta Venäjästä syntyy käsitys ulkomaailmaa vastaan  suunnatusta aggressiosta, toisaalta taas suojautumisesta ulkomaisia harhaoppeja (pinnallinen materialismi) vastaan. Molempia vastaan tarvitaan Venäjän suurvaltaa.  Tavoitteen betonoimiseksi vietetään 9. toukokuuta voitonpäivää. Juhlapäivä on ortodoksiuskonnollisuuden läpitunkema tilaisuus sodassa kaatuneiden syntien anteeksisaamisineen.

On lukuisa joukko maailmankuuluja venäläisiä kirjailijoita,  jotka kannattivat kukin aikanaan isänmaansa imperialismia,  ja jotka ”lumoutuivat tsaarinvallan loistosta”. Kysymys on taiteilijoiden vastuusta ja siitä kulttuurista, joka heitä Venäjällä ympäröi, ja josta he eivät vapaudu hirmutekojen tapahtuessa. Missä oli tai on venäläinen Mark Twain? On kuitenkin - onneksi - toisia taiteilijoita ja kulttuurihahmoja, jotka ymmärtävät sotien julmuuksien keskellä toisen asemaan asettumisen merkityksen.

:::::::::::::::::::::

Hesarin artikkelisarjassa ”Kirjeitä Venäjältä”,  sen artikkelissa  ”Haluatteko ymmärtää Venäjää?” (29.1.2023) on maasta poistuneen venäläisen  oivallinen kuvaus siitä,  mitä Venäjällä on tapahtunut. Jo lapsena venäläiset oppivat, että Venäjä on jotain erityistä, ja että muinaisilla venäläisillä on ollut ”valtaisa vaikutus kaiken ihmisyyden kehittymiseen”. Systemaattisesti sukupolvelta toiselle opetetaan , että ”Venäjä on kiistattomasti jotain ylempää ja ainutlaatuisempaa kuin muut (ekseptionalismi!)”. Tällä oikeutetaan lisämaan hankinta, vaikka Venäjä sitä ehkä vähiten tarvitsee.

Väitetään aivan tosissaan, että Venäläisten missiona on Euroopan pelastaminen, milloin tsetseeneiltä, milloin natseilta (manifest destiny!). Venäläiset ovat vereslihalle valmiita kärsimään jonkun suuremman asian puolesta, jotta voittaisivat esimerkiksi sodan (sota on pyhä!). ”Venäläisellä” ei tarkoiteta ketään yksittäistä venäläistä vaan jotain paljon suurempaa kollektiivia, joka kuuluu venäläisyyteen. Näin ajatellen voi ymmärtää, miksi venäläiset ovat luovuttaneet päätäntävallan johtajilleen (niin kauaksi aikaa kuin uskovat heihin) kärsimyksistä riippumatta. Venäläistä maatiaista mietitytti monien tärkeämpinä pidettävien asioiden sijasta se, onko tsaari oikea tsaari! Taikauskon ja reaalimaailman sekoitus on ohjannut iät ja ajat venäläisyyttä.

Edellä siteerattu HS:n artikkelin anonyymi kirjoittaja viittaa useissa kohdin ihaillen Mauno Koiviston kirjaan ”Venäjän idea” (Tammi, 2001), jota muistelen venäläisten kovasti arvostelleen sen ilmestymisen aikoihin, mutta joka tänä päivänä monessa suhteessa toimii venäläisyyden oivaltajana.

Mitä tästä opimme akuuttiin poliittiseen tilanteeseen nähden?

Suurempaan kuvaan liitettynä ja edellä esitettyyn perustuen venäläisten toimet Ukrainassa voidaan selittää hyvin pitkälle ekseptionalismin ja kutsumuskohtalon syy-seuraussuhteina, mutta suurvallan suuruudenhullua logiikkaa ei tietenkään tarvitse sulattaa.

Ja kyllähän George Bush nuoremman liberaalin demokratian pakkosyöttö irakilaisille Irakin sodan (2003-2011) aikana oli sitä itseään.

 

sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Venäjän ekspansion juurisyyt löytyvät historiasta

 

Minä niin kuin moni muukin  on pyrkinyt löytämään juuria nyky-Venäjän ekspansiivisille pyrkimyksille. Mitkä ovat imperiumin luomisen uskonnolliset ja historialliset taustat? Mistä kumpuaa ajatus luoda suur-Venäjä,  jolla ”ei ole rajoja”?

Kanava-lehden numerossa 1/2023 on professori Kari Tarkiaisen monella tapaa valaiseva artikkeli ”Toistuuko Venäjän historia?”, jota seuraavassa referoin höystettynä omilla väliintuloillani. Siinä kuvataan venäläisten ajattelua isänmaansa pyhyydestä, laajentumishalun oikeutuksesta sekä  ulkomaalaisten pettämisestä ”sydämen kyllyydestä”.

Tarkiainen avaa näistä historian kokemuksista nousevaa déjà vu -tunnetta, että nykyhistoriassa sama,  mikä on koettu aiemmin, toistuu yhä uudelleen. Menneisyydessä koettu jatkuu samankaltaisena, kunnes paradigman muutos aiheuttaa suunnan vaihtumisen. Ymmärrän niin, että länsimainen käsitys jatkuvuudesta on paljon monitahoisempi ja kriittisempi. Ymmärrän myös niin, että jatkuvuuden aiheuttama toistuvuus ei sovi sellaisenaan  länsimaalaiseen ajatteluun,  vaan taipumus on järkiperäisesti eritellä muutoksen ja jatkuvuuden suhdetta. Sen sijaan Venäjässä on enemmän vakiintunutta toistuvuutta.

Vladimir Putin laskee Venäjän suurvallan (alun perin Rus, sittemmin Moskovan suuriruhtinaskunta) syntyneen, kun ruhtinas Vladimir Suuri kääntyi kansoineen kristinuskoon vuonna 988 Krimillä. Tämä tapahtuma tekee ymmärrettävämmäksi Venäjän kiintymyksen Krimiin: se on pyhä paikka. Sen sijaan käsitys Ukrainasta ”Venäjän kehtona” on väärä. Venäjä sai kruununsa mongoleilta.

Venäläinen suurvalta syntyi Moskovassa ja nimettiin Rossijaksi, joka peri hallintokulttuurinsa mongoleilta. Mongolien osuus Venäjän poliittisen suuruuden lähteenä oli avainasemassa. Mongolit levittäytyivät aroille rajoituksetta. Yhteys on nähtävissä myös Putinin huomautuksesta, kun häneltä kysyttiin Venäjän oikeista rajoista: ”Venäjällä ei ole rajoja”, hän totesi. Suurvalta-ajatus oli toteutusta vaille valmis.

