Laadin aikoinaan viisi Nato-selvitystä vuodesta 2014
alkaen seuraten suomalaisten suhtautumista Natoon. Päätin ”selvitystyön” 18.1.2022.
Kului vain muutamia viikkoja, kun merkittävä osa suomalaisista kääntyi Naton
vastustajista Naton kannattajiksi johtuen Venäjän aggressiosta Ukrainaa
vastaan. Tavoitteeni on seuraavassa päivittää Nato-näkymä nykypäivään eli
tilanteeseen joulukuussa 2023.
Puolustin liittoutumattomuutta ja suhtauduin
epäilevästi liittoutumiseen 18.1.2022-kirjoituksessa ja perustelin sitä 23
argumentin luettelolla.
Pohjatekstin muodostavat seuraavassa kirjoituksessa pienin
poikkeuksin nuo 23 kohtaa. Kommentit on esitetty kursiivilla.
1) Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina alueen vakauden
symboleja. Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen
ympäristö ei tue riskinottoa liittoutumisen kautta.
Pidän tänäkin päivänä oheista argumenttia
perusteltuna. Suomalaisten enemmistö sen sijaan on luopunut sotilaallisesta
liittoutumattomuusajatuksesta.
2) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan
hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Länsi-Euroopan sotilaallisesti
liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti)
kertaakaan Naton olemassaolon aikana.
Heti pohjatekstin (18.1.2022) kirjoittamisen jälkeen
(keväällä 2022) nähtiin Natoon
liittyminen perusteltuna, koska Natoon liittyneiden maiden kimppuun ei ole
hyökätty. Nykyisin monet näkevät Vladimir Putinin noudattaman
häikäilemättömyyden ja riskinoton johtavan Natoon kohdistuvaan hyökkäykseen joka
tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Vielä useammat katsovat kuitenkin Natoon
liittymisen toimivan ennaltaehkäisevänä suojana hyökkäystä vastaan.
3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on
”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Asia on kyllä
päinvastoin: Natossa on runsaasti autoritäärisesti tai epävakaasti johdettuja
maita, kuten Unkari, Puola ja Turkki. Liittoutumattomana maana – pohjatekstin
laadinnan ajankohtana - kohdassa kaksi
mainittujen maiden joukossa Suomi on itselleen soveliaassa seurassa.
Ei huomioitavaa perusteluosuudessa. Ruotsi on
vaihtamassa leiriä liittoutumattomuudesta liittoutumiseen Suomen perässä.
4) Naton viides artikla on kaikkea muuta kuin
yksiselitteinen määrittäessään muille jäsenvaltioille annettavan tuen
periaatteita. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja
kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja
laajuuden. Realismia on 5. artiklan kohta, jossa todetaan avustuskeinona
”poliittiset toimenpiteet”. Monet jättäytynevät tämän klausuulin taakse. Natoon
projisoidaan ylimitoitettuja toiveita.
Tämä on avainkohta nykyisessä keskustelussa. Ei ole
mitään takeita siitä, että Natossa olevat maat sitoutuvat puolustamaan de facto
Suomea riittävin voimavaroin. Avun suuruuden ja laadun määrittäminen on täysin avun
lähettäjämaan päätöksen varassa. Jos syntyy laajamittainen konflikti
Euroopassa, tarvitsee kukin maa resurssinsa oman maan puolustamiseen. Euroopan
Nato-maat eivät ole valmistautuneet laajamittaiseen sodankäyntiin. On
epäiltävää pääsevätkö Euroopan Nato-maat yksimielisyyteen avun koordinoinnista.
Tätä seikkaa eivät Naton kannattajat ymmärrettävistä syistä korostaneet
liittymisen yhteydessä.
5) Suomen saama tuki – jos olisimme Naton jäseniä –
voi olla ”kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti” lähinnä henkistä
luonteeltaan samaan aikaan, kun liittoutumisen kaikki rasitteet lankeavat
osaksemme (altistumme vaaralle, että aluettamme käytetään Naton jäsenenä
vihollista vastaan – joka on Naton vihollinen, muttei välttämättä meidän!).
