Sotakesä 1944: retrospektio ratkaisutaisteluista nähtynä uudesta näkökulmasta

 

 Tietokirjailija Jukka Halonen on kirjoittanut kesän 1944 sotatapahtumia käsittelevän kirjan, jonka nimi on  ”Kesä 1944”.  Alaotsakkeena on ” … ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa” Finlandia-hymnistä  ikään kuin alleviivaten, että kesä oli odotuksissa, yksi tavallinen sotakesä muiden joukossa, kaunis tai sateinen, synkillä muistoilla ladattu tai ikionnellisten muistikuvien lähde. Kesä tuli ja meni, mutta – niin kuin nyt tiedämme - jätti hirvittävän jäljen kansakunnan muistiin….

Olen paljon työskennellyt sodan käyneiden eläkeläisten kanssa ja pannut merkille, että tavallinen rivimies ei sittenkään halunnut muistella noita aikoja sankaruusmielessä, ehkä siksi, että vain harva oli sankari sodan pahimmilla hetkillä.

Omat muistikuvani isäni sodasta  sekoittuvat kirjan antamaan kuvaan: rintamamiestapaaminen 1960-luvun vaihteessa, minä pikkupoikana isäni mukana,  taksimatka Uttiin pullon kiertäessä ringissä jo taksissa, laskuvarjokoulutus ja näytös ja paljon menneiden muistelua, joita kuuntelin korvat  höröllä...

Tämän kirjoituksen työnimenä oli ”Helvetti 1944” samannimisen amerikkalaisen elokuvan mukaan (1956, ohjaus Robert Aldrich, pääosassa muistettavasti Jack Palance, tunnetaan myös nimellä Attack!), jonka näin nuorena poikana televisiosta, ja joka järkytti suuresti mielenrauhaani. Elokuva on  toteutettu joiltakin osin samassa hengessä kuin Halosen kirja: sotaa ei yritetä muokata joksikin sellaiseksi, mitä se ei ole. Nimi vaihtui, koska vuoteen 1944 liittyi myös rauhanodotustoiveita.

Merkittävä näköala sodan uhreihin paljastuu kotikuntieni Savitaipaleen, Mäntsälän ja Suomenniemen sankarihautojen rivistöistä, joiden välisiä käytäviä usein mittailen yksin ja yksityiskohtiin huomioni kiinnittäen tai johtopäätöksiä vetäen, ikään kuin flaneeraten menneisyyttä…..

Halosen teoksessa sota nähdään väinölinnamaisesti ”sammakkoperspektiivistä” ryhmien  ja joukkueiden sotana (sotamiehet, aliupseerit, joukkueiden johtajat), ei perinteisenä kenraaleiden suurten joukkojen ja yksiköiden liikkeiden seurantana, joskin strategia ja armeijakuntien ja divisioonien asemoinnit ovat koko ajan taustalla ja ajan tasalla. Samalla valotetaan kotirintaman poliittisen päätöksenteon - sotatapahtumien kanssa samanaikaisia - tuskallisia haasteita. Eri teemojen yhtäaikainen kuljettaminen vaatii hyvää rytmitystä kuulostaakseen sujuvalta.

Kirja kattaa kronologisesti ajanjakson kesäkuun alusta Valkeasaaren tulimyrskyyn ja siitä heinäkuun puoleen väliin 1944 eli siis käytännössä venäläisten hyökkäysvaiheen. Halonen tarkastelee hyökkäysvaiheen yhtä rintamaa kerrallaan päiväkohtaisesti. Kirjoittajalla on kuvauksessa jännittävä lisäelementti. Hän on valinnut yhden sotilaan sodan omakohtaiseen rinnakkaiskuvaukseen. Tämä sotilas on Onni Hämäläinen (jalkaväkirykmentti 45), jonka muisti hämmästyttää lukijaa. Kirjan ilmestyessä aika oli jo jättänyt Hämäläisen…

Halonen on kerännyt huiman määrän rintamasotilaiden valokuvia autenttisista tapahtumista. TK-miesten kuvissa ei ole sodan käänteentekevistä vaiheista ainuttakaan (!) valokuvaa. Halosen kirjassa julkaistut kuvat ovat kotialbumeista, mutta suurin osa erinomaisia laadultaan. Osa on ilmeisesti värikäsiteltyjä?

Halonen ei unohda luppoaikaa, jota asemasodassa on turhautumiseen saakka. Mutta puuhaakin riitti:  vartiointitehtävät, rakennustyöt, urheilu, kenttäpostin seuraaminen, puhdetyöt, normaalit jokapäiväiset askareet ja odotus jostakin tulevasta, jota ei välttämättä toivottu….