Mongolitausta ja -perinne erotti Venäjän läntisistä valtioista. Sille oli ominaista itsevaltius ilman kansalta saatua valtuutusta. Mongoleista vapauduttuaan  ja vallattuaan Novgorodin 1478 Venäjästä tuli Länsi-Euroopan naapuri. Venäjä peri lännessä yleistyneen käsityksen itäisten kansojen väkivaltaisesta historiasta. Ekspansiivinen Venäjä herätti pelkoa Euroopassa samalla tavalla kuin Turkki, jonka joukot etenivät vuonna 1529 aina Wienin porteille saakka.

Moskova loi itsestään käsityksen kolmantena Roomana (”Moskova - kolmas Rooma”). Neljättä Roomaa ei tule,  koska kolmas - se nykyinen - on ikuinen. Oppi syntyi Itä-Rooman hajoamisen (1453)  jälkeen, jolloin kolmas Rooma  julistautui Rooman ja Bysantin (Rooman valtakunnan itäosa) valtakuntien ainoaksi perilliseksi  ja - ennen kaikkea - puhdasoppisen kristinuskon keskukseksi. Vieraaksi mielletyn Bysantti-nimityksen avulla länsi halusi tehdä eron  läntiseen Rooman valtakunnan osaan.

Vladimir Putin ja Sergei Lavrov jatkoivat ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Putin ja Lavrov haluavat tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen maailmankatsomus siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta. Näin Lavrov ja Putin luovat vihamielisen suhteen kahden maailmankatsomuksen välille, joka projisoituu  pahan lännen ja hyvän idän väliseksi taisteluksi.  

:::::::::::::::::::::::::::::

Kansallisvaltioaate ei saanut - päinvastoin kuin muualla Euroopassa - merkittävää jalansijaa idässä. Rossija oli monikansallinen valtio,  jossa kielellä ei ollut valtiota ylläpitävää merkitystä. Kansallisvaltiot syntyivät Venäjän reuna-alueille, ml. Suomi. 

Venäjällekin syntyi pieniä lähinnä anarkistisia nationalistisia ryhmiä varsinkin 1800-luvulla. Ne jättivät oman leimansa Venäjään, mutta niillä ei kuitenkaan ollut yhteiskuntaa laajemmin muuttavaa vaikutusta.

Venäjän olemus oli ja on ristiriitainen: toisaalta venäläiset ovat suunnattoman ylpeitä mahtavasta valtiostaan ja toisaalta heillä on alemmuuskompleksi länsimaalaisten edessä.

Vähitellen itsevarmuus on voittanut alaa Venäjällä, huipennuksena voitonpäivän viettäminen yhdeksäs päivä toukokuuta Suuressa isänmaallisessa sodassa saksalaisista saadun voiton  ja kaatuneiden muiston kunnioittamiseksi. Nyt 1900-luvun lopussa 2000-luvun vaihteessa kärsityt tappiot projisoidaan katkeruutena Neuvostoliiton hajoamisen (”Viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi”) tuottamaan häpeään. Venäjän suuruus halutaan palauttaa, käynnistämällä maailmanvalloitus Ukrainasta.

Venäjällä on perustettu 2000-luvun alussa konservatiivisia ajatushautomoja,  joissa ideoidaan keinoja pyhän Venäjän suuruuden ajan palauttamiseksi.  Nämä hautomot ovat kehittänet ajatusta poliittisesta ortodoksiasta, joka hyödyntää edellä kuvattuja Putinin ja Lavrovin tavoitteita. Toisaalta Venäjästä syntyy käsitys ulkomaailmaa vastaan  suunnatusta aggressiosta, toisaalta taas suojautumisesta ulkomaisia harhaoppeja (pinnallinen materialismi) vastaan. Molempia vastaan tarvitaan Venäjän suurvaltaa. Koko 9. toukokuuta ajatusmaailma on hämärän ortodoksiuskonnollisuuden läpitunkema sodassa kaatuneiden syntien anteeksisaamisineen.

Putin kuvataan Hitlerinä, mutta taustalla on edellä kuvattu metafyysinen uskonnollinen rakennelma, jolla julmuudet ”perustellaan”. Monesti, kun lukee tai kuulee venäläisten ajatuksia sodasta jää käsitys, että sota jää vieraaksi eikä sitä  kannateta, eikä ainakaan ymmärretä sen luonnetta, mutta ei kuitenkaan ryhdytä vastustamaan sitä aktiivisesti. Annetaan tapahtumien vieriä eteenpäin johdon ohjailemana ikään kuin kansalaisten tunnot olisivat täysin irrationaalisia ja ulkoistettuja. Toisaalta sodalla on vankkumattomat kannattajansa, jotka eivät rasita itseään epäilyllä sodan oikeutuksesta. Syvällä venäläisyydessä oleva välinpitämättömyys sallii julmuudet eikä altista syyllisyyden tunteelle. Läntiseen ihmiseen tyypillisesti kumuloituva  syyllisyyspainolasti jää käsittelemättä.

Kari Tarkiainen luettelee maailmankuuluja venäläisiä kirjailijoita,  jotka kannattivat kukin aikanaan isänmaansa imperialismia,  ja jotka ”lumoutuivat tsaarinvallan loistosta”. Kysymys on taiteilijoiden vastuusta ja siitä kulttuurista, joka heitä Venäjällä ympäröi, ja josta he eivät välttämättä vapaudu hirmutekojenkaan tapahtuessa. On kuitenkin - onneksi - toisia taiteilijoita ja kulttuurihahmoja, jotka ymmärtävät sotien julmuuksien keskellä toisen asemaan asettumisen merkityksen.

Kari Tarkiaisen artikkelia voi suositella luettavaksi kenelle tahansa, joka vaivaa mieltään yhteiskunnallisen omantunnon kysymyksillä.

PS

Neuvostoliiton aikaisen sosialismin levittäytymispyrkimys sivuutetaan nykyisin varsin kevyesti. Ulkokohtaisesti arvioiden sosialismin levittäytymispyrkimys ja ”pyhän Venäjänmaan” ekspansio vähintäänkin sivuavat toisiaan, mutta onko niillä mitään yhteytä keskenään?

 

keskiviikko 25. tammikuuta 2023

Arpa on heitetty: Saksa antoi periksi asetoimituksissa

 


Saksasta on tullut sekundaarinen partneri eräissä kansainvälisissä yhteistä tahtoa vaativissa hankkeissa. Ukrainan varustaminen järeillä aseilla on yksi keskeisistä kipupisteistä. Miksi Euroopan mahtivaltio on ajautunut ainakin toistaiseksi sylkykupiksi. Kysymys on kyvystä toimittaa aseita Ukrainalle, eikä mitä tahansa aseita vaan Leopard-panssareita. Saksalta ei ole saatu kunnollista vastausta. Kun muut maat, joissa on käytössä Leopardeja eivät ole saaneet Saksalta lupaa toimittaa panssareita Ukrainalle,  ovat suhteet moniin maihin viilentyneet.