Viittaan edellä esitettyyn epäilyyn avun
riittävyydestä. Suomi on sitoutunut avustamaan Nato-maita, jotka joutuvat
hyökkäyksen kohteeksi. Sama argumentti kuin kohdassa neljä toimii myös
kääntäen: Suomen resurssit sodan käynnistyessä on sidottu oman maan
puolustamiseen.
6) Venäjälle Suomen vastainen raja on sen kaikkein
rauhallisin raja. Jos Suomi ja Ruotsi muuttaisivat kantaansa
liittoutumiskysymyksessä, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman
muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri, jonka yhdessä kulmauksessa on
Pietari.
Mikään ei viitannut ennen Natoon liittymistä, että
Venäjän ja Suomen suhteet tulehtuvat (täysin häiriövapaiksi ne eivät muutu
koskaan). Nyt tosiasiat on syytä tunnustaa. Arvuuttelu siitä osoittaako Venäjä
mieltään Suomen Natoon liittymisen johdosta koskien raja-aluetta voidaan
lopettaa. Vastaus on kyllä, Venäjä pyrkii vaikuttamaan hybridivaikuttamisen
keinoin. Itämeren alueesta on tullut suurvaltapolitiikan näyttämö (Nato, Yhdysvallat,
Venäjä, Kiina). Pohjois-Euroopan geopoliittinen asema on muuttunut
(kriisiytynyt) pitkiksi ajoiksi eteenpäin.
7) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen
yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita
emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan
Suomen pitkää rajaa?
Näkyvissä oleva tulevaisuus viittaa siihen suuntaan,
että Suomen ja Venäjän raja ei tulevaisuudessa ole ”rauhan raja”. Ratkaisut
tähän suuntaan – Natoon liittymällä - on tehty ottamalla tietoinen riski. Venäjä
noudattaa omaa – ei helpolla avautuvaa -
logiikkaansa. Mitä tulee Naton yhteiseen puolustuspolitiikkaan on voimassa se,
mitä todettiin kohdassa 5.
8) Suomi on Venäjälle erittäin merkittävä
yhteistyökumppani kaupankäynnissä. Kaupankäynnin riskit ovat pieniä verrattuna
sotilaallisesta liittoutumisesta aiheutuviin riskeihin. Liittoutumattomana
maana Suomen asema ei ole - pakotepolitiikasta huolimatta - heikentynyt
poliittisesti nykykriisin aikana.
Tilanne on muuttunut: nyt yhtälö muodostuu yhtäältä
Suomen Nato-liittolaisuudesta ja toisaalta kaupankäynnin esteistä. Pakotepolitiikan
seurauksena kauppa on romahtanut. Sen sijaan voisi kysyä, mitä ajateltiin, kun jotkut
vetivät johtopäätöksen, että Natoon liittymisen myötä kaupankäynnin edellytykset voivat jopa parantua Venäjän
kanssa.
9) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena
muulloin kuin suurvaltojen (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska) pelinappulana
viimeisten runsaan parin sadan vuoden aikana. Liittoutuminen tai
liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen
suurvaltasodan osapuoli ja ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan ainoa
asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen
Venäjää vastaan. Yhteiskunnallisella
näkijällä Matti Kurjensaarella oli viesti, joka on pätevä tänäkin päivänä: M.K.
viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin
etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia
muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu
jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on
aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.
Viimeisen 200
vuoden historia osoittaa, että Suomi on suursodan kohde vain suuremman –
suurvaltojen keskinäisiin
vihollisuuksiin perustuvan - koalition osana.
Suomen
etuvartio (tai etulinja) on nyt Ukrainassa. Ukrainan puolustuskyky riippuu pitkälti
länsimaisesta avusta, jossa Suomi on myös yhteisestä tahdostamme mukana (mukaan
lukien tämän kirjoittaja). Venäjä lukee Suomen vihollisekseen ensi sijaisesti
Natoon liittymisen johdosta, ei Ukrainan avustamisesta johtuen. Jos Ukraina kaatuu, mihin Venäjä suuntaa
aggressionsa seuraavaksi?
10) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse
päättää puolustusvoimiensa suuruudesta ja aseistuksesta, nostaa
hyökkäyskynnystä mistä tahansa ilmansuunnasta tulevaa vihollista vastaan. Suomi
on hakeutunut uskottavaa puolustusta tukevaan aselajiyhteistyöhön Ruotsin
kanssa.
Suomella on uskottava puolustus. Luotettavin
sopimuskumppani taitaa olla Ruotsi plus muut Pohjoismaat. Sitten tulee Yhdysvallat
suurella varauksella, sitten Nato ja
viimeisenä EU. Yhdysvaltain sijoittaminen tälle asteikolle on täysin
arvuuttelujen varassa ja riippuvainen esimerkiksi Yhdysvaltojen
presidentinvaalien tuloksesta. Suomen ja Yhdysvaltojen keskinäinen DCA-sopimus (ja
USA + muut Pohjoismaat) parantaa ehkä
ratkaisevasti Yhdysvaltojen geopoliittista asemaa suhteessa Venäjään (jopa
kymmenet potentiaaliset tukikohdat Pohjolassa ym.), mutta kuinka korkealle
Yhdysvallat priorisoi Suomen avun kohteena (vrt. Trump Yhdysvaltojen
mahdollisena seuraavana presidenttinä), jos sota sattuisi syttymään?
11) Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien
sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä.
Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta
(sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan
huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen
politiikan välineenä. Media-, talous- ja poliittisen eliitin Nato-kannatuksen
vaikuttimia on tutkittu aivan liian vähän. ”Asiantuntijoiden” tai ”tutkijoiden”
taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he saavat rahoituksensa ja mitä
mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään ristiriidoissa oleviin osapuoliin).
Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.
Tuskin missään kriisissä/sodassa on tuhlaamalla tuhlattu
niin paljon epävarmoja asiantuntijamielipiteitä kuin Ukrainan sodassa. Osa
lienee propagandatarkoituksessa levitettyjä. Asiantuntijamielipiteet ovat usein
muistuttaneet arvuutteluja. Asiantuntijuus on kokenut inflaation ja
pirstoutunut kurkistusikkunoiksi.
12) Mahdollinen hiljaa hivuttaminen Naton jäseneksi
on kansanvaltaisten periaatteiden vastaista. Kansalaiset asetetaan
tapahtuneiden sopimuspohjaisten päätösten eteen ilman laajaa demokraattista
keskustelua tai valmistelua. Naton kannattajissa on hyvin paljon
yksinkertaistetun päätöksenteon puoltajia. Kansa on pahimmillaan päätöksenteon
hidaste tai haitta.
Oma arvioni oli tässä kohtaa virheellinen, sillä kansalaisten
kääntyminen Nato-liittoutumisen kannalle tapahtui odottamaani nopeammassa
aikataulussa Venäjän Ukraina-invaasion yllättäessä kaikki. On sanottu, että
kansalaisten enemmistö johti Suomen Natoon.
Presidentti Niinistö osoitti tässä parasta harkintaa
empiessään selvästi arvan heittämistä Nato-liittolaisuuden puolesta.
On silti kysyttävä, olisiko Suomen kansan suuri enemmistö
nykyisellä kannalla, jos kansalaiset olisivat olleet paremmin informoituja,
mitä kaikkea Nato-sopimuksen kylkeen oli rakenteilla (esim. DCA -sopimus). Vastaus
on silti todennäköisesti kyllä, sillä vyöryä ei vuosia kestäneen ”harmaan”
vaiheen jälkeen pysäyttänyt edes presidentin empiminen.
13) Suomen on syytä ajatella ensisijaisesti omaa
etuaan erilaisissa kriisien painostus/pakotetilanteissa. Euroopan yhteisön sisällä Suomen tulee
painostaa muita maita todelliseen rauhantyöhön kompromisseineen.
