Kävelyä vetten päällä

 Uskonto ei ollut mieliaineitani koulussa. Olisin halunnut uskontoja käsiteltävän historian tapaan lähdekritiikki huomioiden tai korvaten koko aine - jos se olisi ollut mahdollista - elämänkatsomustiedolla. Piti uskoa uskoon.

Sinänsä Raamattu oli paljon kysymyksiä herättävä paksu kirja, jota opettajamme käsitteli tunnustuksellisesti. Yritin eläytyä, mutta en onnistunut.  Olin liiaksi kiinni uskontojen historiassa. En pitänyt teeskentelystä tai sitten en vain ymmärtänyt koko lähestymistapaa aineeseen. Monet muut opettajan johdolla eläytyivät Raamatun kiehtoviin tarinoihin. Olin siis tavallinen pakana, joka kävi joulukirkossakin aikuisiällä enemmän tunnelman kuin kirkonmenojen sinänsä tai saarnojen takia.

Tietotubettaja Ville Mäkipelto ja psykologi ja teologian tohtori Paavo Huotari analysoivat uudessa kirjassa ”Sensuroitu. Raamatun muutosten vaiettu historia” (Otava, 2023) Raamattua niin kuin sitä on kirjoitettu vuosisatojen ajan eli muuntaen sitä kulloistenkin kirjoittajien tarkoitusperien mukaan tai aikaan sidottuna uskonnollisena teoksena.

Raamattua on aikojen kuluessa ”valjastettu politiikan ja vallankäytön perusteiksi”, niin kuin kirjoittajat toteavat. Ihminen on kirjoittanut jäljentämällä Raamattua sukupolvesta toiseen virheineen kaikkineen. Jo tästä syystä on syntynyt tulkintoja ja  tulkintaerimielisyyksiä, joita jälkipolvet omaksuvat.

Toki uskon ja uskomisen ei tarvitse perustua Raamattuun,  jota jotkut  tulkitsevat sanasta sanaan ikään kuin Jumala tai hänen lähettiläänsä maan päällä olisivat sanelleet raamatun tekstin. Varsinkin opiskeluaikana tapasin paljon nuoria,  jotka kokivat uskonasian korkeimpana voimana, jota oli vaikea ja ehkä tarpeetontakin määritellä tarkemmin. Sillä sai sitä paitsi sivuutettua kiusalliset kysymykset: usko on uskon asia.

On vaikea sovittaa tähän päivään vanhojen kirjoitusten naisen aseman häivyttämistä ja monijumalaisuuden sensuroimista. Lähdettiin ikään kuin siitä, että aina uusimmat versiot Raamatusta lähenivät lopullista totuutta.

Mietin, miten käsittelisin Mäkipellon ja Huotarin kirjaa ja päädyin Raamatun parin tarinan esimerkinomaiseen luotaukseen. Raamatussa Jeesuksen elämää kuvaillaan neljässä evankeliumissa, Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen mukaan. Kirkonmenojen kaava perustuu pitkälti evankeliumeihin.

Evankeliumit kertovat uskon päähenkilön, Jeesuksen elämästä. Kun evankeliumien pääosin yhtäläiset rinnakkaiskertomukset eroavat kuitenkin joiltakin osin toisistaan, voidaan arvioida kirjoittajien omaa "toimituksellista" panosta. Toki sellaistakin on yritetty, että luodaan konsensus eri versioiden välillä, siinä kuitenkaan onnistumatta.

”Sensuroitu”-kirjan kirjoittajat kertovat yhdestä kaikkein muistettavimmista Jeesukseen liitetyistä ihmeteoista eli kävelystä veden päällä.  Evankeliumeilla on siitä kullakin oma versio, varhaisin on Markuksen evankeliumissa. Ja näin tarina etenee: kun Jeesus jää kalastajakylään rukoilemaan, lähtevät opetuslapset veneellä järvelle. He joutuvat puhjenneessa myrskyssä  hätään. Pelastaessaan aallokon  keskelle joutuneita, Jeesus kävelee vettä pitkin apuun. Opetuslapset syystäkin ällistyvät ja luulevat näkevänsä aaveen. Jeesus rauhoittelee heitä ja pian tuuli tyyntyy.