Kysymys on paitsi solidaarisuudesta, niin myös tehokkaasta avusta hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle valtiolle.  Jostain syystä Saksa on estynyt osallistumasta avunpyyntöön. Syitä lienee useita, mutta päällimmäiseksi minulle on jäänyt seuraavat: 1) Saksa pelkää Venäjää, 2) Saksa pelkää joutuvansa osapuoleksi Ukrainan sodassa, 3) Panssareiden toimitusketju sisältää lukuisia epävarmuustekijöitä mm. huoltoa koskien: liian suuri osuus panssareista ja mm. ilma-aseesta ei ole toimintakunnossa, 4) Gallupeista on nähtävissä, että Saksassa vain niukka enemmistö on panssareiden toimittamisen kannalla, 5) Saksa ei ole huolehtinut asevoimiensa riittävästä vahvuudesta sillä tarmokkuudella kuin muu Eurooppa siltä odottaa: kokonaisia aselajeja on ajettu alas ja niiden uudelleen iskukykyisiksi saattaminen  vie aikaa.

On muitakin syvällä saksalaisessa todellisuudessa olevia syitä. Yritän seuraavassa valaista joiltakin osin tapahtunutta kehitystä (osa seuraavassa esitetyistä argumenteista on ollut esillä aikaisemmissa  kirjoituksissani).

Saksa supisti  Bundeswehria rajusti Saksojen yhdistymisen jälkeen. Vuonna 2011 Saksa lakkautti yleisen asevelvollisuuden ilmeisesti säästöjen vuoksi. Se oli optimismin aikaa,  jolloin ajateltiin fukujamalaisittain historian loppuneen ja liberaalin demokratian voittaneen. Saksassa ajateltiin niin, että Saksa on ainoa maa Euroopassa, joka voi aloittaa sodan, ja kun sen armeija ajettiin alas, oli johtopäätös, ettei kukaan Euroopassa voi aloittaa sotaa. Suomessa samaan aikaan liki poikkeuksellisesti säilytettiin asevelvollisuusarmeija, joka on nyt hampaisiin saakka aseistettu.  Rekrytointia ollaan laajentamassa yhä suuremmassa määrin naisiin.  Puolustusvoimien sodanaikainen vahvuus on 280 000 sotilasta. Suomi voi kehaista toimineensa vastavirtaan ja ajoittaneen armeijan iskukyvyn oikein. Saksa taas on nyttemmin julkisudessa otettu esimerkiksi maasta,  joka on laiminlyönyt rauhanaikaisen puolustusvoimien ylläpidon ja kehittämisen. Saksassa on pitkällä aikavälillä tuudittauduttu rauhantilaan eikä ole uskottu maanosan kriisiytyvän tai joutuvan sodan uhan alaiseksi. On eletty sinänsä kunnioitettavassa Pax Euroopan hengessä. Mutta pahimmillaan suurin osa saksalaista hävittäjistä ei ole noussut ilmaan huoltojen laiminlyönnin takia.

Saksalainen johtoajatus Venäjän suhteen, ”Wandel durch Handel”  muodosti esimerkin monille lännessä. Nyt jälkeenpäin useampi taho on syyttänyt pyrkimystä kesyttää Venäjä kaupankäynnin avulla naiiviksi ja hyväuskoiseksi. Todellinen tilanne on kylmäävä: Venäjä ei muutu! Silti besserwissermäinen ”tiesinhän, että näin siinä käy” -jälkiviisaus  ärsyttää ainakin minua: Saksassa ei oltu nimittäin mitenkään yksin sen ajattelun kanssa, että Venäjä sidotaan länteen rauhanomaisilla taloussuhteilla. Venäjän ”ase” oli ja on energia, varsinkin öljy ja maakaasu, eikä muuta juuri ollutkaan. Se sopi 1970-luvun ”Neue Ostpolitik”-suuntaukseen ja vahvistui vuosi vuodelta. Berliinin muurin murtumisen aikoihin Neuvostoliiton osuus Saksan kaasusta oli kolmannes. Oli kuitenkin liioiteltua odottaa, että kauppa estäisi suhteiden kriisiytymisen.

Tapahtui paljon muutakin.

Nordstream-kaasuputkien räjäyttämiset kertoivat omaa kieltään (kyber)sodan tulosta Itämeren alueelle. Kaasuputkien piti olla esimerkki turvallisesta  energiantoimituksesta, koska putket kulkivat kansainvälisillä vesillä. Tämän varaan Angela Merkel laski.

 Se, mitä edellä on sanottu asevelvollisuusarmeijan heikentämisestä ei koske aseteknologian kehittämistä: uusien aseiden kehittämisessä ja tuotannossa Saksa on ollut edistyksellinen. Tässä suhteessa kaksi maata,  jotka rinnastan toisiinsa, ovat pitkällä, nimittäin Ruotsi ja Saksa. Mutta aseidenkin kohdalla kysymys oli ”Wandel durch Handel -periaatteesta, ei panostuksesta sotilaalliseen käyttöön. Aseiden kehittäminen ja myynti vahvistavat kauppatasetta.

Saksan Ruotsi-suhteessa kysymys on ”hyvinvointisukulaisuudesta”. Saksa on valinnut Ruotsin linjan, jossa raha, vauraus ja rauha ovat kaiken perusta: onko Saksa siis kuin Ruotsi? Kaikki muuttuu. Ruotsikin on luopunut monista ruotsalaisuuden kiveen hakatuista piirteistä ja liittymässä mm. Natoon – ja vieläpä Suomen johdattelemana! Finnjävel! (Ruotsin Nato-kriittinen sosiaalidemokraattinen ulkoministeri manasi keväällä 2022 ihan oikeasti suomalaisia näiden kiireestä Natoon). Jotain on murtunut perustavaa laatua olevalla tavalla Ruotsissa. Mutta mitä tekee Saksa? Luopuuko Saksa turvallisuuspolitiikassa ”saksalaisesta” nuukuudesta, kun se on saanut olla USA:n suojeluksessa toisesta maailmansodasta lähtien? Nihkeä suhtautuminen asevarusteluun, aseiden käyttöön ja kunnossapitoon on jatkunut näihin päiviin saakka, kuten edellä käy ilmi. Jos sota syttyisi, olisi Saksan valmius korkeintaan välttävällä tasolla. Saksa laskee puolustuksensa liiaksi Naton varaan ja toisaalta sotaa on pidetty mahdottomana. USA:n vaatimus Nato-maiden sotilasmenojen kahden prosentin osuudesta bruttokansantuotteesta sentään täyttynee.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Ehkä tapahtumien kulku johtuu siitä, että historian tapahtumista (toinen maailmansota) johtuen saksalaisilla on kaduttava muisto Neuvostoliiton (ja Ukrainan) kimppuun hyökkäämisestä maailmansodassa. Ehkä juuri tästä johtuu tietty venäläisiin kohdistuva ”suomettunut”  suopeus, joka saa muut ymmälle.