Valinta rauhan puolesta on tuskin koskaan huono
ratkaisu. Ukrainan sodan yhteydessä on todettava, että valmius rauhaan on vasta
sitten, kun kaikki osapuolet ovat kypsiä siihen. Keskustelu taustalla on
kuitenkin koko ajan käynnissä. Ukrainan johto ja kansalaiset joutuvat miettimään kulloistakin tilannetta ei
enempää eikä vähempää kuin eksistentiaalisena kysymyksenä. Toisaalta esimerkiksi
juuri edesmennyt Henry Kissinger ja professori John Mearsheimer ovat puhuneet inhorealistisesti
tiukoista ennakkoehdoista luopumisen
puolesta.
14) Viime aikojen kehitys on osoittanut, että
kriisien määrä on lisääntynyt ja ne ovat rakenteeltaan yhä monimutkaisempia. Ei
voida mennä esim. Yhdysvaltain selän taakse ja ajatella, että siellä on
turvallista toimia. On vaara, että liittoutumisen kautta joudutaan
sitoutuneeksi konflikteihin, joihin liittoutumattomana maana ei tarvitse ottaa
kantaa. Konfliktiin osallistuvat maat voivat katsoa, että olemme Naton kautta
sitoutuneet sotaan, vaikka emme siihen itse osallistu konkreettisesti. Pelkkä
sanallinen tuki voi altistaa esim. omaan maahan kohdistuviin terroritekoihin.
On kysyttävä, onko koko totuus liittoutumisesta
avautunut kansalaisille. Ehkä se ei selkeydykään ennen kuin joudutaan konkreettiseen
tilanteeseen, jossa avunannon tai sotaan osallistumisen merkitys avautuu.
15) Yksi hyvin merkittävä seurausvaikutus Suomen
kiireiselle etenemiselle Nato-kysymyksessä on kansalaisten jakautuminen kahteen
leiriin. Se toimii pidäkkeenä esimerkiksi presidentillä, joka haluaa olla
kaikkien suomalaisten presidentti.
Presidentin empiminen Nato-liittoutumisen suhteen selittyy
juuri tällä argumentilla. Lopulta kansan tahtotila oli hyvin yksimielinen. Tämä
oli helpotus presidentille.
16) On selvää, että Venäjä on lisännyt
asevarusteluaan ja valtaansa vaikutuspiirissään olevilla alueilla tultaessa
2010-luvulle ja edelleen 2020-luvulle. Vastaavasti Nato on lisännyt
toimeliaisuuttaan Itämeren piirissä. Tämä huomioiden Suomen toimet ovat olleet
ajantasaisia: on lisätty puolustuskykyä ja puolustusyhteistyötä
Skandinaviassa. Nato-yhteistyö tuo oman lisänsä, mutta myös oman riskinsä
tulevaisuuden näkymään.
Paitsi näitä käytännön toimia puolin ja toisin, on
syytä korostaa Putinin ja hänen taustavoimiensa filosofiaa suurvallan
perusteluna toimilleen. Nämä perustelut ovat hyvin vieraita läntiselle
ajatuksenjuoksulle, jopa irrationaalisia.
Eräs lähtökohta, jota on
painottanut seikkaperäisesti
erityisesti professori Jukka Korpela - viimeksi kirjamessuilla 2023 - on
länsimaisen rationaliteetin ja itäisen mystisen ajatteluttavan (mystiikan)
erottaminen toisistaan sen ymmärtämiseksi, mitä on parhaillaan tapahtumassa mm.
Venäjällä ja Ukrainassa. Putinin johdolla nykypäivää johdetaan satojen vuosien
tekaistujen historianäkyjen pohjalta.
Näistä lähtökohdista on helppoa –
helppoa ja helppoa – johtaa ajatukset Putinin puheisiin uudesta
”maailmanjärjestyksestä” (jossa johtotähtenä ei ole enää Yhdysvallat) tai
”rajattomasta” Venäjästä. Kysymys ei ole ensisijaisesti propagandasta, vaan paljon
pahemmasta: totuuden mieltämisestä meille lännessä vieraalla tavalla.