Halonen viivähtää tarvittavan ajan jatkosodan kovimpien taistelujen akuutteja tapahtumia edeltävissä vaiheissa. Käy ilmi, että suomalaiset saivat paljon tietoa venäläisten liikkeistä useista lähteistä. Ne olivat pahaenteisiä, mutta niitä vain ei tahdottu uskoa. Mannerheimia  taas  ”suojeltiin” ikäviltä tiedoilta. Tämä on todettu monissa muissakin lähteissä tilanteeksi venäläisten suurhyökkäyksen alla. Miehistöllä oli mielessä kesän maatyöt ja ylin sodan johto oli katteettoman optimistinen sodan tulevaan kulkuun nähden. Paras ennakkokuva taisi sittenkin olla tavallisella rivimiehellä,  joka näki ja kuuli vihollisen taisteluhautojen työntymisen  kohti omia asemia.

Halonen kuvaa suurhyökkäyksen valmisteluja yksityiskohtaisesti ja niiden perusteella voi todeta, että venäläiset yrittivät tosissaan läpimurtoa massiivisella ylivoimalla kesäkuun alussa. Suomalaisten asemasodan aikana rakennetut puolustuslinjat sijaitsivat muuttuneessa tilanteessa osin väärissä paikoissa. Lisäksi asemasodan aikainen mukavuudenhalu (= muuttamishaluttomuus) oli este ottaa käyttöön optimaalisia asemia. Ylipäällikön välittömät alaiset ja vaikutusvaltaiset kumppanit yrittivät vaikuttaa Mannerheimiin, jotta puolustuslinjat olisivat asialliset, mutta Mannerheim torjui ehdotukset.

9.6. aikaisin aamulla taivas repesi. Venäläisten suurhyökkäys alkoi. Yksittäiset sankariteot hukkuivat kollektiivin, Suomen armeijan, selviytymiskyvyn myrskyihin. Kysymys oli siitä, kuinka moni selviää hengissä tai raajarikkona monen metrin korkeuteen nousseen pölypilven keskellä infernaalisen äänivallin ympäröidessä tienoon ja yksittäisten räjähdysten sekoittuessa toisiinsa.

Oli pakko perääntyä. Halosen käyttämä sanasto ei mielestäni sisällä käsitettä ”torjuntavoitto”.

Halonen kuvaa suurhyökkäyksen jälkeistä toimintaa samalla johdonmukaisella tavalla kuin aiempiakin       vaiheita kertoen tarinoita ja sattumuksia,  joita yksittäiset sotilaat ja sotilasryhmät kohtasivat. Erona ehkä aiempaan laajalevikkiseen kirjallisuuteen on, että Halosen lähtökohdat ovat äärimmäisen konkreettisia traagisuudessaan ja dramatiikassaan. Tulee mieleen isoisäni maatilan vintin hämärissä luetut ”Kansa taisteli” -lehdet. Sotaan mukaan tulee koskettavasti lähitaisteluiden sydämenhakkaukset ja verisyys.

Otan tässä esimerkin kirjan kliinisestä lähestymistavasta (tapahtuu Karjalan kannaksella Vuoksen maastossa kesäkuun lopulla 1944): ”(Aseenaan) panssarintorjuntatykki alikersantti Kauko Tuomala ampujana ja Lataajana  korpraali Heinonen tuhosi ensitöikseen kolme kärjessä tullutta vihollisen sotkaa, kohta neljännen ja viidennenkin tankin.”  Vihollinen huomasi tietysti tykit ja kohdisti niihin tulen. Vielä tämänkin jälkeen Tuomala ampui kolme panssarivaunua mäkeen, yhteensä siis kahdeksan. Vielä vihollisen vastaiskujen keskellä Tuomala tuhosi neljä vetotraktoria ja kaksi tykkiä. ”Neljä ja puoli tuntia taistelun alkamisesta Tuomalan tykki vaikeni. Siihen tuli Katjusha-raketinheittimestä täysosuma. Alikersantti Tuomala näytti ensin kokonaan kadonneen, mutta ennen pitkää aseveljet löysivät alaruumiin suojakuoppaan paiskautuneena ja soran alle peittyneenä. Lisäksi etsitystä ympäristöstä löytyivät kädet ja joitakin kallonkappaleita”.

Halosen kirjan suhtautuminen sotaan on asiallinen ja pelkistävä, miltei nöyrä. Ylimielisyys, puhumattakaan vihasta vastustajaa kohtaan puuttuu kirjasta. Loppukesä/alkusyksy 1944 sisältää sibeliaanisesti                   synkkyyden keskellä toivonpilkahduksen rauhasta: ”yön vallat aamun valkeus jo voittaa”.

Halosen kirjan teksti on konstailematonta, sujuvaa suomen kieltä ja poikkeaa rakenteeltaan eduksi monista muista jatkosodan sotakirjoista sulattaessaan sodankäynnin ruohonjuurilähestymistavan ja hierarkkisen kerroksellisuuden saman kirjan kansien väliin.