Saksa on tienhaarassa: sen olisi irtauduttava toisen maailmansodan jälkeisestä doktriinista, joka johti Saksojen yhdistymiseen ja Pax Saksa -rauhaan, tai sitten omaksuttava jälleen selkeä rooli Euroopan sotilaallisena johtajana -  tällä kertaa yhteisestä suostumuksesta.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (HS 24.1.2023: ”Scholz hukkaa tilaisuutensa johtaa Eurooppaa”) todetaan tyypillisesti, että Saksan on suostuttava johtamaan Eurooppaa. Yhtä lailla Saksan ja Ranskan on löydettävä toisensa  EU:n alkuperäisen ajatuksen mukaisesti. Scholz saa ankarat moitteet surkeasta viestinnästä. HS vaatii yhteistä visiota Saksan johdolla.

On selvää, että Saksan on vaikea myöntää Venäjä-politiikan virheitään (kaasuputki ym.). Ongelman ytimessä on  Scholzin umpimielinen simpukkamaisuus, joka jarruttaa yhteisen politiikan avauksia. Emmanuel Macron haluaa toimia itsenäisen Euroopan puolesta – eikä niin kuin Saksa, joka turvautuu Yhdysvallat-johtoiseen Natoon. Mutta jääkö Macronin julistavasta mahtipontisuudesta mitään käteen?

Johtuuko Scholzin vaiteliaisuus siitä, että hän näkee aseiden huolto ym. ongelmat ja Venäjän arvaamattomuuden paremmin kuin monet muut ja siksi välttää tunnustamasta Saksan heikkouksia?

PS

Kun jossain aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, että 1800-luvun ja 1900-luvun suursodista ei ole opittu mitään, niin taas kerran ollaan lähestymässä sodan syttymisen jyrkännettä. Tässä mielessä osoittaisin kunnioitusta Saksalle (vaikka ehkä naiiviin kansalliseen aseriisuntaan sortuikin nykykriisin alla) siitä, että sodan opetukset ovat edelleen heillä muistissa: saksalainen yhteiskunta rakennettiin sodan jälkeen korostetusti ”ei enää koskaan sotaa” -ajattelua varten.

Ihmiset tahtovat vain  käyttäytyä niin, että sotien toistuvuus unohtuu ja suuri sota syttyy tai uhkaa syttyä muutaman vuosikymmenen välein.

 PS PS

Vihdoin 25.1.2023 Saksa teki päätöksen Leopard-panssarivaunujen toimittamisesta eurooppalaisen koalition osana Ukrainaan.

 

lauantai 21. tammikuuta 2023

Savijaloilla seisovat suurvallat

 

 

Viimeisen vajaan vuoden aikana Ukrainan sota on täyttänyt median pääkirjoitukset, artikkelit ja kolumnit. Sama linja tulee epäilemättä jatkumaan. Mutta Ukrainan sodan rinnalle on nousemassa muita teemoja. Venäjä on laajentamassa arvostelun ja syytösten teemoja vastareaktiona lännelle ja varsinkin Suomen ja Ruotsin todennäköiselle liittymiselle Natoon. Puheet ovat jo alkaneet tiukentua. Natoon liittyminen sai Suomessa ja Ruotsissa kevään 2022 aikana suuren kannatuksen sekä poliitikkojen että tavallisten kansalaisten parissa, johtuen Venäjän käynnistämästä Ukrainan sodasta. Vladimir Putin ja Sergei Lavrov kommentoivat tuolloin: ”Miksi Natoon, teitähän ei olisi uhannut mikään”. Totta lieneekin, että  Suomi saa osakseen vihamielisyystartunnan viimeisten joukossa. Tuossa vaiheessa annettiin ymmärtää yleisellä tasolla, että Suomen ja Ruotsin vastaisiin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin  varsinkin rajaturvallisuuden parantamiseksi, mutta pidemmälle ei suunnitelmia valaistu.

Nyt Natoon liittyminen on Turkin ja Unkarin takana, mutta Venäjällä on jo huomioitu vääjäämättömänä pidetty kehitys: ennemmin tai myöhemmin ratifioiminen tapahtuu. Niinpä sekä Putin että Lavrov ovat käyttäneet vastikään puheenvuorot suhteiden  kiristymisestä. Puheenvuoroissa ei ole tuotu esille Suomea erikseen, mutta siihen on selvästi viitattu. Mihin seikkoihin haluttiin erikseen kiinnittää huomio? Putin otti esille toisen maailmansodan aikuisen (1941-1944) Leningradin saarron nimittäen sitä kansanmurhaksi. Hallinto (tuomioistuimet) ovat jo ryhmittyneet puheiden taakse. Kaikki merkit viittaavat siihen, että syytökset   Suomea kohtaan tulevat olemaan kovia. Mistään konkreettisesta ei kuitenkaan edelleenkään puhuttu. Ilmeisesti odotetaan Nato-sopimuksen ratifiointia myös Unkarin ja Turkin osalta. Se taas on tällä hetkellä ainakin Turkin osalta täysin hämärän peitossa.

Putin oli miettinyt selityksen valmiiksi, miksi vasta nyt väitetty kansanmurha nostetaan tikun nokkaan. Perusteena oli a) halu vaalia hyviä suhteita Suomeen, b) väitetty fakta, että ”vasta nyt” kaikki tarvittava tieto kansanmurhan todistamiseksi on käytettävissä ja c) Leningradin piirityksen järkyttävyys. Sen aikana kuoli puolesta miljoonasta miljoonaan leningradilaista. Venäjä siis haluaa päivittää suhteet Suomeen – ja joihinkin muihin maihin – ikäviksi kokemiensa poliittisten tapahtumien tasolle .

Vastaavasti Sergei Lavrov lehdistötilaisuudessa uhkasi Venäjän ryhtyvän ”tarkoituksenmukaisiin” toimenpiteisiin rajoilla, jos Suomi liittyy Natoon. Lavrov viittasi aiempiin hyviin suhteisiin Suomen kanssa, jotka nyt turmellaan mahdollisella Natoon liittymisellä.

Useiden Suomen eturivin sotahistorioitsijoiden mukaan Suomen osallistuminen Leningradin saartoon on tosiasia, vaikka vastaväitteitäkin on esitetty. Onko tällä edes merkitystä? Nyt ei ole kysymys objektiivisesta historiantutkimuksesta vaan syyllisten löytämisestä kansanmurhaan keinolla millä hyvänsä.