Putin puhuu länsimaisesta
ylimielisyydestä (erehtymättömyys, piittaamattomuus) ja Venäjän etujen
huomioonottamattomuudesta. Putin kytki tämän asennoitumisen
Neuvostoliiton romahtamiseen (”viime vuosisadan suurin geopoliittinen
katastrofi”) ja siitä johtuvaan Venäjän aliarvioimiseen. Putin
murehti Venäjän itsevarmuuden ”hetkellisestä” menetyksestä
1990-luvun alussa kaiken pahan alkuna ja juurena. Heikkouden tila on jättänyt
Putinin ylpeyteen poltinmerkin.
Ongelman ytimessä on Venäjän alun
pitäen esittämän uhkaskenaarion (länsi/USA/Nato uhkaa Venäjää) konkreettisuus. Venäjän
tuntemaa ikiaikaista pelkoa ulkoista vihollista vastaan ei selvästikään otettu
riittävän vakavasti lännessä. Torjuakseen määrittämänsä lännen uhan, Venäjä
palasi vanhaan kylmän sodan
etupiiriajatteluun. Tämä ajatus konkretisoitiin Münchenin turvallisuuskonferenssissa
vuonna 2007 Putinin esittämänä. Vaikka
valveutuneet lännen johtajat näkivätkin esityksen varoitusmerkkinä, ei sitä otettu
kirjaimellisesti uhkaskenaariona. Etupiirit kuulostivat aikansa eläneeltä
vaihtoehdolta, josta oli siirrytty suurvaltakilpailuun toisin keinoin. Ei
ymmärretty, että Putinin esitys oli tarkoitettu vakavasti otettavaksi
etupiirisopimusehdotukseksi.
17) Suomi hoitaa rauhanaikaisia suhteitaan Venäjään
käytännönläheisesti, ei periaatteelliseen vastustukseen perustuen.
Siksi Suomella on liikkumavaraa enemmän kuin monella muulla maalla. Mikään
helppo naapuri Venäjä ei ole. Sillä on tapana koetella pikkuista Suomea
vaihtelevin keinoin, kuten Saimaan kanavan puunkuljetusten tukkimisella,
huostaanottokiistoilla tai turvapaikanhakijatulvalla pohjoisrajalla. Jännitteet
ovat olleet kuitenkin hallittavissa. Niitä tulee jatkossakin, kuten muitakin jännitteisiä
tilanteita. Niiden kanssa on opittava elämään.
Kohdassa 17 esitetty asetelma oli voimassa ennen
Suomen liittymistä tiiviisti osaksi lännen aseiden turvaamaa rauhaa. Natoon
liittyminen on ajankohtaistanut kokonaan toiset Nato-liittoutumisesta johtuvat
ongelmat. Nyt Venäjän toimet ovat luonteeltaan kokonaisvaltaisemmat. Tarvittaessa
Venäjä voi palata myös vanhoihin häirintäkeinoihin.
18) Olen usein näissä
kirjoituksissani tuonut esille, että Naton kannattajien mielestä Natoon
liittymistä vastustajien puheenvuorot eivät ole osallistumista keskusteluun
lainkaan, vain Natoa kannattavien mielipiteet ovat ”aitoa
keskustelua”. Keskustelun asteikon tulee tietenkin olla täysimääräisesti
käytössä. Kaikkein yksinkertaisinta ja epärelevanteinta ”keskustelua” on
se, kun ”lasketaan plussat ja miinukset” ja tehdään päätös
liittymisestä tai liittymättömyydestä tältä pohjalta. Ei tosiasiassa ratkaista
Nato-kysymystä, vaan tehdään asiasta niin yksinkertainen, että se
tulee ”ymmärretyksi”. Tosiasiassa ei ole mitään yksityiskohtaista argumenttien
luetteloa. Kokonaisuus ratkaisee. Tässä mielessä tämäkin kirjoitus on vain
kokonaisuuden hahmottelua.
Tämä aprikointivaihe on ohitettu jo
kauan sitten.
19) Mediassa Nato-myönteisyys on
lisääntynyt vuosien varrella. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ei ole sitoutumaton
lehti, mitä tulee kannanottoihin koskien
liittoutumista/liittoutumattomuutta. Se on liittoutumisen kannalla. Suuri osa
muista tiedotusvälineistä on vähintään varovasti samalla kannalla..