Matteus kirjoittaa samasta tapahtumasta värikkäämmin: kun opetuslapset havaitsevat Jeesuksen kävelevän veden päällä, lähtee rohkein heistä, Pietari uskaliaasti Jeesusta vastaan vain todetakseen,  että alkaa vajota pinnan alle. Jeesus nostaa hänet turvaan samalla moittien Pietaria uskon heikkoudesta. Nähdessään Jeesuksen suorittamassa urotekoaan, heittäytyvät opetuslapset veneen pohjalle ylistäen häntä Jumalan Pojaksi. Miksi tarina otettiin mukaan Raamattuun? Matteuksen evankeliumin kirjoittamisen  aikoihin oli tärkeää osoittaa tekstimuutoksin (erona vanhempiin versioihin), että Jeesus on juutalaisten odottama Messias.

Johanneksen evankeliumi sisältää Markuksen tavoin pelkistetyn version ihmeteosta. Jopa teon paikka vaihtuu kokonaan toiseksi .

Kertomukset eivät ole irrallisia vaan kullakin niistä on oma funktionsa. Näin Raamattua muotoiltiin kuhunkin ajankohtaan soveliaaksi.

:::::::::::::::::::::::

Jeesus harjoitti todennäköisesti parantamistoimintaa. Niinpä evankeliumit sisältävät lukuisia kertomuksia parantamisihmeistä. Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari ottavat esille verenvuotoa sairastavan naisen. Tästäkin on eri versioita evankeliumeissa. Paranemistapahtuma perustuu yhdessä versiossa kosketukseen. Markuksen evankeliumin mukaan nainen yrittää toistuvasti koskea Jeesukseen vellovan väkijoukon keskellä, lopulta onnistuen, Jeesuksen todetessa, että ”uskosi on parantanut sinut”.

Sama kertomus toistuu Matteuksen evankeliumissa. Tällä kertaa paraneminen ei perustu pelkästään kosketukseen vaan Jeesuksen sanoihin. Mäkipelto ja Huotari näkevät paranemista auttavan kosketuksen ja sanojen välisen eron. Kosketus on luonteeltaan maaginen ja ihmeitä tekevä voima taas perustuu sanojen voimaan.

::::::::::::::::::::::::::

Kaikkien neljän evankeliumin mukaan yksi Jeesuksen läheisimmistä opetuslapsista oli Pietari. Hän oli kristillisen kirkon ensimmäinen johtaja. Evankeliumeissa nähdään Pietarin rooli kunkin evankeliumin näkökulmasta omalla tavallaan. Matteuksen ja Markuksen tulkinnat ovat keskenään samanlaiset. Niistä poiketen  Luukkaan evankeliumi sisältää Pietarin kutsumisen opetuslapseksi pidemmän kaavan mukaan. Kysymys on siitä, lasketaanko kalaverkot vai ei. Pietari olisi jättänyt asian sikseen, mutta Jeesus pyysi laskemaan verkot vielä kerran. Tuloksena oli ”Pietarin kalansaalis”. Kalansaalisihme Pietarin opetuslapseksi kutsumisen ”siltana” poikkeaa muista opetuslapseksi ottamisista. Pietarin poikkeava rooli opetuslapseksi  kutsumisessa korostaa hänen merkitystään: Pietari on se ”kallio”, jolle ylösnoussut Kristus rakentaa kirkkonsa.

Mäkipellon ja Huotarin tarkoitus on osoittaa, että sekä ajallisesta lähtökohdasta  että kirjoittajasta johtuen evankeliumien tarinat ja tulkinnat poikkeavat toisistaan sen yhteiskunnallisen  tilanteen mukaisesti,  joka kirjoittamishetkellä vallitsi. Käsittääkseni Mäkipellon ja Huotarin työssä on kysymys historian lähteisiin perustuvasta tutkielmasta.

Raamattu ei ole Jumalan sanan kirjaamista pilkuntarkasti, vaan korostaa enemmänkin raamattua ihmisten käden työnä vuosisatojen kuluessa.

::::::::::::::::::::::::

Kirjassa on epilogi , josta käy ilmi, että kirjoittajat ovat lähtöisin helluntailaisesta elämänpiiristä. Molemmat antavat ymmärtää, että he omaksuivat yhteisönsä kautta tiukan käsityksen raamatullisuudesta. Jumalan tahtoa piti noudattaa elämänohjeena.

Raamatun muuttumattomuuden ihanteen murtuminen ei ole heikentänyt Raamatun arvoa vaan lisännyt historialähtöistä mielenkiintoa sitä kohtaan, toteaa Huotari.