On tärkeää tietää, mihin painotukset suhteiden heikentymisessä kohdistuvat. Nyt ainakin yksi keskeisistä painopisteistä voidaan tunnistaa. Syy Neuvostoliiton/Venäjän ”turvattomuuden tunteeseen” voidaan ”todistaa” aidosti tapahtuneeksi. Kysymys oli leningradilaisten näännyttämisestä nälkään saarron avulla. Ei olisi mikään ihme, jos Venäjän rajajoukkoja ja sotakalustoa vahvistetaan. Kysymys on pikemminkin siitä, mihin muihin toimenpiteisiin Venäjä ryhtyy. Kaupankäyntiedellytykset ovat jo aiemmin tuhoutuneet pakotteiden takia.

Suomi hakee turvakseen sotilaallista liittoutumista, josta se pidättäytyi visusti vuosikymmenien ajan kylmän sodan kaudella. Tietenkin YYA-sopimus esti sellaisenaan kaikki liittoutumispyrkimykset varsinkin Saksan kanssa.

Natoon vedotaan Suomessa niin luottavaisesti, että on pakko kysyä tarjoaako liittyminen niin merkittävän pelotteen,  että Venäjä ei tule kajoamaan Suomeen. Viime kädessä kysymys on sotilaallisista turvatakuista Nato-sopimuksen viidennen artiklan mukaan. En suoraan aseta tätä turvaa kyseenalaiseksi, mutta Venäjä on osoittanut,  että se on valmis yllättäviin siirtoihin.  

Naton päätöksentekosääntönä on konsensus eli yksimielisyys. Natossa ei äänestetä eikä tehdä enemmistöpäätöksiä. Jokainen jäsenmaa osallistuu päätöksentekoon. Tämä luo toisaalta uskottavuutta ja luottamusta liittoa kohtaan, mutta voi johtaa erimielisyyksiin jäsenvaltioiden kesken heikentäen sen iskukykyä ja pelotevoimaa.  Turkin ja Unkarin tapaukset ovat esimerkkejä siitä, miten kaupankäyntiä suhteilla voidaan harjoittaa.

Natosta on luotu kuva demokraattisena ja sotilaallisena linnakkeena,  jonka kimppuun Venäjä ei uskalla hyökätä. Venäjän sodankäyntiin liittyy kuitenkin sellaista järjetöntä uhkapeliä,  johon lännessä ei suostuttaisi. Omat uhrit eivät Ukrainassa merkitse juuri mitään, kunhan sodan päämäärä toteutuu.

Lännessä on luotu kummallinen ennakko-odotus, että Ukraina ilmiselvästi voittaa sodan, mutta siitä ei ole mitään takeita. Pääministeri Marinin mukaan Suomen etulinja sijaitsee Ukrainassa. Venäjä taas on valmistautunut pitkään sotaan ja on näyttänyt,  että sillä on kykyä vastaanottaa sodassa takaiskuja.

Sodan järkyttävyys on juuri tässä: kaikkien keinojen käyttöön löytyy Venäjän puolelta valmius. Edes taktisten ydinaseiden käyttöä ei suljeta pois. Tarkoitus pyhittää keinot.

Miksi Venäjä on valinnut tämän yltiöpäisen toimintaperiaatteen? Onko Venäjä siis ensin retoriikassa ja sitten käytännössä voittava sivilisaatio, joka murskaa vastustajansa toteuttaakseen jaloksi kokemansa ja historian saneleman päämäärän. Tämä on paljon enemmän kuin pelkkä etupiirin tavoittelu omaksi turvaksi. Venäjä konkreettinen päämäärä on kuitenkin jäänyt määrittämättä. Onko todella kysymys vain katkeruudesta, jota tunnetaan Neuvostoliiton mahdin romahtamisesta?

Jonkinlainen selitys on ideologia: kommunismi täytti tämän vaatimuksen. Se perustui maailmanvallankumoukseen ja sosialismin levittämiseen kaikkialle. Onko Venäjän tarkoitus nyt sama: laajentuminen niin pitkälle kuin on mahdollista? Mikään ideologia tuskin selittää päämäärää kattavasti. Kyltymätön vallanhalu ja jostain historiasta kaivettu tavoite messianismista ja luvatusta valtakunnasta (”kolmas Rooma”) voisi toimia vallanhalun apukäsitteenä.

Lavrovin mukaan Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Hän haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin vaihtoehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Länsimaissakin hyväksyttävän katkeruuden ja vihanpidon argumentoinnin pohjaksi kelpaa oikeastaan vain toisen maailmansodan vaatimat 27 miljoonaa venäläisuhria. Venäjän historiassa on epäsäännöllisin välein koettu ns. sekasorron aikoja,  joista esimerkiksi nostan ensimmäisen maailmansodan ajan ja 1990-luvun. Toisaalta yhdeksänkymmentäluvun sekasorto näytti länsivaltoihin päin demokratian jonkinasteiselta alustavalta läpimurrolta. Siinä kuitenkin petyttiin. Autoritaarinen oligarkkivetoinen hallinto sai vallan avaimet. Tämän päivän näkökulmasta Venäjän heikkous 1990-luvulla johti Neuvostoliiton hajoamiseen (”viime vuosisadan suurimpaan geopoliittiseen katastrofiin”) sekä sitä kautta kostonhimoiseen Venäjän vastaiskuideologiaan. Monet ovat lännessä valmiit ennustamaan,  että Ukrainan sota seuraamuksineen on johtamassa jälleen yhteen sekasorron tilaan.

Läntisen rationalismin näkökulmasta Putinin vähälle huomiolle jäänyt ”maailmansotajulistus” arvoyleisön edessä pari vuotta sitten – kuuntelijoiden hurratessa - tuntui käsittämättömältä. Läntinen media oli täysin ymmällä. Niinpä Putinin puhe vaiettiin hiljaa pelkkänä mahtipontisena retorisena heittona. Olin yhtä ymmällä kuin muutkin. Sen jälkeen on tapahtunut asioita, joiden takia Putinin puheelle on annettava jokin sisältö.

::::::::::::::::::::::::::

Miten länsi olisi voinut  pelastaa Venäjä-suhteet ajautumasta haaksirikkoon? Useimmat vastannevat tähän, ettei mitenkään. Kuitenkin Saksa yritti luoda oman polun kelvollisille tai jopa hyville suhteille. Tästä Saksa on saanut kuulla vähemmän mairittelevia kommentteja. Otan sen kuitenkin esimerkiksi tähän vaihtoehtoisena ratkaisuna vastakkainasettelulle. Samalla yritän arvioida pyrkimyksen menestystä.

Kysymys on suuressa kuvassa,  ei enempää eikä vähempää kuin voitolle pääsevästä maailmankatsomuksesta: kumpi pääsee niskan päälle, vallanhimoinen ja laajenemishaluinen autoritarismi vai liberaalin demokratian mukainen kansanvaltainen kehitys? Saksalainen totalitarismi  oli saanut rankan opetuksen toisessa maailmansodassa. Nyt se halusi ennaltaehkäistä sodanuhkaan ja sotaan johtavan kehityksen.