Tiedotusvälineillä oli ja on suuri merkitys Naton tekemiseksi tykö
suomalaisille. Media asettui suurelta osin Nato-kampanjan vetojuhdaksi.
20) Meitä houkutellaan esimerkiksi
Baltian maiden taholta liittoutumaan, koska sen katsotaan lisäävän balttien
turvallisuutta. On eri asia lisätäänkö sillä Suomen turvallisuutta. Ruotsi
edustaa sopivan viileää suhtautumista liittoutumista kohtaan myös historiakatsannossa.
Riittävä läntinen kumppanuus on järjestettävissä monilla keinoin.
Aika on ajanut tämän kohdan ohi. Ruotsikin on luopunut ”sopivan
viileästä suhtautumisesta liittoutumiseen”.
21) Maltti on valttia. On kaikin
tavoin pyrittävä kärsivällisyyteen arvioitaessa kansainvälistä tilannetta.
Varsinkin Nato-mieliset ovat ”keskusteluissa”
kiirehtineet päätöksentekoa. Hätiköiminen mielipiteen
muodostuksessa, puhumattakaan paniikista, ei palvele Suomen etua. Tätä
kirjoitettaessa vallitsee koko Eurooppaa ravisteleva hysteerinen mieliala.
Aika on ajanut tämän kohdan ohi, lukuun ottamatta hysteeristä mielialaa.
22) Yleisellä tasolla voitaneen todeta,
että ”eliitin” ja ”kansan” välillä on suhtautumisero Natoon.
Aseisiin, varusteisiin ja armeijaan nojautuva eliitti on taipuvaisempi
omaksumaan Natoon suopeita kantoja turvallisuutta tuovana ratkaisuna, kun taas
kansalaiset ovat painaneet visusti mieleen opetukset, joita on saatu
aiempina vuosisatoina: monesti kansa (siviilit) on se, joka on kantanut
raskaimman taakan sodassa.
Käydyn Natoon liittymisprosessin lopputulos oli se,
että media ja kansalaiset ”löysivät toisensa” ja luottamus armeijan
kyvykkyyteen kasvoi. Kuitenkin opetukset, jos niitä historia on jättänyt
jälkeensä, ovat kadonnet sodan sumuun.
Aiemmat siviileihin kohdistuneet raakuudet
ovat Ukrainan sodan myötä palanneet nykypäivän sotanäyttämölle. Sotaa
käydään raunioiden keskeltä totaalisena.
23) Uusimman HS:n (HS 18.1.2021) teettämän gallupin
mukaan 42 prosenttia vastanneista asettui vastustamaan Natoon liittymistä.
Kannattajia oli 28 prosenttia. Luvut ovat hämmästyttävän selkeästi Natoon
liittymistä vastaan ottaen huomioon viime aikojen Venäjä- ja Nato-uutisoinnin
sekä vyörytyksen Natoon liittymisen puolesta. Suomen kansan tahtotila ja
realiteettien taju on uskomattoman vahva.
Tämä tilanne vallitsi noin kolme kuukautta ennen kansalaisten
mielipiteiden vaihtumista Natolle suopeaksi. Muutos oli jyrkkä ja äkillinen.
::::::::::::::::::::::::::::
Vieläkin mietityttää, miksi Nato-sopimus oli välttämätöntä tehdä tässä
kohtaa sodan ja rauhan aika-akselia. Mitä merkitsee mahdollisen sodan voittaminen
tai häviäminen? Ukrainassa tilanne on se, että voittoa tai tappiota juhlitaan joskus
raunioiden keskellä ihan sama kuinka sodassa käy. Ja näin taitaa käydä
muissakin nykyajan sodissa. Eniten ajatteluttaa kansakuntien ajelehtiminen
kohti sotaa (toivottavasti ei sotaan saakka) ikään kuin väistämättömänä faktana:
kunhan reserviläiset huolehtivat
fyysisestä kunnostaan.