Saksalainen johtoajatus Venäjän suhteen, ”Wandel durch Handel”  muodosti esimerkin monille lännessä. Nyt jälkeenpäin useampi taho on syyttänyt pyrkimystä kesyttää Venäjä kaupankäynnin avulla naiiviksi ja hyväuskoiseksi. Venäjän kanta oli ja on kiveen hakattu: Venäjä ei muutu! Silti besserwissermäinen ”tiesinhän, että näin siinä käy” -jälkiviisaus ärsyttää: Saksa ei ollut nimittäin mitenkään yksin sen ajattelun kanssa, että Venäjä sidotaan länteen rauhanomaisilla taloussuhteilla.

Venäjän ”ase” oli ja on energia, varsinkin öljy ja maakaasu, eikä muuta juuri ollutkaan. Se sopi 1970-luvun ”Neue Ostpolitik”-suuntaukseen ja vahvistui vuosi vuodelta. Berliinin muurin murtumisen aikoihin Neuvostoliiton osuus Saksan kaasusta oli kolmannes. Mutta ”Wandel” ei ollut lopulta sitä, mitä odotettiin: kauppa oli liian yksipuolista ja kukkoina tunkiolla heiluivat oligarkit.

:::::::::::::::::::::::::::::

Hesarin kuukausiliitteessä 12/2022 tarkastellaan Saksan halua ja mahdollisuuksia toimia Euroopan ja erityisesti Ukrainan auttajana. Toimittaja Teppo Sillantaus perkaa kaikkea sitä,  mikä Saksan ulkopolitiikassa  on asetettu kyseenalaiseksi. Pääväite on, että Saksa ei panosta läheskään täysimääräisesti Ukrainan itsenäisyystaistelun tukemiseen sodassa Venäjää vastaan.

Saksa on valinnut ”Ruotsin linjan”, jossa raha ja vauraus ovat kaiken perusta: Onko Saksa siis Ruotsi? Ainakin voisi sanoa, että maiden välillä vallitsee hyvinvointisukulaisuus ja tämä yhdistelmä muodostaa antiteesin niille ajatuksille, joilla rakennettiin Venäjä-suhteiden vihanpito. Mutta kaikki muuttuu. Ruotsikin on luopunut monista ruotsalaisuuden kiveen hakatuista piirteistä ja on liittymässä mm. Natoon – ja vieläpä Suomen johdattelemana! Finnjävel! (Ruotsin Nato-kriittinen sosiaalidemokraattinen ulkoministeri manasi keväällä 2022 ihan oikeasti suomalaisia näiden kiireestä Natoon). Jotain on murtunut Ruotsissa perustavaa laatua olevalla tavalla. Mutta mitä tekee Saksa? Luopuuko Saksa turvallisuuspolitiikassa ”saksalaisesta” pihiydestä, kun se on saanut olla USA:n suojeluksessa eikä halua sodan osapuoleksi? Nihkeä suhtautuminen asevarusteluun ja aseiden käyttöön ja ylläpitoon on jatkunut näihin päiviin. Jos sota syttyisi, olisi Saksan valmius korkeintaan välttävällä tasolla. Miten se täyttäisi Naton velvoitteet? Saksalaisten panssarivaunujen ja hävittäjien epäkuntoisuus oli kaikille kammottava yllätys. Saksa laskee puolustuksensa liiaksi Naton varaan ja toisaalta sotaa on ylipäänsä pidetty mahdottomana. USA:n vaatimus Nato-maiden kahden prosentin osuudesta bruttokansantuotteesta sentään omaksuttaneen.

Saksa luottaa Natoon, Nato luottaa Yhdysvaltoihin ja Yhdysvalloissa taistelee kaksi pääsuuntausta: yhteisvastuu lännen puolustamisesta ja vetäytyminen Yhdysvallat ensin -ajattelun mukaisesti omalle mantereelle. Mikä on Naton jäsenmaiden avustamiseen perustuvan viidennen pykälän uskottavuus?

Suomessa oikeustieteen tohtori Martin Scheinin luotaili Hesarin mielipidesivulla (14.1.2023) Naton jäsenvaltion sitoutumisen laatua ja määrää (käyttäen esimerkkinä Suomea) kirjoituksessaan ”Naton jäsenyys ei tarkoita sotaan sitoutumista”. Tämä teksti on provosoiva monelle periaatteelliselle natolaiselle. Kuin heittäsi bensaa tuleen.

 Scheinin veti rajaa Naton viidennen pykälän sitoutumisvelvoitteelle mm. seuraavissa kohdissa:

-velvoite auttaa toista jäsenmaata:  on Suomen itsensä päätettävissä missä määrin ja mitä apua annetaan.

-Suomen tulisi välttää tilannetta,  jossa siitä auttaessaan toista jäsenmaata tulee sodan osapuoli.

-Suomen ei tule ottaa alueelleen toisen jäsenmaan komentovallassa olevia joukkoja.

-Suomella ei ole velvoitetta hyväksyä ydinaseita alueelleen rauhan tai sodan oloissa.

Scheinin sai vastaansa pari entistä suurlähettilästä, jotka väittivät, että  Scheininin logiikalla apu esimerkiksi Ukrainalle ei poikkeaisi nykyisestä riittävästi ja heittivät pohdittavaksi olisiko Suomi tyytyväinen tämän tasoiseen apuun vastaavassa tilanteessa. He kokivat vesittämisenä rajoitteet, joita Scheinin asetti avun toimittamiselle.

Entiset suurlähettiläät väittivät, että Venäjä ei ollut uskaltanut hyökätä yhteenkään jäsenmaahan 70 vuoteen Naton ansiosta. Miten tähän olisi reagoitava? Itse näen esitetyn perusteen kovin heiveröisenä.

Ylipäätään Suomessa tarvittaisiin Scheininin esittämien ajatusten kaltaisia avauksia. Nyt Naton puolesta intoilevat ovat vallanneet kritiikittömästi keskusteluympäristön.    

:::::::::::::::::::::::::::::

Kaasuputkien räjäytykset olivat  konkreettinen esimerkki Saksan linjan haaksirikosta. Silti se vieläkin – kaiken jälkeen - kantaa huonoa omaatuntoa toisessa maailmansodassa aiheuttamastaan hävityksestä sekä Ukrainalle että Venäjälle.

Nostan Saksan linjan kaikesta huolimatta sodan vaihtoehdoksi, vaikka se kärsikin kriisin tässä vaiheessa julkisuuden langettaman tuomion rohkeuden puutteesta.

Elämme eskaloituvan sodan uhan alla, siitä ei pääse mihinkään. Puhutaan sodan sumusta: tässä vaiheessa  vallitsee läpinäkymätön usva rauhantoiveiden ja sodan laajentamispyrkimysten välisellä harmaalla vyöhykkeellä. Sergei Lavrovin mainitsema ja hyljeksimä eurooppalainen arvoyhdistelmä on epäilemättä haasteiden edessä. Venäjä tarjoaa - epäuskottavasti - omaansa tilalle.

Sodan lopputulos on hakusessa. Emme tiedä voimasuhteita ennen kuin niitä koetellaan. Voi paljastua muitakin savijaloilla seisovia jättiläisiä kuin Venäjä.

keskiviikko 18. tammikuuta 2023

Koulusaavutustutkimusten tulosten heittämät uudet haasteet - onko koulu ajan tasalla?

 

Muistan,  kuinka 2000-luvun alussa esittelin kansainvälisen PISA-koulusaavutustutkimuksen tuloksia kaikille kotikuntani rehtoreille. Pyrin selittämään tuloksia vertaamalla niitä Saksan tuloksiin. Sain hyvää apua siellä koko uransa opettaneelta sisareltani. Tutkailimme nimenomaan opetuksen järjestämistapoja tähtäimessä erojen arviointi ja analysointi. Silloin näytti Suomen kannalta hyvältä. PISA-tutkimus järjestetään joka kolmas vuosi, ensimmäisen kerran vuonna 2000. Pandemian takia viimeisin mittaus siirtyi vuodelta 2021 vuodelle 2022 (tulokset julkistetaan vuonna 2023).

Suomen menestys oli loistava ensimmäisessä PISA-tutkimuksessa. Olimme selviä ykkösiä esimerkiksi lukutaidossa. Mielenkiintoinen havainto: silloin vain harvat Suomessa olivat kiinnostuneita tuloksista. Olisi luullut, että ykköspaikka olisi hivellyt itsetuntoa, mutta ei. Suhtautuminen oli vähän sellainen, että onhan näitä nähty, tai että hyvähän tämä on, mutta onhan tämä tiedetty. Siihen aikaan mm. Yrjö Ahmavaara arvosteli ankarasti suomalaisten muista testeistä saamia oppimistuloksia varsinkin matematiikassa. Kun PISA-menestystä alkoi tulla,  hiljeni Ahmavaarakin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Palasin asiaan vuonna 2013 blogikirjoituksessa ”PISA ja menestyksekkään oppimisen kulttuuri” vuoden 2012 tuloksia arvioidessani. Suomen menestys oli edelleen huippuluokkaa. Suomi oli tuloksissa mm. Pohjoismaiden ja Euroopan paras (tulokset yhteen laskien). Ei siis hullumpi saavutus kokonaisuudessaan.

Sitten huolestuttavat viestit vuoden 2012 PISAsta. Suomen keskiarvotulokset olivat laskeneet eniten (myös OECD-maiden tulokset olivat laskeneet). Heikkojen suoritusten määrä oli noussut Suomessa. Lukutaidossa osaamisero tytöt/pojat oli tyttöjen hyväksi jopa 1,5 vuoden verran!

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Arvioin tuolloin (2013) kokemaani koulun ja opetuksen tilaa seuraavasti:

”Vuosien varrella koin kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi silloisen työni (sivistystoimen johtaja) puolesta, miten kouluopetus tulisi mahdollisimman lähelle ympäröivää yhteiskuntaa ja päästäisiin irti suorakaiteen muotoisesta, kasarmimaisesta luokkaympäristöstä. Vuosien varrella on tapahtunut edistystä, mutta samaan aikaan ”ympäristö” on liukunut alta pois. Meneillään on ikään kuin taistelu nuorten sieluista. Oppilaiden huomiosta kilpailevat monet muut asiat: harrasteiden kirjo esimerkiksi on valtavasti laajentunut 20 vuodessa. Mutta kouluhan on oppilaan työtä, miten harrasteet voivat syödä siltä aikaa? Kyllä ne syövät. Monet esimerkiksi tietotekniikkaan liittyvät asiat ovat lähellä kaikenikäisten harrastuksia. Koulujen tulisi olla kilpailukykyisiä näissäkin asioissa.”

(Edelleen vuonna 2013) tilannekatsaukseni jatkui huolestuneisuuden merkeissä:

Kuntosaliharrastukseni yhteydessä  kaverini ilmoitti – monivuotisen opettajatyön antamalla auktoriteetilla - että oppilaat ovat laiskistuneet. Yritin sanoa, että mukavuudenhalu on ehkä lisääntynyt, mutta ei, kaverin mielestä kysymys oli laiskuudesta. Toinen syy hänen mielestään on, että vanhempien aika menee oman uran luomiseen, lapsille ei riitä aikaa. Paha näitä on kieltää, vaikka ovatkin aika kategorisia mielipiteitä.

Ja vielä vuoden 2013 erittelyä….

Suomi on kuitenkin PISA-menestyjä edelleen. Turha tässä on ripotella tuhkaa pään päälle. Mutta Itä-Aasian maat ovat kerenneet edelle. Kehitys on ollut nähtävissä jo pitkän aikaa. Mistä on kysymys?

Seurasin TV:stä vuosia sitten tullutta ohjelmaa, jossa pohdittiin ÄO-mittausten näkökulmasta eri maanosien menestystä. Aasialaiset olivat huipulla, kuten olettaa saattoi. Ja afrikkalaiset pitivät perää. Tuloksia analysoitaessa tuli hyvin selkeästi esille kulttuurinen tausta: aasialaisia kannustettiin huomattavasti voimallisemmin kuin esimerkiksi afrikkalaisia. Aasialaiset käyvät koulua autoritäärisessä ympäristössä, mutta menestymisen halu on se, joka ratkaisee. Kannustavuus tulee tietenkin kotoa. Isit ja äidit haluavat kullanmurunsa menestyvän. Tällaista ilmiötä ei ollut havaittavissa Afrikassa. Tuloksissa annettiin ymmärtää, että mitkään luontaiset (so. geenierot) eivät selitä tuloksia, vaan nimenomaan innostava ja motivoiva oppimisympäristö.

Painopiste on muutoinkin siirtynyt monissa asioissa, myös osaamisessa, Tyynenmeren alueelle (pois lukien Australia ja Uusi-Seelanti). Itä-Aasiasta on hyvät yhteydet USA:n länsirannikolle. Amerikkalaiset eivät kylläkään ole saaneet PISA-tartuntaa aasialaisilta, mutta aasialaiset ovat voineet hyötyä mm. hyvistä työpaikoista uudella mantereella. Tämä kannustaa aasialaisia yhä parempiin suorituksiin, kun nähdään, mitä koulumenestyksen päässä voi odottaa. Myös teollisuuden menestys Etelä-Koreassa ja muissa vastaavissa maissa kertoo kasvavasta osaamisen ja oppimisen kulttuurista. Ei auta, jos todetaan, että ei hyväksytä Aasian autoritääristä kulttuuria. Tulee löytää vaihtoehtoisia reittejä.

Oleellista olisi havaita, että Suomi on aikanaan ollut samassa asemassa kuin nuo aasialaiset kilpailijamme. Meillä oli halu näyttää, ja me näytimme! Nyt olemme hiukan väsähtäneet, ei sen enempää. Ongelma on siinä, että alavire on jatkunut melko kauan.

Tässä katsannossa Eurooppa näyttäytyy vanhana, väsyneenä ja degeneroituneena maanosana. PISA-tutkimus osoittaa, että sama ilmiö on tapahtunut sekä Euroopassa että muissa korkean elintason maissa (Belgia, Alankomaat, Kanada, Uusi-Seelanti, Australia jne.).

Mitä opittavaa tässä olisi Suomelle? Sanoisin näin: Suomessa on ollut opetuksessa erittäin vahva yleissivistävä perinne. Meillä on ollut kunnia-asia saada koululaisemme menestymään. Vanhemmat tukivat lapsiaan….. Mutta eikö tässä ole jotain tuttua? Kyllä, juuri näin menetellään nykyisin Etelä-Koreassa, Japanissa, Taiwanissa, Hongkongissa….. Pitäisikö meidän ottaa oppia noiden maiden järjestelmistä: opettajat opettavat ja oppilaat oppivat. En jaksa uskoa, että on paluuta 1950-luvulle. Meidän on löydettävä 2010- ja 2020-luvun tavoitteet ja sisällöt. Meidän tulisi tehdä koulumme kiinnostaviksi oppilaillemme. Mutta miten se tapahtuu, kun säästöt painavat päälle?

::::::::::::::::::::::::::::

Sitten hyppään vuoden 2012-2013 kokemuksista nykypäivään ja arvioin Suomen saavuttamia tuloksia PISAssa viime vuosien näkökulmasta. Tulokset ovat vähitellen heikentyneet. On lukemattomia kysymyksiä, joihin vaadittaisiin vastaus: Miksi oppimistulokset paranivat 1960-luvulta 1990-luvulle? Miksi ne kääntyivät vuosituhannen vaihteessa laskuun? Miksi vuoden 2006 jälkeen lukutaito on laskenut lähes vuoden oppimista vastaavan määrän? Myös oppimisen kannalta tärkeässä kirjoitustaidossa on puutteita.

Vastauksia on etsitty mm. tuoreessa opetus- ja kulttuuriministeriön sivistyskatsauksessa. Raportissa todetaan, että syyt oppimistulosten laskuun ovat suureksi osaksi tuntemattomia. En kuitenkaan arviossani - jonka esitän seuraavassa - referoi pelkästään viranomaisraporttia, vaan esitän myös omat arvioni uusista haasteista ja tapahtuneesta kehityksestä.

1)      Teknologinen kehitys on muuttanut lukutottumuksia. Mitataanko lukemisen osaamista oikeilla mittareilla?

2)      Kirjastojen lainaustoiminta on vähentynyt vuoden 2006 jälkeen. Lainaajien osuuden vähentymisessä on tapahtunut paradigman muutos. Lukutottumukset ovat muuttuneet.

3)      Koulutuksen rahoitus on vähentynyt. Kilpailu rahoituksesta on kovaa. Työn tuottavuuden heikko kehitys muodostaa haasteen rahoituksen kasvulle.

4)      On pula hyvistä opettajista. Alanvaihtohalu on kasvanut.

5)      Huomion kiinnittäminen opettajien ja rehtoreiden hyvinvointiin on ollut puutteellista.

6)      Ei ole panostettu tarpeeksi lasten ja nuorten hyvinvointiin.

7)      Pandemia on vaikuttanut kielteisesti oppimistuloksiin. Pandemian taittumisen pitäisi näkyä opetuksessa (merkkejä tästä on nähtävissä).

8)      Sukupuolten väliset erot ovat kasvaneet. Tytöt ovat paikoin ylivoimaisia testituloksissa. Opetuksen rakenteiden muutostarpeet?

9)      Perheiden sosioekonomisten erojen kasvaminen on johtanut oppimistulosten eriytymiseen.

10)   Kantaväestön ja maahanmuuttajien väliset erot ovat suuret. Haasteet kasvavat sinänsä välttämättömän maahanmuuton lisääntyessä.

11)   Oppilaskeskeisyys on liian kritiikittömästi sivuuttanut opettajakeskeisyyden. Heikompien oppilaiden tulokset ovat heikentyneet. Heterogenisoituva oppilasaines tarvitsee opetuksen eriyttämistä.

12)   Valtion opetushallinnossa on omaksuttu väljä ohjaustyylinen ote, jonka avainkäsite on itseohjautuvuus sekä opettajien että oppilaiden tasolla. Molemmilla on vaikeuksia päästä kiinni itseohjautuvuuden tavoitteeseen.

13)   Koulujärjestelmän reagointi yhteiskunnalliseen muutokseen on hidasta. Oppilaiden, (painostaviksi koettujen) vanhempien, opettajien ja hallinnon keskinäiset suhteet ovat muutoksessa. Viro on omaksunut Suomen roolin oppimisen eurooppalaisena johtotähtenä.

Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen Karvin pitkittäisarvioinnissa selvitettiin vuoden 2020 syksynä kolmasluokkalaisten osaamista matematiikassa, äidinkielessä ja kirjallisuudessa. Arviointi paljasti, että Suomen kouluissa on satoja sellaisia oppilaita, jotka eivät osaa vielä kunnolla lukea.

Päinvastaiseenkin suuntaan  vaikuttavia tuloksia on saatu, joten tilannetta ei kannata tulkita lohduttomaksi. OKM:n tuoreen sivistyskatsausraportin mukaan vuonna 1975 syntyneet ovat tosin Suomen koulutetuin ikäluokka, mutta toisaalta suotuisaa kehitystä on tapahtunut 2010-luvun jälkipuoliskolla. Se näkyy niin, että alle 28- vuotiaat suomalaiset olivat vuonna 2020 koulutetumpia kuin vuonna 2010.

Ja vielä kurkistus tulevaisuuteen:

On vaara – joka on jo osin toteutunut - että koulun opetusaihealueiden kirjo kasvaa ja perustaidot jäävät vaille riittävää resursointia, jonka seurauksena PISA-tulokset heikkenevät.

Perustietojen ja perusosaamisalueiden lisäksi kouluopetuksen tulisi perehdyttää  nuoria aiempaa intensiivisemmin työelämän tulevaisuuden haasteisiin, so. etätyöhön, tekoälyyn ja muihin työelämään vaikuttaviin muutoksiin. Muuttuva elinympäristömme on myös yksi oppimisen keskeisistä kohteista. On löydettävä tasapaino perusopetukseen panostamisen ja koulun laajemman tehtävän välillä.

Kaiken kaikkiaan peruskoulu on isomman remontin tarpeessa. Tavoitteena tulee olla peruskoulu 2.0.